Olen tässä parin viime päivän aikana palannut taas pyörittelemään päässäni inspiraation ja virheettömyyden kysymyksiä. Kristilliseen uskoon kuuluu usko siitä että Jumala on puhunut meille profeettojen ja apostolien kautta, jotka jättivät meille kirjoitukset saamastaan ilmoituksesta. Mutta mikä tarkalleen ottaen on inspiroitua? Profeetta itse, profeetan sanoma vai se lopullinen kirjallinen muoto, johon sanoma kodifioitiin? Kuuntelin viikonlopun aikana kasan keskusteluja erittäin konservatiivisilta jenkkiuskovilta, joiden puheista jäi se käsitys että erityisesti juuri kirjallinen lopputuote on inspiroitua ja virheetöntä. Virheettömyydestähän väännettiin kättä amerikkalaisessa evankelikaalisuudessa viimevuosisadan loppupuolella, jolloin moni evankelikaalinen seminaari ja kirkkokunta kirjoitti tunnustukseensa opin kirjoitusten virheettömyydestä. Olen perinteinen “perustele se minulle Raamatulla” - protestantti, mutta oudosti minulle tuottaa vaikeuksia perustella Raamatun virheettömyyttä Raamatulla…
Sanotaan suoraan että minulla on ongelma Raamatun virheettömyyden kanssa, jokin tuossa ilmauksessa kammottaa minua. Kyse on ehkä enemmänkin siitä, miten tuota nimenomaista oppia voidaan käyttää vääriin, tyyliin Galileo vs. Raamatullinen geosentrismi, “Maa on oikeasti litteä”, “Raamattu sanoo että Baabelin kuningas hallitsi kaikkia ihmisiä missä ikinä heitä asuu, joten Baabelin kuningas hallitsi myös Kiinaa, koska Raamattu on virheetön” jne. Toinen ihana herätysliike fraasi on: “Raamattu on 100% Jumalan sanaa”. Kun Paavali kirjeessään pyytää ystäväänsä tuomaan hänelle viitta ja pergamentit, niin kuka niitä pyytää? Jumala vai Paavali?
Keskustelun avaus; kommentoikaa, kertokaa mielipiteitänne, Mitä on inspiraatio? Onko Raamattu virheetön? Mitä nämä asiat käytännössä tarkoittavat?
“Henki on puhunut profeettojen kautta”. Sen kirkko uskoo Raamatun inspiraatiosta. Inspiraatio ei minusta tarkoita erehtymättömyyttä, ennemmin voisi kysyä, miksi Henki on laittanut tekstiin virheitä.
Näinhän me tunnustamme. Profeetat ja evankelistat todistavat näkemästään ja kokemastaan Jumalan ilmestymisestä. Rosot tekstissä ovat ihmisen rajallisuuden aiheuttamaa kyvyttömyyttä ja ilmaukset inhimillisesti rajoittuneita – kuinka taivaisiin temmattu ihminen voisi kertoa näkemästään muutoin kuin ihmisen kielellä ihmisille. Tähän sisältyvät kääntäjien ja kopistien virheet ja välillä tuntuu, että kirjoittajilla on ollut jopa hieman huumorin pilkettäkin silmäkulmassa (Joonan kirja ja osa traagista Jobin kirjaa).
Epäilisin itse enemmän, jos Raamattumme olisi täydellinen, aukoton ja jokaisen kirjoittajan kohdalla samaa logiikkaa noudattava. Sellainen vaikuttaisi sepitteeltä. Ajattelen, että Raamattu, kuten muukaan ilmoitus Jumalasta ei ole tarkoitettu täydelliseksi vaan riittäväksi. Paavali kirjoittaa tästä tunnetussa rakkauden ylistyksessään 1. Kor 13:9-10.
Jotain tuon suuntaista olen itsekin ajatellut. Hirveän teknisesti ottaenhan esim. synoptisten evankeliumien väliset erot ja “ristiriidat” ovat ongelma virheettömyydelle, siinä missä ihan normaali järjellä ajateltuna erot eivät ole valtavan ongelmallisia tai mitään mistä tarvitsisi menettää yöuniaan. Tekstit ovat rosoisia, mutta kuitenkin tosia. Jos kaksi kertomusta samasta tapahtumasta eivät ole täysin yhteneviä, on se normaalia pikemmin kuin epätavallista tai ongelmallista.
