Täsmennetään tähänkin, että tämä ei ainakaan tällä hetkellä koske eikä käsittääkseni ole missään vaiheessakaan koskenut kaikkia Vapaakirkon seurakuntia. Vapiksen meininki on varsin rauhallista tällä hetkellä.
Yhdeksi kaikkia kristittyjä yhdistäväksi tekijäksi nostaisin muuten sellaisen asian kuin armon merkitys. Pelastusoppeja on monenlaisia, mutta mikään niistä ei perustu tyylipuhtaaseen suorittamiseen, vaan tavalla tai toisella ytimessä on se, että pelastus on viime kädessä armoa.
Hyvä kuulla.
Tuo olisikin hieno juttu. Varmaankin kaikki ovat tosiaan sitä mieltä, että Jumalan armolla on kristinuskossa erityisen suuri merkitys…
“Kaikki on armoa.”
Pyhä Lisieuxin Teresa
Armo ei ole armo, jollei se ole armo. Armo ei ole missään suhteessa armoa, jollei se ole armoa joka suhteessa.
Augustinus
Suomen kielen sana armo lienee kuitenkin monimerkityksellinen ja hiukan hajontaa on siinä miten eri kirkoissa sitä käytetään.
Luterilaisten ja varmaan protestanttien käytössä armo yleensä liittyy syntien anteeksisaamiseen ja kadotuksen alaisuudesta armahtamiseen, sovitukseenkin.
Vanhemmissa kirkoissa taitaa olla laajempi tai hiukan toinen sanan käyttötapa?
Mutta jos kaikkien mielestä meidän Jumalamme on ennen kaikkea armollinen ja rakastava Isä, se on mahtavaa. Hän on toki myös pyhä ja kunnioituksen kohde. Se ei kuitenkaan peitä niitä kasvoja joista paistaa armo, rakkaus ja halu pelastaa.
Itsekin olen absoluuttisen armon kannalla. Muussa tapauksessa tulee ongelmia, kuten @Eutykus toisaalla kirjoitti:
Erittäin hyviä kysymyksiä. Jumala ne rajat määrittelee. Kuitenkin jos itse evankeliumia esillä pidän, joudun välttämättä painottamaan kahta asiaa, jotka ovat keskeisiä kristinuskossa ollen kristityn sisäisiä tunnusmerkkejä:
Mikä voisi olla sellainen “kristitty”, joka harrastaa tahallista pahuutta ja vääryyttä ja täysin tahallisesti aiheuttaa kärsimystä lähimmäisilleen? Sellaiseen elämään meitä ei takuulla ole kutsuttu.
Voisiko siis rakkauden laki olla yksi kaikkia kristittyjä yhdistävä tekijä?
En tarkoita sen noudattamisessa onnistumista vaan sen ohjenuorana pitämistä. Rakkauden laki on takuuvarmasti parempi ja turvallisempi eettinen elämänohje kuin laittomuus. Se ei ole myöskään kirjaimen noudattamista vaan nimenomaan Hengen. Minusta UT:n selvä viesti on, että rakkauden laista kristitty ei saa luopua.
Erikseen vakavista synneistä on mainittava haureus, joka on ja on aina ollut erityisen kavalana uhkana kristityn vaellukselle. Nykyihmiset eivät edes näe mitään väärää petihurjasteluissaan. Itse katson, että varoittaminen haureuden synneistä on huolta ihmisten sielun tilasta ja siten silkkaa rakkautta.
Tavallaan toki se yhdistää kaikkia kristittyjä.
Mutta rakkauden käsky ei ole vain kristinuskon omaisuutta vaan se sisältyy useisiin uskontoihin.
Vaikka niin olisikin, tässä kohden se ei haittaa, koska etsitään yhteisiä tekijöitä. Kultainen sääntö on yleismaailmallinen eettinen ohje, mutta silti näkisin, että kristinuskossa se on aivan erityisen keskeisellä paikalla
Evankeliumista herää kysymys: Onko meille vain heitetty pelastusrengas VAI onko meidät myös kutsuttu elämään pyhää elämää hyvää tehden ja pahaa karttaen?
Minusta molempia.
Meille on heitetty pelastusrengas JA meidät on myös kutsuttu tekemään hyvää ja pahaa karttamaan.
