Raamatun sisäinen auktoriteettijako

Vanhan liiton laki sisältää sekä kultillisia että moraalisia käskyjä, jos haluamme tällaisen erottelun tehdä. Jos varastaminen on mielestäsi “rituaali” niin sitten kyse on rituaalisäännöstä.

Kertoisitko tästä hieman enemmän. Mistä lähteestä voimme tietää noin tarkasti mitä kasteopetuksessa koko ensimmäisen vuosituhannen aikana käytettiin? Kirkon alkuaikoina oli paljon rajankäyntiä juutalaisen lain ja siitä erottautuvan kristillisen kirkon välillä. Tuhat vuotta on kuitenkin melkoisen pitkä aika ja kirkko laajeni sinä aikana moneen suuntaan. Juutalaiseen lakiin liittyvä kuvantekokielto synnytti kirkkoon 700-luvulla pitkän kiistan, johonkin opetukseen sekin liittyi.

BTW. Jeesus itse viittasi suoraan ja kehottavasti dekalogiin vastatessaan rikkaalle nuorukaiselle pelastusta koskevaan kysymykseen: “Käskyt sinä tiedät…” Keskustelun lopputuleman tiedämme. Mainitsemasi Kristuksen kaksoiskäskykään ole irrallaan vanhatestamentillisestä lakiopetuksesta, vaan on niiden huipentuma.

Viittaan @Petrous:n puheenvuoroon ja @Silvanus:n lausumaan, että Vanha testamentti ei koskisi kristittyjä: Kohdassa Ef.6:1-3 lapsia kehotetaan olemaan kuuliaisia vanhemmilleen, eikä tätä perustella luonnollisella moraalilailla vaan Vanhan testamentin tekstillä. Tämän osoittaa se, että käskyä perustellaan sitä seuraavalla lupauksella “että menestyisit ja kauan eläisit”. Tällaista lupausta ei tietenkään anna luonnollinen moraalilaki (eikä voisikaan antaa), vaan yksin Jumalan ilmoitus.

1 tykkäys

Tuota tämä oli kysymys, toki ymmärrän, jos ei ole enempää perusteluja väitteen tueksi. @Silvanus

En valitettavasti muista lähdettä tälle väitteelle. Kuulin sen jollain prof. Antti Raunion luennolla. Hän huomautti siis, että dekalogi-painotteisuus tulisi opetukseen vasta 1100-luvun jälkeen. Eivät ne toki tuntemattomia olleet, ja niitä käsiteltiin teologisestikin.

Tuohon Jeesuksen puheeseen viittaan sillä, että Pyhä Henki puhui apostolien kanssa toisin.

Sinähän voit helposti kumota Silvanuksen väitteen antamalla muutamia esimerkkejä ensimmäisen vuosituhannen lähteistä, joista käy ilmi dekalogin käyttö kasteopetuksessa.

1 tykkäys

Tämä on ihan hyvä yritys Henrikiltä, mutta ei kuitenkaan vakuuta minua. Minusta tämä menee samaan sarjaan kuin esim. Gal. 5:22-23 jossa Paavali luettelee Hengen hedelmiä ja sitten lisää: “Näitä vastaan ei ole lakia.” Paavali siis puhuttelee kristittyjä, joilla on suuri arvostus VT:n lakia kohtaan, ja sen takia viittailee Vanhaan testamenttiin. Mutta ei Paavali minusta näissä kohdissa perustele omaa ohjettaan sillä, että näin olisimme velvollisia tekemään Vanhan liiton lain pohjalta. Itse asiassa Paavali tuossa Ef. 6:1 kohdassa perustelee ohjettaan ihan eksplisiittisesti sillä, että se on oikein (τοῦτο γάρ ἐστιν δίκαιον). Minusta tämä kuulostaa juurikin luonnolliselta moraalilailta.

1 tykkäys

Silvanuksen tarkennuksen jälkeen “Eivät ne toki tuntemattomia olleet, ja niitä käsiteltiin teologisestikin”, väite lieventyy. Jää edelleen auki millä tavoin niitä hänen mukaansa käsiteltiin teologisesti.

