Juuri tämä onkin se avaikysymys jossa molemmista suunnista on tultava vastaan. Sley toimii kirkossa jossa pappisvirka on avoinna molemmille sukupuolille ja toisaalta mahdollisuus rajata pappisvirka vain miehille ei ole harhaoppia. A ja ei-A eivät voi olla samanaikaisesti voimassa, vaan kirkon mahdollisuus vihkiä naisia papiksi tulee tunnustaa myös niissä yhteisöissä, jotka varaavat omassa toiminnassaan paimenviran vain miehille.
Toisaalta koska mahdollisuus varata virka vain miehille ei ole harhaoppia, ei ole teologista estettä varata siihen mahdollisuus yksittäiselle seurakunnalle, kunhan kirkon papiston tunnustaa toinen toistensa pappeuden.
En tiedä tuota tiedotteen laatijaa Pyyköstä, mutta ei ole kyllä ammattitaitoista toimintaa jättää äänestystulosta kertomatta. Sehän oli juhlakentällä julkisesti kuulutettu tieto ja ihan muutenkin.
No ei tuossa nyt ole kaikki kohdallaan.
Joustavuutta varmasti voidaan edellyttää, mutta
on käytännössä niin lähellä “hyväksyy naisten pappeuden” -lausumaa, että siinähän se vapaus pitää vakaumuksensa häipyikin saman tien.
5 tykkäystä
Tästä seuraavasta Timo Eskolan Ehtoollista käsittelevästä tekstistä voi päätellä miten vakava asia on tuo ehtoollisen evääminen. Korostus on tuossa yhdessä kohdassa minun, jolla haluan myös osoittaa sitä, ettei ehtoolliselle osallistuminen missä tahansa ole suotavaa, jolla tuota pidättymistä piispa Revon tomittamalta ehtooliselta voinee yhdeltä osaltaan perustella. Kysymyksessä ei minun mielestäni ole pelkästään kirkkopoliittinen kysymys.
Yhteenveto
Ehtoollinen osallisuutena Kristukseen
Myös Paavali tuntee ajatuksen papillisesta ateriasta. Hän rinnastaa ehtoollisen temppelin ateriaan ja perustelee sen avulla Jeesuksen asettaman ehtoollisen merkitystä. Ehtoollinen on Kristuksen uhrin ja sovituksen ateria. Niiden kautta ehtoollisen nauttija tulee osalliseksi Kristuksesta. Ajatus pappien temppelissä syömästä uhriateriasta tulee esille ensimmäisen Korinttilaiskirjeen luvussa 10.
“Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen alttarin kanssa [ole alttarista osalliset]?” (1. Kor. 10:16-18).
Pappien toiminta temppelissä on päättelyn lähtökohta. Paavali jatkaa edellisen luvun ajatusta. “Ettekö tiedä, että temppelissä palvelevat papit saavat temppelistä elatuksensa [ravintonsa] ja- ne, jotka toimittavat uhrit, saavat alttarille tuoduista uhreista osuutensa?” (1. Kor. 9:13). Paavali ei tarkoita vain pappien ulkonaista yhteyttä alttariin tai symbolista yhteyttä pyhiin asioihin. Hän puhuu siitä, että uhreja syövät papit tulevat osallisiksi itse uhrista.
Uhrien syömisen kautta temppelin uhreista tulee pappien omia uhreja, ja heidän pyhästä ateriastaan tulee anteeksiantamuksen ja Jumala-yhteyden ateria. Aivan samoin Paavali selittää epäjumalanpalveluksen tilannetta. Epäjumalille tarkoitettujen uhrien kautta ihmiset tulevat palvelusmenoissa osallisiksi pahoista hengistä. Siksi Paavali varoittaa osallistumasta tällaisiin menoihin.
Pappien ateriasta tuli näin ollen vertauskuva ehtoollisesta. Ehtoollisen kautta tulemme osallisiksi Kristuksesta ja hänen uhristaan. Ehtoollinen ei ole pelkkä symbolinen ateria, jossa muisteltaisiin pääsiäisen tapahtumia. Ehtoollinen on todellinen uhriateria, jossa Kristuksen uhrista tulee meidän uhrimme. Kristus antaa meille syntimme anteeksi ja lahjoittaa rauhan ja ilon.
