Luin tämän keskustelun alusta loppuun kun näin sen pompanneen etusivulla ylimmäiseksi.
Olen lukemassa John MacArthurin kirjaa The Gospel According to Jesus. Olen sivulla 57. Minua nyppii suunnattomasti MacArthurin sävy, asenne ja tyyli. Tuntuu, kuin hän koko ajan keskittyisi vääriin asioihin ja alleviivaisi väärää näkökulmaa kaikesta.
Kaiken tuon irvistelyn takaa kykenen kuitenkin löytämään sen vääristyneen opin sovituksesta ja pyhityksestä, mikä hänellä on. Kirjaa on siksi mielenkiintoista lukea, että miehellä on paljon nippelitietoa ja taustatietoa asioista. Ne voi lisätä omiin tietoihin ja löytää uusia näkökulmia omiin ajatuksiin. Mutta samaan aikaan ne eivät muuta sitä, että MacArthur on ja näemmä tulee aina olemaan niistä huolimatta jollain kaamealla tavalla väärässä.
Reformoitujen pelastuskäsityksen ongelma on se, että he pelastavat itsensä omavoimaisesti ja oman tahtonsa varassa. Ensin he omavoimaisesti “kuolevat synnille” luopumalla siitä, tästä ja tosta väärästä tekemisestä, väärästä opista ja väärästä ajattelusta, väärän asian hyväksymisestä, väärin kokemisesta ja väärin tuntemisesta. Sen jälkeen he “elävät valitun elämää” toteuttamalla sitä kaikkea, mikä on sallittua tuon hirmuisen kuristamisen jälkeen. Kuristettavia asioita voi olla aivan vallan hirveästi, kuten Lasarus-veljillä. Tai niitä voi olla vain pakolliset, kuten Suomen reformoiduilla baptisteilla. Mutta tuo tausta-ajatus itse tehdystä “synnille kuolemisesta” ja “uudessa luomuksessa elämisestä” on sama. Siinä on vain se hyvin pitkälle viety väite, että kun näyttää siltä, että “itse teet” sen, niin oikeastaan “Jumala tekee” sen sinun kauttasi.
Sitten he vain määrittelevät koko omavoimaisen tempauksen nöyrtymiseksi, armoksi, valittuna olemiseksi ja uudestisyntymiseksi, hedelmän kantamiseksi ja pyhittymiseksi. He siis koko ajan tekevät vain yhtä ja samaa, eli grillaavat, raastavat, hiillostavat ja ahdistavat itseään ja toisiaan tuolla ajatuksella, miten Jumala vihaa kaikkea syntiä, eli väärää halua, ajattelua ja kokemista, mitä ihminen ei ole vielä “kuolettanut” itsestään. Ja sitten kutsuvat sitä, mikä jää jäljelle, armon levoksi ja uudeksi elämäksi. He voivat samaan aikaan puhua lakihenkisyyttä vastaan ja olla itse totaalisen lakihenkisiä. He voivat samaan aikaan kirjoittaa, kuten tuossa kirjassa, miten ilman armon käsittämistä ei voi pelastua. Ja kun heitä vähän aikaa tarkkailee, niin sitä armoa ei löydy mistään.
Eli jos valitat, että Jumala ei tee, vaan itse joudut hikipäin ja hampaat irvessä itkua vääntäen tekemään, niin he sanovat, että “aivan, aivan, et ole vielä ymmärtänyt tätä asiaa”. Mutta määritelmällisesti se, että “Jumala tekee” ihmisen kautta kaiken tuon sääntöjen mukaan elämisen, ei kokemuksena eroa siitä, että hän itse tekee. Eli ihmisen “onnistumisen” merkki reformoidun uskon omaksumisessa on tehdä itse, mutta sanoa, että nyt Jumala tekee.
Taustalla tuossa on se, että reformoidussa teologiassa ihminen on “latistunut” kokonaan yhtälöstä pois. Rakkaus on, määritelmän mukaan, sekä yhteyttä, kohtaamista, osallistumista, näkemistä, tuntemista että jakamista. Mutta jos sillä ei ole “toista päätä” uskovassa yksilössä, niin koko reformoitu “rakkaus” on vain abstrakti väite, jolla on abstrakti kohde, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kokemisen tai osallistumisen kautta. Vaan se on pelkkä kosminen fakta, joka on ilmentyvinään siinä, että ihminen itse kuolettaa itsensä ja elää sitten uuden luomuksen elämää. Siinä ei ole mitään tapaa todentaa sitä, vaan se on pelkkä kaava, jonka sinä nielet, jos olet jutussa mukana. Ja et niele jos et ole.
Reformoitu ajattelu on vain ääriesimerkki. Mutta sen pohjimmainen syy on sama, minkä huomasin koko tässä keskustelussa. Eli puuttuu se konteksti, mikä on yksinkertaisesti luominen, lankeemus ja lunastus.
