Kiitos vastauksistanne. En kommentoi niitä enempää, koska se ei olisi tarkoituksenmukaista, koska en halunnut tästä kiistaa vaan vain teologisen vastauksen tai uskovien ajatuksia itseäni kiinnostavaan probleemaan.
Aiheesta voi jatkaa Agorassa jos siltä tuntuu ja siellä on mahdollisuus puolin ja toisin myös syvällisempiin kannanottoihin.
Minun mielestäni olisi erittäin hyvä pohtia, että miksi sinulle herää tällaisia mietteitä?
En nimittäin usko, että tuossa kysymyksessä on mitään teologista perää tai pointtia.
Miksi sinä uskot, että rangaistuksissa on kyse rankaisijan subjektiivisesta tai sentimentaalisesta tyydyttämisestä?
Minulla on omat veikkaukseni ja voin pohtia tätä lisää tarvittaessa.
Tässä on väärä dilemma, että Jumalan pitäisi olla joko julma, siis edellisen kysymyksen tapaan sadistinen tai subjektiivista tyydytystä etsivä, tai sitten jollain tavalla kyvytön tekemään jotain, mikä muuten olisi hyvin tai oikein tehty tai jopa Jumalan itsensä tahtotila.
Oikeasti se ei ole kumpikaan noista. Minä jopa sanoin ja perustelin siinä ensimmäisessä viestissäni, että miksi ei ole, ja miten asia sen sijaan on.
Koska hyvä ja olemassaolo ovat aivan pohjimmiltaan sama asia. Jumala on hyvä kun on lahjoittanut jokaiselle ihmiselle olemassaolon. Tämän jälkeen ihminen voi tuhota osan olemassaoloaan, siis sielunsa, mutta Jumalan ensimmäinen lahja ihmiselle säilyy silti edelleen hyvänä. Kadotuksessakin.
Tämä on oikeastaan mielenkiintoista. Tuo ‘raaka’ tuossa kääntyisi englanniksi että ‘vicious’. Sen kantasanoja ovat englannin ‘vice’ ja latinan ‘vitium’ eli suomeksi pahe. Joten tässä on taustalla joku ajatus, että ihminen on vain tarpeita tyydyttävä olento, joka ymmärtää olemassaolonsa tarpeiden tyydyttämisen kautta. Eikä siinä vielä kaikki, vaan ajattelee myös Jumalan olevan vain tarpeitaan tyydyttävä olento, joka toteuttaa jotain tarvetta eli pahetta sitä kautta, että on luonut helvetin.
Siinä on sellainen pointti kyllä, että jos kadotus redusoidaan vain eroksi Jumalasta, niin siinä ajatellaan, että ihmisellä on joku neutraali, perustason olemassaolo ilman Jumalaa tai jollain Jumalasta riippumattomalla tavalla. Ja että kadotuksen rangaistus on, että ihminen jää ikuisesti haikailemaan jotain kivaa tai syvällistä, koskettavaa, nautinnollista, mitä ikinä, jotain hempeää ja lällyä, sellaista kotoisaa ja tunnelmallista. Usko Jumalaan tai sinulla on aina tylsää ja jäät ikuisesti ilman lämmintä kättä.
Siinä yritetään välttää kahden asian tiedostamista. Toinen on se, että ihminen on kaikessa olemassaolossaan täysin riippuvainen Jumalasta ja välillisesti itsensä ulkopuolisista asioista. Jopa ne osat ajattelua, jotka eivät suoraan koske moraalia, arvoja, uskoa, tietoa, viisautta tai filosofiaa, vaan liittyvät vaikkapa syömiseen, nukkumiseen tai tarpeilla käymiseen, ovat riippuvaisia muiden rationaalisten olentojen olemassaolosta. Ei ole sellaista “ihan kivaa”, mikä olisi riippumaton Jumalasta. Ei vain niin, että Jumala olisi luonut sen ihmisen, joka sen “ihan kivan” kokee. Tai sen materian, minkä kautta ja keskellä se koetaan. Vaan lopulta ymmärrys siitä, mitä se koko “ihan kiva” edes tarkoittaa, riippuu Jumalasta, eikä nouse ihmisen sisältä tai pelkästä olemassaolon tosiasiasta.
Koko “normaali järki” ja kaikki “oikeus ja kohtuus” ovat käsitteinä riippuvaisia Jumalasta. Fantasia, että niitä voisi jotenkin käyttää Jumalaa vastaan, on vähän kuin menisi leijonaa kutittelemaan sen omalla hännällä.
Muistan tämän vitsin huonosti, mutta se meni kutakuinkin näin: Jumala loi maan tomusta ihmisen. Nietzsche sanoi, että ei kelpaa, minä luon filosofiani avulla toisenlaisen ihmisen. Kun Nietzsche sitten tarttui toimeen, niin Jumala keskeytti ja sanoi, että ei käy, luo itse omat tomusi ensin.
Tuon ajatuksen tekee vaikeaksi käsittää se moderni tapa ajatella, että Jumala on voinut jotenkin antaa ihmiselle välineet ihan oikeiden todellisuuksien luomiseen. Ja että kun ihminen luo ne todellisuudet, olivat ne sitten kirjallisuuden tai sosiologian alueella, niin ne alkavat elää omaa elämäänsä Jumalasta ja ehkä jopa ne luoneesta ihmisestä riippumatta. Tolkien on kuollut aikoja sitten, mutta eräällä tavalla Keski-Maa on olemassa edelleen. Paitsi että sen koetaan olevan olemassa vain, mikäli kyseisiä kirjoja lukevat henkilöt lainaavat sille omaa olemassaoloaan. Senkään merkitystä ja sisältöä he eivät ole saaneet itseltään, vaan ne käsitteet ja sisällöt, mitkä he kirjalle antavat, he leikkaavat ja liimaavat itsensä ja kirjan ulkopuolisesta todellisuudesta.
