Jos jokin lausuma on jotain hierarkiaa vastaan, niin se on sitä vastaan. Tämän lausuman tähtäyspisteenä on nimenomaan se, ettei kirkossa saa hallita ihmismielipteet, jotka ovat jonkun kirkolliskokouksen, tuomiokapitulin tai konsistorin päätöksiä. Tämän luulisi olevan kristallin selvää jokaiselle kristitylle, mutta nyt näemme piispojen ja kirkolliskokousten päättävän asioista suoraan vastoin Jumalan sanaa. Siksi ovatkin ihmismielipiteet mitä suurimmassa määrin vallanneet monia kirkkoja, mikä on kaikkien nähtävissä.
Kristus ei ole asettanut yksityisiä henkilöitä (sellaisia kuin paavi, maalliset ruhtinaat, presidentit) eikä henkilöiden muodostamia kollegioita (konsistorit [tuomiokapitulit], konferenssit, synodit, kirkolliskokoukset, parlamentit) ratkaisemaan ja säätämään kirkollisia asioita omiatuntoja sitovalla tavalla Kirkon puolesta. Paavikunta esittää vaatimuksenaan, että sitä on pidettävä omiatuntoja sitovana koko kirkon edustajana ja koossa pitäjänä, mutta juuri tässä on yksi niistä tuntomerkeistä, jotka paljastavat paavin Raamatussa ennustetuksi Antikristukseksi. Jos maallinen esivalta väittää, että sillä on ius circa sacra (oikeus uskonnon asioihin nähden), on kysymyksessä caesareopapismi. Yleensäkään jos jollakin kollegiolla, kuuluipa siihen kirkollisia tai maallisia henkilöitä tai olipa se muodostettu kumpaisistakin, väitetään olevan valta ratkaista tai järjestää asioita omiatuntoja sitovasti, ei ole kysymys kristillisyydestä, vaan paavilaisuudesta. Kristillisessä kirkossa on Jumalan sana ainoa auktoriteetti, ja kaikki kristityt ovat suoraan Jumalalle vastuussa siitä, mitä he uskovat ja tekevät. Kirkko voi kyllä määrätyistä asioista huolehtiakseen järjestää niin, että sen tähän tehtävään valitsemat edusmiehet edustavat sitä. Siten voivat seurakunnanvanhimmat (esimiehet, presbyteerit) edustaa paikallisseurakuntaa, samoin konferenssit, synodit ja kirkolliskokoukset voivat edustaa muita kristittyjä ja pienempää tai suurempaa määrää paikallisseurakuntia. Mutta jos kysymme, mikä on tämän ecclesia repraesentativan auktoriteetti ja valtuus, on sanottava, että niillä yksityisiin kristittyihin ja seurakuntiin nähden on ainoastaan neuvoa-antavat valtuudet. Jos on kysymys sellaisista asioista, joita Jumalan sana opettaa ja jotka se ratkaisee, ei ole kristillistä ottaa ketään ihmistä tai mitään ihmisryhmää, olivatpa nämä kuinka oppineita ja arvossapidettyjä hyvänsä, erotuomariksi ratkaisemaan, mikä on Raamatun mukainen oppi. Jokaisen yksityisen kristityn on Jumalan selvän ja erehtymättömän sanan nojalla itse ratkaistava asia. 1. Piet. 3:15 johdosta Luther huomauttaa: »Siksipä siitä seuraakin, että jokaisen kristityn tulee olla selvillä uskonsa aiheesta ja perustuksesta ja kyetä tarpeen tullen siitä tekemään selkoa ja vastaamaan … Sen tähden meidän on tiedettävä, mitä me uskomme, nimittäin mikä on Jumalan sanaa, ei mitä paavi ja kirkolliskokoukset säätävät tai väittävät. Et saa näet suinkaan luottaa ihmisiin, vaan yksinomaan Jumalan sanaan.» (St. L. IX, 1235 s.; Erl. 52, 143 s.) Ja toisaalla: »Me siis annamme piispojen ja kirkolliskokousten päättää ja säätää niin kuin ne tahtovat; mutta kun meillä on edessämme Jumalan sana, tulee se meidän hyväksemme eikä heidän hyväkseen ratkaisemaan, onko asia oikein vai väärin; heidän on väistyttävä meidän tieltämme ja taivuttava meidän sanaamme» (St. L. X, 1540; W.A. 11, 409 s.).