Mikä on luomakunta, ja ihminen sen osana? Se on hyvä.
Mitä on lankeemus ja synti? Se on sitä, että ihminen tahtoo tavoitella sitä hyvää, mihin hänet on luotu, ja mihin hän tuntee halua, ilman Jumalaa.
Mikä on tästä seurannut tuomio? Ihminen ei saa toteen tavoittelemaansa, vaan ihminen kuolee.
Mikä on lain tehtävä? Saada ihminen ottamaan vastaan tuomionsa ja tunnustamaan se oikeaksi.
Ihminen siis hyväksyy sen Jumalan säätämyksen, että koska hän on langennut, hän ei saa toteen sitä hyvää, mitä hän tavoittelee, vaan hän kuolee.
Mitä on syntyminen uudesti ylhäältä? Se on sitä, että ihminen alkaa tavoitella kaikkea hyvää jälleen Jumalan kanssa, kautta ja antamana.
Ihmistä motivoi syntiin se, että hän haluaa kaikin keinoin jatkaa hyvän tavoittelemista langenneessa maailmassa. Ihmistä motivoi syntiin se, että hän ei hyväksy lain tuomiota osakseen. Ihmistä motivoi syntiin se, että hän ei kykene katsomaan kohti omaa kuolevaisuuttaan. Kun ihminen saa rohkeuden tähän, hän pyhittyy eli hän asettuu erilleen niistä pelastumattomista ja edelleen langenneista, jotka tavoittelevat luomakunnasta hyvää ilman Jumalaa. Niistä, jotka eivät ole käsittäneet ja hyväksyneet, että tie takaisin Jumalan yhteyteen kulkee ei vain ylösnousemuksen, vaan kuoleman ja ylösnousemuksen kautta.
Jumala lahjoittaa sekä kuoleman että uudestisyntymän. Pyhitys on näiden ottamista vastaan. Ihmisen osuus on nähdä se, mitä on tarjolla. Ihmisen osuus on tutustua siihen ja tietää siitä. Ihmisen osuus on haluta sitä. Ihmisen osuus on haluta Jumalalta niitä hyviä asioita, mitä hän muuten haluaisi tämän maailman keinoin ja tuhoon tuomittuna.
Tässä Jumala vaikuttaa halua ja ihminen haluaa. Kyseessä on suhde, jolla on kaksi osapuolta. Lahjan antaja ja lahjan saaja. Jumalan vaikuttama tahtominen ja tekeminen ei tee kenestäkään robottia. Ihmisen motiivi tehdä hyvää on sitä taatumpi ja oikeampi, mitä enemmän se lähtee pyhittyneestä mielestä, eli mielestä, joka on ottanut vastaan ja hyväksynyt lankeemuksen seurauksena olevan kuoleman ja Jumalan sen kautta ja sen jatkoksi - ei suinkaan sen tilalle - tarjoaman pelastuksen.
Koko Lutherin puhe, että ihminen voi tai ei voi jotain, lähtee koko asian käsittämisestä väärin. Siinä joko ihminen tekee niin, että Jumalalla ei ole mitään osuutta asiaan. Tai Jumala tekee niin, että ihmisellä ei ole mitään tietoista osuutta asiaan.
Luterilaisen ajattelun ja koko modernin ajattelun emämunaus on se, että se pitää niin syntiä kuin hurskautta jonain määrällisenä tai numeroituvana asiana. Eikä suhteena, suhteen tilana tai suhteen puuttumisena. Se ei ikinä voi ymmärtää, miten asia oikeasti tapahtuu ihmisen ja Jumalan suhteessa. Sen sijaan se on tuomittu ikuisesti pystyttämään tällaisia “ei yhtään, ei ollenkaan, ei millään tavalla” kielipelejä. Lutherin suuri missio oli karkottaa Jumala maailmasta ja estää ihmisen oleminen suhteessa Jumalaan muuten kuin tarkkaan rajattujen “armonvälineiden” kautta.
Mielenkiintoista muuten, että jaottelu itse - muut - luomakunta tai kosmos - kaikkeus tai Jumala tunnetaan “synnin ulottuvuuksina”. Voegelinin mukaan ne ovat koko todellisuuden neljä eri tasoa. Jos ajattelu pyörii vain langenneisuuden ympärillä, niin sillä ei varsinaisesti ole mitään, mihin lunastaa ketään - joka siis oikeasti olisi, että takaisin siihen hyvään luotuisuuteen, mikä oli alussa. Tästä johtuu se, että ihmisen ajatellaan pyhittyvän pois luomakunnasta tai pois luotuisuudestaan eikä osaksi luomakuntaa tai luotuisuuteen. Ja missään tämä ei näy niin hyvin kuin siinä, miten kuivaa reformoitu teologia on suhteessa ihmiseen kokonaisuutena, nähdessään ihmisen yleensä ja käytännössä pelkkänä alistuvana järkenä ja tahtona.