Ajatus hobittien huolettomasta elämästä merkitsee ja puhuttelee vain, koska lukija on saanut jonkinlaisen käsityksen huolettomasta elämästä oman ympäristönsä ja kulttuurinsa kautta. Ihminen voi antaa myös herttaisen kuuloisten kangastusten puhutella itseään ja hetkittäin toivoa, että ne olisivat todellisuus. Jos joku uskoo, että maallinen regimentti tarkoittaa jotain kokonaan Jumalasta erillistä todellisuutta, niin siitä juuri voi tulla käsitys, että ilman Jumalaakin ihmisellä voi olla kohtalaisen mielekästä ja mukavaa.
Toinen välteltävä ajatus on sitten se, että helvetti oikeasti on rangaistus. Siis oikeudenmukainen seuraus siitä, että ihmiset ovat antaneet sielunsa kiintyä pahaan tai väärään tai epätoteen. Että ihminen tekee elämänsä aikana valintoja, joilla on negatiivisia seurauksia aivan yhtä mahdollisesti kuin positiivisia seurauksia. Raamatussa ei salailla sitä, että kysymyksessä on kaikki, eikä vain jonkinlainen lisäkiva jonkin perustason päälle. “Joka ei usko, se menettää bonuksensa! Joka uskoo, sen bonukset säilyvät.”
Se keskeinen näköharha tuossa on ehkä se, että ihminen voi valita jonkin paheellisen tai epätoden asian nyt tai vähäksi aikaa, koska se palvelee tämän hetken tarkoituksia. Sitten seuraavassa hetkessä tehdään uusi valinta sen hetken tarkoitusten mukaan. Ajatellen tietenkin, ettei se ensimmäisessä hetkessä tehty valinta millään tavalla vaikuta enää tässä seuraavassa. Kun todellisuudessa ihminen tekee hetki hetkeltä ja askel askeleelta itsestään pyhää ja puhdasta tai mätää ja korruptoitunutta koko ikuisuuden kannalta ja jokaiseen valinnan jälkeen tulevaan hetkeen.
Jos vähän enemmän lukee näitä huumeisiin liittyvien alakulttuurien juttuja, niin ne ottaa helposti huumorilla siksi, että niissä ei oleta olevan mitään järkeä. Edes kyseisiä juttuja lohkaisevat henkilöt eivät esitä niitä minään harkittuina kannanottoina. Sitten, kun niitä vaikkapa huumevalistuksen osana esitetään jonain vakavina filosofisina pohdintoina, niin niihin tulee sellainen makaaberi, kyyninen ja surkutteleva tai panetteleva sävy, mitä tapaa esimerkiksi sotapropagandassa.
Heroinistin elämän mielekkyys tulee annoksen metsästämisestä. Addiktin parantumisessa ongelma ei ole itse heroiini, vaan se, että elämäntapa antaa elämälle sisällön. Siksi puhdas ja ilmainen heroiini tai metadoni lääketieteellisesti jaeltuna eivät ole mikään täydellinen ratkaisu kaikille.
Tästä on hirveän vaikea päätellä mitään suuntaan tai toiseen, että mitä Wilkerson tuossa käsitti helvetillä tai millä tavalla hän tulkitsi addiktien tilanteen tai miten syvällisesti hän oli sitä pohtinut. Minua on häirinnyt huumeista käytävässä keskustelussa ehkä eniten se, että jossain on yhdessä sovittu naiivin moralistisen kauhun käyvän syvästä ymmärryksestä.
Heroinismia ja helvettiä ei ehkä siksi voi verrata, että helvetti, katolisen teologian mukaan, on sinänsä täysin irrationaalinen paikka sinne joutuvan kokemuksena. Mutta ihminen, osana rangaistustaan, tietää täydellisen selkeästi, että missä on, miksi on ja missä ei koskaan tule olemaan. Heroiinin idea käyttäjälle taas on saavuttaa kokemus, että ympäröivä todellisuus ei kosketa häntä millään tavalla. Heroinismi on optimaalinen tila tiettyjen reunaehtojen vallitessa. Helvettiin on mahdotonta soveltaa samanlaista romantiikkaa tai hirtehistä huumoria jos sen käsittää oikeasti.
1 tykkäys
Kiitos ystävällisestä (?) vastauksesta alkuperäisiin kysymyksiini. Jään pohtimaan mitä vastaus tarkoitti.
1 tykkäys
Eikö C.S. Lewis ollut katolinen? Kuten olen sanonut, minusta hänen näkemyksensä helvetistä on hyvin kiinnostava.
Ja mielestäni johdonmukainen ajatus on, että helvetti on luonnollinen seuraamus ihmisen valinnoista elämänsä aikana. Siitä mitä hän on tavoitellut ja mitä on ollut rakentamassa. Sen tulos sitten koetaan kadotuksessa täydellisenä.
Siinä mielessä itsetarkoituksellinen rangaistus (kärsimyksen/epämukvauuden tuottaminen, kuten opettamaan pyrkivissä rangaistuksissa) ei ole mielestäni aivan eksakti ajatus kadotuksen suhteen. Koska siitä seuraa se, ilmeisen väärä, johtopäätös, että ihmisten ikuinen rankaiseminen antaisi Jumalalle jonkinlaista tyydytystä. “Oikein teille” -asennetta.
Siksi seuraamus on parempi sana. Mikä tuottaa tuskaa myös hänelle, joka on ihmisen luonut.
Lopulta kadotuksen olemuksen pohtiminen on pohdintaa, vailla valmista selitystä ja varmaa tietoa. Siis se mitä on olla täysin erossa Jumalasta. (Kirjoituksessasi oli tältä osin joitakin erittäin hyviä pointteja. Liittyen siihen, että ihminen on olemassa ja ainoalla luonnollisella tavalla itsensä vain suhteessa Jumalaan, halusi tai ei. Jos tämä suhde katkaistaan ihmiseltä ei puutu “vain” jotain mikä olisi erityisen mukavaa. Vaan kaikki.
Ei. Tolkien on. Lewis on anglikaani.
