Kunhan muistamme sen tulevan, siis taivaallisen kunnian, uskon kautta häneen joka alensi itsensä, emmekä yritä itse alentaa itseämme, sillä siihen ei meistä syntisinä ole. Muutoinhan emme armoa tarvitsisikaan.
1 tykkäys
Näissä asioissa on välttämättä tehtävä se jako maalliseen ja hengelliseen! Silloin myös näkee, että Jumalalle kiitos, että se on armosta!
Hyvä keskustelu, koska on hieman eri näkökulma.
(Toistaiseksi täällä on elettävä ja tehtävä kaiken näköisiä tekoja, jotka mitkään eivät ole täysin puhtaita ilman uskoa syntien anteeksiantamiseen.)
1 tykkäys
Ei saa pahastua, mutta tämäkin keskustelu kuulostaa osaltasi pelkältä saivartelulta, ja tuokin olevinaan korkealta heitetty lause tuntuu ihan kummalliselta ilman mitään aitoa rakentumisen intentiota. Mikä on oma motiivisi näissä ajatustenvaihdoissa? Mikä kristinuskossa kiinnostaa? En halua olla ikävä, mutta Raamatun ja kristinuskon opettajana esiintyminen ilman henkilökohtaista uskoa on vain jotenkin kummallista. Ajattelen niin, että ilman uskoa ja sitä kautta vuodatettua Hengen valaisua ei ole mitään toivoa saada hengessä mitään rakentavaa aikaan näissä kuvioissa. Tai sellainen on vain sanoilla kikkailua ja pysyy sellaisena. Mielestäni klassisen kristinuskon ydinasiat ovat ihan sinällään varsin selkeät. Ja yksinkertaisen evankeliumin ihminen joko uskoo tai ei usko, ja se on tarjolle kaikille. Oma tunnuslauseeni kaiken teologian ja pelastusopin ohessa on toivontäyteinen slogan “rakkaus toivoo vaikka toivoa ei ole”. 
En olisi kirjoittanut viestiä, johon vastasit, ellei minulta olisi kysytty näkemystäni. En ole tyrkyttämässä näkemyksiäni. Näistä asioista voisi kirjoittaa paljon laajemmin.
Se on tietenkin minun näkemykseni. Ei mielestäni tarvitse joka yhteydessä kirjoittaa, että näkemykseni mukaan…
Minulle uskovana Jumalan antama status tai arvonanto oli tärkeä. Jos status oli mielestäsi ei-kristillinen ajatus ja motivaatio pysyä uskossa, niin silloin olin kristittynä ei-kristitty.
Minulla on henkilökohtaista kokemusta uskovaisuudesta. Luulen siis tietäväni asioista myös uskon sisältä käsin tarkasteltuna.
Statusaihe on kiinnostanut minua. Statuksen vaikutus ihmisten ajatusmaailmassa ja toiminnassa on läsnä kaikkialla, ei vain maallisessa elämässä.
Mielelläni olen kirjoittamatta näistä “saivarteluistani” ketjussasi ja muuallakin.
Minun käsitykseni mukaan tietosi asioista on uskon ulkopuolelta tulevaa rationaalista pohdiskelua, ei Pyhän Hengen ohjaaman ymmärryksen tulosta, eikä se enää voi muuta ollakaan Raamatun mukaan. Välillä kyllä lausut joissain keskusteluissa ihan luterilaisen uskonopin mukaisia ajatuksia, mutta ne todennäköisesti tulevat vain papukaijamaisina toisteluina menneisyydestäsi, eivät enää sisimpäsi äänenä? Tai sitten on yksi kaukaa haettu ajatus, ettet sisimmäsi tiedostaisi uskovasi, tätä olen myös pohtinut?
1 tykkäys
Ei kai se siitä ole kiinni. Se joka uskoo evankeliumin, on kristitty
Toki asiallisuudessa pysyttäytyvä keskustelu on mielekästä. Mutta on ihan yleistä, että ymmärrykseen pyrkiminen ei ole suosittua vaan oman mielen ja näkemyksen esittäminen ja toisten hyvienkin argumenttien sivuuttaminen, jolloin mitään rakentumista ei tapahdu, ja tuloksena on pelkkää tyhjän jauhamista aiheen vaihtuessa lennossa.
Mutta foorumit ovat keskusteluja varten. 
1 tykkäys
Uskoin evankeliumiin, koska tuntui hyvältä olla Jumalan hyväksymä tai arvostettu silmissään sen sijaan, etten ollut (ilman anteeksiantoa). Tuntuu ahdistavalta ja pahalta olla lapsena vanhempansa epäsuosiossa tai aikuisena esim. päällikkönsä epäsuosiossa. On siksi voimakas motiivi saada suosio tai hyväksyntä takaisin, tapahtui se anteeksi pyytämisen ja saamisen välityksellä tai muulla tavalla.
Hyväksyntä tai suosio tuntuu hyvältä. Olisi masokistista tai itsetuhoista olla poikkiteloin tai riidassa tai epäsuosiossa ihmisten kanssa, joiden kanssa elää ja jotka vaikuttavat elämässä eteenpäin selviytymiseen. Sama suhteessa uskonnolliseen tai hengelliseen elämään, joka monen uskon mukaan jatkuu ikuisuuksiin asti.
Tuntuu pahalta olla siis henkivallan epäsuosiossa, jos on vakuuttunut sen olemassaolosta. Kun suosion tai hyväksynnän saavuttamiseksi on osoitettu keinot, olisi masokistista tai itsetuhoista olla käyttämättä niitä. En uskonut evankeliumiin siis ilman samanlaista tai pohjimmiltaan samaa halua elää sovinnossa, suosiossa ja hyväksynnässä kuin mikä luonnehti maallista elämääni ennen sitä. En näe, että olisi mitään varsinaista tai radikaalia eroa sillä, kun motivoituu pyytämään anteeksi ihmiseltä, ja sillä, kun motivoituu pyytämään anteeksi henkivallalta.
Ei kai sillä ole merkitystä että miksi vaan sillä että uskoo.
tuntui hyvältä olla Jumalan hyväksymä
Tämä asia kirkastuu syvemmällä tasolla yleensä vasta ajan kanssa ja hengellisen kasvun myötä, jos ylipäätään on koskaan kirkastuakseen, riippuu opetuksesta.
ahdistavalta ja pahalta olla lapsena vanhempansa epäsuosiossa
Helvetinpelko ei ole mielestäni paras uskomisen motivaattori.
tapahtui se anteeksi pyytämisen ja saamisen välityksellä tai muulla tavalla.
Ajattelen niin, että uskoontulossa ei ole kyse anteeksipyytämisestä vaan ilosanoman uskomisesta.
Sama suhteessa uskonnolliseen tai hengelliseen elämään, joka monen uskon mukaan jatkuu ikuisuuksiin asti.
Ymmärrykseni mukaan tuohan sisältää jo aika paljon ihan aitoa uskomista.
Tuntuu pahalta olla siis henkivallan epäsuosiossa
Erikoinen sanavalinta. Kirjoitusten mukaan Jumala tosiaan on henki, jolla on valtaa. Yleensä sanalla viitataan pahoihin henkiin.
jos on vakuuttunut sen olemassaolosta.
Ja tuossakin aika paljon uskoa.
Itse pidän ilmeisen selvänä sekä 1) järjelliseltä kannalta Luojan että 2) selkeästi havaittavissa olevan karmean maailmantilanteen pohjalta pahuuden mahtien metafyysisen olemassolon.
Ja jostakin syystä uskon evankeliumin, enkä keksi mitään erityistä syytä, miksi usko syntyi minuun. Eikä uskominen tunnu edes hölmöltä vaan ihan päinvastoin.
Mulla oli ahdistusta omasta huonoudesta ennen uskoontuloa. En olisi tullut uskoon ilman sitä. Ei olisi syytä etsiä armahtajaa, jos ei kokisi olevansa armahduksen tarpeessa. Uskoontulossani ei ollut siis mitään jaloa siinä mielessä, että se olisi verrattavissa hyveellisyyteen tai johonkin epäitsekkääseen tekoon. Aivan samalla tavalla kuin lapsena ja nykyään pyrin pois pahasta olosta, aivan samoin pyrin pois luterilaisessa kulttuurissa kasvaneena (pyhä- ja rippikoulun käyneenä) pois uskonnollisten ajatusten synnyttämästä pahasta olosta.
Uskoa sanotaan Johanneksen evankeliumissa Jumalan teoksi, mutta uskoni oli nähdäkseni aika lailla ulkoapäin itseeni imettyjen uskonnollisten ajatusten ja pahan olon tuntemusten aikaansaama usko, joka vapautti tietystä pahasta olosta. Voisin siksi aivan hyvin allekirjoittaa erään foorumilaisen ajatuksen, jonka mukaan en ole koskaan ollutkaan kristillisessä uskossa, koska näen selvästi uskoni yhtymäkohdan siihen, mitä ei-uskonnollisessa elämässäni tapahtuu, ja jos sen foorumilaisen mukaan usko on jotain aivan muuta (ihmeellistä, täysin selittämätöntä ja jaloa), niin silloin en ole hänen uskonkäsityksensä mukaan koskaan ollut uskossa. Muta ei näistä enempää. Tämä viestini on vahvasti offtopic.
Itse riisuisin uskomisen irti kaikista motiiveista. Itseeni teki vaikutuksen yksinkertaisesti hienolta kuulostava sanoma ikuisesta elämästä, ja havaitsin uskon syntyneen minuun (jo lapsuudessa). Luojan mahdollisen olemassaolon suhteen järkikään ei haraa vastaan, koska uskominen on älyllisesti oikeutettua jo sen perusteella, että Luojan olemassaolo on varmasti mahdollista – eli modaalisen argumentin pohjalta. Uskohan ei ole tietämistä tai sataprosenttista vakuuttumista vaan luottamista “siihen mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan mikä ei näy” (Heb 11:1).
Sovituksen metafyysinen puoli on mysteeri, mutta sitäkään ei ole pakko ymmärtää pohjaan saakka järjellä vaan hengellä ja ymmärryksellä ja luottamuksella Jumalaan; ehkäpä pelastusopin mystinen ydin ei löydykään mistään sovitusteoriasta, vaan ytimenä onkin pelkkä Jeesuksen ystävyys eli suhtautuminen häneen ja hänen nimensä avuksi huutaminen erotuksena pahan vallassa olevalle maailmalle.
Usko voi olla heikkoa, mutta silti ihminen voi ojentautua Jumalan puoleen ja ilmentää uskoaan tunnustamalla, “suun tunnustuksella” (Room 10:10).
Usko voi toki ajan myötä vahvistua täyteen varmuuteen saakka, mutta edelleenkin se on uskoa eikä tietoa epistemologisessa mielessä.
Kristillinen maailmankuva ja etiikka tuntuu ainakin minusta ylittämättömältä, ja uusitestamentillinen pelastusoppikin on huikea kokonaisuus täynnä upeita aspekteja. Raamatun viisaus on vertaansa vailla. Jeesus arvosti Kirjoituksia ja näki niissä itsensä, ja Paavali uskoi “kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa” (Apt 24:14).
Itse suhtaudun skeptisesti joihinkin Raamatussa mainittuihin tapahtumiin, ja näen niissä paljon myyttisyyttä ja toisissa inhimillisyyttä, mutta sehän ei ole mikään ongelma. Raamattu on minulle jumalallinen ja inhimillinen.
Ainakaan itse en keksi mitään evankeliumia hienompaa, ja mielelläni pidän sitä tarjolla, ja hyvällä omallatunnolla suosittelen sitä kaikille muillekin. Joka tapauksessa kristinusko tuo elämään erittäin laadukasta sisältöä. Jo pelkästään kulttuurinen merkitys on valtava, vaikka kaikkiin ihmisiin sen uskonnollinen puoli ei teekään vaikutusta henkilökohtaisella tasolla.
Itse olen suurella ilolla mukana Jeesuksen ja Paavalin ja muiden Jumalan ihmisten joukossa, toivottavasti perille saakka.
2 tykkäystä
Välihuomautuksena haluan ainakin itselleni muistuttaa, että jokaisella on oma hlökohtainen tiensä Jeesuksen turviin, eikä siinä pitäisi olla muilla nokan kopauttamista, jos ydinasia on kohdallaan.
Lisäksi muistan, että kristitty tunnetaan hedelmästään eikä lahjoistaan/teoistaan!
On kuitenkin riemastuttavaa lukea uskon todistuksia, varsinkin luterilaisten!
Hedelmä saattaa kasvaa kuitenkin hyvin hitaasti syntisessä ihmisessä, mutta vain syntinen voi pelastua ei omavanhurskas ja itselleen riittävä narsku/fariseus, vaikka osaisi Raamatun ulkoa.
1 tykkäys
Kuinka erottaa tieto ja usko toisistaan. Tieto ei johda synnintuntoon, eikä omistamaan syntein anteeksiantamusta.
Raamatussa 2Piet. 3:14 sanat tukevat erinomaisesti 9× sanoja Jumalan tuomioistuimen edessä, ettemme ilman Jumalan vanhurskautta kestä Jumalan tuomioistuimen edessä.
2Piet 3:14: “Sentähden, rakkaani, pyrkikää tätä odottaessanne siihen, että teidät havaittaisiin tahrattomiksi ja nuhteettomiksi, rauhassa, hänen edessänsä;”
Itse en todellakaan ole katolinen teologi, mutta käsittääkseni katolinen teologia vastaa tähän Pietarille ja muille apostoleillle, eli kirkolle, annettujen avainten pohjalta. Tuon heprealaiskirjeen jakeen tulkitsisin niin, että on vain se yksi uhri. Muita on enää turha etsiä. Pitää palata sen luokse ja pyytää anteeksiantoa. Kontekstissaan tuossa jakeessa ‘synti’ tarkoittanee kirkon kokonaan hylkäämistä.
Nuo lukuisat varsin ankarat UT:n jakeet vaativat aika voimakasta tulkintaa ollakseen merkitsemättä sitä mitä niissä lukee, ja ainakaan itse en rohkenisi elää ja opettaa niiden vastaisesti. Onneksi lähimmäisenrakkauden painotus tepsii tässäkin.
On vaikea ajatella ihmisen sulkemisen pelastuksen ulkopuolelle olevan yhdenkään kirkon viranhaltijan tai muun ihmisen käsissä, vaikka ehkä joistakin jakeista voisi sellaisenkin käsityksen saada. Ihmisillä on rooli evankeliumin julistamisessa mutta tuskin kuitenkaan pelastuksen riistämisessä.
Historia ei kai tunne sellaista tapausta, että ripissä ei olisi annettu synninpäästöä. Niistä ei voi tietää, mutta veikkaisin näin.
Ihan Sola Scriptura on kuitenkin selvää, että Pietarille ja apostoleille annettiin valta päästää ja sitoa. Kristus myös perusti kirkon, johon me uskontunnustuksienkin mukaan uskomme.
Tuon raamatunlauseen voi toki käsittää niin, että uskoon tultuaan syntiä tehtyään on menettänyt pelastuksen lopullisesti, mutta kontekstissaan se ei minusta tarkoita sitä.
1 tykkäys
Tai niistä ei puhuta. Ripin vastaanottajan ei esimerkiksi tulisi antaa synninpäästöä asiasta joka ei ole syntiä, vaikka ripittäytyjästä tuntuisi siltä.
D
1 tykkäys
Aivan, psykoottinen ihminen saattaa esim. kokea olevansa syypää johonkin luonnonmullistukseen muualla maailmassa. Tämähän ei tietenkään ole konkreettista syyllisyyttä.
Tämän maailman huorintekijät ja muut tahallisen synnin harjoittajat ovat oman sisimpänsä paaduttaneet, ja varmaankin sen tähden he ovat myös “kaiken sallivia” (ja siis siltä pohjalta myös esimerkiksi homomyönteisiä). Mutta kristillinen seurakunta on maailmasta ja sen synnillisestä saastasta pois kutsuttujen (εκ-κλησία) rakkauden käskyyn sitoutunut joukko. Niinpä kirkon julistus ei saa vaieta synnistä, vaikka kristityt itse toki ovatkin varsin heikkoja ja lankeilevaisia vaeltajia.
“He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.” (Joh 17:16)
Siinä on sivumennen sanoen myös syy siihen, miksi minä en millään tavoin osallistu tämän maailman sotalaitosten toimintaan. Samaa valintaa en tietenkään edellytä muilta kristityiltä, sillä tämän maailman perspektiivistä sotilaallisen maanpuolustuksen voidaan toki ajatella olevan myös eettisesti oikeutettua. Protestini on siis periaatteellista. Mutta Jeesus, joka käski jopa rakastamaan vihollista, tuskin olisi ketään ampunut.
“Älkää tehkö pahalle vastarintaa.” (Matt 5:39)
“Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat.” (Matt 26:52)
Silti totean, että minä en ole mikään mummon pullasuukko vaan takuulla puolustaudun tarvittaessa väkivaltaisestikin, jos joku kimppuun hyökkää. Sellainen toiminta ei siis tietenkään ole minulle mikään sielun pelastuskysymys.
Ymmärsinkö ihan oikein: 1) Jos sinua vaaditaan asepalvelukseen suojelemaan epäitsekkäästi toisia ihmisiä väärämieliseltä väkivallalta, niin kieltäydyt. 2) Jos taas on kyse sinun omasta itsekkäästä edustasi, itsepuolustuksesta, niin sitten et kieltäydy käyttämästä väkivaltaa?