Katolinen opetus on, että “on tunnustettava Raamatun opettavan horjumattomasti, uskollisesti ja erehtymättömästi sen totuuden, jonka Jumala meidän autuutemme vuoksi on tahtonut saada Raamattuun kirjoitetuksi.” (Dei Verbum 11)
Lisää katolisesta raamattunäkemyksestä voi lukea täältä.
Toisin sanoen asiat, jotka eivät ole meidän autuutemme vuoksi olennaisia, voivat sisältää myös virheitä (esim. maantieteellisiä ja historiallisia).
Dei Verbum 11:n tulkinta, että autuuden vuoksi ilmoitetut totuudet olisivat vain osa Raamatussa kerrotuista asioista, on yleinen, mutta sen perusteet ovat jokseenkin huonot.
Dei Verbum 11 esimerkiksi jatkuu näin: Sen takia ”jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut” (2 Tim. 3:16-17).
Toisin sanoen jokainen inspiroitu kirjoitus on hyödyllinen mainittuihin tarkoituksiin, joten kaikki inspiroidut kirjoitukset on annettu ihmisten autuuden vuoksi.
Kohtaa voidaan tulkita myös kohtaan liitettyjen alaviitteiden perusteella. Tuomas Akvinolaiselta viitataan kirjoitukseen, jossa selvitetään, voiko profetia koskea luonnollisen maailman asioita, jotka voitaisiin selvittää myös järjellä. Tuomaan vastaus on myönteinen: myös tällaiset asiat voivat olla pelastuksen kannalta hyödyllisiä, ja ihminen voi kiinnittyä tällaisiin totuuksiin varmemmin ilmoituksen perusteella sen sijaan, että tieto perustuisi pelkkään järkeen.
Toiseksi Dei Verbumissa viitataan aiempiin paavien eksyklikoihin. Epäselvyyttä ei ole siitä, että aiemmat paavien ensyklikat Divino afflante Spiritu ja Providentissimus Deus opettivat Raamatun virheettömyyttä kaikissa ilmoitetuissa asioissa, myös niissä, jotka koskevat luonnollista maailmaa. Tekstit on kuitenkin tulkittava oman tekstilajinsa mukaan, ja niissä voi olla erilaisia epätarkkoja ilmaisuja ja sanontoja.
Dei Verbum 11:n mukaan “kaikkea, mitä inspiroidut kirjoittajat eli hagiografit vakuuttavat, on pidettävä Pyhän Hengen vakuuttamana”. Tähän on aiemmissa ensyklikoissa liitetty selitys, että Jumalasta ei voi olla mikään virhe lähtöisin.
Dei Verbum 11 viittaa myös Augustinukseen. Augustinuksen mukaan Jumala ei ole halunnut ilmoituksessa vastata kaikkiin kysymyksiin, joita ihmiset haluaisivat tietää. Pikemminkin Jumala on voinut haluta sijoittaa teksteihin hankaluuksia, joita tutkimalla ihmiset oppivat nöyryyttä. Ilmoitettuja asioita Augustinus kuitenkin piti ilman muuta virheettöminä.
Koska Raamattu ei ole taivaasta maahan pudonnut tai enkelin sanelema, vaan ihmisten noin tuhannen vuoden kuluessa kirjoittama kirjakokoelma, se voi sisältää virheitä. Meidän inhimilliseen luontoomme kuuluu, että me teemme virheitä. Tämä ei tietysti tee tyhjäksi sitä, että se on Pyhän Hengen inspiroima ja pyhien ihmisten kirjoittama. Raamattu on Kirkon kirja. Vain se, joka elää kirkon elämää, voi ymmärtää Pyhän Kirjan sanomaa.
Olisin samoilla linjoilla tuon “se voi sisältää virheitä” kanssa. Aika monet fundamentalistisemmat ajattelijat vaativat kuitenkin että virheet eivät ole mahdollisia. Ja se jotenkin tuntuu ongelmalliselta minusta. Jos esim. niissä ympyröissä joissa minä liikun avaisi suunsa ja sanoisi “Raamattu voi sisältää virheitä”, joutuisi sitä huonoon valoon, jos nyt ei peräti “pannaan”. Jenkkilän evankelikaalit, jotka aikoinaan tuota virheettömyysoppia sorvasivat taisivat (ainakin osa) tehdä sen myönnytyksen että “Raamattu on virheetön kaikessa siinä mitä se tarkoittaa sanoa”, mikä jättää oven auki sille että lukija ajattelee Raamatun sanovan jotain mitä Raamattu ei oikeasti sano (kuten että maa seisoo pilarien päällä tms.) Aika paljonhan nykylukija tulkitsee Raamattua maailmankuvastaan käsin; jos jokin jae on ristiriidassa tuntemani todellisuuden kanssa, se on metarfora, hyperboli tai allegoria.