D
Ok. Ei sen väliä kuitenkaan…
Minusta kärsimystä tuottava rangaistus, sellainen kuin helvetti yleensä käsittääkseni selityksissä on, ei ole sama asia kuin opettamaan pyrkivä rangaistus. Helvettihän ei enää opeta mitään vaan on lopullista ikuista ja ja kiduttavaa. Opettava rangaistus taas on aina itselläni ollut malliajatus hyvästä rangaistuksesta, kuten lapsen kasvatuksessa ja niin, varmasti typerästi, ajattelisin olevan myös Jumalan kohdalla parhaimmillaan. Eli kristillisyydessäkin kerrotaan kuinka Jumala maallisen vaelluksen aikana ohjaa kokemusten kautta ihmisiä oikeaan. Idän uskonnoissahan tämä on ainoa tapa jolla ihmistä “kohdellaan”.
Tästä taas herää miete siitä, että jos ihmisen helvettituomio tuottaa Jumalalle tuskaa, niin eikö tässäkin joidenkin uskovien ajatus siitä että ihminen vain häviää pois, ellei ole taivaskelpoinen, olisi parhain. Jumalalle ei jäisi tuskaa luotujensa vuoksi eikä tuomiota voisi ajatella jonkinlaisena sadistisena vaan vain rangaistuksena jossa jää osattomaksi hyvästä ikuisesta elämästä. Eli tässäkin vähän kuin hyvän kasvattajan toiminta jossa lapsi laitetaan sivuun jos hän ei käyttäydy kunnolla mutta häntä ei lyödä.
Nämä vain ajatuksina jotka heräsivät vastauksestasi ja joihin ei kannata tuhlata ruutia. Jään taas seuraamaan muiden kirjoittelua.
Ei tietenkään, sitä juuri yritin tuossa sanoa.
Mutta huomautan, jälleen, sikäli kun et ole vielä huomannut, että minua ei kiinnosta tippaakaan miten jokin asia “yleensä” selitetään. Minä ajattelen itse, pohdin asioita itse ja vastaan itse omasta puolestani.
Tiedän, että tämä on “joidenkin uskovien” ajatus. Mutta luotuisuuteen voi nähdä myös kuuluvan sen, että ihminen ei voi lakata olemasta. Koska ihminen on iankaikkisuusolento, luotu Jumalan omasta hengestä.
Jos ihminen lakkaa olemasta, niin ei häntä “laiteta sivuun” vaan tehtäisiin olemattomaksi. Mikä ei ole mahdollista.
Listasin aiemmin kolme asiaa, joita Jumala ei voi tehdä, koska on Jumala. Tämä nähdäkseni liittyisi kohtaan “Jumala ei voi kieltää itseään”. Koska ihminen on osin tehty siitä mitä myös Jumala on (iankaikkinen) niin ihmistä ei voi tehdä olemattomaksi. Luomistyötä ei voi peruuttaa.
Miten niin ei kannata…?
1 tykkäys
Yleensä ajattelu perustuu kuitenkin vaikkapa Jeesuksen kuvaukseen helvetistä jossa on itku ja hammasten kiristys. Sille on siis ihan raamatullista pohjaa eikä se ole vain mielipide vaikka olisikin väärä tulkinta. Minusta Jeesuksen sanojen täysi huomioon ottamattomuus olisi aika ongelmalliselta tuntuva, jos ajattelee että hänen sanansa oli yhden jumalan prinsiipin suorana sanomat sanat.
Itsekin näkisin tuollaisen vaikeasti yhteen sopivaksi Jeesuksen kuvauksen kanssa.
Jos Jumala voi asettaa ihmiseen osan luotuisuuttaan tms niin minun on vaikea olla kuvittelematta etteikö Hän voisi myös ottaa pois ihmiseltä tuon jumalallisen osan jos ihminen on tuhoon tuomittu. MInusta olisi ainakin hyvä jos näkemyksellesi olisi joitakin yksiselitteisiä perusteluita Raamatun pohjalta eikä että se olisi vain yksittäisten teologien tai uskovien pohdintaa asian suhteen.
Jos ajattelemme Jumalan kaikkivoipana ja kaiken luojana niin on vaikea kuvitella että olisi asioita joita hän ei voisi tehdä. Tietysti jos voimme ajatella että Jumala ilmaisee itse että on luonut itselleen esteen tehdä jotakin niin silloin se voi olla mahdotonta. Mutta silloinkin vain periaattellisesti ajatellen so. koska hän ei vain halua rikkoa omaa päätöstään. Mutta miksi hän tekisi itselleen esteitä hallita kaikkea vapaana omista orjuuttavista säännöistään? Sitä en ymmärrä.
No siksi että olen kuitenkin kaikessa väärässä jo lähtökohtaisesti, koska en ole oikea ihminen eli uskova näitä pohtimaan. Eli edellä sanomani voit sivuuttaa kaiken jo sillä perusteella. Kunhan taas ääneen pohdin. Jos keskustelua haluaa jatkaa nimenomaan minun kanssani niin teen sen mieluummin Agorassa enkä kiusaa teitä tällä puolella.
En ole tässä nyt koneen ääressä, mutta en oikein pidä siitä että tulkitset “Jeesuksen sanojen täydelliseksi huomioon ottamattomuudeksi”, jos ei katso jonkin olevan kirjaimellista kuvausta kadotuksesta. Tai taivaasta. Tältä pohjalta ei tosiaan kannata keskustella.
Yritin tuota juuri tuoda esiin, kun totesin että “vaikka olisikin väärä tulkinta”. Eli että kirjaimellinen tulkinta ei olisi ainoa, mutta että jos Jeesuksen sanat täysin hylätään niin se tuntuisi mielestäni aika ongelmalliselta kun kyseessä on Jumalan Pojan omat sanat.
Mutta olet oikeassa että ei kannata jatkaa keskustelua. Ainakaan tällä puolella.
Kunpa pitäisit tämän lupauksen, jonka olet kerran toisensa jälkeen antanut.
3 tykkäystä
En näe miten Jumalan kaikkivaltius voisi tarkoittaa sitä että hän lakkaisi olemasta Jumala. Jumala ei myöskään “ottaisi ihmiseltä jotain pois”, jos tekisi ihmisen olemattomaksi. Koska ilman henkeä, iankaikkisuus-olemusta ihminen ei olisi ihminen.