Toki hyvän tekeminen ja pahan karttaminen ovat varsin suhteellisia käsitteitä. Oikealta silti tuntuu ajatus, että meidät on kutsuttu seuramaan Jumalan tahtoa:
“Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room 12:2)
“Tervehdyksen lähettää teille teikäläinen Epafras, Kristuksen Jeesuksen palvelija, joka rukouksissaan aina taistelee teidän puolestanne, että te pysyisitte täydellisinä ja täysin vahvoina kaikessa, mikä on Jumalan tahto.” (Kol 4:12)
“Sillä tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne, että kartatte haureutta.” (1.Tess 4:3)
“Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa.” (1.Tess 5:18)
“Sillä se on Jumalan tahto, että te hyvää tekemällä tukitte suun mielettömäin ihmisten ymmärtämättömyydeltä.” (1.Piet 2:15)
“Sillä parempi on hyvää tehden kärsiä, jos niin on Jumalan tahto, kuin pahaa tehden.” (1.Piet 3:17)
Mutta se toteutuu vain Kristuksessa. Kukaan ei rakasta hänen ulkopuolellaan, siis lainalaisena, sen mukaan sitä yrittäen.
Niin, eipä kukaan meistä kykene rakastamaan täydellisesti. Sellaisen vaatimus ei voi olla pelastuksen ehtokaan, sehän vesittäisi armon oikeastaan kokonaan. Tässä tarkoitetaankin sitä, että meillä on rakkauden laki kristittyjen ohjenuorana. Tökerönä esimerkkinä meillä on tieliikennelaki, jonka hyväksymme ja jota pyrimme noudattamaan, mutta virheitäkin silti sattuu; joskus vahingossa, joskus lepsuillessa.
Kristuksen käskynäkin rakkauden laki on huikean nerokas, koska sen noudattaminen “kirjaimen mukaan” on täysin mahdotonta - sehän viittaa sydämen tilaan. Jumalan edessä et voi teeskennellä rakastavasi. Pistää jälleen nöyrälle paikalle.
Kristus pystyi rakastamaan täydellisesti ja niiden hyväksi, jotka ovat hänessä Jumalan vaikuttaman uskon kautta luetaan hänen lain täyttämisensä.
Tit 1:15: “Kaikki on puhdasta puhtaille; mutta saastaisille ja uskottomille ei mikään ole puhdasta, vaan heidän sekä mielensä että omatuntonsa on saastainen.”
Apt 15:8-9: “Ja Jumala, sydänten tuntija, todisti heidän puolestansa, antaen heille Pyhän Hengen samoinkuin meillekin, eikä tehnyt mitään erotusta meidän ja heidän kesken, sillä hän puhdisti heidän sydämensä uskolla.”
On, tästähän on täällä keskusteltukin.
Armo, grace, gracia, gratia.
Katolilaisten määritelmä jossain muodossaan kuuluu näin, että armo on yliluonnollinen (jumalalliseen olemassaoloon kuuluva, ei luomakunnasta lähtöisin) väline, jolla Jumala tekee ihmisen osalliseksi Kolminaisuuden elämästä.
Se on anteeksiannon, sovituksen ja pelastuksen väline.
Se on myös kaikessa luodussa vaikuttava väline jolla Jumala on mukana kaikkien luotujensa elämässä, johdattamassa heitä kohti Jumalan heille valmistamaa pelastusta.
En usko että muilla kristityillä on juuri mitään näitä määritelmiä vastaan vaikka armo nähtäisiin ensisijaisesti anteeksiantona, enkä usko että katolilaisilla on mitään intressiä kieltää armon anteeksiannollinen ulottuvuus.
Näkisin kyllä että kaikki kristityt käsittävät Jumalan armontäyteisenä, armoa vuodattavana, ihmisiä rakastavana Jumalana.
Toivottavasti näin on.
(En uskaltanut kirjoittaa mitään armovoimista kun ne joskus aiheuttavat kinaa.
On se armo kyllä myös armovoimaa, Jumalan väkevyyttä jolla hän tuhoaa pahan vallan luomakunnassa.)
Ei voi myöskään teeskennellä olevansa rakastamatta, kun ottaa vastaan rakkautta, jota ei voi epäillä!
Näinhän se on. Kasteen suhteen on niin, että se pitäisi ymmärtää totisena tapahtumana, siinä totisesti kuollaan yhdessä Kristuksen kanssa ja noustaan ylös kasteen haudasta, uudestisynnytään ylhäältä vedessä ja veressä. Kastettu liittyy osaksi Kristuksen Ruumista, totista ja salattua. Ja tämäkään ei ole mitään vertauskuvaa, vaan totista. kristiyt ovat yhdistettyjä todellisella siteellä ja Henki käy sydämestä sydämeen kuten verenkierto ihmisellä. Kasteessa tapahtuu todellinen kihlaaminen, katoamattomattoman sinetin painaminen, ihminen ei ole enää sama kuin ennen kastetta, vaan uusi.
