Gal. 4: 6. Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: “Abba! Isä!”
Tehokkaasti meitä lohduttaa tämä Paavalin sana, että Kristuksen Henki, jonka Jumala on lähettänyt sydämeemme, huutaa: Abba! Isä! Roomalaiskirje sanoo Hengen auttavan meitä ja puhuvan puolestamme sanattomin eli sanomattomin huokauksin. Jos joku tämän uskoisi yhtään epäilemättä, hän ei horjahtaisi missään ahdingossa, kuinka ankaraa se olisikin. Mutta tämän uskon tiellä on paljon esteitä. Ensiksi: sydämemme on synnissä syntynyt. Toiseksi: meillä on se myötäsyntyinen vika, että epäilemme Jumalan meihin kohdistuvaa suosiota emmekä osaa olla varmoja siitä, että Jumala on mieltynyt meihin. Näiden lisäksi vastustajamme Perkele käy ympäri ja karjuu kamalasti (1. Piet. 5:8): Syntinen sinä olet! Siksi Jumala vihastuu sinulle ja syöksee sinut iäiseen kadotukseen! - Perkeleen sietämättömän kovasti karjahdellessa meillä ei ole mitään muuta, mikä meitä rohkaisisi ja pitäisi pystyssä, kuin Jumalan paljas sana. Sana asettaa eteemme Kristuksen, joka on synnin, kuoleman ja kaiken pahan voittaja. Mutta sepä vasta vaatiikin vaivaa ja ponnistusta, että koetuksen aikana on kynsin hampain riiputtava kiinni Kristuksessa. Yksikään aisti ei häntä havaitse: emme näe häntä eikä sydän koetuksen kestäessä tunne hänen läsnäoloaan ja apuaan. Kristus näyttää päinvastoin olevan meille vihainen ja hylkäävän meidät. Kiusattu ihminen kokee synnin voimaa, lihan heikkoutta ja epäilystäkin. Häneen osuu Perkeleen tulisia nuolia, hän tuntee kuoleman kauhuja, Jumalan vihaa ja tuomiota. Kaikki tämä ärjyy hirmuisesti ja karjuu kamalasti meitä vastaan, niin että edessämme näyttää olevan vain epätoivoa ja iäistä kuolemaa.
Mutta lain kauhujen, synnin jyrinän, kuoleman järkytysten ja Perkeleen mylväysten keskeltä alkaa Pyhä Henki Paavalin sanan mukaan huutaa sydämessämme: Abba! Isä! Hänen huutonsa ylittää, voittaa ja vaimentaa kovimmat ja kauheimmatkin lain, synnin, kuoleman ja Perkeleen kiljahdukset ja karjahdukset. Se tunkeutuu läpi pilvien ja halki taivaiden ja pääsee kuin pääseekin perille, Jumalan korviin asti.
Näillä sanoilla Paavali paljastaa, kuinka heikkoja pyhät vielä ovat. Samaa sanoo Room. 8:26: “Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja.” Juuri siksi, että me vahvemmin tunnemme päinvastaista, aistimme enemmän Jumalan vihaa kuin suosiota, lähetetään Pyhä Henki sydämeemme. Hän ei siellä huokaile eikä rukoile vaan huutaa kovalla äänellä: Abba! Isä! Mutta sitten hän kyllä rukoileekin puolestamme, rukoilee sanattomin huokauksin. Kuinka se tapahtuu?