Me elämme täällä nyt armonajassa, so. ajassa jolloin armo vielä voidaan kohdata. Toisella tavoin sanoakseni saman asian meillä on syntien anteeksiantamus Kristuksen tähden tässä ajassa mahdollista omistaa vielä uskolla. Mutta tämä aika loppuu ja sen jälkeen itsekutakin kohtaa se määränpää, joka kunkin ihmisen osaksi tulee riippuen uskosta tai vaihtoehtoisesti epäuskosta.
Enkä pääse mihinkään siitä, mistä jo toisessa keskustelussa viittasin, että kadotuksessa ihminen katoaa toisilta ihmisiltä, Jumalalta ja itseltään ts. persoonien yhteydestä. Miten tämä sitten tietoisuuden tasolla koetaan on minulle arvoituksellista. Mutta kuten sanoin nyt on vielä aika, jolloin armo voidaan kohdata, armon aikakausi.
Ongelma kaikkien inklingsien kohdalla on aivan sama. Kaikkien ajattelu on jollain tavalla peräisin Barfieldilta, joka taas oli Rudolf Steinerin oppilas. Minä taas en usko, että teosofia, antroposofia ja kaikki muut niistä lähteneet sofiat ovat mitään todellisia uskontoja tai filosofioita, vaan että ne on aivan tarkoituksella tehtyä mielikuvituksellista huuhaata, jossa on sopiva määrä uskottavan kuuloisia juttuja seassa.
Barfield kuvailee joitain kielen ja metafysiikan olemukseen liittyviä juttuja oikein Speaker’s Meaningissa ja Saving the Appearancesissa. Siksi joudun edelleen sanomaan, että olen saanut sieltä suunnalta jotain hyödyllistä. Mutta esimerkiksi se, mitä edellä sanoin Tolkienista, oli tarkoitettu kritiikiksi tuota ilmiötä kohtaan. Siis ajatus, että ihminen voisi jotenkin sisimmästään luoda merkityksiä tai todellisuuksia.
Ainoastaan siinä valossa on mielekästä tai merkityksellistä sanoa, että kadotus olisi vain luonnollinen seuraus ihmisen valinnoista. Nimenomaan siinä merkityksessä, että se jotenkin sulkisi pois kadotuksen tietoisena rangaistuksena. Toisaalta puhut itsekin ‘seuraamuksesta’ etkä ‘seurauksesta’. Näistähän ensimmäinen pannaan toteen, mutta jälkimmäinen vain tapahtuu.
Helvetti on siinä merkityksessä seuraamus ihmisen valinnoista, että jos ihminen valitsee tässä elämässä vaikka palvoa mainetta tai seksiä, niin silloin hän antaa sellaisille persoonallisille tahoille valtaa itseensä, joilla on lupa tarjota hänelle tällaisia kiusauksia. Miksi, oi miksi niille sellainen valta on annettu? Voin kertoa tästä myöhemmin lisää jos se on tarpeen.
Ihminen ei siis tee valintaa hyvän todellisuuden ja huonon todellisuuden välillä. Kuten inklingsien käsitys kadotuksesta antaa ymmärtää. Paras ase tällaista kadotusta vastaan on tietenkin se, mitä nykyään moni jo uskoo viidesläisyyden ja Vatikaani II:n kirkon piirissä, että unelmoidaan kimpassa niin hyvä todellisuus, käyttäen esimerkiksi Lewisin ja Tolkienin kirjoja inspiraationa, että koko ero pelastuksen ja kadotuksen välillä katoaa olemattomiin. Tulee ihan samantekeväksi, että tulenko pelastetuksi vai kadotetuksi elämään ikuisesti huolettomana hobittina. Unelmoidaan, että tämä vanhan katolisen opin kyynelten laakso ja katoava kaupunki voikin olla ihmisen unelmoinnin voimalla yhtä Kontua. Ja että juuri se on nyt Jumalan tahto ja kirkon uudistamisen tarkoitus. Aivan sama mekanismi siis tekee joistain narkkareita ja toisista hobitteja.
TSH:ta pitäisi ehkä pohtia vähän toistekin. Minusta siinä mielenkiintoisella tavalla käännetään päälaelleen enemmänkin kristinuskon moraalista ja teologista sisältöä. Sitten sitä puolustetaan tai se perustellaan sanomalla, että siinä on “pohjimmiltaan” kyse uhrauksen ja pelastuksen teemasta. Uskon päinvastoin, että inklingsit aloittivat jonkin tradition, johon kuuluvat myös Narniat, Potterit ja Matrixit, jossa koko todellisuus käännetään ylösalaisin, mutta se sitten syötetään hölmöille kristityille sutaisemalla siihen päälle uhrauksen ja pelastuksen teema. Frodo, Neo, Harry ja Aslan ovat “eräänlaisia kristuksia” loputtomassa “eräänlaisten kristusten” massassa. Juuri sellaisia ihmisen mielikuvituksen ja sisäisten voimavarojen kristuksia.
Kadotus on silloin sitä, että unelmoi väärin. Tai ei unelmoi tarpeeksi. Tai rajoittaa unelmansa liian pieniksi ja ahtaiksi. Modernit katolilaiset, nykyistä paavia myöten, nimenomaan halveksivat henkilökohtaista pyhitystä sillä ajatuksella, että se on liian pientä ja ahdasta maailman parantamisen, sosiaalisen aktiivisuuden ja uudenlaisen yhteiskunnan luomisen rinnalla. Tämä ei ole minun kyynistä tulkintaani, vaan löytyy ihan suoraan sanottuna tästä apostaattisesta kehotuskirjeestä.
