Oikeassa oleminen on jonkinlainen velvollisuus ja johdonmukaistakin, mikäli pidetään Jumalan ilmoitusta normina, jonka pohjalta erotetaan totuus harhasta. Silti edes yhdessä historian puhdasoppisimmista ajoista eli 1600 -luvulla ainakin luterilaiset myönsivät ilman muuta, että harhaisissa kirkoissakin on Jumalan lapsia. Ehdottoman välttämättömästi uskottaviksi katsottuja asioita on paljon vähemmän kuin mitä jokin kirjoitettu dogmatiikka esittää. Tosin katsottiin myös, että yksittäisiä opillisia totuuksia vastaan tietoisesti vänkäävä on pahassa asemassa; tietämättömyys on paljon vähemmän vaarallista.
3 tykkäystä
Vaarallista äärimmäinen oikeaoppisuus on silloin kun se nousee nuppiin, kun siitä tulee vanhurskauttava elementti. Esimerkkinä Stlk erosi heti Missourisynodista kun edesmennyt Robert Preuss toimitti ehtoollisen Sleyssä. Minusta tässä mentiin paljon liian pitkälle kun ainoana syynä lienee ollut vain se, että Stlk oli eronnut Sleystä ja eihän se silloin sovi seinillekään, että Missourin pastori tomittaa ehtoollisen Sleyssä.
2 tykkäystä
Liiallisen oikeaoppisuuskeskeisyyden vaarana on myös se, että ”pelastus yksin uskosta” muuttuukin olemaan ”pelastus yksin oikeista vastauksista dogmatiikan tentissä”. Uskon oikeasta sisällöstä tulee eräänlainen suoritus. Armon rooliksi jää se, että dogmatiikan täysien pisteiden suorittaja saa anteeksi sen, että ei ole pystynyt täydellisesti noudattamaan ja elämään todeksi omaa dogmatiikkaansa. Tunnustukselliset eivät tietenkään ikinä myönnä ajattelevansa näin, koska he osaavat toistaa oikeat tenttivastaukset armosta ja ihmissuoritusten kelpaamattomuudesta, mutta se voi olla täysin sanahelinää ja todellinen armollisuud kaukana. En nyt väitä millään tietyllä kirkkokunnalla olevan näin, mutta vaara pyörii.
9 tykkäystä
Koska Preus piti ehtoollisen Sleyssä?
Oma näkemykseni on että 70-luvun alku oli surullista aikaa, 8 tunnin kinastelun jälkeen Missouri ja Wisconsin erosivat, ja seurannaisvaikutuksena Saksan vapaat luterilaiset kirkot jakautuivat SELK ja ELFK ryhmiksi. STLK jäi kaiken tämän ulkopuolelle, SLT kaveraa ELFKin kanssa.
Veikkaan että vapaa-ajattelijoilla olisi vaikeampi saada lampaita erotettua laumasta, jos useampi ajattelisi kuten sinä.
Tässä on toki muistettava, ettei STLK:ssa kuvitella vain heidän tai ystäväseurakuntiensa jäsenten olevan kristittyjä ja siten pelastuvia. Heillä vain on hyvin tiukka käsitys siitä mitä toisoppisten kristittyjen kanssa sopii tehdä.
Tosin esim. Skotlannista löysin yhden presbyteeriporukan, jonka rinnalla STLK on suorastaan ekumeeninen. Kyseinen porukka erotti merkittävän jäsenensä tämän osallistuttua katolisen kollegansa hautajaisiin. Katolisten tilaisuuksiin kun ei saanut osallistua. Tämä aiheutti kyseisen kirkon jakaantumisen, ja kuuluu sarjaan erikoisempia kirkollisen hajaannuksen syitä.
7 tykkäystä
Se on totta, että he pitävät mahdollisena myös muuhun kirkkokuntaan kuuluvien pelastumista, mutta käytännössä lähinnä silloin, jos joku kuitenkin (ehkä salaa ja tietämättään) ajattelee asioista luterilaisittain. Ns. autuas epäjohdonmukaisuus.
