Tajusin juuri, että minulla on sivupöydällä odottamassa isä Rippergerin kirja Principle of the Integral Good. Se ei ole kovin paksu. Luen ensin Topics on Traditionin ja vilkaisen sitten sitä.
Tiedän kuitenkin sen verran jo sen keskeisestä ajatuksesta, että yhtenäisen hyvän periaatteen mukaisesti (suomennos on takuulla väärä, mutta kuitenkin) asia on hyvä vain jos kaikki sen osa-alueet ovat hyviä. Jos näin ei ole, tulee puhua ja on sallittua puhua näiden osa-alueiden hyvyydestä, mutta kokonaisuus ei siinä tapauksessa ole hyvä.
Jumalasta lähtöisin on niin, että ensin ainoastaan Jumala on hyvä, mutta muutkin asiat voivat olla hyviä sitä kautta ja sen verran kuin ne osallistuvat Jumalan hyvyyteen. Skolastiikan ihmiskuvan mukaan ihmisen luonto on hyvä, eli Jumala teki hyvän asian kun loi ihmisen. Synti on siinä, että ihminen ei osallistu luontoonsa. Ja tämä osallistuminen taas on sidoksissa siihen, että ihminen on yhteydessä Jumalan kanssa. Tämä taas liittyy suoraan siihen toteamukseen, jonka käsittääkseni suunnilleen kaikki allekirjoittavat, että ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä.
Kun Paavali ylistää rakkautta jotain asiaa 1Kor. 13:ssa, niin kyseessä on ensin pelkkä sana. Kun puhutaan suomeksi rakkaudesta, latinaksi caritaksesta tai kreikaksi agapesta, saadaan loistava esimerkki siitä, että Raamattu ei tarkoita sitä, mitä se sanoo. Tämä johtuu siitä, että se, mitä Raamattu sanoo, näyttää riippuvan kuulijan kielestä ja kulttuurista hyvin vahvasti.
Tuohon voi kuitenkin sanoa, että kyllä ja ei. Agapen merkitys on, ihan sanakirjan mukaan, että on syvästi mieltynyt johonkin henkilöön tai asiaan. Siinä ei ole mitään näitä absoluuttisen etäisyyden, absoluuttisen epäitsekkyyden tai absoluuttisen toiseuden ajatuksia, mitä olen kuullut luterilaisten pappien ja maallikoiden selittävän siinä olevan.
Se, mitä Raamattu sanoo, on mahdollista tietää, jos ei suoraan luule, että Raamattu sanoo sitä, mitä henkilön senhetkinen kieli tai kulttuuri tarkoittaa kyseisellä sanalla. Ihminen lukee Raamattua aina jonkin filosofisen perustan valossa. Länsimaisella ihmisellä se on mannermainen filosofia silloin, jos ei ole erikseen syytä, miksi se olisi jokin muu.
Mannermaisen filosofian yksi perustava ilmiö on Descartesin cogito. Se tarkoittaa, että ihminen tekee, aina tekee, väistämättä tekee, eikä muuta voi kuin tehdä, kaiken itsestään lähtöisin. Siinä asetetaan ihminen suljetuksi ja itseriittoiseksi todellisuudeksi. Descartes ei keksinyt sisäistä, suljettua ja olemukseltaan itseriittoista ihmistä, vaan sellaisen sisältävästä ajattelusta on merkkejä jo satoja vuosia aikaisemmin. Descartes ainoastaan muotoili tiedollisen näkökulman siihen, eli äärimmäisen skepsismin kaikkea muuta paitsi omaa olemassaoloa kohtaan.
Tälle Descartesin ajatukselle on sukua luterilainen ja reformoitu (eli kalvinistinen) versio perisynnistä. Koska ihminen on—ei Raamatun, vaan Descartesin ja hänen edeltäjiensä mukaan—täysin eristetty Jumalasta, ei ihminen voi osallistua Jumalan hyvyyteen eikä omaan, hyväksi luotuun luontoonsa. Tämä tarkoittaa, että myös rakkaus käsitteenä halkeaa kahtia: Siitä tulee täysin itsekäs ja pelkästään omaansa etsivä eros, jonka vastakohta on täysin epäitsekäs ja pelkästään toista etsivä agape. Siihen välille jäävät sitten normaalia tykkäämistä edustavat storge ja filia, jotka koetaan jonkinlaisina passiivisen tykkäämisen muotoina, joissa ei suuresti mitään oteta, mutta ei annetakaan.
Eroksen ja agapen välillä on, tässä kartesiolaisessa ajattelussa, jonkinlainen erilaisuuden tyrannia. Yksi tapa, jolla se ilmenee, on siinä, että on pakko valita joko itsen tai toisen välillä. My way or the highway. Joko sinä määräät seksistä tai minä määrään seksistä. Joko vähemmän haluava päättää tai enemmän haluava päättää. Eros dominoi, agape alistuu. Ihminen on eros, ihminen dominoi, Jumala on agape, Jumala alistuu?
On selvää, että jos ihminen ajattelee kaiken itsestään lähtöisin, niin sehän todella on itsekästä. “Minä haluan nautintoa. Minä haluan mielihyvää. Minä haluan tuntea itseni arvokkaaksi ja rakastetuksi. Minä haluan käyttää toista siihen välineenä. Nainen, tuo itsesi mulle tänne heti!” Mutta ei ole ollenkaan niin selvää, että kaiken ajatteleminen toisesta lähtöisin olisi tähän mikään ratkaisu. Jos toinen on itsekäs, eli haluaa nautintoa ja mielihyvää, kokemusta arvosta ja rakastetuksi tulemisesta, vaikka käyttämällä toista siihen välineenä, ja tahtoo tehdä sen vielä heti, niin entä jos voisin todella runsain määrin antaa sitä hänelle? Onko itsekkyyden ja itsekeskeisyyden palveleminen hyvyyttä ja rakkautta, kunhan vaan se on jonkun toisen itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä?