Siinä samalla käy niin, että kun ensin Frodot ja Aslanit ovat vain erään tyyppisiä kristuksia, siis paperisia karikatyyrejä alkuperäisestä, jotka silti käsitetään kunnianosoituksina, niin lopulta tilanne kääntyy ja on kääntynyt jo päinvastoin. Silloin Kristus nähdään vain näiden “eräänlaisten kristusten” edustamien asioiden huipentumana. Ei niin, että Aslan on lasten satuversio Kristuksesta, vaan niin, että Kristus on yksi huippuunsa viritetty, kahdella jalalla kävelevä Aslan. Tai Aslanin valumuotti, jonka oikea tarkoitus on siinä, että kulttuuri voi tuottaa rajattomasti erilaisia kristuksia ylevöittämään itseään. Oikeastaan paavi Juha Pauli II:n teologian ydin on tämä, että Kristuksessa tärkeintä oli inkarnaatio, jonka tarkoitus oli ylentää ihminen ja ilmoittaa ihmiselle ihminen, jotta ihminen voisi elää todeksi omaa ihmeellisyyttään.
Ei tuota. Minulla ei ole tästä mitään epäilystä. Voin yrittää selittää asiaa pitkästi ja lyhyesti, helposti ja vaikeasti. Aivan asian juuressa on käsitys Jumalan kolminaisuudesta. Sanoin edellä, että olla hyvä ja olla olemassa ovat sama asia. Tällä tavalla Isä Jumala on yhtä kuin Hyvyys. Tässä valossa voi lukea uudestaan Mt. 19:17, Mk. 10:18 ja Lk. 18:19. Kun taas Poika Jumala on yhtä kuin Totuus eli Jumalan itsetuntemus. Siksi Poika tuntee Isän, eli joka on nähnyt Pojan, on nähnyt Isän ja Isän voi tuntea vain Pojan kautta (Mt. 11:27). Koska Kristus on Totuus, niin kaikki, mikä on totta, on totta Kristuksen kautta ja Kristuksessa. Sen vuoksi tuo kulttuurin harrastama “eräänlaisten kristusten” tehtailu on koko ajatuksen pilkkaamista.
Jos on yksi asia, mitä Frodo, Neo, Harry ja Aslan eivät tehneet, niin se oli itseään suuremman Jumalan tai Totuuden palveleminen. Siinä merkityksessä nämä kertomukset ovat paremminkin deismin kuin kristinuskon allegorioita. Kyseiset hahmot ovat enemmän eräänlaisia prometheuksia kuin eräänlaisia kristuksia. Joko viidesläiset ja Vatikaani II:n jengi eivät ymmärrä tätä, tai sitten ylemmillä tasoilla erehdys on ihan tahallinen.
Ihmisen luotuisuus ei ole yhtä kuin ihmisen ruumiillisuus, vaan ruumiillisuus on vain osa luotuisuutta. Toinen, merkitykseltään suurempi osa, on ihmisen immateriaalinen sielu. Ruumis ei ole sielun vastakohta, mutta ruumis on olemassa sielua varten. Ruumis ilmentää sitä, mitä sielussa tapahtuu. Sielu taas ei ole olemassa itseään varten, eikä se voi tuntea itseään itsensä valossa eikä ruumiinsa valossa, vaan se on olemassa Jumalan tuntemista varten ja tuntee itsensä Jumalan kautta ja avulla. Samalla on hyvä huomata, että ihan tarkoituksella puhutaan sielun pelastuksesta eikä ruumiin pelastuksesta.
Kolminaisuudessa on kuitenkin myös kolmas, eli Pyhä Henki, joka on Rakkaus. Mutta Pyhä Henki ei ole mikä tahansa rakkaus, tai mikä tahansa rakkaudeksi kutsuttu asia, samoin kuin Totuuden ja minkä tahansa osittaisen totuuden välillä on olennainen ero. Pyhä Henki on se Rakkaus, mikä vallitsee Hyvyyden ja Totuuden välillä. Monien modernien ja subjektivististen liikkeiden ongelma on siinä, että ne ottavat Pyhän Hengen erilleen tästä yhtälöstä, tekemään jonkinlaisia “omia juttujaan”. Tämä taas mahdollistetaan sillä tavalla, että samoin kuin osittaisista totuuksista syntyy näitä osittaisia ja eräänlaisia kristuksia, niin niillä on myös omia henkiä, luomisvoimia ja rakkauksia, jopa keskinäisiä rakkauksia. “Eräänlaisten kristusten” seurauksena ja mukana tulee “eräänlaisia pyhiä henkiä”.
Jostain kumman syystä puhe “eräänlaisista kristuksista” kuulostaa jopa filosofiselta tavallisen kaduntallaajan korvaan, mutta toteamus “eräänlaisista pyhistä hengistä” on vain rienaavaa tai shokeeraavaa. Tämä johtuu siitä, että on melko helppoa uskoa, että nämä “eräänlaiset kristukset” ovat hyvä asia, koska ilmentävät jotain epämääräistä uhrautumisen ja pelastuksen ideaa. Mutta oikea Pyhä Henki voi todistaa vain oikeasta Kristuksesta, eikä yhdestäkään “eräänlaisesta” kevytversiosta. On täysin loogista, että unelmoituihin kristuksiin liittyy unelmoituja pyhiä henkiä. Eikä ole yhtään loogista, että todellinen Pyhä Henki inspiroisi unelmoimaan kaikenlaisia sekalaisia kristuksia.
Joten kun kadunmies tai joku vapaiden suuntien jäsen puhuu Pyhästä Hengestä, hän oikeasti tarkoittaa “eräänlaista pyhää henkeä”. Jos tätä eroa ei tee, niin se menee täydestä. Jos taas eron tekee, siitä pitäisi asian ymmärtävälle nousta jonkinlainen paniikki. Samoin kuin tavallisessa nykyajan kristillisyydessä mikä vain uhrautumisen ja pelastuksen teema alkaa käydä tai on jo pitkään käynyt Kristuksesta, on myös mikä tahansa hengelliseksi käsitetyn mieltymyksen kokeminen alkanut käydä tai jo pitkään käynyt Pyhästä Hengestä.