Oon myös sitä mieltä, että kyseessä on edelleen “pelastus yksin oikeista vastauksista dogmatiikan tentissä”, vaikka ajateltaisiin, että saa siinä muutama vääräkin vastaus olla. Uskon sisällön dogmaattisessa tarkkuudessa suoriutuminen on silti vääränlaisessa roolissa, vaikka rimaa hieman laskettaisiinkin.
2 tykkäystä
No on tuon ”tiukan opillisuuden” vastapainonakin sitten lähes täydellinen opittomuus joissakin kirkoissa ja suunnissa. Että kyllä tässä voi ajautua ”ojasta allikkoonkin”…Tai sitten oppi on suurelta osaltaan muuttunut joksikin muuksi kuin mitä Raamattu opettaa.
1 tykkäys
Tämä on tietysti hyvä huomio, koska monet saavat helposti tuollaisen tiukan opillisuuden kritikoimisesta syyn lepsuiluun opissa ja ajautuvat kuten sanoitkin “ojasta allikkoon.”
1 tykkäys
Kurkistin tämän ketjun alkuun.
Tähän ei tarvitse mennä syvemmin mutta pidän tätä esimerkkinä sellaisesta oppikeskeisyydestä, jossa luterilaiseksi armon ja kasteen evankeliumilla kasvatettu haistaa tiettyä käryä… Eihän tuollaisista asioista pitäisi syntyä niin suuria riitoja, että laumat hajoavat ja papit lentelevät kuka minnekin? Eikö nyt keskeistä olisi elää seurakuntana Kristuksen armoon turvaten?
Toisaalta tietysti joku voisi sanoa että pitäisikö nykyään meidän kirkkoamme repivää seksuaalisuus/avioliitto -kiistaakaan nähdä liian suurena. Mutta kuitenkin näemme miten sen kiistaan vaikuttavuus ja merkitys on yllättävän suuri, kaikkialla.
Vielä mietin että onhan katolinen kirkkokin todella tarkkaan pohditun opin kirkko. Yksityiskohtaiset vastaukset joka asiaan. Silti se ei detaljeihin kompastu. Yhdessä pysymisen arvo on siinä jotenkin toisen laatuinen kuin näiden pienten luterilaisten kirkkojen “ideassa”.
Olisiko oleellinen kysymys siis - ei niinkään se onko oikeaksi todettu oppi tärkeä - vaan se, millaisiin ratkaisuihin se tärkeänä pitäminen johtaa?
Kun vanha ja suuri kirkko sulkee sisäänsä joissain asioissa eri tavoin ajattelevia ihmisiä, pieni tunnustustaan varjeleva kirkko valikoi tarkkaan kenen kanssa voidaan olla tekemisissä, ja niin se samalla korostaa jäsenilleen oikeassa olemisen keskeisyyttä.
Omaan oppiin uskominen Jumalaan uskomisen sijasta on varmaan todellinen vaara. Kuitenkaan kukaan ei voi tuomita STLkn tai muiden pienten kirkkojen jäseniä henkilöinä. Jokainen meistä vastaa itse elämästään Jumalalle ja usko on lahja jota ei voi ottaa kukaan itse. Kirkkojen opetusta ja niiden paimenten vastuuta voi silti miettiä.
4 tykkäystä
Olethan sinäkin uskova kristitty, joten sinulla on jokin “oppi”. Joku voisi siis väittää, että se on sinun “oma oppisi”. Miten siis voit omalta kohdaltasi tietää, uskotko “omaan oppiin” vai “Jumalaan”?
1 tykkäys
Oikea oppi on aina vanhurskauttamisen seuraus, ei milloinkaan sen edellytys. Meidäthän on vanhurskautettu jo Kristuksen teossa johon me emme voi oikeaoppisuudellamme lisätä mitään. Ymmärrän siis niin, että kun tässä ketjussa kritikoidaan oikeaoppisuutta, sillä tarkoitetaan oikeaoppisuuden käsittämistä vanhurskauttavaksi elementiksi. Ei siis oppia sinänsä, jonka kehitys yksilössä on pyhitystä. On myös ymmärrettävä Jeesuksen vertaukseen sovelletuna jossa Jeesus sanoo hyvän puun tuottavan hyviä hedelmiä, ettei hedelmä kasva hetkessä. Näin ei myöskään keneltäkään voi vaatia kypsää hedelmää heti oikeaoppisuudenkaan merkityksessä.
2 tykkäystä
Niinpä. Ja kyllä opillisuudessa pitää suvaita tiettyä väljyyttä seurakunnassa. Ihminen kasvaa ja kehittyy eri tavalla. Mutta opillisuus on sinänsä hyvä ja tarpeellinen asia. Onhan joka kirkolla opillinen perusta ja tunnustus.
Mutta mitä julkisesti saarnastuolista kuuluu ja käytännössä toimitaan, se ratkaisee.
Toiset kestävät enemmän opillista poikkeamaa kuin toiset. Sen jokainen ratkaisee omalta kohdaltaan.
3 tykkäystä
En taida ymmärtää mitä tarkoitat mutta arvostan kyllä opissa pysymistä.
2 tykkäystä
Aamu tuli, ja ehkä yritän sittenkin.
Omaan oppiin uskominen oli sanonta, jolla lyhyesti liityin tässä ketjussa Askuttimen pohdintaan. Hänhän kirjoitti teoreettisuudesta vaarana. Että oppikeskeisyys voisi muuttua sanahelinäksi josta todellinen armollisuus on kaukana.
Itse kirjoitin tuohon loppuun myös:
Se että tiedänkö varmasti uskonko oikeasti Jumalaan, on hyvä aihe pohtia. Mutta uskon saaminen ja säilyttäminen ovat tavallaan salaisuuksia sittenkin. Jumalan ajatukset ovat hänen, ne käyvät yli ymmärryksemme.
Kun missä tahansa kirkossa yhdytään uskontunnustukseen, sitä voisi sanoa oppiin uskomiseksi. Se on tunnustautumista 2000 vuotta lausuttuun uskoon ja liittymistä porukkaan jolle Kolmiyhteinen Jumala on ilmoittanut tahtonsa ja olemuksensa. Se on irtisanoutumista maailman muista uskonnoista ja Jumala-ideologioista.
Kun uskon että Kristuksella on tässä maailmassa kirkko, jossa hän ruokkii uskovia sanassa ja sakramenteissa, niin jätämme toki täysin Jumalalle sen mitä kenessäkin - kirkko on jakautunut, uskon - jäsenessä tapahtuu milloinkin.
En tiedä mihin kaikkeen Anskutin armollisuuden puuttumisella viittasi. Voisi ajatella että armon vaikutus, Jumalan rakkauden vaikutus liittyy näihin kirkkokuntien suhteisiinkin. Paimenten vastuuseen kuuluu, mitä he opettavat käytännössä suhtautumisesta toisiin kristittyihin.
2 tykkäystä
En ole kovinkaan suuri postmodernin teologian ystävä, mutta George Lindbeckin käsitys opista kielioppina on minusta erinomainen käsite. Lindbeckin jaottelun mukaan uskonnolliset teoriat voitiin jakaa kolmeen luokkaan
-
kognitiivis-propositionaalinen teoria(t), joiden mukaan teologiset prepositiot/opinkappaleet/uskonlauseet vastaavat objektiivista todellisuutta
-
Eksperientalistis-ekspressiivinen teoria(t), joiden mukaan teologiset prepositiot/opinkappaleet/uskonlauseet ovat sisäisten hengellisten kokemusten ilmauksia.
-
kulttuurillis-lingvistinen teoria, jonka mukaan teologiset prepositiot/opinkappaleet/uskonlauseet ovat sääntöjä jotka ohjaavat uskonnosta ja uskosta puhumista yhteisöissä. Eli ne toimivat ikään kuin kielioppeina. Oppilauseet ovat toisen asteen lauseita siinä mielessä että niitä ei tarvitse eksplisiittisesti tietää voidakseen puhua “kristianiaa”.