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, s. 537-538.
Lihavointi minun. Viittaamasi kohta on siis Tiivistelmä - Yksimielisyyden ohje - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko. Siellähän sanotaan melkein päinvastoin, että luterilaiset “tunnustavat omakseen” Nikaian kirkolliskokouksen mukaisen tunnustuksen. Tekstin tähtäyspisteenä, kuten siitä on selvästi luettavissa, on se, että 1) Raamattu on ainoa koetinkivi, jolla opit tutkitaan ja arvioidaan, ja 2) väärien opettajien torjumiseksi luterilaisilla on muitakin tekstejä, jotka kuuluvat “uskomme yksimieliseen julkilausumaan”, kuten Apostolinen, Nikaian, Augsburgin ym. tunnustukset (jotka siis ovat Raamatun mukaisia). Viittaamassasi tunnustuskirjan tekstissä ei oteta kantaa hierarkiaan muuta kuin sillä tavoin epäsuorasti, että hierarkian tekemät päätökset on laadittava Raamatun mukaisesti ja että niitä on tarvittaessa jälkeenpäin arvioitava Raamatun valossa.
Viittaamasi Pieperin teksti on mielenkiintoinen, mutta hiukan eri asia.
No nythän sinä sanoit saman asian, jota minäkin olen tahtonut tuoda esiin. Mutta katsos nyt miten nämä päätökset, joita mm. Ev. Lut. kirkon päättävät elimet ovat tehneet? Ne eivät kestä Raamatun valaisua. Kysyn siis, onko kirkolliskokouksilla ja konsistoreilla
valta säätää tällaisia päätöksiä ihmisten omaatuntoa sitoviksi? Te (LHPK)muuten olette sivuhuomiona kulkemassa konsistoreinenne kanssa kansankirkon jalanjäljissä ja siten perustamassa uutta kansankirkkoa, jolloin päätösentekoanne ei enää ohjaa Jumalan sana, vaan ihmismielipiteet. Teidän rasitteenanne kun ovat jäsentenne kansakirkon jäsenyys suurelta osin, etenkin KL painostaa teitä tekemään Raamatun vastaisia ratkaisuja.
Meillä STLK: ssa ei ole konsistoreja, eikä ketään Jumakan sanan yläpuolella, emmekä siten tunnusta mitään hierarkiaa, vaan kaiken on oltava alistettuna Jumalan sanalle.
Toki soisin, että noin auvoisa tilanne saisi vallita ja jatkua STLK:ssa Kristuksen paluuseen saakka. Mutta kristikunnan parituhatvuotinen historia osoittaa, että erimielisyyksiä ja jopa harhaoppeja tulee seurakunnan pariin säännöllisen epäsäännöllisesti. STLK:llakin on muuten säännöt, joissa mainitaan tavanomaisia toimielimiä, esimerkkinä kirkkokunnankokous; sillä on mm. valta erottaa paikallisseurakunta kirkkokunnasta. Pieper-sitaattisi mukaan kirkkokunnankokous on siinä asemassa, että sillä (kursivointi minun)
Mitä te teette, jos jäsenistönne ei päädykään kukin kohdaltaan täsmälleen samaan päätelmään siitä, mitä Jumalan selvä sana sanoo?
Minulla ei ole nyt aikaa antaa sinulle täsmällistä vastausta, mutta annan sen myöhemmin kun ehdin. Kysyn sinulta tässä vaiheessa vain, kumpi on pahempi, se, että yksittäinen kristitty poikkeaa Jumalan sanasta tai, että kirkkokunta poikkeeaa siitä? Sen perusteella voit nähdäkseni tehdä johtopäätöksiä suhteessa viimeiseen kysymykseesi?
Kirkkokunnan poikkeaminen on pahempi. Tosin en tämän perusteella osaa tehdä mitään johtopäätöksiä, mutta olen kiitollinen sitten kun ehdit laittaa lisää kommentteja.