Vakavien pelkojen ja omantunnon taisteluiden keskellä me tartumme kiinni Kristukseen ja uskomme, että hän on meidän Vapahtajamme. Mutta sitten laki jälleen saattaa meidät pelon valtaan, synti saa meidät hämmentymään, Perkele käy kimppuumme kaikin juonin ja tulisin nuolin ja koettaa kaikin voimin kiskoa meiltä pois Kristuksen ja huitaista kaikki lohdutukset menemään. Silloin olemme taas sortumaisillamme epätoivoon, olemme kuin murtunut ruoko ja savuava lampunsydän (Matt. 12:20). Siinä tilanteessa Pyhä Henki rientää heikkojen avuksi, rukoilee puolestamme sanattomin huokauksin ja todistaa hengellemme, että juuri me olemme Jumalan lapsia. Näin saadaan ihmisen mieli kauhujen keskellä elpymään, niin että sekin huokaa Vapahtajansa ja Ylipappinsa Jeesuksen Kristuksen puoleen, voittaa lihan heikkouden, ottaa taas kerran lohdun vastaan ja sanoo: Abba! Isä! Tuota Hengen huoahdusta, jota me itse vaivoin huomaammekaan, Paavali sanoo huudoksi ja sanoin kuvaamattomaksi huokaamiseksi, joka täyttää taivaan ja maan. Hän kutsuu sitä myös Hengen omaksi huudoksi ja huokaukseksi, koska me itse olemme heikkoja ja kiusattuja, mutta Henki saa sen nousemaan sydämestämme.
Kuinka paljon ja kuinka kovia ja kamalia huutoja laki, synti ja Perkele päästelevätkin meitä vastaan, niin että juuri ne tuntuvat täyttävän taivaan ja maan ja tukahduttavan kuulumattomiin meidän sydämemme hiljaisen huokauksen, meille ne eivät mahda mitään. Kuta enemmän nuo viholliset meitä ahdistavat, syyttävät ja piinaavat karjunnallaan, sitä tiukemmin me huoaten tartumme kiinni Kristukseen, anomme häntä avuksemme sydämellä ja suulla, riipumme kiinni hänessä ja uskomme, että hän on meitä varten tullut lain alaiseksi lunastamaan meidät lain kirouksesta ja hävittämään synnin ja kuoleman. Kun näin pidämme uskolla kiinni Kristuksesta, me huudamme hänen suunaan: Abba! Isä! Eikä sen huudon läpi kuulu yksikään Perkeleen kiljaisu.
Vieläkään se huokaisu, joka puristuu meistä esiin kauhujen keskellä, meidän ollessamme heikkoja, ei kuulosta meistä itsestämme huudolta, tuskin huokaamiseltakaan. Kovin heikosti havaittavissa on se usko, joka koetuksen keskeltä huokaa Kristuksen puoleen. Emme me itse kuule sitä huutona. Meillä on ainoastaan sana. Siihen tarttuen me kamppailun keskellä hengähdämme hiukkasen ja huoahdamme pikkuisen. Huokauksen me joten kuten havaitsemme, mutta minkäänlaista huutoa emme pysty kuulemaan. Mutta Paavali sanoo, että hän, joka tutkii sydämet, ymmärtää, mitä Henki toivoo. Sydänten tutkijalle on tuo ihmisen mielestä niin voimaton huokaisu väkevää huutoa ja sanomattoman voimallista huokaamista. Sen rinnalla lain, synnin, kuoleman, Perkeleen ja helvetin kovimmat ja karmeimmatkaan karjunnat eivät ole yhtään mitään, niitä ei kerta kaikkiaan kuulu. Ei Paavali suotta sano ahdistetun hurskaan sydämen huokausta Hengen huudoksi ja sanomattomaksi huokaukseksi. Sehän täyttää koko taivaan niin väkevänä, että enkelitkin luulevat joka suunnalta kuulevansa sitä ja vain sitä.
Me taas koemme aivan päinvastaista. Ei se vähäpätöinen huokauksemme tunnu sillä tavoin pääsevän pilvien läpi, että Jumala ja enkelit taivaassa eivät muuta kuulekaan. Luulemme ainakin koetuksen aikana, että Perkele vain karjuu karmeasti meitä syyttämässä, taivas jymisee, maa vapisee, kaikki on romahtamaisillaan, turmio uhkaa koko luomakuntaa, helvetti aukaisee kitaansa ja tahtoo nielaista meidät. Tätä sydän tuntee, näitä karmaisevia ääniä me kuulemme ja tätä hirmuista näkyä katselemme. Näin käy toteen Paavalin sana: Kristuksen voima tulee täydelliseksi meidän heikkoudessamme (2. Kor. 12:9). Silloin Kristus on todella kaikkivoipa, silloin hän hallitsee kuninkaana meissä ja marssii voittosaatossaan, kun me olemme niin sanoakseni kaikkivoimattomia, niin että vaivoin jaksamme edes huokaista. Mutta Paavali väittää, että se huokaus kuuluu Jumalan korvaan mahtavana huutona, joka täyttää taivaan ja maan.
