Raamatun kohtien kommentointia

Minusta tätä asiaa ei juuri kukaan ole paremmin kuin Luther selittänyt, että meidän on pukeutuminen Kristukseen siis vanhurskautuminen sovituksen perustalta:

Sillä kaikki te jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.

Taas toisaalta: samoin kuin me pukeudumme Kristukseen ja otamme hänet omaksemme, samoin hänkin pukeutuu meihin ja ottaa omakseen meidät ja kaiken mitä meillä on, aivan kuin se olisi hänen omaansa. Mutta meistäpä hän ei tapaa mitään hyvää, vaan pelkkää syntiä; mutta tämän hän ottaa omaksensa ja karkoittaa sen meistä, ihanasta puvustansa. Lisäksi hän rukoilee puolestamme ja kantaa synnit Jumalan eteen, että meitä ei sen tähden iankaikkisesti rangaistaisi; pyhä Paavali Roomalaiskirjeen 8. luvussa (Room. 8:34) sanoo Kristuksen olevan välittäjänämme Jumalan luona. 41. psalmissa (Ps. 41:5) hän, Kristus, sanoo: »Minä sanoin: ’Herra, ole minulle armollinen, paranna minun sieluni, sillä minä olen tehnyt syntiä sinua vastaan‘», ja 69. psalmissa (Ps. 69:6): »Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni, eivätkä minun vikani ole sinulta salassa». Kaikki tämä on puhuttu meidän persoonassamme, niin kuin pyhä Paavali Roomalaiskirjeen 15. luvussa (Room. 15:3) 69. psalmia (Ps. 69:10) selittäessään sanoo Kristuksen kantaneen meidän syntimme, meitä halveksimatta ja pitämättä omaa pyhyyttänsä meille liian hyvänä, »vaan, niin kuin kirjoitettu on: ’Niiden herjaukset, jotka sinua herjaavat, ovat sattuneet minuun‘»

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 145-146.

2 tykkäystä

Tähän edelliseen keskusteluun liittyen nousee mieleeni vielä yksi kysymys kun messussa laulamme “Oi Jumalan Karitsa joka kannat maailman synnin”, niin usein kuulee joidenkin siellä tukeutuvan yksityiseen tunnustukseen ja laulavan eri tavoin “Oi Jumalan Karitsa, joka kannoit maailman synnin”. Minua jotenkin häiritsevät nuo privaatit tunnustukset. Mitä mieltä olet?

Minulla kummittelee joskus mielessä vielä se vanhempi muoto, että oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin. Mutta tosiaan, preesens eikä imperfekti pitää olla tässä.

1 tykkäys

Lähetyshiippakunnan liturgiassa käytetään muuten nykyäänkin vanhempaa muotoa, “pois otat maailman synnin”. Sitä pidetään parempana. – Hyllyssäni on eksegeettinen kommentaari, jossa nimenomaan huomautetaan, että tuo Raamatun kuvaama Jumalan Karitsan työ on synnin pois kantamista (ts. syntiuhriksi suostumista).

4 tykkäystä

No tuo onkin oikea muoto ja vastaa siis samaa kuin “kannat”, siis preesenssiä.

Muistaakseni Kansanlähetyksen messussakin on käytetty tuota muotoa. Siksi se tuntui niin tutulta.

Näin täytyy ollakin sillä forenssinen vanhurskauttaminen ei suinkaan tarkoita sitä, että Jumala Kristuksen sovitustyön jälkeen katsoisi ihmistä ikään kuin sormiensa läpi. Meidän ihmisten kesken on niin, että lähimmäisesi aiheuttaessa sinulle 20 euron vahingon hän voi sen korvata maksamalla takaisin mainitun 20 euroa anteeksipyynnön saattelemana. Mutta suhteessa Jumalaan tämä ei päde, sillä kun on rikottu Jumalaa vastaan niin mitkään hyvitysteot eivät voi tulla kysymykseen, koska rikkomisen syy, synti jää edelleen ihmiseen. Siksi Kristuksen ansio hänen hankkimansa sovitus täytyä applikoida ihmiseen uskon kautta. Näin tapahtuu kun ihminen esim. Room. kirjeen kuudennen luvun mukaan kastetaan Kristuksen kuolemaan ja hän tulee siitä osalliseksi, kuolee Kristuksen kanssa saamansa uskon kautta pois synnistä Kristuksen itsensä ottaessa kantaakseen kaiken sen mikä on meidän ja antaessa meille sen mikä on hänen, eli toteuttamaan ansaitsemaansa sovitusta hänessä uskon kautta. Tämä prosessi on kuvattuna upeasti Kol. kirjeessä:

Kol 2:12-13: “ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista. Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset,”

Me olimme siis mahdottomassa tilanteessa kuolleina synnin tähden ja siksi meidän täytyi yhdistyä Kristuksen kuolemaan kasteessamme josta Isä herätti meidät yhdessä hänen kanssaan uskon kautta elämään. Tässä uskossa meillä on syntien anteeksiantamus joka tekee meidät eläviksi yhdessä Kristuksen kanssa kun hän ottaa meidän kuolemamme omakseen mennen ne harteillaan ristinpuulle ja kuolee meidän kuolemamme edestämme ja josta Isä hänet herättää yhdessä meidän kanssamme hänen viattomuutensa tähden hänen elämäänsä.

Hän ei ollut siis syntinen, vaan viaton ja siksi ottaessaan meidän syntimme harteilleen hän saattoi suorittaa niistä hyvityksen joka lepytti Jumalan vihan. Syntiemme kantaminen ei siis ole mikään Jumalan sormien läpi katsominen.

Tässä pelkkään forenssiseen vanhurskauttamisoppiin jämähtänyt luterilaisuus jättää kokonaan huomioimatta vanhurskauttamisen, sen miten se todella tapahtuu ja puhuu pekästään sovituksesta unohtaen sovituksen applikoinnin.

Kannattaa lukea Martti Vaahtorannan väikkäri “Jumalan kuvan uudistuminen.”

Kun synnit tunnustetaan ripissä, sen jälkeen Jumalakaan ei niitä muista.

Edit. Tsekkaa Hepr. 8:12, 10:17 sekä Jer. 31:34.

No lakkaatko silloin olemasta syntinen? En ainakaan minä.

Me lankeamme taas syntiin, mutta meillä on mahdollisuus puhdistautua siitä katumuksen sakramentissa.

Luulen että Jumala muistaa, mutta ei anna sen vaikuttaa siihen miten Hän näkee meidät nyt. Faktisesti se on sama asia kuin se, että sitä syntiä ei enää ole. Raamatussa pyydetään paljon syntien muistamattomuutta. Jumala siirtää synnit niin kauaksi kuin itä on lännestä, eli niillä ei ole enää otetta meihin.

D

1 tykkäys

Ja siksihän me luterilaiset ainakin tunnustamme syntimme, että olemme syntiset. Erityinen rippi on meillä vapaa-ehtoinen ja sinne voi mennä jos jotakuta painaa jokin erityinen synti/synnit. Mitään korkeakirkollista rippipakkoa ei ole.

Ripittäytyminen ei ole korkeakirkollinen pakko. Se ei ole sitä ikinä ollut eikä tule olemaan. Absoluutio kuuluu vanhoissa kirkoissa viralle, ei siinä sen korkealentoisempaa ole.

Uusi käännös kääntää tässä seuraavassa hienosti:

Room. 5:10: “Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty.”

Jukka Thurenin mukaan sovitus ei merkitse syntien sovitusta, vaan vihollisten sovitusta, heidän saattamistaan keskenään sopuun.

Täten vihollisuus on sovitettu, mutta vihollisuuden syy, synti jää ja se annetaan ensin anteeksi vanhurskauttamisessa ja poistetaan lopullisesti sitten kun pääsemme Kristuksen yhteydessä taivaaseen. Sitä ei siten mikään rippi poista, joskin synnit uskossa tunnustamalla pysymme vanhurskaina.

Tämä on varmaan sinun omaa teologiaa.

Ei ole, vaan ihan kristinuskon mukaista. Me saamme synnit anteeksi kun tunnustamme ne Jumalalle.

Sananl 28:13: “Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.”

2 tykkäystä

Ripissä juuri harjoitamme syntiemme katumusta ja se kuuluu kristilliseen oppiin. Kategorisesti katumuksen sakramenttia ei voi rajata johonkin ulkokehälle, van se kuuluu kiinteästi kirkon elämään, elämää antavana voimana.

Kaikella rakkaudella: minulle tämä alkaa olla pilkun viilausta, vaikka opin tarkkuutta korostavassa ev liikkeessä olenkin pienestä pitäen kasvanut. :face_with_monocle:

Jos mietin tällaista syntisäkkiä kuin minä, ja kaltaisiani, niin mikä merkittävä ero meidän uskonelämässämme olisi sovituksen, sovinnon ja Jumalan rakkauden monin eri sanoin kuvatun ihmisille jakamisen välillä?