Alttarin PP: Sakramentissa on myös kysymys totisesta Kristuksen Ruumiista ja Verestä. Siinä on sama Kristuksen Ruumis, joka syntyi Autuaasta Neitsyt Mariasta, Jumalansynnyttäjästä ja Ikuisestä Neitseestä.
Kaikenlainen laimentaminen on tässä pahasta. Kuten runoilija sanoi: “God was man in Palestine and lives today in bread and wine”. Lihaantullut Jumala ei ole vieläkään siirtynyt johonkin eteeriseen tapaan kohdata luotujaan, vaan on vieläkin konkreettinen, kuten oli pieni itkevä lapsi Betlehemin seimessä.
KYLLÄ, toisesti kuollaan! Minusta tuo on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, sillä siihen perutuu koko kristillinen vapautemme ja sielumme lepo. Meidän tulee pitää itsemme kuolleina.
“Niin tekin pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room 6:11)
Jostakin syystä kristikunnalla on kaiketi aina ollut suuria vaikeuksia ymmärtää, mihin absoluuttinen armo perustuu. Se perustuu siihen tosiasiaan, että uskova un kuollut; hänet on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Täällä olen siitä asiasta paljon kirjoittanut. Kun asian tajuaa pohjaan saakka, sisimpään syntyy valtava ILO.
“Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (2.Kor 5:17)
Odotettavista vastaväitteistä huolimatta perimmäistä merkitystä ei ole edes sillä, ymmärretäänkö asia konkreettisesti vai symbolisesti. Pääasia että kastetaan, ja pääasia että uskotaan. Ei pelastus ole ymmärtämisessä vaan Jeesukseen uskomisessa.
“Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.” (Gal 2:9)
“Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” (Kol 3:3)
Valitettavasti aika monelle uskovalle “ristin kantaminen” ei ole kuoleman paikka vaan kristillisen elämän suorittamista ja raskaan kivireen vetämistä. Siitä on ilo kaukana.
Kuollut, mutta myös noussut ylös kasteen haudasta, uudestisyntynyt.
Kasteessa on puhdistuttu, ja nyt riittää, että jalat pestään. Vaikka kaste on kertakaikkinen ja kaikne muuttava, sittenkin pitää olla valmis kuolemaan ja elämään. Vaikka on puhdistettu, pitää pestä jalat. Syntynyt aloittaa vaelluksensa, ei ole vielä valmis.
Se on nähdäkseni yksi puoli asiasta. Toinen puoli on se, että kristitty on edelleen myös vanha luomus. Se, mikä on vanhaa, ei ole kadonnut eikä uusi ole sen sijaan tullut. Siksi kristitty Paavali sanoo: "Sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen." (Room. 7:19)
Kristityn ystäväni mukaan Paavali olisi vielä rehellisempänä kirjoittanut: “Sitä hyvää, mitä minä en tahdo, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä minä tahdon, minä teen.” Sekin on varmasti totta tietystä näkökulmasta. On useita motiiveja, joista voimakkain motiivi voittaa.
Ilman muuta. Ihminen ei jää olemattomaan tilaan, vaan hänestä tulee uusi luomus.
“Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (2.Kor 5:17)
Uusi elämä Kristuksessa on aika hyvin kristikunnassa käsitetty. Sen sijaan vanhan ihmisemme kuolema on edelleenkin erittäin huonosti ymmärretty. Sen tähden uskovaiset ihan turhaan kippuroivat oman kelvottomuutensa kanssa. Risti, jossa Jumalan Karitsa teurastettiiin ja jossa sovitusveri virtasi, on evankeliumin ytimessä, ja se on myös meidän syntisen luontomme loppusijoituspaikka ja vapahdus synneistä. Ja vaikka kuinka tätä ihmeellistä asiaa ahdistuneelle sielulle vakuutellaan, ihmiset valitettavan helposti jäävät vellomaan tympeään riittämättömyyden tunteeseensa, kun eivät usko todeksi absoluuttista armoa ja Jumalan lahjaa.
Etkö sinä jää lainkaan millään tavoin vellomaan helposti tympeään riittämättömyyden tunteeseen, eli etkö enää olekaan vanhurskautettuna lihaa ja henkeä kuten Paavali Room. kirjeen 7 luvussa itseänsä uskovana kuvaa?