Mulla on, @Thinkcat, nyt fiilis joka on varmaan esim. körteille tuttu kun heidän liikettään arvostelemme värikkäästi “nukuttajayhdistykseksi” jne.
Tuli mieleen vanhan ystäväni toteamus vuosien takaa: “Ihailen kaikkia oman pesänsä likaajia”…
Siis: Älä hauku mun herätysliikettäni - haluan tehdä sen itte!
Mutta joo, valitettavasti osut varmaan oikeaan monella tavalla. Minulla on oikeastaan aina ollut ristiriitainen asenne evankelisuuteen muutenkin ja viime vuosikymmeninä sen nuorisotyöhönkin. Toisaalta on ihan kylmä fakta että onhan joku MN-festari täyttänyt jonkun sellaisen tilauksen, jota ei kukaan muu kirkossa ole tehnyt. Eikä ne hedelmät kai ihan huonoja ole olleet.
No, [quote=“Thinkcat, post:76, topic:1616”]
faniporukka näille esiintyville pastoreille ja omasta keskuudestaan nousseille nuorten yhtyeille ja nuorten orkestereille ja nuorten bändeille, plus nuorten teatteriryhmät
[/quote]
… tämähän on ihan selvä tapaus, mutta… eikö kaikki hengelliset liikkeet ole jollain tavalla fanittamista ja henkilökeskeisyyttä? En tunne sisältäpäin juurikaan muita liikkeitä, mutta hiukan etäisyyttä omaani ottaneena ja kristittyjen toimintaa tarkastellessani tuo näyttää pikemminkin säännöltä kuin poikkeukselta. Myös menneet sukupolvet fanittivat, kävivät kuuntelemassa tiettyjä saarnamiehiä ja etsivät tiettyjä seuroja ja juhlia, joissa toistuivat tietyt sanonnat ja traditiot. Ja sillä tavalla tietenkin liikkeet ovat koossa pysyneet. Toisaalta juuri toiston voimalla, ja esim. tuossa Siionin kannel -perinteessä on siirretty ihan todellista uskon asiaakin, evankeliumin ydintä (tai sitä mikä on ymmärretty evankeliumin pääsanomaksi).
Tämäkin on tullut minulle mieleen, mutta enemmänkin toisissa yhteyksissä. Luulen että kirkon nuorisotyön sudenkuoppa on tässä ihan yleisesti, liikkeestä riippumatta.
Kuvaat nykytilaa, ja erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten maailmaa. Toinenkin todellisuus on vielä olemassa, toivon niin. Tosin olen siitäkin jo hiukan pihalla…
Ensi vuonna Kalajoen evankeliumijuhlilla uskoisin jonkinlaisen vasta-aallon näkyvän. Pohjanmaalla on vielä vakautta ja myös kansankirkon kiviä jäljellä. Nuorten (desibeli)juhlat ehkä eivät kauheasti nykymenosta poikkea, mutta ns. pääjuhlan uskon olevan aika paljon helsinkiläistä juurevampi, siikkaripitoisempi ja perinteisempi esim. raamattutunteineen ja seuroineen.
Jossain vaiheessa 2000-luvun alussa Herättäjä-yhdistystä lähellä olevien nuoriso-ohjusten ja pappien piirissä virisi protesti-henki ja useat seurakunnat jäivät mielenosoituksellisesti pois MN-festareilta (syynä virkateologiset ja osin avioliittoteologiset näkemykset).
Sen sijaan he virittelivät omia varjovestareitaan, joille viäräleuka Mäki-Lohiluoma antoi nimen “Seistä piilossa”
Munkin mielestä Sleyn opetuksissa pitäydytään aika paljon perusasioissa, ja mun mielestä se on nimenomaan hyvä asia. Pelastuksen asioita pitää kerrata jatkuvasti ja on tärkeää päästä tankkaamaan armon evankeliumia. On hyvä, että siitä ei olla jatkuvasti menossa “syvemmälle” tai “eteenpäin” - se on äkkiä taaksepäin menemistä. Toki olisi hyvä olla enemmän myös raamattuluentotilaisuuksia, joissa kiinnostuneiden kanssa voitaisiin mennä syvemmälle, mutta messun saarnoissa on hyvä pitäytyä perusteissa.
No, asioita voi nähdä monella tavalla. Itse en jaksa juuri enää saarnoja kuunnella, kun puhujan seuraavat sanat ja lauseet arvaa jo ennakkoon.
Lisäksi tämä ei koske vain saarnoja, vaan myös monia muita tilaisuuksia. On sitten raamattuilta, seurat tai evankeliumijuhlat, niin jokaisessa puheessa käydään läpi samat asiat. Totta kai on tärkeää kuulla, että olemme syntisiä ja saadaan anteeksi - mutta on kristityn elämässä muutakin kuin vain tuo.