Jo juutalaiset papit saivat Paavalin mielestä kokea sitä temppelin pyhyyttä, jonka piirissä Jumala kohdattiin ja yhteys Jumalaan toteutui uhrin välityksellä. Kristus on Paavalin mukaan uusi temppeli, jonka kautta meillä on täydellinen yhteys Jumalaan. Ehtoollisen uhri yhdistää kristityt Kristukseen. Ehtoollisen kautta toteutuu uuden liiton temppelin pyhyys, yhteys Jumalaan itseensä Kristuksessa, “yhdessä ruumiissa” (1. Kor. 10:17). Niinpä ehtoollinen on asetussanojen perusteella sekä anteeksiantamuksen ateria (“teidän edestänne”) että uusi liitto (“uusi liitto minun veressäni”) (1. Kor. 11:24-25). Sillä on uhriaterian luonne ja se liittää uskovan Jumalaan uudessa pyhyydessä.
Ehtoollinen saa merkityksensä temppelissä suoritetusta veriuhrista, joka tuottaa sovituksen synneistä. Kristus on ylimmäisenä pappina toimittanut sovitusuhrin taivaan temppelissä. Siksi ehtoollinen on uuden temppelin ateria Ylösnousseen Ylipapin seurassa. Ehtoollista syövä seurakunta on “yksi ruumis yhdessä Hengessä” ja elää todeksi uutta liittoa Jumalan kanssa.
Uuden liiton elävä papisto
Ehtoollinen on Jumalan valtakunnan ykseyden ateria, täydellinen armon ateria. Sen lähtökohtana ovat uhri ja anteeksiantamus. Ehtoollinen liittää meidät Kristukseen ja tekee koko uskovasta seurakunnasta yhden ruumiin. Ehtoollisella käyvä saa lisäksi ajatella, että hän liikkuu Jumalan rakentamassa uudessa temppelissä. Hän on pappina temppelissä, jota ei ole tehty käsin. Täällä hän saa kävellä kaikissa huoneissa, eivätkä vanhan liiton määräykset enää sido häntä. Uskova saa kulkea verhon taakse kaikkein pyhimpään ja kohdata Jumalan. Hänellä on lupa lähestyä Jumalan valtaistuinta.
Uudessa liitossa pappeudesta tulee vertauskuva uskovan uudesta tilanteesta. Kristuksen omilla on vähintään yhtä läheinen suhde Jumalaan kuin vanhan liiton papistolla. Aikaisemmin vain papit saivat olla Jumalan lähellä temppelissä. Uudessa liitossa jokainen saa olla yhteydessä Jumalaan. Tämä yhteys on aivan muuta kuin vanhan liiton - lupausten ajan - yhteys. Nyt Jumala antaa Kristuksen asua uskon kautta uskovien sydämissä.
Myös ehtoollista voidaan ajatella papillisena ateriana. Jumala itse on rakentanut uuden temppelin ja siellä jokainen saa tämän temppelin ylipapin, uuden Melkisedekin järjestyksen mukaisen papin johdolla viettää papillista ateriaa. Uskova saa syödä Jumalalle annettua uhria ja tulla näin osalliseksi uuden liiton uhrista. Ylösnousseen Kristuksen kanssa ehtoollinen on pelastuksen ateria jokaiselle syntiselle. Ehtoollinen on uusi uhriateria, jossa Kristuksen sovitustyö ja hänen hankkimansa ansio tulevat armosta syntisen omaksi.
Ehtoollisen uhri on Paavalin mielestä tietysti Kristuksen uhri pääsiäisenä. Hänet tehtiin synniksi meidän edestämme. Kristus tuli ristillä kirotuksi meidän sijastamme. “Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme,” kirjoitti Paavali (Gal. 3:13). Hänen uhrinsa oli todellinen sijaisuhri syntien edestä.