Siis onko niin, että itsekkyys ja itsekeskeisyys eivät oikeasti, sinänsä ja itsessään ole paha asia? Ne ovat paha asia ainoastaan toimiessaan, mutta eivät ottaessaan vastaan? Tämä tarkoittaa, että ihanteellinen parisuhde on sellainen, missä a) kumpikin on tarjoamassa itseään toiselle enemmän kuin toisella on halua tai tarvetta. Tai b) sellainen, missä halut ja tarpeet on molemmin puolin tarkalleen sovittu ja sovitettu yhteen sen kanssa, mitä on saatavilla ja tarjolla. Sillä tavalla kumpikaan ei koe, että häneen kohdistuu tarpeita, toiveita, kritiikkiä tai pakkoa minkään vertaa. Eikä kumpikaan koskaan pyydä eikä tahdo enempää kuin toinen on kysymättäkin valmis antamaan.
Tai sitten ihanteellista parisuhdetta, tai parisuhdetta yleensäkään, ei ole edes olemassa. Kaikki parisuhteet ovat kaupankäyntejä, jotka sovitaan kestäviksi siksi aikaa kun kummastakin tuntuu siltä, että saa riittävästi haluamaansa. Teoriassa. Käytännössä se menee niin, että miehen odotetaan tuntevan syyllisyyttä haluistaan ja naisen jonkinlaista pyhää tyytymättömyyttä. Mies on roisto jos lähtee, vaikka ei saisi mitään. Nainen on sankari kun lähtee heti, jos ei saa niin paljon kuin haluaa. (Lapset, elatusmaksut ja puoli omaisuutta ehkä korvaavat sitten jotain.) Jopa “kristilliset” elokuvat yrittävät opettaa tätä pointtia. Fireproof, Flywheel ja War Room perustuvat kaikki tälle idealle. Koska on olemassa parisuhteita, joissa mies kohtelee naista kuin koiraa, niin tasa-arvon nimessä valtion pitää taata naiselle mahdollisuus kohdella miestä kuin koiraa. Ei aina. Mutta jos se on hänen etunsa, niin silloin ehdottomasti.
Mutta jos joku on kristitty…
…niin silloin ei ole mahdollista uskoa tähän Descartesin ihmiskuvaan, jossa niin eros kuin agape jollain tavalla syntyvät ihmisessä itsessään. Paitsi jos on tarkoitus, tietenkin, että parisuhteella ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Vaan kyseessä on jonkinlainen seksuaalisen toiminnan ja yhdessä asumisen ympärille rakentunut käytännön järjestely.
On kolmenlaista rakkautta, joista vain yksi on sitä oikeasti. On sitä, että rakastaa toista itsensä vuoksi, siis esimerkiksi että mies pitää naisesta huolta, koska saa siitä itse mielihyvää. On sitä, että rakastaa toista sen toisen vuoksi, eli mies yrittää kaikessa toteuttaa naisen tahdon ja tuottaa naiselle mielihyvää, vaikka ei saisi siitä itselleen mitään. Näissä on juuri se ongelma, että itsekkyys on rakkauden edellytys, tai muuten voi tulla huijatuksi toisen taholta. Sitten on se viimeinen, ainoa oikea ja toimiva, että rakastaa toista Jumalan tähden, eli tekee toiselle sen, mikä on Jumalan tahdon mukaista hänen elämässään.
Viimeinen vaihtoehto toimii parhaiten jos molemmilla on sama käsitys asiasta. Keskeistä on, että Jumalan mielen mukainen toiminta perustuu aina hyveisiin ja sisältää siten kohtuuden. Ateistinen, kartesiolainen ja modernistinen ajattelu ei tunne eikä tunnusta hyveitä, joten se vaatii ehdottoman lain tai säännön, että kenellä on ehdoton määräysvalta siitä, milloin seksiä tapahtuu. Se myös kuvittelee, että mitä ikinä asiaan annetaan vastaukseksi, niin se vastaus joko a) tarkoittaa ehdotonta sääntöä tai b) se ei ole sääntö ollenkaan, vaan mahdollisuus, jonka saa täysin jättää käyttämättäkin. Joudut antamaan aina, kun toinen haluaa on ainoa vaihtoehto sille, että voit antaa tasan silloin kuin itte haluut (joka siis sisältää sen ajatuksen, että jotain tapahtuu vain silloin kun molemmat sattumalta haluavat samaan aikaan).
Nykyään on yleinen ongelma, että usko alkaa olla kadonnut maan päältä, ja sitä myöten myös rakkaus, ynnä koko ymmärrys siitä, mitä rakkaudella edes tarkoitetaan. Yksi tapa, jolla se vaikuttaa, on tämä, mikä tässä kysymyksen asettamisessa näkyy, että ihmistä itseään aletaan pitää ainoana mahdollisena lähtökohtana. Silloin myös Jumala typistyy joksikin, joka ainoastaan a) käyttää valtaa ihmiseen tai b) jättää valtaa käyttämättä. Joten seksuaalisessa päätösvallassa on kyse vain siitä, että a) joku käyttää valtaa toiseen tai b) kukaan ei saa käyttää valtaa toiseen. Ongelma on siinä, että kaikessa nähdään olevan kyse vallasta.
Vaikka eipä taida pohjimmiltaan kuulua moni muukaan ketju…