Riippuu nyt vähän, mitä tarkoitetaan.
Mainitsin sen että voi olla vaikeaa tulla messuun, jos kokee toisten olevan tuomitsevia.
Ajattelen että keskeneräisetkin saavat tulla ja että meidän ei tule nostaa tätä asiaa supersynniksi, jolloin pääsemme pöyhistelemään ja unohtamaan omat helmasyntimme jotka eivät näy ulospäin. Ei perinteisessä avioliitossa oleminen poista mahdollisuutta syyllistymiselle niihin synteihin joita edellä Raamattua lainaten mainitsin. Sitäpaitsi aktiivisissa seurakuntalaisissa, myös herätysliikkeissä, ja papeissakin on avioliitosta eronneita. Ei heille sanota, että älkää tulko messuun.
Sateenkaarimessut eivät ratkaise mitään. Ne estävät aidon mielenmuutoksen ja lisäksi niillä on vaarana kohottaa meidän muiden farisealaisuutta. Parempi on, että joka messu on avoin kaikille.
Kun puhutaan omista kokemuksista, niin pitäisi pystyä katsoman peiliin: Olenko tehnyt oikeasti jotakin, joka kristillisesti katsottuna katsottaisiin asiaksi jota Jumala ei halua. Ja jos puhutaan omista kokemuksista, niin kuinka moni oikeasti ajattelee tippaakaan mitä joku on tehnyt? Tiedän että syyllisyys saa maailman näyttämään siltä, että kaikki tuijottavat ja tietävät mitä olen tehnyt.
Vain sellainen kokemus jossa joku tulee sanomaan että “Elät synnissä” tms. on kokemus jossa voidaan puhua, ei välttämättä tuomitsemisesta vaan synnin sanomisesta synniksi.
Se mitä muut ajattelevat on muiden asia. Turvallinen tila ei ole tila jossa kukaan ei ajattele negatiivisesti toisista. Ainakaan sitä ei voida näyttää todeksi. Saatan vihata jotakuta, mutta hymyilen ulospäin.
Riippuu jälleen siitä mitä sillä tarkoitetaan. Onko kyse uskon ja etiikan ytimestä vaiko konservatiivista kuorrutuksesta tai liberaalista hapatuksesta sen ympärillä. Kaikessa samanmielistä tuskin löytyykään.
Näitä tällaisia ei puutu, mutta usko kun se on oikea ei seikoita omia mielipiteitään totuudesta saavuttaakseen siten yksimielisyyden niiden kanssa, jotka ovat totuudesta eksyneet.
Uskovalla on toki lihassaan taipumus eksyä mielistelemään totuudesta eksyneitä ihmisryhmiä, mutta usko kyllä kukistaa hänessä tällaiset taipumukset, sillä uskontotuus ei voi kestää yhtä aikaa valheen rinnalla.
Mutta tästä meidän selvityksestämme huomaavat ilman muuta kaikki, niin ystävät kuin vihamiehetkin, että me emme ole ajallisen rauhan ja ykseyden saavuttamiseksi tinkineet mitään Jumalan iankaikkisesta, muuttumattomasta totuudesta. Turha sitä olisi yrittääkään, sillä ei sellainen rauha ja ykseys kestäisi pitkään, joka saataisiin aikaan totuuden vastustamiseksi ja pimittämiseksi.
Epänormaali onkin normaalia. Normaali elämä häviää, kun ihmiset muuttuvat. Epäusko vaatii hylkäämään sen hyvän, joka on ihmisen parhaaksi. Ihmiset hylkää, hävittää Jumalan sanan keskuudesta epäuskon tilassa, mutta sana pysyy niitten sydämmessä, jotka uskovat.
Olisi kyllä mielenkiintoinen tempaus joltain seurakunnalta tehdä suuri promootio sateenkaarimessusta ja sit rippisanoissa ankaraa lain saarnaa vastoin kaikkea raamatullisen avioliiton ulkopuolista seksiä (ml. samaa sukupuolta olevan kanssa).
Pääsisiköhän tollasella lehteen? Tuomiokapitulin puhutteluun ainakin varmaan
Symbolit ja tunnukset eivät ole tosiaan turhia ja samantekeviä, vaikka toki moni - varsinkin nuori - voi lähteä muotiin mukaan vilpittömästi ja sen kummemmin analysoimatta.
