Kaikella rakkaudella: minulle tämä alkaa olla pilkun viilausta, vaikka opin tarkkuutta korostavassa ev liikkeessä olenkin pienestä pitäen kasvanut. 
Jos mietin tällaista syntisäkkiä kuin minä, ja kaltaisiani, niin mikä merkittävä ero meidän uskonelämässämme olisi sovituksen, sovinnon ja Jumalan rakkauden monin eri sanoin kuvatun ihmisille jakamisen välillä?
Minusta näyttää että tavallisen paukapään eli siis minun kohdallani kysymys on oleellisilta osin samasta asiasta.
Minä saan siis uskoa että Jeesus sovitti jo ristillä koko maailman synnit, minunkin syntini. Jumala armahti ihmisiä koska hän on Rakkaus. Hänen oli tultava pyhyydestään ja korkeudestaan alas, synnyttävä avuttomaksi lapseksi seimeen ja mentävä rikollisille tarkoitettuun ristinkuolemaan asti, koska vain siten - jostain järjellemme käsittämättömästä syystä - täysi yhteys ja rauha saatiin solmittua.
Sovinto Jumalan ja langenneen ihmiskunnan välillä on siis totta, erottava kuilu on ristinmuotoisella puulla silloitettu.
Kun ajattelen sitä mikä on se tärkein ja meille levitettäväksi uskottu evankeliumi maailmalle, niin pelottaa että viestinnästä tulee epäselvää, eri syistä. Yksi vaara taitaa olla, että kun teologisia kiemuroita paljon pohditaan ja niistä puhutaan, homma kuulostaa tavattoman monimutkaiselta ja vaikealta. Esim. Jeesus ristillä -aihe esitetäänkin niin, että kerrotaan mitä kaikkea EI tapahtunut hänen kärsimisessään ja kuolemassaan! Eikö pitäisi jakaa sitä yksinkertaista viestiä, että
katso: SINUN PUOLESTASI hän siellä on - ja hän on Jumalan Poika!
Mielestäni Jumalan sana on rikas ja se kestää sen että ihmiset löytävät siitä hiukan eri puolia ja jos eivät ymmärrä joka sanaa ja asiaakaan samalla tavalla, itse Jumala kuitenkin lähestyy ja puhuttelee ihmistä.
Jos nyt esim. sovitus ja vanhurskauttaminen ja sovinto näyttäytyy minulle saman asian eri kuvauksina, en ymmärrä mitä vaaraa siitä on.
Minusta luterilaisten olisi hyvä pitäytyä tässä Raamatun ytimen ja evankeliumin kirkkauden vaalimisessa. Muilla kirkoilla on traditio laajempana käsitteenä, olkoon sitten niin.
Mutta paljon näitä pieniä detaljeja tärkeämpää on, että meille (sinulle ja minulle) Jumalan ensin tuleva armo on aina täydellinen, eikä pyhittyminen tai jumalallistuminen ole “vasta jotain”. Pelastus ei ole tippaakaan meidän ponnisteluistamme riippuvaa, kun se on täysin lahjaa. Usko on lahjan vastaanottamista. Siksi säikähdän jotenkin, kun korostat tuota että ristin sovitus ei ollut syntien rangaistuksen kantamista, vaan vasta uskosta vanhurskautumisessa synnit saadaan anteeksi. Eikö siinä painopiste luiskahda jo pois täydellisestä armahduksesta? Niin kuin käy ratkaisukristillisyydessä, selvemmin vain.
Jos karrikoin, niin joskus tuntuu että Jumalan rakkauden ja syntisen ihmisen välille kasattuja esteitä on liian helppo tehdä, ja niitä ovat tavallaan kaikkien ryhmien ja suuntien omat erityiset korostukset: milloin se on tekojen hurskautta, milloin täydellistä antautumista, milloin ihmeellisen kokemusten tavoittelu, milloin maallinen onni ja menestys, milloin oikean opin tarkka käsittäminen, milloin henkikaste jne. jne.
Jumalan sanan monitulkintaisuus on tietenkin pohdituttava asia sinänsä. Mutta jos se tarkoittaakin juuri sitä että eri ihmisille puhuvat eri kohdat eri tavoin, jolloin täysi yksiäänisyys ei olisikaan yhtä tehokasta? Jumalan sanassa on kuitenkin ydin, se mikä meidän kristittyjen pitäisi huutaa maailmalle. Minusta se on aika lailla Joh. 3:16. (Pienoisevankeliumin minä muuten nykyisin opetan lauluna kaikilla ripareilla, Tarvon sävelmällä. Sillä tavalla se menee kaaliin… Minulla on vähän lapsellisehko ajatus, että jos minusta joku muisto tähän maailmaan ja näille tielleni osuneille nuorille jää, se voisi olla tuo laulu, ja se syvämuistiin jäävä sanoma…)
Ydin ei tarkoita, että muut eli kehällä ja kehillä olevat olisivat tarpeettomia. Mutta jos pasuunan ääni on epäselvä, niin että “seitsenvuotias” ei ymmärrä sitä, niin se on aika paha juttu. En usko, että apostolit ja Jeesus tarkoittivat että sanoman tulisi olla vaikeaa, ulossulkevaa… Vaan riemukasta ja kutsuvaa! Portin ahtaus ja tien kapeus johtunevat siitä, että ihminen on vajavainen. Ja siitä tässä vissiin olikin kysymys… 
Auts, nyt tuli purkista kerralla vähän liikaakin. Rauhaa!