Tälläsisessa tilanteessa toimitaan tietenkin Jumalan sanan perustalta. Ensin pyritään nuhtelemaan ja neuvomaan, ottaen huomioon harhan vakavuus ja julkisuus. Jos harha on esim. suoraan vanhurskauttamisopissa, eikä neuvomisesta ole apua pidätetään kyseiseltä kaverilta ehtoollinen. Päätöksen tekee kuitenkin seurakunta yhdessä pastorin kanssa, ei mikään hierarkkinen byrokraatti.
Waltherista näköjään Jumalan ilmoitus on täysin selvä. Ihmiset, jotka tunnustautuvat kristityiksi, jakaantuvat siis, sikäli kuin erimielisyyttä tulee, kahteen ryhmään: niihin, jotka tahtovat noudattaa Jumalan selvää sanaa, ja niihin, jotka eivät tahdo. Walther ei näköjään myönnä, että rehellisten kristittyjen kesken voisi olla todellista erimielisyyttä siitä, mitä Jumalan ilmoitus sanoo. Mitään hierarkiaako ei siis tarvita? Miksi seurakunnissa sitten on minkäänlaista organisaatiota?
Kirkon historia näyttää hiukan toisenlaiselta. Erimielisyyksiä ilmaantuu aina silloin tällöin. Silloin ratkaisuja täytyy tehdä niin, että jokin “hierarkia” ratkaisee asian, ehkäpä vaikka äänestämällä. Sangen yleinen, vaikkakin valitettava, ilmiö on myös organisatorinen hajaannus. STLK:n säännötkin sisältävät tietynlaisen “hierarkian”: säännöt sanovat, että kirkkokunnankokous voi erottaa paikallisseurakunnan kirkkokunnasta, jos vaikkapa paikallisseurakunta ei “käytännössä” tunnustaudu tunnustuskirjojen oppiin. Kaipa tällainen erottamispäätös voidaan tehdä äänestämällä?
Jos kristittyjen erimielisyydet olisi niin helppo ratkaista kuin Walther sanoo, miksi Suomessakin on lukuisia itseään tunnustuksellisina pitäviä luterilaisia yhteisöjä, joilla ei ole kirkollista yhteyttä keskenään?
Näen, että tämä asenne (rehellinen erimielisyys) mahdollistaa kaikein mahdollisen harhan tuomisen seurakuntaan.
Kristillisellä kirkolla ei ole valtaa määrätä ainoatakaan uskonkohtaa, eikä se ole koskaan määrännyt eikä tule ikinä sitä tekemäänkään … Kaikki uskonkohdat ovat riittävästi määrätyt pyhässä Raamatussa, niin ettei ole tarpeen sen lisäksi enää mitään määrätä. Kaikki hyviä tekoja koskevat käskyt ovat pyhässä Raamatussa riittävästi annetut, niin ettei ole tarpeen enää mitään lisäksi antaa.
Martti Luther
Seurakunnissa on organisaatio sen tähden, että se mahdollistaa Jumalan sanan opettamisen, eikä sitä varten, että jokin konsistori voisi tuomita mikä on Jumalan sanaa ja mikä ei.
Ihmisauktoriteetit ja opettajat ovat määränneet ja päättäneet, että opin tuomitseminen tulee rajoittaa piispoille, oppineille ja kirkolliskokouksille: mitä tahansa he päättävät sitä täytyy koko maailman noudattaa kanonisena ja uskon artikloina. Kristus ottaa vastakkaisen asenteen, kieltää piispoilta, oppineilta ja kirkolliskokouksilta auktoriteetin ja voiman tuomita oppia ja sen sijaan antaa sen jokaiselle yksityiselle kristitylle ja kaikille heille yhteisesti sanoessaan ”Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, sillä ne eivät tunne vierasten ääntä. Joh. 10: 4-5. Tässä varmasti näet selvästi kenen on oikeus tuomita oppia. Piispoilla ja oppineilla on valta opettaa, mutta lampaat tuomitsevat puhuvatko he Kristuksen vai vieraiden äänellä. Me siis annamme piispojen ja kirkolliskokousten päättää ja säätää niin kuin ne tahtovat; mutta kun meillä on edessämme Jumalan sana, tulee se meidän hyväksemme eikä heidän hyväkseen ratkaisemaan, onko asia oikein vai väärin; heidän on väistyttävä meidän tieltämme ja taivuttava meidän sanaamme.
Matti Luther
Ja kun puhuit kirkon historiasta, niin eivät tuolloiset kirkolliskokoukset ole ratkaisseet opillisia asioita mielivalatisesti äänestämällä, vaan Jumalan sanan mukaan, mikäli on ollut kysymyksessä Jumalan sanalle uskolllinen kirkolliskokous. Ja tottakai kirkkokunnalla on oikeus erottaa yhteydestään seurakunta joka ei enää tunnustaudu luterilaisten Tunnustuskirjojen oppiin, joka on itsensä Raamatun oppi. Näin siis luterilaisessa kontekstissa.
Toki olen periaatteessa tästä yhtä mieltä. Jos piispa tai kirkolliskokous opettaa väärin, on toteltava Jumalaa ennemmin kuin ihmistä (Apt.5:29). Käytännössä lopputulos tästä periaatteesta on, kuten kaikki tiedämme ja kuten on ollut jo vuosisatoja, hajaannus. Maailmassa on useampi kuin yksi porukka, joka on omasta mielestään raamatullinen ja joka pitää kaikkia muita porukoita osittain epäraamatullisina.
Hedelmällisenä pidän sellaista keskustelua, jossa nostetaan esiin yksi kerrallaan suppeita ja ymmärrettäviä kiistakysymyksiä, joista kukin osapuoli sitten esittää kantansa ja perustelunsa. Sen sijaan hedelmättömänä pidän sellaista keskustelua, jossa osapuolet abstraktisti ja yleistäen vakuuttavat juuri oman porukkansa olevan Raamatulle uskollinen.
No Missouri-synodissa on tätä periaatetta noudatettu nyt jo kohta kahden vuosisadan ajan ja se on 2, 5 miljoonaa jäsentä käsittävä kirkkokunta, ja sanoisin sen olevan opillisesti yksi yhtenäisimmistä luterilaisia kirkoista.
Toki, niin kauan kuin on kysymys ihmisistä, ei mikään rakenne sinänsä voi varjella kirkkoja vääriltä opeilta. Mutta käytännön todistus, joka on silmiemme edessä nähtävänä todistaa voimakkaasti sen puolesta, että hierarkkisuus, jossa valta on yksityisillä henkilöillä seurakunnan sijasta on osoittautunut huomattavasti alttiimmaksi harhaopeille.
Olkoon pipo tiukalla tai ei, niin yhteislaulu sopii kuorokonserttiin erittäin hyvin. Yleisö nauttii tavattomasti, kun pääsee välillä itsekin laulamaan. Herännäinen isäni (huom! ei mikään citykörtti) oli sitä mieltä, että jos konsertti järjestetään kirkossa, niin silloin siihen täytyy edottomasti kuulua myös hengellien puhe. Olen itsekin kallistunut sille kannalle.
No, kunnioitan tuota halua säilyttää kirkon tilaisuudessa hengellisyys jonka koetaan saavutettavan puheen muodossa.
Mutta syvällisemmin ajatellen hengellinen musiikki on väline joka kantaa Jumalan sanaa kuulijan korvaan ja sydämeen ihan itsessään. Niinhän messussakin on käsitettävä virsien ja muun musiikin merkitys. Luterilainen musiikin teologia nojaa vahvasti käsitteeseen “soiva sana”. Musiikille ja muusikoille on eräänlainen epäluottamuslause jos konsertti on pakko “pyhittää” puheella. Sinänsä hyvä ja lyhyt puhe voi antaa tilaisuudelle arvokkaan lisän, eikä sitä kategorisesti pidä sulkea pois. Mutta kuinka monesti olenkaan kiusaantuneena kokenut että liian monet ja liian pitkät puheet vetävä musiikkitilaisuuden ikävään häsmäisyyteen. Yritetyään kovasti selittää sitä minkä musiikki ja laulu itsessään parhaiten ilman puuduttavaa toistoa ja venyttämistä kykenisi sanomaan.