Ehtoollisen sanoissa ajatus Kristuksen sijaisuhrista on selvä. "Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.‘,’ Kristuksen päälle on laskettu meidän rikkomuksemme. Siksi hänen kuolemansa sovittaa meidät kokonaan. Paavali opettaa aivan samoin kuin Heprealaiskirje: "Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa. (Hepr. 9:14).
Kristuksen veri on uuden liiton veri. Juutalaisille oli oikeastaan välttämätöntä ajatella, että yhteys Jumalaan muodostuu vain uhriveren välityksellä. Koko Vanha testamentti muistutti siitä kohta kohdalta. Heprealaiskirjeen kirjoittaja jatkaa tästä: “Lain mukaan melkein kaikki puhdistetaan verellä, eikä anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta.” (Hepr. 9:22).
Paavali antoi Kristuksen verelle saman merkityksen. Kristuksen uhriveri lunastaa syntiset vapaaksi synnin ja tuomion vankilasta: “hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:25). Tämä sovitustyö on jokaiselle uskovalle turva syntien syytöksiä vastaan ja lupaus ikuisesta elämästä taivaassa. “Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta.” (Room. 5:9).
Ehtoollinen on lohduttava armon ja anteeksiantamuksen ateria. Se puhdistaa omattunnot “kuolleista teoista”. Kristuksen uhri puhdistaa kaikesta vääryydestä. Anteeksiantamus luo uutta ja antaa elämään synkkien hetkien jälkeen iloa ja vapautta. Kukaan ei ole liian huono menemään ehtoolliselle. Kristuksen jakama leipä ja viini ovat syntisten ystävän lahja syntisille. Hän antaa oman ruumiinsa ja oma verensä uhrina, papillisena uhriateriana syntisten syötäväksi. Silloin jokainen voi olla varma siitä, että pelastus annetaan lahjana ja ehtoollinen muuttuu yhtä todelliseksi elämän ylläpitäjäksi kuin maallinen ruoka.
Temppeliteologia pohjustaa näin ollen kristillisen dogman keskeisimpiä teemoja. Ensinnäkin ajatus hengellisestä papistosta muuttaa kokonaan käsityksen “välimiehistä”. Kristillinen virkakäsitys nousee Kristuksen virasta ja täydellisestä evankeliumista. Enää ei ole papistoa sakramenttia välittämässä - koska kaikki ovat pappeja. Seurakunnan ylösnousemusjuhlan keskuksessa ei siten ole messu-uhri, kuten Lutherkin totesi, vaan Suuren ylimmäisen papin johtama temppelin ateria. Sitä hoitaa saamavirka, ei kulttipappi.
Pakkosiirtolaisuus päättyy, kun Messias rakentaa hengellisen temppelin maan päälle. Näin loppuu myös hengellinen pakkosiirtolaisuus, joka koski kaikkia paratiisista karkoitettuja. Eksiilit sulautuvat yhteen. Viime kädessä kyse on ollut synnin orjuudesta. Siksi reformatorinen evankelinen usko on kahleiden aukeamista ja vangittujen vapauttamista. Vapauteen Kristus vapautti meidät.
Samasta syystä Kristuksen uusi “huone” on ilon ja rauhan temppeli. Sitä luonnehtii eskatologinen ilo, joka ylistää ristiinnaulittua ja kuolleista herätettyä Vapahtajaa. Ei kirjaimen vanhassa, vaan Hengen uudessa. Ja juuri siksi seurakunnassa ei ole enää muuta hierarkiaa. Ei herroina halliten. Vain sisaria ja veljiä. Yhden ja saman papillisen aterian ääressä.
Timo Eskola Teologinen Testamentti, s.52-54.
1 tykkäys
Jos se on kuulutettu ja tiedossa muutenkin, ilmeisesti siis tiedät sen. Kertoisitko meille, jotka emme tiedä? (Vai olenko ainoa?)
