Paavalin mukaan Jumala vaikuttaa kristityssä sekä tahtomisen että tekemisen, mutta silti kristitty on tässä kaikessa omalla persoonallisella vaikutuksellaan mukana, jopa hyvin aktiivisesti (Fil. 2:12-13). Tässä on kyse paradoksista.
Jos monissa rippikouluissa opetettu “jalanjäljet hiekassa” pitää paikkansa, Jumala vaikuttaa asioita uskovassa ja uskovan elämässä silloinkin, kun uskova kokee olevansa Jumalan hylkäämä. Ollakseen Jumalan johdatuksessa ei tarvitse siis kokea mitään ihmeellistä hengellistä tunnetta tai kokemusta, jota ilman ei voisi olla Jumalan hyvissä käsissä ja suunnitelmassa.
Mies näki eräänä yönä unta. Hän käveli pitkin hiekkarantaa, ja näki hiekassa jalanjälkiä. Nämä jalanjäljet olivat hänen omansa. Vierellä kulki kuitenkin toisetkin jäljet.
Mies kysyikin, kenen jäljet ne olivat ja sai vastauksen: “Ne ovat minun, Jeesuksen.” Mies seuraili rantaa ja huomasi, että elämän hyvinä aikoina jäljet kulkivat turvallisesti vierekkäin. Kauhukseen hän huomasi, että pahoina aikoina hiekalle olivat jääneet vain yhdet jäljet.
Mies tivasi: “Miksi elämäni vaikeina aikoina hiekassa on vain yhdet jäljet? Miksi olet hyljännyt minut silloin?” Jeesus vastasi: “Kun hiekassa on kahdet jäljet, olen kulkenut vierelläsi. Kun näet vain yhdet jäljet, silloin olen kantanut sinua.”
Jeesus siis kulkee vierellämme koko elämämme, ja nostaa harteilleen kun me apua tarvitsemme.
Tuohon voisi lisätä, että mielestäni kristitty tarvitsee joka hetki Jumalaa tai Hänen apuaan. Milloin kristitty voisi olla näet riippumaton Jumalasta, jos pyhitysasiaa ajattelemme?