Onhan se toki näinkin, eikä henkilöfanituksesta vapaata seurakuntaa ole olemassa. @Thinkcat kuvaus sopii kuitenkin vähän turhan hyvin teinivuosieni kokemuksiin. Vaikutin silloin Satakunnan seudulla, jossa Erkki Koskenniemi -kultti oli Sley-teinien parissa pelottavan vahva. Teologia oli kyllä sinänsä ihan oikeaoppista, mutta perustelut nojasivat henkilöön eikä asiaan. Toisaalta fanittaminen kuuluu teini-iän psykologiaan ja kohdistuu aina johonkin. Mun nähdäkseni ongelmaa ei samalla tavalla ole enää aikuisten kohdalla, vaan olen nyttemmin keskusteluissa kuullut ihan suoraa pääpamppujen kyseenalaistamistakin.
No - minä olen kuullut perusteluna tietyn asian raamatullisuudelle ihan aikuiselta ihmiseltä sen, että “kyllä tämä on raamatullista, koska Eki opettaa näin, ja Eki tietää, koska on teologian tohtori”.
On hyvä olla sellaisessa kristillisessä yhteydessä, jonka julistuksen kanssa pystyy olemaan sinut (tai no tiettyyn rajaan asti, jos käsitys ei mahdu kristillisen uskon raameihin niin silloin olisi parempi alkaa olla sen toisenlaisen julistuksen kanssa sivut (pakollinen saivartelu)). Minulle vanha virkakanta oli alkuun asia mitä siedin, vähitellen ymmärsin ja nykyään kannatan. Siksi huomaan, että unohdan välillä sen olevan joillekin ongelma. Sivuhuomiona ja ehkei tämän enempää Lähetyshiippakuntaa sivuten, muistan kun kerroit miten sinua siellä vaivasi kovasti sen Lähetyshiippakunnan seurakunnan tärkeyden korostaminen, siihen sitoutuminen ja sen pastorin ylläpidon tärkeys. Varmasti ongelmia oli monia muitakin ja varmaan juuri kyseisestä seurakunnasta johtuvia, mutta yksi ristiriita varmasti oli että jos sinulle naispapillinen messu on ok, niin koko Lähetyshiippakunnan seurakunnan tarpeellisuus ainakaan sinulle on varsin kyseenalainen. Eihän sinulla silloin ole juuri syytä ylläpitää sellaista seurakuntaa ja sitoutua siihen. Tämä ei ole moite sinua kohtaan, vaan yritän avata asiaa siltä kantilta, että jos taas naispappeutta ei hyväksytä niin tuollainen seurakunta voi olla hengellisen elämän ylläpidolle erittäin tärkeä, ellei välttämätön.
Muuten, rauhansanalaisuudessakin ollaan tuosta virkakysymyksestä montaa mieltä. Ruotsinkieliset taitavat olla asiassa tiukempia, ja pastori Vesa Pöyhtärihän oli ammoin julkisuudessakin vanhavirkakantaisuutensakin vuoksi. Mukavaa sinänsä, jos naispappeutta tukevaa kantaa on perusteltu. Myös vanhan virkakannan kannattajien pitäisi perustella omaansa, kuitenkin niin, että positiivisella tavalla kerrottaisiin miksi tämä kanta on hyvä eikä demonisoimalla vastakkaista kantaa. Sitäkin joskus esiintyy, mutta harvoin se asiaa edistää.
Ruotsissa monille konservatiiveille on tärkeintä että piispa on miespuolinen. Näin viran perusta on turvattu, koska (muut) papit vain avustavat pappivihkimyksessä. Biskob tekee vihkimys. Tämä on toimiva komromissi monelle konservativille ja liberaalille Suomessa? Moni tuntemani konservatiivinenpi pappi (Ruotsissa) ajattelee, että nykytila on vain välillinen ja tärkeintä on julistaa evankeliumia. Omassa eri seurassa (oikea ilmaisu?) ei ole kontaktissa isojen joukkojen kanssa. Tämä toki koskee liberaaleija piirit. Näin kirkko saa perinteisiä pappeja ja ei tarvirse kierrättää vihkimys muualla. Suomen malli on vähän monimutkainen. Voisiko kirkon yhteys vaalia jos kumpikin reuna ei ghettoudu omiin joukkoihin?
Asia pitäisi nyt ratkaista Sleyssä alkuelementeitään alkaen uudelleen.