Se on lähellä mutta ei aivan sama. Jos haemme vertailua vaikka Latvian kirkosta, joka luopui naisten ordiaatiosta. Siellä virkaan jo vihittyjen naisten pappisviran pätevyyttä ei missään vaiheessa kiistetty.
Eiköhän kieltäytyminen Revon toimittamasta ehtoolisesta ole itse kunkin omat asia. Ehtoollisen pätevyyden kiistäminen sen sijaan olisi puhdasta donatolaisuutta.
On, sille osallistuminen on ihan oma asia, sen sijaan sen pätevyyden kieltäminen on teologinen asia.
1 tykkäys
Käsitääkseni kukssn Sleyn vastuunkantajista ei ole kieltänyt ehtoollisyhteysttä piispa Repoon saati kyseenalaistanut ehtoollisen pätevyyttä.
En ollut juhlilla. Olen kyllä kokouksen kulusta kuullut usealta paikalla olleelta Whatsapissa, mutta jääkööt ne jakamatta.
Ylen jatkojuttu. Mukana vertailua muihin Pohjoismaihin ja mahdollisten tulevaisuuskuvien pohdintaa. Haastateltu professori pohtii sinänsä ihan ymmärrettävästi sitä, lähtisivätkö yksittäiset herätysliikkeen kannattajat kovin innokkaasti kirkosta, vaikka järjestö lähtisi. On totta, että historiassa isoja irtaantumisaaltoja ei ole nähty. Evankelisen liikkeen kirkosta lähtenyt siipi sata vuotta sitten jäi hyvin pieneksi sirpaleeksi. Mutta tilanne voi nyt olla toinen, kun herätysliikkeet toimivat seurakuntamaisemmin ja monella ei ole kovin kummoista yhteyttä paikallisseurakuntaansa.
1 tykkäys
Tuossa sadan vuoden takaisessa tilanteessa on huomioitava ainakin se, että silloin liikkeen johto ei kannattanut vaan aktiivisesti vastusti eroa. Eroliiķettä johtaneista ppapeista vain Pätiälä taisi olla laajemmin tunnettj, muut olivat varsin nuoria. Silti lähtijöitä oli yhteensä satoja.
Tilanne voisi siis olla toinen jos liikkeen tai liikkeiden johtajat ottaisivat tässä aktiivisen roolin. Esim. Sley on kyllä pienentynyt suuruuden ajoistaan, monesta syystä, esim. sulautuen seurakuntaelämään evankelisten kirkkoherrojen aikana kykenemättä taas akivoitumaan kirkkoherrojen vaihduttua (tästä näkee maaseudulla paljon esimerkkejä).
Itsekin juuri pohdiskelin oman messuyhteisöni väkeä, joista monelle se on ensisijainen seurakuntayhteys. Pastorimme on kyllä saarnoissaan niin separatismikielteinen, että en tiedä miten äkilliseen muutokseen reagoitaisiin.
Lähtö ei välttämättä edes tapahtuisi yhdellä rytinällä. Kun enemmistö esikoislestadiolaisista otti sakramentit omiin käsiinsä ja alkoi viettää jumalanpalveluksia rukoushuoneillaan eivät he tainneet heti mitenkään joukolla erota kirkon jäsenyydestä. Käsittääkseni eroaminen on tapahtunut pikku hiljaa, eikä luonnollisesti lapsia ole liitetty kirkon jäsenyyteen kun heidät on kastettu itse. En tiedä paljonko separatistisia esikoislestadiolaisia Suomessa on, juhannusseuroilla Lahdessa oli ilmeisesti noin 5000 kävijää, mutta ainakin pääkaupunkiseudulle ja Kempeleelle puuhataan tilatarpeen vuoksi uusia rukoushuoneita.
