Minun mielestäni esim. laittamani Jaakobin kirjeen ja Filippiläiskirjeen kohdat ovat ainakin pinnalta katsoen tai ilman niihin ajatusten lisäämistä ristiriidassa sinun ja Lutherin ajatuksen kanssa, jonka mukaan kristitty tekee syntiä hyvissä teoissaankin. Jos niihin jakeisiin puolestaan liittää ajatuksen, jonka mukaan kristityn pyhitykseen liittyvät teot ovat täydellisiä sen tähden, ettei niihin liittyvää syntiä lueta, ne eivät ole ristiriidassa sinun ja Lutherin kanssa.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei kristitty tee hyviä tekoja vanhurskautuakseen. Vanhurskas tekee hyviä tekoja, koska on jo vanhurskas. Hyvät teot syntyvät vanhurskauden pohjalta tai perustalta. Olisi järjenvastaista pyrkiä vanhurskautumaan ei-vanhurskaalta perustalta, jos ei ole siis vielä vanhurskas, koska ei-vanhurskas ei voi tehdä vanhurskaita tekoja. Jos puolestaan on jo vanhurskas, ei tarvitse vanhurskautua. Ei-vanhurskas ei tee vanhurskautta, ja vanhurskas on jo vanhurskas, joten jälkimmäisen ei tarvitse vanhurskautua.
Ei tietenkään tarvitse vanhurskautua sen, joka on jo vanhurskas, sehän olisi paradoksi. On kuitenkin tärkeää muistaa hänen olevan uskon kautta vanhurskas siis uskon kautta Kristuksen tekoon. Itsessään hän ei ole mitään muuta kuin syntinen, eikä eroa siinä suhteessa millään tavoin ei-uskovasta, etenkin kun uskokin on Jumalan teko.
Näetkö lutherilaisena, että kristittyjen pyhityksessä on asteita? Voiko mielestäsi yksi ja sama kristitty olla kristittynä eri aikoina elämässään enemmän tai vähemmän pyhittynyt siinä mielessä, että rakkaus lähimmäisiin ja Jumalaan toteutuu välillä runsaasti, välillä laimeasti tai lyhyesti sanoen vaihdellen?
“Ja teille Herra antakoonyhä enemmän ja runsaammin rakkautta toisianne kohtaan ja kaikkia kohtaan, niinkuin meilläkin on teitä kohtaan, vahvistaaksensa teidän sydämenne nuhteettomiksi pyhyydessä meidän Jumalamme ja Isämme edessä, meidän Herramme Jeesuksen tulemuksessa, kun hän tulee kaikkien pyhiensä kanssa.” (1 Tess. 3:12-13)
Jos rakkaudessa voi myös sinun mielestäsi “kasvaa” siinä mielessä, että rakkaus lisääntyy elämässäsi Herran antamisen kautta, onko silti mielestäsi perisynnin tähden mahdotonta rakastaa täydellisesti edes hetken kristittynä Herran antamisen kautta Jumalaa ja lähimmäisiä?
Mitä kristittyyn lihansa puolesta tulee niin hän ei pyhity asteittain, vaan ei ollenkaan. Usko sen sijaan voi olla erivahvuinen eri kristityissä ja myös eri elämänvaiheissa eri vahvuinen, puhuuhan Raamattu uskon kasvamisesta.
Kol 2:6-7: “Niinkuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niinkuin teille on opetettu; ja olkoon teidän kiitoksenne ylitsevuotavainen.”
Usko vahvistuu siis kristityssä hänen juurtuessaan Ja rakentuessaan Kristuksessa. Näin tapahtuu silloin kun uskova on rakentavassa seurakuntayhteydessä, käyttää ehtoollisen sakramenttia, lukee Jumalan sanaa ja hyvää teologista kirjallisuutta. Tämä on uskon tekoa, siis sitä mitä Pyhä Henki saa aikaan kristityssä.
Onkin tehtävä ero uskon aikaansaamien hyvien tekojen ja yleensä hyvien tekojen välillä. Kun annat esim. taloudellisessa ahdingossa olevalle ihmiselle rahaa se on hyvä teko, jonka voi tehdä niin uskova kuin ei-uskovakin. Uskon synnyttämää tekoa taas ei ei-uskova saa loogisestikaan aikaan, vaan se on Pyhän Hengen työ. Tällaisista teoista Jaakob puhuu tuossa kirjeessään, jota niin usein siteerataan. Nämä teot ovat ilmeisiä ainoastaan uskolle, maailma ts. luonnollinen ihminen, liha, ei niitä näe, se näkee vain ulkonaiset hyvät teot ja ylistää niitä.