Ihmisten ei esimerkiksi tarvitse tietää suomen kielioppia kieliopin tietämisen tasolla osatakseen käyttää kieltä oikein. Se voidaan oppia käytännössä puhumalla ja vuorovaikutkusella: puhumalla ja vuorovaikutuksen perusteella tiedän että käytän sanaa “paremmin” enkä “hyvemmin”, sen kummemmin tietämättä mikä kieliopillinen sääntö siinä on taustalla.
Me voimme tietää intuitiivisesti jonkin uskonnollisen yhteisön jäsenenä, mikä voi sanoa ja mitä ei, tämän yhteisön jäsenenä. Ilman että tiedämme mikä sääntö ohjaa sanomistamme.
Pointti on siinä, että on eri asia olla jyrkästi sitä mieltä että “Tunnustuskirjoissa määritelty kolminaisuusoppi on totta sanasta sanaan” tai sanoa että “Et voi oikeastaan sanoa että Pyhä Henki ei ole Jumala ja sanoa itseäsi luterilaiseksi”. Lauseet eivät ole toisiaan poissulkevia, mutta toinen on pastoraalisempi kuin toinen.
D
Klassinen kristinusko on kyllä “kognitiivis-propositionaalista” sikäli, että siinä uskotaan eräiden asioiden olevan totta. Esim. että on olemassa Jumala, ihan aikuisten oikeasti; että kuoleman jälkeen tulee tuomio, jonka me kaikki koemme todellisesti omina persooninamme, ja että jokaisen iankaikkinen kohtalo on objektiivinen; että Kristus sovitti synnit ristillä ja Jumala oikeasti luki Kristuksen työn sovitukseksi; ynnä muuta. Nuo kaksi muuta ideaa, “eksperientalistis-ekspressiivinen” ja “kulttuurillis-lingvistinen”, ovat aika omituisia. Niiden kannattajan pitäisi osata vastata kysymykseen: miksi uskonnon harjoittamiseen pitäisi ollenkaan käyttää aikaa, jos asia on noin kuin uskotte?
Asia vääristyy, jos rupeamme mittaamaan oppilauselmia sillä, kuinka “pastoraalisesti” ne on onnistuttu muotoilemaan. Jokaisessa väitteessä oleellista on se, mitä se semanttisesti sanoo, esim. että Jumala on kolmiyhteinen (klassisen kristinuskon tarkoittamalla tavalla); tyyliseikatkin on otettava huomioon, mutta ne ovat sittenkin sivuseikka.
Mitä muuten tarkoitat sanoessasi, että Lindbeckin käsitys opista kielioppina on erinomainen “käsite”? Uskotko siis kristinuskoon laisinkaan kognitiivis-propositionaalisella tavalla?
Ehdottomasti. Olen samaa mieltä kuin Robert W Jenson, joka totesi Lindbeckin teoriasta, että on olemassa teologisia prepositioita jotka ovat samalla faktoja, eli lauseita jotka ovat yhtä aikaa ensimmäisen ja toisen kertaluokan teologisia lauseita.
Pointtini oli että asioista voi puhua pastoraalisesti tavalla joka tavoittaa faktan (ei ole ristiriidassa oppilauseen kanssa), ilman että faktaa on eksplisiittisesti formuloitu.
Sain juuri käsiini Jason S. Sextonin and Paul Westonin “Lindbeckiläisiä” vaikutteista rakentavan teoksen The End of Theology, joka jatkaa Lindbeckimäisellä otteella missiologisia teemoja, Eletyn elämän teologiaa pohtimalla. Tätä minä teen, luen kirjoja unohtaakseni.
D
Hyvä on. Jään edelleen miettimään, miksi sitä opin eksplisiittistä formulointia pitäisi vältellä?
1 tykkäys
En tainnut sanoa missään että sitä pitäisi vältellä. Vai sanoinko?
D