Päivän Tunnussana: Näitä sanoo se Pyhä, se totinen, jolla on Daavidin avain, joka avaa ja ei yksikään sulje, joka sulkee ja ei yksikään avaa; Minä tiedän sinun tekos: katso, minä annoin sinun etees aukian oven, ja ei yksikään voi sitä sulkea; sillä sinulla on VÄHÄ VOIMAA, ja pidät minun sanani, etkä minun nimeäni kieltänyt. (Ilm. 3:7,8)
Tämä, VÄHÄ VOIMA, on Evlut Seurakuntaliiton (ja STLK ja SLT) muinaisen emokirkon, Saksan Zwickaun Pyhän Johanneksen seurakunnan tunnuslauseena ollut, ja sopii se Seurakuntaliitolle ja muillekin vähäväkisille, piskuisille laumoille. Meistä ei ole mihinkään, mutta voimaa ja lahjoja satelee taivaasta roppakaupalla.
C F W Walther ja missourilaiset auttelivat monin tavoin saksalaisia pienokaisia alkuun ja jatkoon, sieltä taas heitettiin kipinää ja viestikapulaa Suomeen, kätilöitiin syntymään tunnustusluterilaisuus.
Olen huomannut että moni haikailee ison joukkovoiman perään, nykyisessä kirkkokansa-liikehdinnässä ja muutenkin, miettimättä mitä hyvää kätkeytyy siihen, että lauma on piskuinen.
Ei se joukkovoiman ihailu välttämättä ole separatismin torjumisen syynä ainakaan teologiaan ja kristinuskon historiaan perehtyneillä.
Toki yksilöillä on myös halua “kuulua suurempaan” ihan muuten vaan mutta se ei ole teologiaa.
Luulen että separatismi on yksi tulkinta tunnustuksellisuudesta ja se toinen linja on jotain joka näkee vaaran mikä syntyy kun yhä uusien kysymysten ja ongelmien edessä ei haeta yhteistä tietä vaan linnoittaudutaan omaan huoneeseen.
Kristus ei ole jaettu. Yksi ruumis.
1 tykkäys
Juuri näin! Seurakuntayhteys tulisikin aina valita teologisin perustein, ei perinteen, eikä minkään muunkaan ulkoisen tekijän velvoittamana.
Yksi kriteeri on tuo mainitsemasi yksi ruumis Kristuksessa. Eli tulisi kuulua seurakuntaan joka mahdollisimman paljon on tätä yhtä ruumista Kristuksessa.
1Kor 6:15: “Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä? Ottaisinko siis Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi? Pois se!”
Tämä kriteeri tulee hyvin painokkaasti esille tuossa ylle laittamassani Timo Eskolan kirjoituksessa ehtoollisesta. On harkittava tarkoin etten olisi osallisena epäjumalisesta yhteydestä, johonka sydämestään kuuluminen paaduttaa pahimillaan jopa omantunnon tukemaan erilaisia Jumalan sanan vastaisia käytänteitä ja oppeja.
Kansankirkko on ollut ainoa mahdollisuus rivikristitylle missä on voinut olla, vaikka pitää omat löytönsä ja käsityksensä Kristus-uskosta. Synnitön ei ole kukaan eikä tässä elämässä tule. Pienissä yhteisöissä on enemmän sääntö kuin poikkeus henkisestä väkivallasta yms. vakavista väärinkäytöksistä. Tässä pirstoutuneessa kristinuskossa ei ole edes kahta täysin samoin ajattelevaa.
Ydinasia / Pääasia riittää Lutherinkin mukaan yksimielisyyteen opista. “Avuksesi huuda minua hädän päivänä niin minä tahdon auttaa sinua!” Kuka ikinä turvautuu siis Kristuksen J. tekoon puolestamme on pelastettu. (PISTE ja ainoa, oikea usko)
Uskova ei halua tehdä ehdoin tahdoin syntiä kuitenkaan, mutta tekee silti, eli taistelu jatkukoon…
En ehkä sittenkään eroa kansankirkostamme, vaikka se toimii väärin (syntiä) monessa asiassa, koska parempaakaan ei ole kaikille. 
1 tykkäys
Tässä kun nyt olemme monet meistä valinnan edessä ja joudumme valintatilanteeseen, niin mitä valitsemme? Seuraava Timo Eskolan teksti antaa siihen, etten sanoisi titaanisen vastauksen, vastauksen joka liikutti minut melkein kyyneliin.