Opetuksessaan ainakin pyhä Polykarpos Smyrnalainen (120-luku) viittasi dekalogin sisältöihin kirjeessään Filippiläisille. Mielestäni kyseessä on seurakuntaopetus ei teologinen käsittely. Suoria viittauksia ei ole, mutta ei myöskään sellaista opetusta, että dekalogin sisällöt eivät olisi kaksoiskäskyn takia enää kristillisen eettisen opetuksen pohja. Viitteitä kirjeessä on vähintään kuuteen dekalogin kohtaan.

http://www.biblestudytools.com/history/early-church-fathers/ante-nicene/vol-1-apostolic-with-justin-martyr-irenaeus/polycarp/epistle-of-polycarp-philippians.html

P. Marttyyripiispa Polykarpos oli apostolien oppilas ja häntä pidetään yhtenä tärkeimmistä varhaisen kirkon opettajista. Arvovaltaa lienne vähintään yhtä paljon kuin nykyisillä teologian professoreilla.

Pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen katekeeseissa ei taideta juuri sivuta kymmentä käskyä? Minulla on hänen kirjansa hyllyssä mutta en ole ehtinyt vielä lukea sitä. Hänen katekeesinsa ovat kuitenkin melko hyvin säilyneet ja tarjoavat siten ainakin yhden väläyksen varhaisesta kasteopetuksesta ja sen sisällöistä.

1 tykkäys

Silmäilin läpi Polykarpoksen kirjeen Filippiläisille, enkä löytänyt sieltä mitään mikä tukisi näkemystä siitä, että dekalogia olisi käytetty tuolloin kasteopetuksessa. Voisitko siteerata tarkoittamasi kohdat ja vääntää rautalangasta, kuinka ne pitäisi tulkita.

Henrikin kantaan liittyen tuota kirjettä silmäillessä en huomannut myöskään mitään sellaista, että Polykarpos olisi esittänyt että jokin toimintatapa on kristittyjä velvoittava nimenomaan sen takia, että se käsketään Vanhassa testamentissa.

1 tykkäys

Vilkaisin p. Kyrillos Jerusalemilaisen katekeesit. Mainintaa dekalogista ei ole, tosin ei ristiriitaakaan, Luku 2 synnistä sivuaa joitakin em. käskyissä mainittuja syntejä. Uskonopin tiivistelmä luku 4 ei sisällä dekalogin luetteloa, mutta ei siteeraa myöskään kaksoiskäskyä. Keskiössä on Jumala siten kuin se muotoutumassa ollessa kirkon uskontunnustuksessa ymmärretään. Epäjumalille uhratun lihan syömistä käsitellään ja VT:stä todetaan, että tulee lukea 72 kääntäjän versiota eli Septuagintaa ja että VT ja UT ovat yksi testamentti. “Jeesus ei tullut kumoamaan lakia, vaan täyttämään sen”.

Yhteenveto: Pyhä Kyrillos ei tuo kasteopetuksessaan esiin dekalogia luettelona, mutta ei oikeastaan anna kovin paljon muutakaan eettistä opetusta (kaksoiskäsky) pp. opissa Jumalasta + kasteessa, mirhavoitelussa ja eukaristisessa liturgiassa.

1 tykkäys

Minusta Paavali perustelee asiaa ihan yhtä eksplisiittisesti Raamatun sanalla - kuten yritin esittää. (Hämäräksi minulle jää, miten Gal.5 tähän liittyy.)

Ehkä se johtuu siitä, että luonnollinen ja ilmoitettu moraali eivät yleensä olekaan ristiriidassa keskenään. “Luonnollista” on se, mikä sopii Jumalan luomisjärjestykseen, ja “ilmoitettua” on se, minkä se sama Jumala on antanut tiedoksi.

Tuomas tosiaan nähdäkseni ajatteli, että dekalogi on osa luonnollista moraalilakia, mutta se on ilmoitettua luonnollista moraalilakia. Sapattikäskyä hän tosin ei pitänyt osana luonnollista moraalilakia.

Mietin, ymmärtävätkö keskustelijat väitteen, mitä tarkoittavat väitteet, että (a) dekalogi on normatiivinen, koska se on osa Vanhaa testamenttia, ja (b) dekalogi on normatiivinen, koska se on osa luonnollista moraalilakia. Siis ymmärretäänkö näiden ero, ja sen johtopäätökset dogmatiikalle ja moraaliteologialle?

Minulle avain on apostolien kokouksen päätöksessä:

Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan. Voikaa hyvin. (Ap. t. 15:28-29)

Tämä päätös osoittaa sen, mikä on Vanhan liiton lain suhde Uuden liiton uskoviin.