Minusta näyttää että tavallisen paukapään eli siis minun kohdallani kysymys on oleellisilta osin samasta asiasta.

Minä saan siis uskoa että Jeesus sovitti jo ristillä koko maailman synnit, minunkin syntini. Jumala armahti ihmisiä koska hän on Rakkaus. Hänen oli tultava pyhyydestään ja korkeudestaan alas, synnyttävä avuttomaksi lapseksi seimeen ja mentävä rikollisille tarkoitettuun ristinkuolemaan asti, koska vain siten - jostain järjellemme käsittämättömästä syystä - täysi yhteys ja rauha saatiin solmittua.
Sovinto Jumalan ja langenneen ihmiskunnan välillä on siis totta, erottava kuilu on ristinmuotoisella puulla silloitettu.

Kun ajattelen sitä mikä on se tärkein ja meille levitettäväksi uskottu evankeliumi maailmalle, niin pelottaa että viestinnästä tulee epäselvää, eri syistä. Yksi vaara taitaa olla, että kun teologisia kiemuroita paljon pohditaan ja niistä puhutaan, homma kuulostaa tavattoman monimutkaiselta ja vaikealta. Esim. Jeesus ristillä -aihe esitetäänkin niin, että kerrotaan mitä kaikkea EI tapahtunut hänen kärsimisessään ja kuolemassaan! Eikö pitäisi jakaa sitä yksinkertaista viestiä, että

katso: SINUN PUOLESTASI hän siellä on - ja hän on Jumalan Poika!

Mielestäni Jumalan sana on rikas ja se kestää sen että ihmiset löytävät siitä hiukan eri puolia ja jos eivät ymmärrä joka sanaa ja asiaakaan samalla tavalla, itse Jumala kuitenkin lähestyy ja puhuttelee ihmistä.

Jos nyt esim. sovitus ja vanhurskauttaminen ja sovinto näyttäytyy minulle saman asian eri kuvauksina, en ymmärrä mitä vaaraa siitä on.

Minusta luterilaisten olisi hyvä pitäytyä tässä Raamatun ytimen ja evankeliumin kirkkauden vaalimisessa. Muilla kirkoilla on traditio laajempana käsitteenä, olkoon sitten niin.

Mutta paljon näitä pieniä detaljeja tärkeämpää on, että meille (sinulle ja minulle) Jumalan ensin tuleva armo on aina täydellinen, eikä pyhittyminen tai jumalallistuminen ole “vasta jotain”. Pelastus ei ole tippaakaan meidän ponnisteluistamme riippuvaa, kun se on täysin lahjaa. Usko on lahjan vastaanottamista. Siksi säikähdän jotenkin, kun korostat tuota että ristin sovitus ei ollut syntien rangaistuksen kantamista, vaan vasta uskosta vanhurskautumisessa synnit saadaan anteeksi. Eikö siinä painopiste luiskahda jo pois täydellisestä armahduksesta? Niin kuin käy ratkaisukristillisyydessä, selvemmin vain.

Jos karrikoin, niin joskus tuntuu että Jumalan rakkauden ja syntisen ihmisen välille kasattuja esteitä on liian helppo tehdä, ja niitä ovat tavallaan kaikkien ryhmien ja suuntien omat erityiset korostukset: milloin se on tekojen hurskautta, milloin täydellistä antautumista, milloin ihmeellisen kokemusten tavoittelu, milloin maallinen onni ja menestys, milloin oikean opin tarkka käsittäminen, milloin henkikaste jne. jne.

Jumalan sanan monitulkintaisuus on tietenkin pohdituttava asia sinänsä. Mutta jos se tarkoittaakin juuri sitä että eri ihmisille puhuvat eri kohdat eri tavoin, jolloin täysi yksiäänisyys ei olisikaan yhtä tehokasta? Jumalan sanassa on kuitenkin ydin, se mikä meidän kristittyjen pitäisi huutaa maailmalle. Minusta se on aika lailla Joh. 3:16. (Pienoisevankeliumin minä muuten nykyisin opetan lauluna kaikilla ripareilla, Tarvon sävelmällä. Sillä tavalla se menee kaaliin… Minulla on vähän lapsellisehko ajatus, että jos minusta joku muisto tähän maailmaan ja näille tielleni osuneille nuorille jää, se voisi olla tuo laulu, ja se syvämuistiin jäävä sanoma…)
Ydin ei tarkoita, että muut eli kehällä ja kehillä olevat olisivat tarpeettomia. Mutta jos pasuunan ääni on epäselvä, niin että “seitsenvuotias” ei ymmärrä sitä, niin se on aika paha juttu. En usko, että apostolit ja Jeesus tarkoittivat että sanoman tulisi olla vaikeaa, ulossulkevaa… Vaan riemukasta ja kutsuvaa! Portin ahtaus ja tien kapeus johtunevat siitä, että ihminen on vajavainen. Ja siitä tässä vissiin olikin kysymys… :crazy_face:

Auts, nyt tuli purkista kerralla vähän liikaakin. Rauhaa!