Vertauksessaan väärämielisestä tuomarista Kristus kutsuu hurskaan sydämen huokausta huudoksi, semmoiseksi, joka herkeämättä yötä päivää nousee Jumalan eteen: “Huomatkaa: noin ajatteli väärämielinen tuomari. Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avukseen. Hänkö viivyttäisi apuaan? Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä”, Luuk. 18:6-8…
…Olen puhunut tästä näin monisanaisesti, koska tahdon tehdä selväksi, mikä on Pyhän Hengen tehtävä ja milloin hän sitä erityisesti hoitaa. Kun meitä koetellaan, emme saa millään muotoa arvioida tilannetta tunteiden perusteella emmekä lain, synnin ja Perkeleen huudon mukaisesti. Jos siinä tilanteessa haluamme seurata tunteen ääntä ja uskoa noita huutoja, me katsomme jääneemme vaille Pyhän Hengen apua ja tulleemme heitetyiksi pois Jumalan kasvojen edestä. Ei niin, vaan silloin on palautettava mieleen, mitä Paavali sanoo: Henki auttaa meitä, kun olemme heikkoja, ja huutaa: Abba! Isä! Hengen vaikutuksesta sydän nyyhkyttää ja huokaa hyvinkin heikosti, niin kuin meistä tuntuu, mutta Jumalan luo se nyyhkytys kantautuu valtavana huutona ja sanomattoman mahtavina huokauksina. Milloin ikinä sinua koetellaan ja tunnet heikkoutta, riipu kiinni Kristuksessa ja huokaa hänen puoleensa. Kristus antaa Pyhän Hengen, joka huutaa: Abba! Isä! Silloin Isä sanoo: Koko maailmasta ei kuulu mitään muuta kuin tämä yksi huokaus. Minusta se kuulostaa niin väkevältä huudolta, että se täyttää taivaan ja maan ja peittää 586 alleen kaikki muut huudot ja karjunnat.
Huomaa vielä sekin, ettei Henki Paavalin mukaan pidä pitkiä rukouksia meidän kiusattujen puolesta vaan päästää ainoastaan huokauksen, sanattoman mutta sanomattoman voimallisen. Ei hän rupea kyynelehtimään eikä parkumaan: armahda minua, oi Jumala! Hän vain huokaisee Isän puoleen: Isä! Vaikka se rukous on yksi lyhyt sana, se sisältää kaiken. Siinä ei puhu suu vaan sydän: Olen joka puolelta ahdingossa. Näyttää siltä, että minut on hylätty ja karkotettu sinun kasvojesi edestä. Mutta Kristuksen tähden olen sinun oma lapsesi, sen Rakastetun tähden minuakin rakastetaan! - Kun tuo pikku sana “Isä” lausutaan sydämessä, se on kaunopuheisuutta, johon Demosthenes, Cicero ja muut kaikkien aikojen ja koko maailman suurimmat kaunopuhujat eivät yllä. Sillä sitä asiaa ei ilmaista sanoin vaan huokaamalla. Kaikkien kaunopuhujien mitkään sanat eivät riitä sitä asiaa ilmaisemaan, vaan huokaukset ovat sanattomia.
Olen nyt perinpohjaisesti osoittanut, että kristityn on täydellä varmuudella pääteltävä olevansa Jumalan armon kohteena. Hänen sydämessään huutaa Pyhä Henki varsinkin silloin, kun hän toimii kristityn omimmassa tehtävässä: tunnustaa Herraa ja kärsii tunnustuksen seurauksena.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 421-426.