Mutta suhteessa vanhurskauttamiseen eivät edes uskoa seuraavat teot auta, sillä jos niin olisi niin vanhurskaus ei olisikaan yksin Kristuksen lunastustyön ansiota. Olen sinulle jo monasti ja monessa ketjussa tähdentänyt pelastuksen olevan kokonaan Kolminaisuuden omassa itsessään aikaansaama, Jumala luo, Kristus lunastaa, Pyhä Henki pyhittää kuten uskontunnustuksessa toteamme.
Mutta minua ihmetyttää miksi me kierrämme jatkuvasti tätä samaa teemaa kuin kissa kuumaa puuroa? Onhan tämä kyllä toki teologisessa mielessä yksi näkyvää kristikuntaakin hyvin voimakkaasti jakanut ja yhä edelleenkin jakava teema, osallistuuko ihminen pelastukseensa. Kirkon historia on täynnä käytyä taistelua tämän asian ympärillä. Tämä asiahan sai Lutherinkin kirjoittamaan kirjansa Sidottu Ratkaisuvalta. Niinpä peruutan hiukan ja sanon, ettei tämä minua nyt niin ihmetytäkään.
Ja mitä tulee kissan kiertämiseen kuuman puuron ympärillä niin kissa kyllä kiertää monesti muunkin ruuan kuin puuron ympärillä, vaikka se ei olisi kuumaakaan. Olen tämän nähnyt omasta kissastani kun annan sille esim. keittokinkun palasen. Ei se käy siihen heti kiinni vaan kiertää ja tarkastelee sitä monelta kantilta ennen kuin syö sen. Se antaa sillä tavoin ihan hyvän vinkin meillekin koetella kaikkea ennen nielaisemista.
Ps. Kun Raamattu puhuu täydellisestä rakkaudesta niin se nähdäkseni puhuu aina Jumalan rakkaudesta. Eihän meidän ihmisten rakkaus ole juuri muuta kuin itserakkautta ja jos se joskus yltää tämän yläpuolelle silloin siinä on jo Jumalan uskon kautta aikaansaama täydellinen rakkaus kysymyksessä.
Teema on hyvä ja ikuisesti tarpeellinen, koska näitä asioita täytyy miettiä usein, muuten ei välttämättä pysy oikeasssa uskossa. Oppeja täytyy siis paitsi verrata saada vahvistusta.
Luther käyttää muistaakseni termejä passiivinen ja aktiivinen vanhurskaus. Passiivinen vanhurskaus on vain uskovilla ja siihen kuuluu Pyhän Hengen työ. Aktiivista vanhurskautta on sekä kristityillä että ei-kristityillä.
Jos tai kun pidät aktiivisen vanhurskauden piiriin kuuluvia hyviä tekoja mahdollisena ei-kristittyjenkin kohdalla, niin et voine ajatella, että ne ovat Jumalasi arvion mukaan pahoja tekoja? Jos ne olisivat mielestäsi pahoja, niin silloin sinun täytyisi varmaan tulkita Paavalin sanojen “ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan” (Room. 3:12) tarkoittavan ihmisiä tekoineen myös ilman suhdetta vanhurskauttamiseen, sillä Paavalin mukaan kelvollisuutta Jumalan edessä ei saada tekojen kautta, ja jos joku yrittää sitä, hän on lakia täyttämätön ja kirottu (Gal. 3:10). Jos Paavali ajattelisi ei-kristittyjen ihmisten tekevän aktiivisen vanhurskauden piirissä pahaa Jumalan silmissä silloinkin, kun he esim. pelastavat oman henkensä vaarantaen toisten henkiä, niin silloin vaatisi melkoista uskoa olla hengenheimolaisensa.
Paavali kirjoittaa tuossa Room. kirjeen jaksossa siitä mikä on meidän kaikkien, uskovien ja ei-uskovien suhde lain vanhurskauteen, eli kukaan ei sitä täytä vaan ovat siinä suhteessa ja siinä tarkastelussa synnin alla niin kuin tuo jakso alkaakin.
Room 3:9: “Miten siis on? Olemmeko me parempia? Emme suinkaan. Mehän olemme edellä osoittaneet, että kaikki, niin hyvin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat synnin alla,”
Tätä synnin alaisuutta ja sen seurauksia hän kuvaa sitten jatkossa joka seuraa ja osoittaa sen jälkeen, että näin ollessa usko Kristukseen on ainut joka vanhurskauttaa eivät teot.
Room 3:19-26: “Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä; sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto. Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit jumalallisessa kärsivällisyydessään, osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen.”
Joo, se on selvää; mutta sitä en kysynyt. Kysyin, ajatteletko Jumalasi ajattelevan ei-kristittyjen aktiivisen tai yhteiskunnallisen vanhurskauden piiriin kuuluvien tekojen olevan kaikkinensa ja jokaisessa tapauksessa pahoja (siis Jumalasi silmissä). Jos Paavalin Jumala ajattelisi niin, niin silloin Paavalin Jumalaan uskova voisi nähdäkseni esim. ei-kristityn pelastaessa oman henkensä vaarantaen uskovan omaisen sanoa, että tekonsa oli paha Jumalan silmissä tai täynnä syntiä.
Teot itsessään eivät ole pahoja, mutta ihminen on. Teothan ovat vain ulkonaisia akteja joiden arvo määräytyy siitä kun ne alistetaan lain kautta tapahtuvaan tarkasteluun. Teko on hyvä jos se on lain mukaan ihmisen tekemänä hyvä ja vastaavasti huono jos se on sitä lain mukaan. Itsessään irrallaan laista ja persoonasta se on pelkkä akti. Siis jos esim. lahonvikainen puu kaatuu lapsen päälle surmaten tämän ei puuta voida syyttää oikeusistuimessa taposta.
Kun mainitset sanan arvo, tarkoitat ilmeisesti arvoa Jumalan silmissä. Ihminen, joka tulee pelastetuksi hukkumiselta järveen, pitää pelastustekoa arvokkaana, vaikka ei tietäisi mitään Raamatun Jumalan laista tai uskoisi siihen, samoin pelastaja, sillä hän ei muuten pelastaisi.
Käsittääkseni sekä Luther että luterilaisen kirkon tunnustuskirjat ovat sitä mieltä, että seuraava jae kuvaa kaikkia uudestisyntymättömiä ihmisiä Jumalan näkökulmasta, ei ainoastaan niitä, jotka Jahve hukutti.¨
“Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat.” (1 Moos. 6:5)
Jos Paavali on samaa mieltä (“ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan”, “ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään” Room. 3. luku) Lutheruksen ja tunnustuskirjojen kanssa, niin silloin nähdäkseni Jumalan arvostelun mukaan kaikki vapaaehtoinen ei-kristittyjen hengenpelastustyökin on Jumalan silmissä pahaa ainakin siinä mielessä, että se toteutuu “likaisesta” sydämestä (Jer. 17:9) motivaationsa ja voimansa saaden, ei siis Pyhän Hengen työn kautta.
Siis tottakai synti on syntiä ja se on syntiä kun tehdään vapaaehtoista pelastustyötä likaisin motiivien teki sitä uskova tai ei-uskova. Uskova vain saa syntinsä anteeeksi kun ei-uskovalle ne luetaan. Tämän päivän Lutherin Manna teksti syntien anteeksiantamuksesta on hyvin valaiseva tässä suhteessa. Miksi pohtia päänsä puhki tämän asian suhteen tämän pidemmälle?
Ef. 1:7 Meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen.
Nämä sanat opettavat, että koko meidän vanhurskautemme Jumalan edessä on syntien anteeksiantamus. Meidän on siis opittava kohoutumaan yläpuolelle järjen, joka riitelee kanssamme näyttäen meille sekä syntimme että hyvät tekomme. Emme saa katsoa kumpaankaan, vaan perustaudumme vain näihin sanoihin mistään muusta välittämättä. Emme aseta armoa vain syntiä vastaan, vaan myös kaikkia hyviä tekoja vastaan ja suljemme näin pois kaiken inhimillisen vanhurskauden ja pyhyyden.
Sanot: Tunnenhan vielä joka päivä syntiä itsessäni, omatuntoni tuomitsee minut. Vastaan: Juuri siksi sinun on opittava, että kristillinen vanhurskaus ei ole mitään muuta kuin ainoastaan syntien anteeksiantamusta. Olet sellaisessa valtakunnassa, jolla on tekemistä syntien kanssa ja jossa on niin ääretön armo, että se poistaa kaiken vihan.
Vaikka siis tunnet itsessäsi vain monia ja suuria syntejä, ne eivät kuitenkaan ole enää syntejä, sillä sinulla on niitä vastaan kallis vastamyrkky, joka ottaa pois synniltä myrkyn voiman. Se on tuo sana anteeksiantamus. Ilman anteeksiantamusta synti kuitenkin pysyy, eikä mikään teko auta pienintäkään syntiä vastaan.
Totta, mutta Jumalan silmillä nähtynä meidänkin tulee nähdä itsemme omassa voimassamme vain suurena syntisenä. Vasta se antaa itse kullekin mahdollisuuden uskoa sovitus ja lunastus omalle kohdalleen.
Luther erottaa käsittääkseni maallisen ja hengellisen. Maallisessa mielessä kunnioitamme kaikkien ihmisten hyviä tekoja uskon kohteesta riipumatta ja pyrimme itse myös Jeesukseen uskovina tekemään kaikkea mahdollista hyvää. Ero on vain siinä, että kristityn kuuluu tarkastella ja kuolettaa myös motiiveitaan (esim. kunnian otto toinen toiseltaan, mikä on inhimillistä, sekä itsensä muita parempana pitämistä tai huonompana yhtälailla…)
On kummallista, että jotkut kristityt pelkäävät tekoja niin paljon, että eivät uskalla tehdä mitään etteivät tekisi syntiä. Ei sekään ole tietenkään mikään ansio Jumalan eikä ihmistenkään edessä. Höh!
Raamatun mukaan on Herran silmissä kunniallista olla etsimättä maallista kunniaa tai statusta.
Moni ihminen ei pääse irti statuskeskeisyydestä hengellisessäkään sfäärissä.
"Ja huomatessaan, kuinka kutsutut valitsivat itselleen ensimmäisiä sijoja, hän puhui heille vertauksen ja sanoi heille: “Kun joku on kutsunut sinut häihin, älä asetu aterioimaan ensimmäiselle sijalle; sillä, jos hän on kutsunut jonkun sinua arvollisemman, niin hän, joka on sinut ja hänet kutsunut, ehkä tulee ja sanoo sinulle: ‘Anna tälle sija’, ja silloin sinä saat häveten siirtyä viimeiselle paikalle. Vaan kun olet kutsuttu, mene ja asetu viimeiselle sijalle, ja niin on se, joka on sinut kutsunut, sisään tullessaan sanova sinulle: ‘Ystäväni, astu ylemmäksi’. Silloin tulee sinulle kunnia kaikkien pöytäkumppaniesi edessä.” (Luuk. 14:7-10)
“Joka itsensä ylentää, se alennetaan; ja joka itsensä alentaa, se ylennetään.” (Matt. 23:12)
Ei pääse ei, mutta uskovalle luetaan hänen syntinsä anteeksi ja niin hän on, vastauksena tuohon mitä jatkossa siteeraat asettunut oikealle sijalle kun hänet on kutsuttu.
Tällä sitaatillasi viittaat ilmeisesti siihen, että ihmisen tulisi alentaa itsensä lain kautta taivaskelpoiseksi, mutta se ei onnistu muutoin kuin uskon kautta Kristukseen, joka on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle joka uskoo.
Hän itse sanoo Matteuksen Evankeliumin 11. luvussa (Matt. 11:11) että »vaimoista syntyneiden joukosta ei ole noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja», mutta että »vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän». Tuo »vähäisin» on juuri Kristus. Kukaan ei todellakaan ole alentunut niin syvälle eikä kukaan ole pitänyt itseään niin vähäisenä kuin Kristus piti; sen tähden hän yksin uskaltaa sanoa: »Oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä» (Matt. 11:29). Sellaista sanaa kukaan pyhä ei koskaan ole sanonut eikä saakaan sanoa eikä siis itselleen omistaa nöyryyden ja hiljaisuuden korkeinta astetta: kaikki jäävät tämän ainoan mestarin oppilaiksi. Pyhä Paavalikin, vaikka kirjoittaa korinttolaisille: »Olkaa minun seuraajiani» (1. Kor. 11:1), kohta sen jälkeen mainitsee oikean mestarin, sanoen: niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja»; hän siis ei esitä itseään Paavalina, vaan Kristusta itsessään ja itseään Kristuksessa.
Senpä vuoksi Kristus onkin korotettu ja kuninkaaksi asetettu ohi kaikkien veljiensä, toisin sanoen, ohi meidän kaikkien kristittyjen, niinkuin 45. psalmi (Ps. 45:8) sanoo: »sinun Jumalasi on voidellut», toisin sanoen, kuninkaaksi asettanut, »sinut enemmän kuin osaveljesi». Täten Salomon ennuskuva on hänessä toteutunut, eikä ainoastaan toteutunut, vaan pantu todisteeksi meille, kaikkialla havaitaksemme esitetyksi sen kristillisen opin ydinkohdan jonka Kristus ilmaisee sanoilla: »Jokainen joka itsensä alentaa, se ylennetään» ja: Joka teidän keskuudessaan tahtoo olla suurin, olkoon kaikkein pienin». Evankeliumi kokonaisuudessaankin on vain kertomusta Jumalan vähäisimmästä Pojasta ja hänen vähäisyydestään, niin kuin Paavali 1. Korinttolaiskirjeen 2. luvussa (1. Kor. 2:2) sanoo: »Minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna».
Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 1-2.
Vaimoista luonnollisella tavalla syntyneistä ei siis ole ketään suurempaa kuin Johannes Kastaja. Hänhän ylitti askeettisuudessaan kaikki muut, hän pukeutui kamelinkarvaiseen viittaan, hänellä oli yllään nahkavyö, ja hän söi heinäsirkkoja sekä metsähunajaa. Kuka siis ylittää hänet lain vanhurskaudessa, ei kukaan joka yrittää itse alentaa itsensä ja pyrkii omien tekojensa kautta vanhurskauteen, Kastaja jää siis tässä suhteessa kaikkia niitä suuremmaksi, jotka lain kautta pyrkivät taivasten valtakuntaan. Sen sijaan ne, jotka pitäytyvät uskon kautta tähän vähäisimpään, Kristukseen, joka ei ollut Kastajan tavoin vaimosta syntynyt, vaan neitsyestä, pitäytyvät hänen alhaisuuteensa, jakavat sen hänen kanssaan. He ovat siis lain kannalta tarkasteltuna vähäisimmät yhdessä Kristuksen kanssa, koska liittyvät uskon kautta tähän vähäsimpään.
Esim. sillä tavalla, kuin Jeesus tuossa jakeessa Matt. 23:12 sanoo. Uskonnolliselle ihmiselle on tärkeää olla Jumalan suosiossa, saada se status, mikä kuuluu Jumalan omalle. Jos Jeesus ei olisi halunnut vedota ihmisen uskonnolliseen statustarpeeseen, hän ei olisi sanonut, että itsensä alentamisesta seuraa ylentäminen, tai hän ei olisi käyttänyt termejä, jotka viittaavat alempaan ja ylempään statukseen tai asemaan (“alennetaan”, “ylennetään”).
Luuk. 14:7-10 selvästi myös vetoaa useimmissa ihmisessä olevaan statuksen kohotustarpeeseen, koska lopputulos raamatunkohdassa on kunnia kaikkien edessä. Siihen kunniaan päästään vaatimattomuuden välityksellä.
Maallisella puolella monet ihmiset haluavat mainostaa sitä, että ovat hyvin vaikutusvaltaisten ihmisten ystäviä tai tuttuja tai saaneet tavata heitä. Suhde henkilöön, jolla on suuri status ihmisten silmissä, tuo statusta myös sille ihmiselle monien silmissä, joka on läheisessä suhteessa häneen. Suurin kuviteltavissa oleva vaikutusvaltainen on kaikkivaltias. “Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room. 8:31)
Tässä seuraavassa raamatunkohdassa Jeesus selvästi kehottaa etsimään kunniaa eli statusta Jumalalta:
“Kuinka te voisittekaan uskoa! Te kärkytte kunniaa toisiltanne ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yhdeltä ja ainoalta Jumalalta.” (Joh. 5:44)
“Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.” (Joh. 12:43)
Se, että kunnia tai status tulee armosta, ei muuta sitä, että status tulee ihmiselle. Maallisessakin sfäärissä kunnia maistuu monille ihmisille, vaikka se saadaan lahjaksi.
