Toki olen periaatteessa tästä yhtä mieltä. Jos piispa tai kirkolliskokous opettaa väärin, on toteltava Jumalaa ennemmin kuin ihmistä (Apt.5:29). Käytännössä lopputulos tästä periaatteesta on, kuten kaikki tiedämme ja kuten on ollut jo vuosisatoja, hajaannus. Maailmassa on useampi kuin yksi porukka, joka on omasta mielestään raamatullinen ja joka pitää kaikkia muita porukoita osittain epäraamatullisina.
Hedelmällisenä pidän sellaista keskustelua, jossa nostetaan esiin yksi kerrallaan suppeita ja ymmärrettäviä kiistakysymyksiä, joista kukin osapuoli sitten esittää kantansa ja perustelunsa. Sen sijaan hedelmättömänä pidän sellaista keskustelua, jossa osapuolet abstraktisti ja yleistäen vakuuttavat juuri oman porukkansa olevan Raamatulle uskollinen.
No Missouri-synodissa on tätä periaatetta noudatettu nyt jo kohta kahden vuosisadan ajan ja se on 2, 5 miljoonaa jäsentä käsittävä kirkkokunta, ja sanoisin sen olevan opillisesti yksi yhtenäisimmistä luterilaisia kirkoista.
Toki, niin kauan kuin on kysymys ihmisistä, ei mikään rakenne sinänsä voi varjella kirkkoja vääriltä opeilta. Mutta käytännön todistus, joka on silmiemme edessä nähtävänä todistaa voimakkaasti sen puolesta, että hierarkkisuus, jossa valta on yksityisillä henkilöillä seurakunnan sijasta on osoittautunut huomattavasti alttiimmaksi harhaopeille.
Olkoon pipo tiukalla tai ei, niin yhteislaulu sopii kuorokonserttiin erittäin hyvin. Yleisö nauttii tavattomasti, kun pääsee välillä itsekin laulamaan. Herännäinen isäni (huom! ei mikään citykörtti) oli sitä mieltä, että jos konsertti järjestetään kirkossa, niin silloin siihen täytyy edottomasti kuulua myös hengellien puhe. Olen itsekin kallistunut sille kannalle.
No, kunnioitan tuota halua säilyttää kirkon tilaisuudessa hengellisyys jonka koetaan saavutettavan puheen muodossa.
Mutta syvällisemmin ajatellen hengellinen musiikki on väline joka kantaa Jumalan sanaa kuulijan korvaan ja sydämeen ihan itsessään. Niinhän messussakin on käsitettävä virsien ja muun musiikin merkitys. Luterilainen musiikin teologia nojaa vahvasti käsitteeseen “soiva sana”. Musiikille ja muusikoille on eräänlainen epäluottamuslause jos konsertti on pakko “pyhittää” puheella. Sinänsä hyvä ja lyhyt puhe voi antaa tilaisuudelle arvokkaan lisän, eikä sitä kategorisesti pidä sulkea pois. Mutta kuinka monesti olenkaan kiusaantuneena kokenut että liian monet ja liian pitkät puheet vetävä musiikkitilaisuuden ikävään häsmäisyyteen. Yritetyään kovasti selittää sitä minkä musiikki ja laulu itsessään parhaiten ilman puuduttavaa toistoa ja venyttämistä kykenisi sanomaan.
Instrumentaalimusiikin konsertit kirkossa on sitten oma aiheensa.
Siinä voidaan tarkastella eri puolia. Itse koen että ristiriitaa kirkon sanoman kanssa ei synny mikäli esittäjillä on taju siitä missä ollaan. Rajaa pitää pystyä vetämään.
SRK-lestadiolaiset kanttorit ovat usein korkeasti koulutettuja muusikoita. Ymmärtääkseni jyrkkyyttä liioitellaan, ja ehkä liike on tässäkin murroksessa.
Klassinen musiikki on etusijalla mutta niinkim olen kuullut ssnottavan että liikkeen piirissä saatetaan hyväksyä vaikkapa viihteellinen laulumusiikki mutta ei gospelia.
Jätän ylipäätään suuren osan ko.kritiikistä liikettä kohtaan osastoon “suattaap olla, suattaap olla olematta”. Eli yksilöitä ovat.
Varmaan asia ei hetkauta piispoja ja pappeja sen takia, että nämä “ajavat kaksilla rattailla”. Kirkossa he voivat myöntyä semmoiseen, mikä ei tulisi kuuloonkaan rauhanyhdistyksellä. Olen ymmärtänyt, että he ovat yhdessä sopineet, että mm. suostuvat yhteistyöhön naispappien kanssa vaikka eivät hyväksykään, että omasta liikkeestä joku nainen vihittäisiin papiksi. Joku tiesi, että vanhoillislestadiolaisille naispappi ja ei-vl miespuolinen pappi ovat yhtä vääräoppisia. En tiedä, mitä he sydämessään ajattelevat, mutta kai virallisesti on näin.
Olisi taloudellisesti iso menetys, jos vanhoillislestadiolaiset eroaisivat evankelisluterilaisesta kirkosta. Piispojen on ehkä helpompi olla reagoimatta mitenkään, ettei joudu pahaan rakoon. Minusta vanhoillislestadiolainen evankelisluterilaisen kirkon pappi on ristiriitainen yhdistelmä. Jos hän on pappislupauksessaan sitoutunut luterilaisen kirkon tunnustukseen ja opetukseen, eikö hänen pistäisi silloin viedä sitä tietoa sinne ry:lle seurakansan kuultaville. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti käy. Onko syynä se, etteivät oikeasti usko luterilaisen opin mukaisesti vai eivätkö erottamisen pelossa uskalla puhua papin suulla siellä seuroissa. Vanhoillisillahan riittää ristiäisiä, häitä ja hautajaisia. Nämä kirkossa toimitettavat on niin tärkeä juttu, että he tarvitsevat kirkkoa.
Ei voi toki yleistää. Uskon, että on paljon niitäkin, jotka käyvät sekä kirkossa että seuroissa. Mutta voi olla että vähän valikoiden. Onhan lestadiolaiskanttoreita vaikka kuinka paljon Suomessa. Heidän perheensä ja ystäväpiirinsä taitavat käydä ihan luontevasti jumalanpalveluksissa. Mitä nyt joskus seurailen vl-sukulaisteni somejulkaisuja, vaikuttaa siltä että nuorten aikuisten parissa on ihan normaalia käydä joululaulu- tai jopa muissakin konserteissa kirkoissa. Eli heille tapahtuu siellä ikään kuin oman piirinkin sisällä hyviä asioita.
Omassa lapsuuskotipitäjässä lestadiolaisia kävi kauneimmissa joululauluissa, ainakin joitakuita heistä. Ei ollut täysin kiellettyä. Ikinä en nähnyt ketään heistä messussa, paitsi jos oli “pakkotilanne”, esim. kirkkovaltuutettujen piti olla paikalla. En käynyt koskaan heidän kirkkopyhinä kirkossa. Ei-lestadiolaista miespappia tulivat in corpore äänestämään papinvaaleissa, kun vastassa oli naispappi.