Ensinnäkin pitäisi ratkaista tarvitseeko järjestö jatkossa kotimaan työhönsä uusia pappeja jos tarvitsee, mistä heitä rekrytoidaan. Tälle alakysymyksenä on sitten pappisvihkimykseen liittyvät linjaukset.
a) sikäli kun pappeja vihitään suoraan järjestön palvelukseen
b) sikäli jos jo aiemmin vihittyjen pappien vihkimysjärjestelyille asetetaan jotain jälkikäteis edellytyksiä, niin mitä.
Kohdat a ja pee tulisi siis ratkaista uudelleen ihan alkuelementeistä. Mitä Raamattu ja uskontunnustus edellyttää ja mihinkä kristityllä on valinnan vapaus.
Toisena asiana tulisi ratkaista, miten suhtaudutaan jatkossa niihin järjestön palveluksessa oleviin työntekijöihin, joiden pappisvirka on jossain muussa kirkossa. Haetaanko heille järjestelmällisesti vokaatiota myös Suomen ev.lut. kirkkoon,vai todetaanko, etteivät he jatkossa(kaan) toimi Suomen ev.lut. kirkon pappeina.
Nähdäkseni selkein ratkaisu olisi, että Sley järjestönä toki säilyttäisi nykyisen virkakantansa, mutta luopuisi yhteistoiminnan rajoittamista koskevista järjestöpäätöksistä ainakin siltä osin, kun ne ovat suoraan ristiriidassa järjestön edellisen toiminnanjohtajan Lasse Nikkarikosken 4.3.2009 allekirjoittaman tahdonilmaisun kohtien 4 ja 5 kanssa.
Pidämme tärkeänä, että herätysliikejärjestöjen toiminta muodostaa paikallisseurakuntien sisällä sellaista yhteisöllisyyttä, joka vahvistaa kaikkien seurakuntalaisten sitoutumista Kristukseen ja kirkkoon.
Kun herätysliikejärjestöt ovat yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa, ne toimivat kirkkomme vuonna 1986 tekemän virkaratkaisun ja paikallisseurakuntien käytäntöjen mukaisesti.
Loogisena jatkona tahdon ilmaisun kohdalle 5 olisi, että Sley niin ikään muiden ko. tahdonilmaisun allekirjottaneiden tahojen tavoin, sikäli kun näillä järjestöilläon sellaisia ollut, luopuisi järjestönä asettamasta erityisehtoja työntekijöidensä pappisvihkimykselle.
Tähän kokonaisratkaisuun liittyisi luontevasti myös järjestön työntekijöiden pappisvirkojen päivittäminen kirkkomme pappisviroiksi.
Toisena vaihtoehto Sleylle olisi vetäytyä ihanomaehtoisesti kirkon virallisen lähetysjärjestön asemasta ja/tai eriyttää ulkolähetystyö yhdistyksen ulkopuoliseen yhteistyöjärjestöön. Jälkimmäisessä tapauksessa kotimaan työtä tekevä järjestö ratkaisisi virkakantansa ja suhteensa Suomen ev.lut. kirkkoon erikseen ja yhdistyksen toiminnasta eriytetty lähetysjärjestö erikseen.
Mun mielestä Inkerin ja Kenian kirkkojen papit ovat erilaisia tapauksia, koska Inkerin kirkon kanssa on olemassa yhteistyösopimus siitä, millä tavalla toisen kirkon papit voivat toimia toisessa kirkossa. Jos tätä sopimusta aidosti noudatetaan, ei Inkerin kirkon papin toimimisessa järjestötehtävissä ole ongelmaa. Aidosti noudattamisella tarkoitan sitä, että ko. henkilö ei toimi esim. messuyhteisön vastuuhenkilönä (joka siis toimittaa jumalanpalveluksia säännöllisesti samassa paikassa) vaan esim. piirityöntekijänä, jonka tehtävät painottuvat seurojen ja raamattuluentojen tyyppisiin tilaisuuksiin ja messutehtäviä on satunnaisesti. Inkerin kirkon papeilla on myös helpommin perusteltava side vihkimyksen antaneeseen kirkkoon, Venäjän maantieteellisen läheisyyden ja Suomessa asuvien inkeriläisten takia. Kenian kirkkoon ei tällaista sidettä ole, eikä mun tietääkseni kirkkojen välillä ole vastaavanlaista formaalia yhteistyösopimusta olemassa. Kyseessä on eri tilanne, joka tulee käsitellä erillisenä.
Ajattelinkin asiaa juuri toisinpäin. Kun Inkerin kirkon viroissa ei sinällään ole mitään ongelmaa, ei pitäisi niin ikään olla ongelmaa hakea vaikkapa Johannes Häkämiehelle tai Samuel Korhoselle pappisvirkaa myös meidän kirkostamme.