Tukeudut liian paljon yhteen raamatunkohtaan (Apt.15) ja sivuutat ne muut asiaan liittyvät kohdat, joita tässä on tullut esiin. Uusi testamentti sisältää melkein joka sivullaan viittauksia Vanhaan testamenttiin, usein tavalla, joka edellyttää, että VT olisi pyhä kirja ja Jumalan ilmoitusta.

Minusta tässä ei ole tullut esille mitään sellaista, joka vaatisi pitämään dekalogia sitovana nimenomaisesti Vanhan liiton lakina. Ymmärräthän siis, mitä tarkoittaa ero, (a) olla sitova Vanhan liiton lakina ja (b) olla sitova luonnollisena lakina? Et tähän vastannut lainkaan.

Koko tämän kysymyksenasettelun pointti on kysyä, että mikä on vanhan liiton lain suhde meihin kristittyihin, jotka elämme uuden liiton lain alla. Minä sanon: meidän lakimme on erilainen, sillä vanha liitto ei ole meidän liittomme, vaan uusi liitto. Meidän lakimme on ennen kaikkea rakkauden ja vapauden laki, ei dekalogin kymmenen käskyn laki.

Dekalogin aseman selkeyttäminen selkeyttää meille, miten kristillinen moraali eroaa juutalaisesta ja yleisinhimillisestä moraalista. Yleisinhimillinen (luonnollinen) moraali lähtee siitä, että laki täytetään tietynlaisten perusehtojen täyttyessä. Kristillinen moraali ei ole tällaista.

Ainakin yritän ymmärtää - ja mielestäni kyllä vastasinkin ainakin osittain. Pidän kysymyksenasettelua tosin mielenkiintoisena, mutta en ratkaisevana. Sekä a että b ovat lähtöisin samasta Jumalasta, joka on antanut Vanhan testamentit tekstit (muutkin kuin ilmeiset lakitekstit) ja myös luonut maailman ja siinä sivussa määrännyt tietyt asiat luonnollisiksi, toiset luonnottomiksi. Vaihtoehtoa b, luonnollista lakia, pidän liian epämääräisenä toimimaan etiikan yksinomaisena perustana. Me ihmiset olemme aivan liiaksi eri mieltä siitä, mikä on “luonnollista” lakia.

Minustakin tämä kysymyksenasettelu on tärkeä, ja pidän Apostolien tekojen 15. lukua tässä asiassa tärkeänä lähteenä.

Kuulostaa hyvältä, mutta on liian epämääräistä. Mikä se “rakkauden ja vapauden laki” on, ja miten se ratkaisee moraaliset erimielisyydet?

Anteeksi kriittisyyteni, mutta ainakaan minulle esityksesi ei ole kovin selkeyttävä. Hyväksytkö esimerkiksi Raamatun tekstien käyttämisen moraaliongelmien ratkaisuperusteena sillä tavalla, kuin kristikunta on Raamattua käyttänyt parintuhannen vuoden ajan?

Yritän muistaa jatkaa tätä keskustelua, kunhan aika ja voimat sallivat. Nyt on sen verran kiireistä varsinaisten tehtävieni kanssa, etten toistaiseksi ehdi tähän osallistua. Tällä keskustelulla en tosin tarkoita Raamatun sisäistä auktoriteettijakoa (ketju pitäisi jakaa).

Minulla on sellainen kuvitelma, että niiden viittausten pointti on niiden sisällössä. Eli ne viittaukset sanovat jotain tiettyä, mutta eivät enempää.

En käsitä enää, vaikka varmaan kymmenen vuotta tässä jo käsitin, että ideana olisi korottaa ensin joku teksti, tekstiaineisto tai tekstimassa johonkin ylivoimaiseen arvoon ja sen jälkeen vasta alkaa pohtia sen sisältöä.

Minua on välillä askarruttanut sellainen kertomus, minkä joku matkailija kertoi jostain luostarista. En muista, oliko siinä kyse idän vai lännen katolilaisista. Matkailija siis ilmeisesti osallistui johonkin tilaisuuteen jossain pienessä seurueessa. Jossain vaiheessa paikalle tuotiin reliikki. Kertoja kuvailee tyrmistyneenä, miten läsnäolijat suunnilleen “sekosivat”: runsasta kumartelua, lattialla ryömimistä ja hillitöntä suutelua.