Tämän suuntaisesti on toimittu jo kirkkoisien aikana. Jos jonkin kohdan tulkitseminen kirjaimellisesti ei ole mahdollista, etsitään muita tulkintatapoja. Jos vaikka Jesajan kirjassa sanotaan että metsän puut taputtavat käsiään, niin monet lukijat ovat varmaan aina tulkinneet tämän kielikuvaksi. Uudella ajalla vain entistä suuremman osan Raamatun sisällöstä on - joskus hyvin, joskus vähemmän hyvin perustein - katsottu vaativan tällaista tarkastelua.
Raamattu on virheetön, koska sen kirjoittaneet ovat olleet Pyhän hengen johdattamia. Uskova voi samalla tavalla Pyhän hengen johdatuksessa löytää Raamatun sanoista voimaa ja ymmärtää totuuksia, joita niistä ei tekstianalyyseillä pysty koskaan ymmärtämään. Alkuperäisten kirjoittajien kirjoituksissa ei voi olla virheitä. Lukuunottamatta sellaisia virheitä, jotka eivät häiritse ymmärryksen mahdollisuutta. Kuten kielioppivirheet.
Olen sitä mieltä, että Raamattu ei ole kirjaimellisesti virheetön. Siis toisin sanoen sen kirjaimesta kullekin löytyvä perusmerkitys ei ole virheetön. (Tämä liittyy tulkinnan rooliin kirjaimen tulkinnassa; kirjaimellista tulkintaa “ei ole”.) Hengellisesti Raamattu kuitenkin on virheetön, sillä siinä Pyhä Henki puhuu.
Jumala ja ihminen muodostavat yhden ainoan persoonan Jeesuksessa, joten kaikki se minkä Jeesus tekee ihmisenä on myös luettava hänelle hänen jumaluudessaan. Jumala liittyy myös uskoviinsa aivan erityisellä tavalla, ei ainoastaan lahjoineen vaan myös olemuksensa puolesta (unio mystica) siten, että Jumala asuu uskovissa ikään kuin temppelissään. Tällöin on aivan luonnollista, ettei Paavalin pyynnöstä voida sanoa muitta mutkitta sen olleen pelkästään inhimilllinen. Jumala on näet ottanut uskon kautta Paavalin tarpeet omikseen.
…ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias." 2. Kor. 6: 18.
Olen siis eri mieltä tästä väitteestä, että Jumala liittyy olemuksensa puolesta uskoviinsa. Unio mystica ei tarkoita olemuksellista yhtymystä. Olemuksellinen yhtymys tapahtuu kasteessa Kristuksen kanssa (unio cum Christo), jossa tapahtuu inkorporaatio ja filiaatio eli tempautuminen Kolminaisuuden sisäiseen elämään.
Ajatus siitä, “ettei Paavalin pyynnöstä voida sanoa muitta mutkitta sen olleen pelkästään inhimilllinen”, kuulostaa minusta vähän oudolta. Tässä tuntuu, että sekoitat jumalallisen ja inhimillisen tavalla, joka ei tapahdu edes Kristuksen kohdalla. Jos Paavalin pyyntö ei ollut “vain inhimillinen”, niin eivätkö meidänkään pyyntömme sitten ole “vain inhimillisiä”?