Jos sielu siis valitsee olla tuntematta sitä Jumalaa, joka on Hyvyys ja Totuus, niin silloin se myös kieltäytyy olemasta osallinen oikeasta Rakkaudesta. Eräänlaiset kristukset nimenomaan vapauttavat ihmisen nostamaan oman ruumiillisen, sosiaalisen ja subjektiivisen olemisensa “eräänlaiseksi hyvyydeksi” ja “eräänlaiseksi totuudeksi”, johon hän sitten sentimentaalisuutensa ohjaamana kohdistaa “eräänlaista rakkautta”, jota saattaa jopa kutsua Pyhäksi Hengeksi.
Asioiden oikeassa järjestyksessä ruumis muovautuu sielun toiminnan mukaan. Sielu taas muovautuu silloin sen mukaan, mitä se saa Jumalalta. Jos tämä järjestys rikkoutuu, niin sielu yrittää muovautua ruumiin toiminnan mukaan ja nähdä oman tarkoituksensa erilaisissa aistillisissa elämyksissä tai ruumiillisissa nautinnoissa tai omassa materiaalisessa, sosiaalisessa, poliittisessa tai taloudellisessa olemassaolossaan. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että sielu päättää rakastamisen sijaan vastustaa Hyvyyttä ja Totuutta, vaan myös sitä, että asettaa jotain niiden tilalle. Vie niiltä sen paikan, mikä niille kuuluisi asioiden oikeassa järjestyksessä.
Edellä totesin jo, että tällainen valinta ei sinänsä tapahdu väliaikaisesti tai määräaikaisesti, että ihminen nostaa vaikka seksin, kateuden, laiskuuden ja vihan tai vain itsensä tänään Jumalan paikalle, mutta huomenna jakaa sielunsa uudelleen eniten tarjoavalle. Tähän perustuu rangaistuksen ikuisuus. Jumalan oikeus ihmiseen on ikuinen. Siten myös ihmisen päätös poistaa itsensä oikeasta asemastaan on ikuinen. Joten siitä seuraava rangaistus on samalla tavalla ikuinen.
Sielu on siis enemmän kuin ruumis. Ihmistä ei luotu ruumiillista nautintoa tai sen epäonnistuessa kärsimystä varten, vaan ihminen luotiin Totuuden tuntemista varten. Se ei onnistu jos ihminen valitsee tuntea jotain epätotta sen tilalla. Tämän vuoksi kadotuksessa rangaistus kohdistuu myös ensin sieluun, ja ruumis vain sopeutuu siihen, noudattaa sitä ja toistaa sitä, mitä sielulle tapahtuu.
Kertomukset grillatuksi, raadelluksi ja raiskatuksi tulemisesta, hirvittävistä näyistä, hajuista, äänistä ja tuntemuksista ovat hyvin demokraattinen tapa kuvailla kadotusta. On paljon vaikeampaa ja oikeastaan ajanhukkaa yrittää perustella kenellekään vielä tässä elämässä, että mitä ne totuudet ovat, mitkä hän torjuu ja mitkä kieltäytyy tietämästä. Ja miksi sen perusteella ne asiat, mitkä hän asettaa siihen tilalle, ovat niin huutava ja kohtuuton vääryys kaikkea sitä kohtaan, mikä oikeasti olisi hyvää, oikein ja totta.
Älyllisellä tasolla on helppo ymmärtää, että sielu, joka torjuu Jumalan, siis Hyvän ja Totuuden, ei niistä tietenkään voi tulla osalliseksi. Ihminen jää ilman sitä, mitä haluaa jäädä ilman. Helpoin vastalause tähän on, että totuuden löytäminen on niin epävarmaa tai vaikeaa, että sen vaatiminen on aivan kohtuutonta. Mutta kun siinä ei ole kyse siitä, että totuus sinänsä olisi niin epävarma, vaikea tai epäselvä. Vaan siinä, että ihmisellä on tottumus etsiä asioiden merkityksiä materiaalisesta ja ruumiilisesta olemisestaan Jumalan sijaan. Tämä on se ilmiö, että pitäisi olla pyhä, mutta ehkä porsastelen vielä yhden päivän ja katson sitten. Kun oon porsastellut näin kauan, niin se kuitenkin tulee helpommin kuin joku kohti tuntematonta lähteminen. Kyse on pyhityksessäkin siitä, että ihminen pyytää apua itsensä voittamiseen. Ja koska rukous vaikuttaa sitä, mitä se pyytää, jos se on Jumalan tahdon mukaista, niin pitää opetella pyytämään oikeaa asiaa.
Yksi argumentti helvetin rajallisuuden puolesta on se, että ihminen ei täällä maan päällä voisi millään tietää totuutta. Mutta helvettiin jouduttuaan ihmiselle olisi selvää, että koko asetelma oli todellinen ja että siinä todella oli kyse absoluuttisesta oikeasta vastaan absoluuttinen väärä. “Että ottakaa mut pois täältä ja mietitään tää homma uudelleen.” Vähän kuin joku voisi ajatella, täysin tyytyväisenä, että olemassaolossa ei sinänsä ole mitään järkeä ja sillä ei ole mitään merkitystä. Mutta jos sillä yllättäen olikin, niin sitten täytyykin miettiä. Sittenhän sitä merkitystä voisi vaikka haluta?
Ateisteja pahemmassa pulassa ovat kaikki ihmisen taiteellisuuden, sentimentaalisuuden ja sosiaalisuuden palvojat, jotka kuvittelivat koko ajan, että Jumalassa on kyse siitä. Eivätkä siis voineet kuvitellakaan, että kyse olisi ollut jostain aivan muusta. Heille se, mitä Jumala on, ja että Jumalassa ei ole kyse ihmisen mielikuvituksen ylevöittämisestä, on yksinkertaisesti hirveä pettymys, mistä ei vaan ole mahdollista toipua. Etenkin kun he ovat kaiken aikaa torjuneet koko totuuden jonain liikana vaativuutena, elitisminä, joustamattomuutena, vieraana nykyihmisen tarpeille ja asioiden tekemisenä turhan vaikeaksi.