Valitsemme kärsivän Kristuksen
Ristin teologia merkitsee sitä, että valitsemme kärsivän Kristuksen. Teologian ja myös henkilökohtaisen uskon - jotka eivät ole koskaan kaukana toisistaan - ytimenä on silloin se, että Jumalan todellinen apu langenneelle ihmiskunnalle tulee aina ja vain, siis todellakin pelkästään, kärsivän Vapahtajan välityksellä. Kristus alistuu lyötäväksi synnin tähden. Hänellä ei ole “muotoa”, johon edes uskonnollisesti virittynyt ja tunnelmallista sisäistä kokemusta etsivä paatunut ihminen voisi mieltyä.
Vastakohtana on kunnian teologia, vallan ja hierarkian Jumala, voimaevankeliointi, pukeutuminen Pyhän Hengen voimaan - nimityksiä on satoja. Samaa valtaa etsivät politisoitunut teologia, yhteiskunnalliseen valtaan pyrkivä kirkko ja kansanryhmien voimaannuttamista hakeva lähetystyö. Vasen ja oikea laita löytävät aina paikkansa. Synkeän perkeleen vastapoolina on aina valkoinen saatana. Kristityn suurin kiusaus on luopua ristin miehestä.
Mitä Jumalan Pojan kuolema tavallisella teloituspuulla merkitsee? Se antaa esimerkin ja muistutuksen siitä, että inkarnoitunut Kristus surmattaisiin jokaisen sukupolven keskellä. Jeesus ei kuole Jerusalemissa pelkästään siksi, että niin oli kirjoitettu. Hän kuoli, koska se oli väistämätöntä. Kun Jumala itse astuu lankeemuksen maailmaan, synnin syvä musta virta alkaa nousta. Ihmiskunnan hengellisen kuoleman varsinainen merkki on siinä, että me kaikki haluamme viime kädessä surmata Jumalan itsensä. Muistakaa Nietzschen huutoa: Jumala on kuollut. Me olemme tappaneet hänet!
Jos historia olisi mennyt toisin ja Jeesus Kristus ilmestyisi ja inkamoituisi meidän aikaamme, hänet todennäköisesti surmattaisiin jälleen kolmessa vuodessa. Ongelmana ei ollut se, että juutalaiset olisivat ollet sen syntisempiä kuin toiset. Jeesuksen inkamaatio synnytti kriisin, joka ei voinut laueta toisin. Pelkkä Jumalan syrjäyttäminen tai välinpitämättömyys eivät riitä lankeemuksen maailmalle. Jumalan ja ihmisen välit eivät tule selvitetyiksi ennen kuin Jumala asetetaan ihmisten tuomioistuimen eteen ja tuomitaan kuolemaan. Jeesukselle olisi käynyt näin minkä tahansa yhteisön keskellä - monissa paikoissa ehkä jopa lyhyemmässä ajassa. Niinhän hänelle käy kirkossa nykyäänkin.
Jumalan kohtaaminen sisältää näin ollen jännitteen ja perustuu paradoksiin. Jumala näyttäytyy ihmiselle konfliktin ja tragedian välityksellä. Hänen olemuksensa näkyy siinä tuskassa, jonka Kristus kokee hänen alistuessaan ihmiskunnan sinänsä järjettömän ja silmittömän vihan ja väkivallan kohteeksi - ja jää tässä tuskassaan Jumalan hylkäämäksi ja kiroamaksi. Tämän jälkeen kertomus ja dogma kohtaavat yhä uudelleen keskeisissä polttopisteissä. Ristin teologia julistaa Jumalan ilmoittavan itsensä vastakohdassaan. Hän ei ilmesty kunniassaan ihmisten tuomarina. Sen sijaan hän ilmestyy tuomittuna ja kurjuudessa, verille hakattuna ja yhteisöstä karkoitettuna.