Instrumentaalimusiikin konsertit kirkossa on sitten oma aiheensa.
Siinä voidaan tarkastella eri puolia. Itse koen että ristiriitaa kirkon sanoman kanssa ei synny mikäli esittäjillä on taju siitä missä ollaan. Rajaa pitää pystyä vetämään.
SRK-lestadiolaiset kanttorit ovat usein korkeasti koulutettuja muusikoita. Ymmärtääkseni jyrkkyyttä liioitellaan, ja ehkä liike on tässäkin murroksessa.
Klassinen musiikki on etusijalla mutta niinkim olen kuullut ssnottavan että liikkeen piirissä saatetaan hyväksyä vaikkapa viihteellinen laulumusiikki mutta ei gospelia.
Jätän ylipäätään suuren osan ko.kritiikistä liikettä kohtaan osastoon “suattaap olla, suattaap olla olematta”. Eli yksilöitä ovat.
Varmaan asia ei hetkauta piispoja ja pappeja sen takia, että nämä “ajavat kaksilla rattailla”. Kirkossa he voivat myöntyä semmoiseen, mikä ei tulisi kuuloonkaan rauhanyhdistyksellä. Olen ymmärtänyt, että he ovat yhdessä sopineet, että mm. suostuvat yhteistyöhön naispappien kanssa vaikka eivät hyväksykään, että omasta liikkeestä joku nainen vihittäisiin papiksi. Joku tiesi, että vanhoillislestadiolaisille naispappi ja ei-vl miespuolinen pappi ovat yhtä vääräoppisia. En tiedä, mitä he sydämessään ajattelevat, mutta kai virallisesti on näin.
Olisi taloudellisesti iso menetys, jos vanhoillislestadiolaiset eroaisivat evankelisluterilaisesta kirkosta. Piispojen on ehkä helpompi olla reagoimatta mitenkään, ettei joudu pahaan rakoon. Minusta vanhoillislestadiolainen evankelisluterilaisen kirkon pappi on ristiriitainen yhdistelmä. Jos hän on pappislupauksessaan sitoutunut luterilaisen kirkon tunnustukseen ja opetukseen, eikö hänen pistäisi silloin viedä sitä tietoa sinne ry:lle seurakansan kuultaville. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti käy. Onko syynä se, etteivät oikeasti usko luterilaisen opin mukaisesti vai eivätkö erottamisen pelossa uskalla puhua papin suulla siellä seuroissa. Vanhoillisillahan riittää ristiäisiä, häitä ja hautajaisia. Nämä kirkossa toimitettavat on niin tärkeä juttu, että he tarvitsevat kirkkoa.
Ei voi toki yleistää. Uskon, että on paljon niitäkin, jotka käyvät sekä kirkossa että seuroissa. Mutta voi olla että vähän valikoiden. Onhan lestadiolaiskanttoreita vaikka kuinka paljon Suomessa. Heidän perheensä ja ystäväpiirinsä taitavat käydä ihan luontevasti jumalanpalveluksissa. Mitä nyt joskus seurailen vl-sukulaisteni somejulkaisuja, vaikuttaa siltä että nuorten aikuisten parissa on ihan normaalia käydä joululaulu- tai jopa muissakin konserteissa kirkoissa. Eli heille tapahtuu siellä ikään kuin oman piirinkin sisällä hyviä asioita.
Omassa lapsuuskotipitäjässä lestadiolaisia kävi kauneimmissa joululauluissa, ainakin joitakuita heistä. Ei ollut täysin kiellettyä. Ikinä en nähnyt ketään heistä messussa, paitsi jos oli “pakkotilanne”, esim. kirkkovaltuutettujen piti olla paikalla. En käynyt koskaan heidän kirkkopyhinä kirkossa. Ei-lestadiolaista miespappia tulivat in corpore äänestämään papinvaaleissa, kun vastassa oli naispappi.