Yksinkertaisesti voisi sanoa, vähän absurdisti, että helvetissä ihmisen ruumis saattaa alkaa haluta, että olisi sittenkin pelastunut. Mutta sielu, siis äly eli intellekti ei niinkään. Oikeasti noin on turha sanoa, koska ei ruumiilla ole omaa tahtoa. Joku moderni ateisti tai materialisti toki saattaa nyt luulla, että silloinkin ruumis on kaikki kaikessa ja että Jumalan tarkoitus on nimenomaan hallita ihmistä kuolemankin jälkeen ruumiillisen kärsimyksen tai mielihyvän kautta. Aivan kuin mitään sielua tai älyllistä tai moraalista ulottuvuutta ei sinänsä olisi olemassa, vaan ne olisivat vielä Jumalankin edessä vain seurausta ruumiin aistimuksista ja toiminnoista.
Oikeasti kriittiseksi tekijäksi nousee se väite, että kun koko asetelma paljastuu ateistille, niin hän voi tietenkin sen perusteella välittömästi muuttaa itsensä. Ihan tuosta noin vain, tahtomalla. Toisaalta moni ateisti uskoo, että ihminen on täysin oman ruumiinsa ja omien viettiensä orja. Että jos tekee mieli viinaa tai homoseksiä, niin se on sitten se, mitä se kyseinen ihminen on, koska kaikki ihmisen halut ja tarpeet ovat perustaltaan materiaalisia. Mutta kun tulee helvetti, niin kaikki onkin yllättäen täysin vapaavalintaista. Jotkut paheksuvat miekkakäännytystä aivan suunnattomasti. Mutta tietenkään se ei tarkoita, etteivät he tosipaikan tullen miekkakääntyisi itsekin. Vai saako se helvetti tai jokin asia siellä ateistin jotenkin pikakelaamaan, että joo tosiaan, Jumala on sittenkin hyvyys, totuus ja rakkaus?
Yksi erittäin heikosti ymmärretty asia nykyaikana—johtuen siitä, miten vierasta pyhityselämä on Vatikaani II:n jälkeen ja protestanteilla—on se, että vaikka tahto voi kohdistua vain siihen, minkä ihminen tietää, niin tahdon avulla ihminen suuntaa itseään tietämään asioita. Jotkut asiat ovat vaikeampia tietää. Silloin niiden tietämiseen tarvitaan enemmän tahtoa. Eritoten koskee niiden asioiden tietämistä, missä ihmisellä on tunnetason taipumus nähdä asia toisin. Helvetin pysyvyys perustuu siihen, että ihmisellä ei ole siellä enää mitään, minkä varassa tai kautta tai avulla suunnata omaa tahtoaan tai asennettaan uudelleen. Kun ihminen kohtaa Jumalan kuolemansa jälkeen, niin Jumala on joko sen täyttymys, mitä ihminen ehdottomasti eniten halusi, kaiken aikaa. Tai sen täyttymys, mitä ihminen ei missään tapauksessa koko aikana halunnut. Tämä “mieltymys” ei määrää ihmisen kadotusta tai pelastusta, vaikka suunnilleen korreloisikin sen kanssa.
Katolinen teologia sisältää sen, että tämä elämä täällä on muutoksen aika. Efektiivisen muutoksen, jota myös pyhitykseksi kutsutaan ja josta Raamatun mukaan riippuu pelastus. Ei sen määrästä tai siitä, että miten pitkälle siinä on edistynyt. Eikä siitä, että jokainen sahaisi edistymisen tai taantumisen välillä ja kuoleman hetki olisi jonkinlaista arpapeliä. Mitä pidempään aikaa kuluu, sen vanhemmiksi asiat käyvät ihmiselle myös tämän elämän mittakaavassa ja sen hitaammin tapahtuvat myös muutokset. Voi hyvin ajatella niin, että elämän päättymisen hetkellä ei sinänsä ole merkitystä, ja Jumala osaisi katsoa, että jos kyseinen henkilö eläisi sata vuotta lisää, niin mikä hänen tilansa siinä vaiheessa olisi. Päätös pelata asialla on kuitenkin sinänsä ääni vastaan, ja se myös vaikuttaa asioihin sen mukaisesti.
Mutta tässä piti pohtia sitä Jumalan suhtautumista kadotukseen joutuviin ihmisiin. Keskeistä on se, että hyvyys, totuus ja rakkaus Jumalassa ovat erottamattomia. Joten jos kadotukseen joutuneet ihmiset totuuden perusteella kuuluvat sinne, niin silloin niin on myös hyvä ja se on myös rakkauden mukaista. Se on Rakkauden mukaista, koska Rakkaushan yhdistää Hyvyyttä ja Totuutta. Silloin Rakkaus ei voi koskea sitä, joka on pysyvästi Hyvyyden ja Totuuden vastustaja.
Jumala ei tarvitse yhtäkään luotua, eikä ole siksi jäänyt mitenkään ilman sitä kadotukseen joutunutta ihmistä. Ihminen voi evätä Jumalan itseltään. Mutta kadotetussa ihmisessä ei ole mitään sellaista, minkä Jumala voisi potentiaalisesti evätä itseltään. Jumala ei myöskään todellisuudessa halua pelastaa ihmisiä mistään tarpeesta tai intohimosta lähtien. Ei, vaikka Raamatussa jossain kohdassa olisi runollista kieltä, joka asian esittäisi toisin. Intohimot ja tunnetason tarpeet ovat sidoksissa ruumiiseen. Ja nimenomaan ruumiiseen, jonka halut eivät ole sielun eli järjen hallinnassa. Olisi melko erikoista siis, että Jumala voisi kärsiä siitä, että voisi kokea halua johonkin sellaiseen, mitä ei ole olemassa ja mikä on Jumalan oman luonnon ja olemuksen vastaista.
