Ensin ajattelin liittää tekstin luterilais-katolisen ekumenian puolelle, mutta tuon sen nyt kuitenkin tänne, koska aihe sopii. 1600 -luvulla käytiin kiivasta keskustelua synkretismistä, joka liittyi erityisesti luterilaisten ja reformoitujen yhteyden mahdollisuuksiin, mutta myös Roomaan. Tämä konteksti pitää ottaa aina huomioon tekstejä lukiessa, mutta niissä on aina myös paljon yleispätevää. Kerään parhaillaan sitaatteja tulevaa julkaisua varten, ja valitsin niistä kaksi “tiukan suunnan” luterilaista kirjoitusta, toisen Balduinilta, toisen Gerhardilta:
Balduin: Meillä on apostolinen käsky olla kantamatta vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa, 2.Kor.6:14; sen sijaan meidän on paettava epäjumalanpalvelusta, 1.Kor.10:14. Jotka siis tieten ja tahtoen yhdistävät itsensä paavillisten epäjumalanpalvontaan ja kalvinistien erheellisiin pyhiin toimituksiin, vaikka eivät omassa mielessään hyväksy niitä, he kyseisellä julkisella harjoittamisella kantavat vieraan palvonnan iestä epäuskoisten kanssa. Hänen nimittäin, joka tuntee totuuden, on välttämättä paettava kaikkea valhetta ja kaikkia harhoja. Toiseksi meillä on esimerkki vanhan ajan kirkosta, jossa kristityillä ei ollut mitään yhteistä juutalaisten kanssa uskonnon julkisessa harjoittamisessa. Vaikka he olivat yhtä mieltä monista uskonnon pääkohdista, kukin silti harjoitti omaa uskontoaan omissa yhteisöissään, etteivät he olisi näyttäneet rakentavansa uskonnon sekoitusta, jonka Jumala oli laissa kieltänyt, 5.Moos.22:9; 3.Moos.19:19. Kolmanneksi harhaoppisia ei saa vahvistaa harhoissaan, mitä meidän toimestamme tapahtuisi, jos käyttäisimme hyväksemme heidän pyhiä toimituksiaan. Siten he nimittäin alkaisivat toivoa, että me ajan edetessä liittyisimme heihin myös muissa asioissa, vieläpä he saisivat meidät uskomaan, että me juuri sillä ikään kuin todistamme etääntyneemme heistä ilman syytä, koska me itse teossa hyväksymme heidän pyhät toimituksensa. Neljänneksi saattaisimme itsemme osallisiksi monista herjauksista ja kauhistuksista, joita heidän harhansa on täpötäynnä, mitä on suuresti varottava. Siksi meidän käsketään lähteä ulos heidän luotaan, ettemme tulisi osallisiksi heidän rikkomuksistaan ja ettemme joutuisi kärsimään heidän vitsauksistaan, Ilm.18:4. Jos ulos lähteminen ei aina ole ruumiillisesti mahdollista, tapahtukoon se ainakin mielessä, jolla erottaudumme heidän pyhistä toimituksistaan. Viidenneksi heikoille tarjoutuisi viettelys ikään kuin me emme olisi uskossamme tarpeeksi vahvoja ja että he itse olisivat tehneet väärin puhuessaan niin kauan ja lujasti vastustajia vastaan. Miksi me menemme niiden pyhiin toimituksiin, joiden uskonnon tiedämme olevan väärän? Voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee! (Matt.18:7). Kuudenneksi sakramentit ovat myös kirkon ja tunnustuksen tuntomerkkejä. Joka siis tietää, että paavillinen tai kalvinistinen kirkko ei ole tosi kirkko, hänen on myös välttämättä pidättäydyttävä kyseisen kirkon sakramenteista; muuten hän hiljaa hyväksyy sen kirkon uskon. Sakramenttien käyttö on myös tunnustamisen laji. Jos me vakavasti kaihdamme jonkun joukon oppia, meidän pitää kaihtaa myös sen sakramentteja, ettemme ajaudu ulkokultaisuuteen, jota vaarallisempaa ruttoa ei uskonnon asiassa ole. Millainen siis on se usko ja uskonto, jolle vastakkaista itse teossa todistamme? Siksi Jumala palvelemisessaan vaatii koko ihmisen, 5.Moos.6; Matt.22. Tätä ulkokultaisuuden vaaraa ei myöskään voida kääntää pois lisäämällä vastalause, että kyseisellä ulkoisella toiminnolla emme halua hyväksyä vastapuolen uskontoa. Sellainen vastalause on päinvastaista kuin teko, jossa autamme ja vahvistamme paavillisia ja sen kaltaisia harhoissaan, ja hiljaa hyväksymme, että he tekevät oikein. Lopuksi mukaan tulee esimerkki varhaisen kirkon hurskaista, jotka eivät tahtoneet olla missään tekemisissä harhaopettajien kanssa. Ireneus kirjan 3 luvussa 3 sanoo, että apostoli Johannes ei halunnut edes istua hereetikko Cerinthuksen vieressä. Johanneksen oppilas Polycarpus ei halunnut edes tervehtiä hereetikko Marcionia, mistä loukkaantuneena Marcion sanoi: “etkö tunne minua”? Tähän Polycarpus vastasi: “Tunnen sinut, Saatanan esikoinen”. Cyprianus kirjan 1 kirjeessä 4 määräsi muinoin: “Uskovan ja hyvätapaisen kansan pitää erottautua vakavasta syntisestä eikä se saa sekoittaa itseään pyhää häpäisevän papin toimituksiin”. Kun Chrysostumus oli karkotettu maanpakoon ja Arsacius nousi hänen tilalleen Konstantinopolin kirkkoon, kukaan uskovista ei katsonut häntä puhuttelun tai neuvonpyynnön arvoiseksi, kuten puhuvat Theodoretus kirjan 5 luvussa 34, Sozomenus kirjan 8 luvussa 28 ja Niceforus kirjan 3 luvussa 22. Vieläpä monet halusivat mieluummin lähteä maanpakoon kuin osallistua tuon palkkalaisen pyhiin toimituksiin. Muuan henkilö sanoi Lucius Areiolaisesta: “Pois se, että sinun kätesi minua pyhittäisi”. Näin Socrates, kirjan 4 luku 36. Siinä määrin hurskaat kaihtoivat hereetikkojen pyhiä toimituksia pystyessään vielä jossain muualla saamaan puhtaampaa viranhoitoa. Näistä syistä on pidättäydyttävä pyhistä toimituksista niiden toimittamina, joiden uskonnon epäpyhyydestä ja Jumalan sanan vastaisuudesta olemme varmoja. Jos esivalta uskaltaisi pakottaa meidät näihin pyhiin toimituksiin, ei pitäisi totella, koska se on vastoin omaatuntoa, mihin ei kukaan ihminen voi pakottaa. Nämä perustelut on paljon ennemmin huomioitava ehtoollisen sakramentissa, joka ei ole yhtä välttämätön kuin kaste. Ehtoollista ei pidä ottaa vastaan paavillisilta eikä kalvinisteilta. Heillä ei nimittäin ole todellista sakramenttia, koska he turmelevat tämän sakramentin olemuksen. Tässä on paikallaan Augustinuksen “usko, niin olet syönyt”, ja kuten sanoin, sakramentin käyttö on tunnustuksen ja opin tunnusmerkki; joka siis ei tunne oikeaksi sen kirkon oppia, jossa hän haluaa saada sakramentin, hän ei voi eheällä omallatunnolla käyttää sakramenttia tuossa kirkossa. (Tractat. de casibus conscientiae. Lib. II. c. 6. cas. 7. p. 202. sqq.)
Gerhard: Myönnän, että olemme terveessä merkityksessä skismaatikkoja, koska olemme eronneet Rooman kirkosta ja sen päästä, Rooman paavista. Emme kuitenkaan ole ensinkään erottaneet itseämme katolisen kirkon ykseydestä ja sen päästä, Kristuksesta Jeesuksesta. Oi autuasta skismaa, jonka kautta olemme yhdistyneet Kristukseen ja katoliseen tosi kirkkoon! Sellainen oli muinoin skisma, jolla kristillinen kirkko erotti itsensä juutalaisesta synagogasta. Sellaiseen myös käsketään kohdissa Apt.t.2:40: Antakaa pelastakaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta ja Ilm.18:4: Lähtekää siitä ulos. Sellaiseen skismaan määräävät myös isät: Ignatius sanoo kirjeessä 6 Filadelfialaisille: Jos joku seuraa häntä, joka on irrottanut itsensä totuudesta, hän ei peri Jumalan valtakuntaa, ja joka ei ole irrottanut itseään valheellisesta saarnaajasta, tuomitaan gehennaan. Ambrosius sanoo kommentaarissaan Luukkaan 6. lukuun: Jos on jokin kirkko, joka halveksii uskoa, se on hylättävä. Chrysostomus homiliassa 46 Matteukseen: Ei se lähde kirkosta, joka lähtee ruumiillisesti, vaan hän, joka hengellisesti jättää kirkollisen totuuden perusteet. Me nimittäin eroamme heistä (areiolaisista) ruumiillisesti, he uskossa. Näiden käskyjen ja esimerkkien muistuttamina me Rooman epäjumalanpalvonnallisesta kirkosta eroten emme ole hylänneet Siionia, vaan olemme paenneet Babylonista; me emme ole hajottaneet kirkkoa, vaan seuraten Paavalin tekoa Efeson seurakunnassa (Apt.t.19:9) olemme erottaneet oppilaat [pahaa puhuvista]; emme ole pystyttäneet alttaria vastapäätä alttaria Jerobeamin ja donatolaisten esimerkin mukaisesti, vaan olemme uudistaneet Jumalan tosi palvelemisen ja heittäneet ulos Damaskoksen alttarin Herran huoneesta. (L. de eccl. § 156).