Minä en tiedä, miten värittynyt tuo kertomus on. En tiedä, miten kuvaavaa tuo on verrattuna normaaliin suhtautumiseen, tai mikä on normaali suhtautuminen reliikkeihin. Kertomus voi olla liioiteltu, koska se muistaakseni oli jostain amerikkalaisten baptistien tekstistä. Samaan aikaan tiedän, että reliikkejä kuitenkin kunnioitetaan. Ja että se tuskin on täysin tunteetonta, ilmeetöntä ja eleetöntä.

Kun ajatellaan karismaattisissa ja emergenteissä piireissä (mutta myös joissain viidesläisissä yhteyksissä) tapahtuvaa “ylistystä” ja palvontaa, niin jokin johtaa minut ajattelemaan, että ihmisyyteen kuuluu halu palvoa jotain. Sen halun täytyy saada ilmetä tunnetasolla. Se on jotain, minkä varaan heittäydytään sitä käsittämättä, ja ajatellaan, että se jollain tavalla kykenee edustamaan Jumalaa.

Room. 1:20 Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, 21 koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. 22 Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet 23 ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi.

Jos laitetaan rinnakkain katolilaisten reliikit, protestanttien Raamattu ja karismaatikkojen tunnelma, niin kaikki nuo ovat, tässä ja nyt, fyysisen tai psyykkisen todellisuuden ilmiöitä. Nyt olisi hyvä jos kaikki olisivat lukeneet Barfieldin Saving the Appearancesin. Alkuasukas uskoo, että luotu todellisuus on Jumala tai “suuri henki”, ja että vaikka hän ei aisti sitä koko ajan, niin se kuitenkin on läsnä kaikkialla.

Vanhan Testamentin Israel ei uskonut, että Jumala olisi välittömästi koettavissa luomakunnasta. Mutta he uskoivat, että niin historian kulku kuin materiaalinen todellisuus olivat samalla tavalla Jumalan kädenjälkeä. En tiedä tarkkaan, mitä katolinen keskiaika sen jälkeen uskoi. Mutta moderni ja protestanttinen ajattelu kiistää, että Jumalalla olisi mitään tekijänoikeutta luomakuntaan. Jumala on vastuussa materiaaleista. Mutta se, mitä materiaaleista on tullut, ei millään erityisellä tavalla kerro Jumalasta mitään. Suunnittelijan ja lain antajan välillä on katkos.

Kun luonnonkansojen pakana halusi kokemuksen tasolla palvoa jotain, niin hän saattoi palvoa koko troposfääriä. Se oli läsnä kaiken aikaa. Kun juutalainen halusi kokemuksen tasolla palvoa jotain, niin hän ylisti Jumalaa Israelin vapauttajana. Se vapaus oli läsnä kaiken aikaa. Kun protestantti haluaa palvoa jotain, hänen palvontansa täytyy kohdistua jollain tavalla aina Raamattuun tai pelastustekoon. Jumala ei ole puissa ja eläimissä. Jumala ei ole enää historiassa.

5Moos. 5:6 Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä.

Tässä on sellainen ongelma, että pelastusteosta on vaikea iloita sellaisenaan. Siitä voi liikuttua. Uhrautuminen on liikuttavaa, jopa vavisuttavaa. Se tekee vakavaksi, ehkä vähän surumieliseksi, ehkä vähän helpottuneeksi. Raaamattu on yhtä hankala juttu. Ihminen voi kokea aivan mahtavana jonkin kirjan sisällön, siis sen sanomat asiat. Paljon hankalampaa on kokea palvonnan kohteena itse kirjaa, siis tekstimassaa tai fyysistä esinettä. Paitsi jos kirjasta tekee jonkinlaisen symbolin jollekin vallalle tai varmuudelle. Eli Raamattua palvotaan vankkana ja varmana päähän lyömisen välineenä.

Kun modernista siirrytään postmoderniin, ihmiset eivät kykene enää arvostamaan pelkkää sanomaa tai pelkkää kirjainta. Mutta heillä ei ole mitään paluuta siihen, että Jumala olisi jotenkin koettavissa partisipaation eli osallistumisen kautta. Raamattu toki sisältää sen, että Jumalaa voi ylistää kaiken historian yläpuolella olevana (kun juutalaiset ylistävät Jumalaa historiassa olevana). Mutta siinä on miinusmerkki: Se sanoo vain, että Jumala ei ole seurakunnan ajan taloudellisissa ja poliittisissa asioissa mukana. Ei sillä tavalla kuin oli ja on luvannut olla Israelin kohtalossa kansana ja valtiona.