Periaatteessa en vastusta tällaista mystiikkaa, mutta sen muuttaminen olemukselliseksi mystiikaksi, ikään kuin kyse olisi siitä, että meidän olemuksemme onkin jumalinhimillinen olemus unio mystican kautta, kuulostaa ongelmalta. Minusta se pitää ennemmin ymmärtää niin, että me olemme edelleen ihmisiä. Olemme olemuksellisesti yhtyneet Kristuksen kanssa, nimittäin hänen ihmisyyteensä; häneen puolestaan on Jumala yhtynyt hänen persoonassaan “olemuksellisesti”, eli yhteys Jumalaan tulee sitä kautta. Toisin sanoen: olemme Jumalan poikia ja tyttäriä vain ja ainoastaan kun olemme Pojan persoonassa, pukeneet Pojan yllemme ja niin edelleen, siis kasteessa tulleet otetuiksi Pojan persoonaan, tulleet osaksi hänen ruumistaan. Hänen ruumiissaan me olemme osa sitä, johon on yhtynyt jumaluus, mutta emme niin, että jumaluus olisi yhtynyt meidän olemukseemme, vaan Kristuksen olemukseen.
Siis Jumala on Kristuksessa, ja me olemme Kristuksessa, ja sen vuoksi Jumala ei ole meissä niin kuin Jumala oli Kristuksessa, siitäkin huolimatta että Pyhä Henki on meissä. Kuitenkaan Jumalan oleminen meissä ei ole olemuksellista yhtymystä, niin kuin Kristuksessa.
En jaksa nyt enempää vängätä asiasta, mutta seuraavassa on asia esitetty selkeästi Raamattuun perustuvalla argumentaatiolla, sillä ainoalla perusteella jolla kaikki opit ja opettajat on koeteltava kuten luterilainen tunnustuksemme asian ilmaisee:
Jumalan liittymistä kaikkiin luotuihin on olemassa siinä muodossa, että Jumala olemuksineen ja vaikutuksineen on kaikissa luoduissa ja niitä läsnä, siis myös jokaisessa ihmisessä; sen ansiosta luodut ovatkin olemassa ja toimivat (Jer. 23:24; Ap. t. 17:28; Kol. 1:17). Erityisellä tavalla Jumala liittyy Kirkkoonsa, uskoviinsa, eikä hän tee tätä ainoastaan voimineen ja lahjoineen, vaan myös olemuksineen, niin että Jumala asuu uskovissa ikään kuin temppelissään (Joh. 14:23; 2. Kor. 6:16; 1. Kor. 3:16 - 6:19; Ef. 1:23; vrt. Yksim. Ohje, M. 624, 65; suom. 499).Tämä Jumalan erityinen liittyminen uskoviin, niin sanottu unio mystica, on niin likeinen, että uskovaisten siten sanotaan tulevan osallisiksi jumalallisesta luonnosta (2. Piet. 1:4). Aivan toisella tapaa ja paljon likeisemmin yhtyvät kuitenkin Jumala ja ihminen Kristuksessa, nimittäin tullen yhdeksi ainoaksi persoonaksi. Raamattuhan sanoo Matt. 16:13 - 17, että Ihmisen Poika on elävän Jumalan Poika; Luuk. 1:31,32: Marian Poika on Korkeimman Poika; Jer. 23:5 - 6: Daavidin vesa on Jahve; Room. 9:5: Hän, joka on isistä lähtöisin, on Jumala, ylistetty iankaikkisesti; Joh. 1:14: Sana tuli lihaksi; Room. 1:3: Jumalan Poika on Daavidin Poika jne., sanalla sanottuna: »Jumala on ihminen» ja »Tämä ihminen on Jumala», mitä se kuitenkaan ei sano kenestäkään muusta ihmisestä. Näitä raamatunlauseita on sanottu persoonalauseiksi (propositiones personales), niissä kun ilmaistaan Jumalan ja ihmisen ainoalaatuinen yhtymys Kristuksessa.
Franz Pieper,kristillinen Dogmatiikka, s 254, boldaus minun.
Tässä Pieper (ja siten myös sinä) käyttää termejä väärin. Tuo nimetty yhtymys on unio cum Christo, ja se tapahtuu kasteen ja uskon kautta inkorporoitumalla Kristukseen. Unio mystica on eri yhtymys, ja siinä on kysymys nimenomaan Jumalan lahjoihin ja vaikutuksiin yhtymisestä.
Bo Giertzin kirja Jumala puhuu Raamatussa voisi auttaa sinua, jos ongelma on nimenomaan tuossa virheettömyysopissa. Eli siis meinaa usko mennä sen takia.
Miten selitetään se, että Herran apostoli erehtyi (oman todistuksensa mukaan), kun hän alkoi julkisesti julistuksessaan nuhtelemaan ylipappia? (Apt. 23:5)