Ehkä kaikki eivät ahdistukaan yhtä paljon “sateenkaaren” näkymisestä siellä sun täällä kuin me monet perinteisesti uskovat. Toisaalta joillekin se on erittäin ikävä hetki kun yritys, yhteisö ja vaikka oma työpaikka “pukeutuu” näihin tunnuksiin. Olisi periaatteessa halu antaa kollegoiden ja kavereiden näyttää omaa vakaumustaan kaikessa rauhassa ja säilyttää yhteys niissä asioissa joissa sitä on. Mutta tunnuksen alle (lähes) pakottaminen muuttaa asetelmaa. Kieltäytyminen voi johtaa väärinkäsityksiin ja ongelmiin.
Mutta pointtisi on siis tärkeä. Kirkon ja kristittyjen symboli on risti. Ja tietenkin perinteistä symbolikieltä on paljon enemmänkin. Mutta ristinlipun alla me kuljemme. On eri asia harrastaa jotain ja pukeutua seurapaitaan, kiinnittää yhdistysmerkki rintapieleen tms. Kristityllä on lupa jopa tunnustaa puoluekantaa symbolein. Mutta kirkossa, kristillisen sanoman ja jumalanpalveluksen merkkikielessä… ei minkään maallisen tule korvata Kristuksen ristiä, eikä edes nousta sen rinnalle.
Kun pohditaan sitä mikä on Raamatun sanan valossa oikeutettua toimintaa kirkossa erotuksena siitä mitä ev. lut. kirkko harjoittaa omien perinnäissääntöjensä ja keksimiensä pykälien ja sääntöjensä nojalla ero on valtava. Luther antaa Jumalan sanan mukaisen vastauksen siihen miten meidän tulee yksilöinä käyttäytyä, eikä kirkko voi antaa toisenlaiselle käyttäytymiselle suostumusta opetuksellaan, sillä silloin se antautuu synnille ja tekee Kristuksesta synnin palvelijan, kuten apostoli varoittaa.
Koska me kerran perustamme vanhurskautemme ja autuutemme ainoastaan luvattuun siemeneen, meidän tulee myös olla Jumalalle kuuliaisia ja tässä ajallisessa elämässä noudattaa hänen käskyjänsä sekä toisaalta karttaa ja jättää tekemättä sellaista, minkä hän on kieltänyt. Se on oikeaa jumalanpelkoa, ja siten hänet pidetään silmien edessä. Se joka ei tahdo pitää ja siten noudattaa Jumalan lakia, vaan omaa tahtoaan ja himojaan, syntiä harjoittaen, ei voi kerskata olevansa Jumalan lapsi ja pitävänsä Jumalaa silmiensä edessä. Sekä uskon että kuuliaisuuden Jumalaa kohtaan pitää siis aina olla yhdessä. Uskoa tarvitsemme päästäksemme vapaiksi synnistä ja tullaksemme Jumalan lapsiksi; kuuliaisuutta eli rakkautta ja rakkauden tekoja tarvitsemme voidaksemme osoittautua kuuliaisiksi lapsiksi, jotka emme enää vihoita Jumalaa. Lyhyesti sanoen: pelkää Jumalaa, elä hurskaasti, mutta älä silti luota omaan hurskauteesi, vaan turvaa yksinomaan Herraamme Jeesukseen Kristukseen, niin sinulla ei ole mitään hätää.
Martti Luther, Hengellinen virvottaja, SLEY 1952, s.315.
Tämä on se mitä olen tässä keväällä miettinyt. Onko ajatus kansankirkosta niin tärkeä ihmisille että he ovat valmiita seisomaan minkä tahansa takana. Onhan niitä vaihtoehtoja. Onko ajatus kansankirkosta tärkeämpi kuin kirkon ajautuminen synnin palvelijaksi.
Voiko rehellisesti sanoa että kuulun kirkkoon mutta en seiso sen takana mitä kirkko tekee? Eikö tämä ole jollain tapaa tekopyhää. Vai onko se oikeutettua taistelumieltä?
Itsellähän tämä liittyy tietysti siihen ongelmaan että Helsingin katolinen hiippakunta on käytännössä Opus Dein sivukonttori, minkä kanssa en halua olla missään tekemisissä. Dilemma on kuitenkin samantyyppinen kuin konservatiivisilla luterilaisilla.