Kenian kirkon osalta on syytä todeta, ette Martti Haverinen ole ainoa Sleyn palveluksessa oleva Kenian pappi Suomessa.
Myös Ari Lukkarinen on vihitty Keniassa. Haverisesta hänen tilanteensa poikkeaa siten, että Lukkarinen työskenteli kuusi vuotta Keniassa, ennen paluutaan Sleyn kotimaan työhön Lahteen vuonna 2015.
Minusta on ihan hyvä että kirkossa on yksi järjestö joka on vanhalla virkakannalla myös käytännössä. Näin ajattelen, vaikka itse toimin kaikkien kanssa seurakuntatyössä.
Kaikki nämä rajanvetokysymykset ja yksityiskohdat ovat siedettävissä ja ratkaistavissa jos sitä tarpeellista hyvää tahtoa on. Tiedän että on paljon kirkon virallisella kannalla olevia, joita ei häiritse Sleyn olemassaolo eikä sen pysyminen omissa päätöksissään. Sleyn tekemää työtä ulkomailla ja Suomessa arvostetaan laajalti.
Loppujen lopuksi kaikki tämä vuodesta toiseen jatkuva keskustelu papin viran ympärillä on erittäin pitkälle muiden kuin vanhakantaisten järjestöjen toiminnan syytä. Kirkossa maksetaan sitä velkaa mitä omilla päätöksillä on menty ottamaan. Monet ottavat tämän hankalana mutta välttämättömänä pahana. Kuulun siihen porukkaan, jolle tämä ei ole kynnyskysymys. Sley palvelee monella tavalla kirkkoa, ja yksi - mutta vain yksi - ulottuvuus on palvella virkakysymyksessä vähemmistöön jääneitä. Ratkaiseva ja mielestäni usein vähätelty ero on siinä, että Sley ei ole lähtenyt Lhpk:n tielle eli omavaltaisuuteen piispan hankinnassa eikä myös järjestönä pidä kirkkoa koko ajan maalitauluna sen puutteista silti kokonaan vaikenematta. Aina on ollut vaikeita vaiheita kirkon yhtenäisyyden kanssa, ja herätysliikkeet ovat niin kauan tarpeellisia “piikkejä lihassa” kuin ne pysyvät elossa.
Tällä en tarkoita että haluaisin kieltää keskustelun esim. näistä ulkomaanvihkimyksistä. Mutta tuli vaan mieleen.
Minusta on jokseenkin selvää, ettei kirkko voi järjestää ordinaatiomessuja sillä periaatteella että notaari väistyy työtehtävistään, jos hän sattuu olemaan nainen.
Kenian ev.-lut. kirkon vihkimysten ei sinänsä pitäisi olla ongelma, sillä se on LML:n jäsen ja siten alttarin ja saarnatuolin yhteys vallitsee. Ongelma toki muodostuu, jos joku kirkko vihkii pappeja de facto toiseen kirkkoon
Tavallaan ymmärrän että vihkimyksen hakeminen toisen kirkon piispalta koetaan ongelmaksi. Tavallaan en ymmärrä, että se olisi ihan niin suuri ongelma kuin tässä nyt sanotaan ja miten LML (vai onko huoli kotoperäinen?) selvityspyyntönsä nojalla näyttää kokevan.
Siis: Jos kirkkomme on tehnyt asian joillekin pappiskutsumuksen saaneille miehille niin vaikeaksi, miksi poikkeusjärjestelyä ihmetellään niin kovasti? Eiväthän nämä papit kuitenkaan ole valepappeja vaan aivan todellisesti virkaan vihittyjä. Ehkä tässä nyt korostuu paikalliskirkon rooli liikaa. Minä voin ainakin muuttaa näkökulmaani siten, että tietyistä syistä tapahtunut Kenia- tai Inkeri-matka on osoitus Kristuksen kirkon universaaliudesta. Meidän ajattelumme “Suomen kirkosta” on helposti sisäänpäin kääntynyt.
Mukaanlukien vaiko uloslukien sellaiset seurakuntalaiset/SLEY:n messuyhteisöjen jäsenet, joille naispappeus ja homoliittojen siunaamiset on ehdottomasti EI NEJ muutenkin kuin vain paperilla ja julkisessa retoriikassa?
Jos pappi noudattaa luterilaista näkemystä muutenkin kuin vain retorisesti, niin tietenkään ei voi mennä yhteisordinaatioon ****pappien kanssa, saati sitten jos toimittajanakin on joku ****pappi… Kollaboraattoritkin on vähän siinä ja siinä.