Kun Jumala kohdataan vastakohdassaan, elämän vastoinkäymiset muuttuvat rajapinnoiksi, joissa Jumala koskettaa meitä. Ajatusta kuvaa erinomaisesti Lutherin teksteissä säilynyt rukous:
“Sinä olet ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä ihmeellisesti, täynnä ystävyyttä. Sinä korotat meidät silloin, kun alennat meidät. Sinä teet vanhurskaiksi, kun teet meistä syntisiä. Sinä kuljetat meitä kohti taivasta, kun syökset meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton, kun sallit meidän joutua tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun sallit meille murhetta. Sinä teet meistä iloisia, kun annat meidän parkua surusta. Sinä saatat meidät laulamaan, kun panet meidät itkemään. Sinä teet meistä voimakkaita, kun kärsimme.” (Luther, Rukouksia, 21) .
Ristin teologian ytimessä on näin ollen “kärsimyksiin kätketty Jumala”. Teologian perusajatus on lopulta yksinkertainen. Jumala kohdataan tässä maailmassa synnin ja armon leikkauspisteessä. Kohdatessamme Jumalan meidän syntimme paljastuu. Ihmisen uskottomuus on tosiasia, mutta se ei estä ketään tulemasta kääntymykseen ja saamasta anteeksiantamusta. Jumalan kohtaamisesta alkaa prosessi, jossa uskonvanhurskauden hedelmänä on Jumalan pyhittävä työ.
Kuka siis on ristin teologian ihannelukija Uuden testamentin kertomuksen kokonaisuudessa? Luennan äärimmäisellä laidalla ihannelukija on syrjäytetty ja hakattu, hyväksikäytetty ja hylätty ihminen, joka kivustaan huolimatta ymmärtää itsekin olevansa osallinen samasta pimeydestä, samasta väkivallan kierteestä. Myös hänen oma vastauksensa, väärinkäytöksiin olisi kosto ja väkivalta. Lankeemuksen maailmassa syyttäjä ja syytetty sulautuvat yhteen. Ristin teologia julistaa ihannelukijalle, että Kristuksen kärsimys päättää tuskan kierteen. Risti paljastaa synnin alastomaksi. Sovitus on siinä, että Jumala ottaa ihmiskunnan vihan omille harteilleen. Siksi passiokertomuksen ihannelukijan viimeinen merkitys on usko. Ahdistuksesta kasvaa riemu. Väkivallan riemuvoitto muuttuu “iloiseksi sanaksi”, ja euangelion synnyttää lukijassa vihan sijaan rakkaudellisen suhteen aidon keerygman eli saarnatun pelastussanoman subjektiin, Kolmiyhteiseen Jumalaan.
Timo Eskola, Teologinen Testamentti, 286-287.
1 tykkäys
Kuitenkin tällaisenkin kokenut ja nähnyt kristitty, jos saa valita, usein valitsee ‘kunnianteologian’ yhä uudestaan, kunnes ei enää voi valita. Syntinen ja lainalainen valitsee siis aina väärin.
1 tykkäys
Moi! Olen Sleyn viestinnän koordinaattori, ja minulla ei ole läsnäolo-oikeutta ääntenlaskentatilanteessa. Ääntenlaskijat ja heitä valvova vaalitoimikunta on vahvistanut vaalin tuloksen, mutta minulle ei ole ilmoitettu vaalin äänimääriä. Äänestystulos toki ilmoitettiin ja sen heti uutisoin, ennen kuin sitä edes pääjuhlassa oli kuulutettu. Olen ollut Sleyn viestinnässä töissä vuodesta 2017 alkaen ja minun aikanani ei tietääkseni äänimääriä ole koskaan julkaistu jäsenkokouksen äänestyksissä.
5 tykkäystä
Lähetetäänkö kokouksen pöytäkirja kaikille siihen osallistuneile jäsenille tai mitenkä on varmistettu että pöytäkirjaan merkitty äänestystulos saatetaan moiteajan kuluessa kaikkien kokoukseen osallistuneiden jäsenten tiedoksi?
Vai onko niit, että Sley on kaikki nämä vuodet toiminut yhdistyslain vastaisesti?
1 tykkäys