4 tykkäystä

Kiitos kommentistasi. Vastaan nyt vain lyhyesti. Erittelen tätä asiaa, koska tämä asia on ei enempää, ei vähempää kuin koko kristinuskon ydin. Evankeliumiyhdistyksen suuresti arvostama Jukka Thuren, kuten sanoinkin tekee myös tätä erittelyä Room. kirjeen kommentaarissaan. Uudessa käänöksessä on myös huomioitu tämä erittely loistavasti.

Room. 5:9-11: “Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.”

Mutta palaan asiaan myöhemmin kun nyt en ehdi!

No niin, yritän nyt hahmottaa mitä tarkoitan ja pyydän huomioimaan, että esitykseni on vaillinainen, vain jonkinlainen konsepti asiasta, mutta ajan saatossa ehkä saan sen vielä hiottua selkeämpään ja jäsennellympään muotoon:

Käyn kuvittelemaani keskustelua Kolminaisuuden sisällä, vaikka se vaikuttaa varmasti suuruudenhulluudelta, etenkin kun tiedän etteivät Isä, Poika Ja Pyhä Henki varmaankaaan keskustele meidän tavallamme, mutta asiasillöllisesti asia varmaan on näin.

Poika sanoo Isälle: “olet sanonut, että “synnin palkka on kuolema” ja sen tähden on niin, että jokaisen syntisen on kuoltava. Entäpä jos minä viattomana otan heidän syntinsä kantaakseni heidän persoonassansa ja kuolen heidän puolestansa, lakkaatko silloin vihastasi?” Tähän Isä sanoo, kyllä minä silloin lakkaan siitä, sillä eihän minulla enää ole ketä vihata, koska he ovat kuolleet sinun persoonassasi sinun kanssasi (Sovitus on tätä). Poika jatkaa: “mutta kun minä olen kuollut heidän persoonassansa, niin etkö herätä minua kuolleista, sekä niitä, jotka sinä annat minulle minun persoonassani, koska siinä olen viaton?” Isä toteaa tähän, kyllä minä herätän ne, jotka uskovat sinuun todistamalla heille Pyhällä Hengellä sinun työstäsi. Silloin he saavat syntitinsä anteeksi sinun persoonassasi, koska olet viaton, enkä minä voi pidättää sinulta anteeksiantamusta. (Vanhurskautus on tätä ja tässä).

Silloinpa Kristus lausuu Johannekselle: »Salli nyt; sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus». On kuin Kristus sanoisi: Vaikka minä en olekaan syntinen, minä kuitenkin tuon mukanani koko maailman synnin; minä siis yksin olen syntinen, jopa koko maailman suurin syntinen. Minä en kylläkään omasta puolestani tarvitse syntien anteeksiantamusta; omien syntieni tähden minun ei tarvitse tulla kastetuksi eikä saada syntien anteeksiantamusta, koska minulla ei ole syntiä, vaan koko maailman syntien tähden —ja koko maailmaan mekin kuulumme, koska mekin olemme maailmasta ja maailman lapsina olemme syntisiä—; nämä synnit ovat minun kuormanani, niitä minä kannan, ne raskaina painavat minua, ja niiden tähden minun tarvitsee tulla kastetuksi ja saada syntien anteeksiantamus, että minun kastettani sitten kaikkialle maailmaan vihmottaisiin sekä saarnattaisiin, että minä olen kantanut maailman synnin, kastettaessani siitä puhtaaksi pesty ja saanut syntien anteeksiantamuksen. Ken siis nyt minuun uskoo ja minun käskyni mukaisesti kastetaan, hänkin on synneistänsä puhtaaksi pesty, on puhdas, ja hänellä on armollinen Jumala—. Kristuksen kaste on siis meidän kasteemme, ja meidän kasteemme on hänen kasteensa. Kun Johannes tämän kuuli, »salli hän sen hänelle».

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 527-528.

Kol. 2:12. ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista.

Tässäpä tämä asia, miten sen näen noin pähkinänkuoressa. Täydentäköön joku sitä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Mutta nyt kohta Sleyn Messuun!:grinning: