Pakko vähän hihitellä tälle. Eihän se sana ketään pelasta, vaan se merkitys.
Jos homman aikoisi vakavissaan tehdä, niin siellä pitäisi olla joku, joka osaa kaivaa ja kartoittaa sen, että mitä milläkin sanoilla tai ilmaisuilla tarkoitetaan milläkin taholla. Olen tehnyt sen yksilönä itseäni varten sitä tahtia kuin olen jaksanut ja ehtinyt.
Jos joku vanhurskautetaan Jumalan armosta uskon kautta Kristukseen, niin näiden sanojen sisällössä jos jossain tiivistyvät koko tietoisuuden lajien erot. Katolinen, luterilainen ja reformoitu suhde kieleen eli suhde sanojen merkityksiin on täysin erilainen. Reformoidut ovat kolmikosta kaikkein positivistisimpia ja literalistisimpia. Ääritapauksessa jopa niin, että monien heidän käsitys uskon sisällöstä on peräisin 1800-luvulta.
Yksi merkittävä juttu on käsitteiden rhema ja logos ero. Ensimmäinen on joutunut huonoon huutoon siksi, että jotkut karismaattiset ennustajaukot väittävät sen olevan erikoistermi, joka tarkoittaa heidän hatusta vedettyjä lausahduksiaan. Mutta jos hakee Raamatusta ρημα, niin löytää kohtia, joissa sillä viitataan mihin tahansa puheaktiin ilman sen kummempaa maagista sisältöä. Kontrastina siihen on λογος, jolla tunnutaan viitattavan asian merkitykseen. Eli se on jotain selvästi todellista tai todellisuuden osa.
Kun Pyhä Henki toimii, tai kun puhutaan armolahjoista, niin siinä näyttäisi olevan fokuksena logos. Eli armolahjojen kautta tehtiin tunnetuksi ja tiedetyksi ilmoitusta ja laajennettiin kuulijan käsitystä todellisudesta. Siihen nähden ajatus siitä, että Pyhä Henki vaikuttaisi rhemoja, eli niitä näitä puheakteja, on itsessään totaalinen väärinkäsitys.
Eli logos on jollain tavalla sama kuin puheaktin perimmäinen ajatus. Ei pelkästään se, mutta tuo on yksi sen merkityksistä. Jos nyt äkkiä suttupaperille hahmottelisi metafysiikan, niin siinä tämä vaistomainen 1800-luvun fundisten ajatus on, että Raamattu on yhtä kuin perimmäinen todellisuus. Se on väistämätön johtopäätös jos ajatellaan, että yleinen ilmoitus eli luotuisuus ei välitä mitään tietoa Jumalasta.
Tai että yleinen ilmoitus on väline Raamattuun, eikä niin, että Raamattu on väline yleiseen ilmoitukseen. Me olemme yleinen ilmoitus, siis ihmisinä itse osa sitä. Eli onko niin, että luotuisuus on hyvä asia, jota Jumala rakastaa Raamatun ja sovituksen kautta? Vai onko niin, että Raamattu ja sovitus ovat itsessään ainoa hyvä asia, ja luotuisuus on olemassa vain sitä varten, että Jumalalla olisi 1) jotain, mitä varten inkarnoitua ja 2) jotain, mille kohdistaa ilmoitus ja 3) jotain, miltä saada palvontaa?
Eli onko Jumalan hyvyys ensisijaisesti luomisessa, jolloin inkarnaatio, sovitus ja ilmoitus palvelevat tätä aikaisempaa ja suurempaa hyvyyttä? Vai onko luominen pelkkää roskaa, johon ainoastaan inkarnaatio, sovitus ja ilmoitus tuovat jotain hyvyyttä? Ensimmäisessä Raamattu ei ole logos, vaan Kristus on, ja logos koskee kaikkea olevaa. Ohi Raamatun. Eli Raamattu viittaa luomakuntaan, mutta ei sisällä eikä määrittele sitä.
Toisessa Raamattu on logos ja kaikki, mitä se ei käsittele, on toissijaista, arvotonta tai ylimääräistä. Tämä jälkimmäinen ajattelu etenee ja kiihtyy sillä tavalla, että Raamatun, Kristuksen ja sovituksen välille punotaan aina vain tiiviimpiä yhtäläisyysmerkkejä kaiken muun kustannuksella. Leif Nummelalle pitäisi jonkun saada viesti, että kaikkeus on muutakin kuin punaista lankaa.
Ehkä oma julistukseni vanhurskaudesta olisi, että paluusta armoon, joka on uskoa hyvään Jumalaan, jonka mahdollistaa Kristus, jakamansa kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuden kautta. Tämän verran olen saanut The Beauty of the Infinitestä poimittua itselleni.