Historiallisesti, varsinkin areiolaisten vuosisatojen aikana, hiippakunnissa oli jakaantumista joka ei jakanut koko kirkkoa kuitenkaan. Siinä mielessä tämän pitäisi olla mahdollista nykyäänkin ja elämän pitäisi voida jatkua ristiriitojenkin aikana. Väriä pitää kuitenkin voida tunnustaa niin kuin areiolaisvuosisatoinakin oli tiedossa ketkä ovat areiolaisia ja ketkä eivät. Nämä ryhmät rakensivat jopa omia kirkkorakennuksiaan.
Minulle kansankirkko malli on ollut ja vieläkin on hyvin tärkeä. Samaten Lutherin kirkas evankeliumi - ainoa, oikea usko . ja sakramentit. Pidän myös hyvänä, että “katto on kuitenkin korkealla ja seinät leveät”.
Yhtään täydellistä seurakuntaa / kirkkokuntaa ei ole. En jaa kaikkia asioita edes lut. järjestöissä mitenkään, vaikka olen myös viidesläinen paljossa ja herrnhutilainen. Kristinusko on liian pirstoutunut, että helposti löytäisin toisen paikan, missä osaisin olla. Silti tämä avioliittoasia saattaa erottaa minut lopullisesti, mutta surullisena kansankirkostamme, jossa tietty on paljon muutakin vikaa. Voi olla, että Jumala vielä osoittaa uuden lut. yhteisön mihin kelpaan ja mikä minulle kelpaa. Asia on uskoa rassaava ja vaikea, mutta ennustettu Raamatussa (kokonaisilmoitus).
Luterilainen voi pelastua hyvinkin ilman seurakuntayhteyttä ja sakramentteja, jos ei niitä halveksi, vaan on muu este.
Mulla on varmaan ahtaampi malli. Jo naiset pappeina laittaa minut omaan poteroon, puhumattakaan sateenkaaritouhusta.
Naispappeudesta luulin pitkään että sietäisin sitä jollain tasolla mutta sitten olin osallisena luterilaisen luostarin elvyttämiseen ja olin enemmän heidän kanssaan tekemisissä. Eihän siitä tullut mitään. (Näiset ehtoollisenjakajina, lukijoina ja evankelistoina on kuitenkin ihan ok, mutta seurakunnan johtajina, pappeina, piispoina, vanhimpina eivät ole ok.)
Mutta ei minulla ole myöskään mitään siteitä kansankirkkoon enkä ole tottunut käymään yhdellä ja samalla kirkonmäellä kirkossa, joten on sillä tavalla vapaus olla missä voi tunnustaa sitä omaa väriä. Enkä ole teologisesti kranttu. Opetus elämäntavoista on mulle se tärkein juttu.
Mitähän Roomassa oikein tuumittiin, kun Opuksen pappi (vaikkakin piispa Teemun yleisvikaari) piispaksi nimitettiin?!? Muistelisin muuten, että pitkäaikainen piispamme Paul aikoinaan totesi, että Opuksen Suomeen tulon salliminen oli häneltä suuri virhe…
Minulle ongelma on ev. lut. kirkossa se kun siellä ei enää kuule opetusta joka tiivistäisi minun suhdettani Kristukseen. Saarnat ja opetukset keskittyvät melkein poikkeuksetta rakkauden korostamiseen jolla tarkoitetaan kuviteltujen rakkauden tekojen sijaistavan uskoa, eli rakkkauden muovaamaa uskoa fides charitate formataa, kun pitäisi päinvastoin niin kuin Raamattu opettaa puhua uskon aikaansaamasta rakkaudesta. Viime kesänä kävin siellä kun lapsen lapseni pääsi ripille ja voi sitä rakkauden tekojen hehkutusta, mutta ei sanaakaan enää synnistä, ei sanaakaan siitä miksi me tarvitsemme Kristusta, miksi usko häneen on välttämätön, koska sitä rakkautta jota niin voimallisesti hehkutetaan ei meissä ole.
Näen @Plautilla n tavoin naispappeuden ongelmaksi. Kuvaus Iisebelistä Ilm. 17 kuvaa mielestäni tätä yhtenä babylonin ilmentymänä, vaikka kirkon muuttuminen babyloniksi on toki valtavasti muutakin.