Tästä seuraa, että karismaatikon ainoa mahdollisuus, jos pelkkä sanoma ei riitä, on kääntyä pois ajasta ja pois materiasta kohti sisimmän kokemuksia. Josta tulee se, että oman käsitykseni mukaan moderni ja postmoderni karismaattisuus ovat jotain, missä ihminen palvoo oman mielensä liikkeitä. Samaan aikaan hän ajattelee niiden edustavan Jumalaa. Eli hänen odotuksensa, aavistuksensa, toiveensa, luulonsa ja tunteensa saavat eri tilanteissa jumalallisia merkityksiä.

Pakana palvoo henkeä, joka on läsnä puissa ja eläimissä. Juutalainen palvoo Jumalaa, joka on läsnä ajassa. Protestantti palvoo Jumalaa, joka on läsnä sanomassa pelastuksesta. Karismaatikko palvoo Jumalaa, joka on läsnä elämyksissä ja tunteissa. Koska ihminen ei kuitenkaan ole suljettu saareke, ottaa karismaatikko mukaan myös tunnelmat ja ilmapiirit.

Keskeinen havainto on, että palvonnan kohteen on aina ilmettävä jotenkin. Pakana näkee karhun tai tiikerin, ja se toimii hänelle välineenä aistia tai havaita henki. Juutalainen näkee, että hän ei ole Egyptissä eikä orjuudessa. Karismaatikko näkee Heidi Bakerin ryömivän pitkin lavaa. Katolilainen näkee ikonin tai reliikin. Jollain tavalla joukosta ainoana protestantti nostaa tekstikokoelman sinänsä sen rinnalle tai edelle, mitä se varsinaisesti sisältää tai kykenee hänelle kertomaan.

Tiivistäen:

Jos Raamattu on asia, niin Raamattu on tärkeä, vaikka ei kertoisi mistään. Jos taas Raamattu kertoo asiasta, niin se asia on tärkeä, ja Raamatun tärkeys tulee suoraan ja ainoastaan siitä asiasta.

2 tykkäystä

Tuo on minunkin kokemukseni - olen yrittänyt kuvata samaa asiaa puhumalla protestanttisuuden “shibboleteista” ja “fraaseista, joita pitää toistella ollakseen kristitty (protestanttien mielestä)”, “bibleonlyismista” jne. Niin puhuessani olen yrittänyt kuvata ihan samaa kuin minkä tuossa sanot.

Esität tuossa palvomisen kohteiden erot karrikoidusti, mikä ei varmasti kaikkia tule miellyttämään, mutta mielestäni se on ihan perusteltua asian esiin kantamisen kannalta. Vivahde-eroja varmasti on ja niistä on hyvä tulla tietoiseksi.

Tästäkin olen yrittänyt puhua aina silloin, kun olen kommentoinut, että jumalallinen ilmoitus ei ole Raamatun teksteissä, vaan itse niissä tapahtumissa, joista Raamattuun kootut kertomukset kertovat. Jostain syystä protestantit kokevat sellaisen puheen Raamatun arvovallan rienaamisena, vaikka siitä ei suinkaan ole kysymys. Eiväthän kristityt Raamattua palvo, vaan kolmiyhteistä Jumalaa, joka on ilmaissut itsensä pyhissä, jumalallisissa ja ihmeellisissä tapahtumissa. Mielestäni osut naulan kantaan tuossa lainaamassani kohdassa.

Tämä on virheellinen arvio; kyllä Raamatussa oleellista on se mitä se sanoo, ei paperi eikä painomuste. Tässä kannattaa verrata protestanttisuutta ja roomalaiskatolisuutta. Molemmissa pidetään tiettyä “tekstikokoelmaa” pyhänä ja normatiivisena. Esimerkiksi Katolisen kirkon katekismus (kohta 81) sanoo: “Pyhä Raamattu on Jumalan puhe Pyhän Hengen innoittamana kirjaa pantuna”. Jos protestanttisesta raamattukäsityksestä pitää etsiä jokin erityinen ominaispiirre, se on tässä: protestantti ei anna kirkolliselle auktoriteetille, kuten paaville, yksinoikeutta Raamatun selittämiseen.