Se kärsimys, mihin Jumala alistui Kristuksessa ihmisten hyväksi—ynnä katolisen ajattelun mukaan edelleen alistuu, niin pitkään kuin tätä aikaa jatkuu—on tämän saman ajatuksen mukaan ensisijaisesti tiedollista ja moraalista, ja oli inkarnaatiossakin vasta toissijaisesti ruumiillista. Ja liittyy niihin ihmisiin, jotka tässä ajassa vielä voisivat pelastua. Ihminen, joka torjuu Jumalan, ei evää Jumalalta mitään tunnetason täyttymystä, vaan käytännössä tuo julki jotain, mikä ei pidä paikkaansa. Siksi tiedollinen ja moraalinen kärsimys. Jota siis ei enää ole tämän ajan päätyttyä, koska kadotuksessa olevat tietävät täydellisen tarkasti, että Jumala on hyvyys, totuus ja rakkaus.
Vaikka tämä on varsinaisesti ohi aiheen, niin voisi huomauttaa, että Frodo ei ole oikeastaan millään perusteilla kirjassa minkäänlainen Kristus-hahmo. Kirjan huippukohdan Tuomiovuorella voi oikeastaan nähdä kirjoitetun kumoamaan tuollainen tulkinta.
1 tykkäys
Jos yritän ymmärtää näitä keskusteluita, etenkin niiden loputtomuutta, niin siinä on kyse siitä, että jossain on joku näkymätön elefantti, mihin kaikki koko ajan törmäävät, mutta mistä on liian vaikeaa puhua.
Luulen pääseväni lähelle elefantin olemusta tässä. Siitä on joku kuukausi ehkä kun tulin ajatelleeksi tätä ensimmäisen kerran. Ajatus on se, että koko elämä on yksi jatkettu lasinen lapsuus, ja sitten sinä kuolet.
Ajatellaan Jumalaa siis vaikka alkoholistisena isänä. Se tarkoittaa, että Jumalalla on jossain viinaa. Niin kauan kuin sitä riittää, kaikki on talossa hyvin. Mutta jos joku asia aiheuttaa häiriötä, Jumala tulistuu ja antaa huutia, kunnes häiriön aiheuttama raivo on tyydytetty.
Alkoholistin raivo on, Freudilta varastaakseni, niinsanottua oraalista raivoa. Sen alkukuva on äidin rintaa imevässä lapsessa, joka riehaantuu kun rinta otetaan yllättäen tai liian aikaisin pois. Samalla tavalla erilaiset häiriöt vievät alkoholistin pois siitä mielihyvän sävyttämästä olotilasta, jossa hän mieluusti olisi aina.
Pointti on siinä, että alkoholistin raivossa ei ole mitään rationaalista tai konstruktiivista. Logiikkana siinä on vain ilmaista sitä pettymystä, tyrmistystä ja vihaa, minkä mielihyvän keskeytyminen tai katkeaminen aiheutti. Se vaikutta myös häiriön aiheuttajaan sillä tavalla, että hän joutuu kokemaan kipua tai ainakin pelkoa sen verran, että pyrkii luultavasti välttämään kaikenlaista häiriön aiheuttamista siitä eteenpäin.
Hyvä alkoholistin lapsi on silloin se, joka osaa pysytellä mahdollisimman hyvin poissa tieltä. Joka on myös alistunut siihen tosiasiaan, että isällä on tällaiset kaksi puolta. Mutta hän on tyytyväinen niistä hyvistä hetkistä, milloin isä ei riehu, ja osaa olla ajattelematta niitä huonoja hetkiä, jolloin isä riehuu. Tämä hyvä lapsi on tässä vähän kuin se, miten ajatellaan uskovaa. Pelokas, naiivi, tyhmä ja ajattelematon, mutta sattumalta tai itsepetoksensa ja valikoivan todellisuuskuvansa ansiosta osaansa tyytyväinen. En hahmottele tähän mitään sovitusoppia. Sekin olisi mahdollista. Mutta kun se ei ole tämän ajatuksen kannalta millään tavalla olennaista.
Huono alkoholistin lapsi taas on se, joka ei osaa pysytellä poissa tieltä ja siksi saa huutia silloin tällöin. Mutta hän elää tässä todellisuudessa, eikä aivopese itseään ajattelemaan, että kaikki on hyvin silloin kun isä ei riehu. Vielä vähemmän haaveilee ikuisesta elämästä, jossa mistään ei aiheudu koskaan mitään häiriötä ja isällä on niin paljon viinaa, ettei sen tarvitse koskaan riehua. Samalla hän tietää, eikä kykene unohtamaan, ettei isän käytöksessä ole mitään logiikkaa tai ennakoitavuutta lasten kannalta, vaan se on täysin arvaamatonta ja he ovat pelkästään sen avuttomia uhreja.
Tämä huono mutta viisas lapsi tietää, ettei dilemmaan ole mitään ratkaisua. Ei ole mitään tietoista tai järkevää keinoa päästä isän hyvälle puolelle ja olla kuin todellisuus ei olisi mikä se on.
Oikeastaan joudun tähän kuvaamaan sen sovitusopinkin. Nimittäin, perheessä on poika, vanhin poika, joka kasvoi niin isoksi, että päätti ottaa isältä vapaaehtoisesti totaalisen selkäsaunan. Hän ajautui tilanteeseen, jossa isä oli todella menettämässä malttinsa. Ei provosoinut isää, mutta ei tehnyt mitään hillitäkseen tilannetta, ja löylytyksestä tuli aivan ikimuistoinen. Mutta vanhin veli selvisi, ja tämän turvin ne nuoremmat, jotka uskovat hänen esimerkkiinsä, voivat ajatella, että isän pimeästä puolesta ei tarvitse niin välittää. Kaikki eivät kuitenkaan usko, vaan terävämmät lapset ovat sitä mieltä, ettei vanhimman veljen tempaus oikeasti muuttanut tilannetta mihinkään. He ovat kaikki edelleen tekemisissä arvaamattoman tyrannin kanssa, jonka miellyttämiseen tai parantamiseen heillä ei ole mitään keinoja eikä mahdollisuuksia.
Eritoten tämä arvaamattomuus näkyy siinä, että isän riehumiset eivät millään tavalla ole seuraus mistään, mitä he ovat oikeasti tai suoraan tarkoittaneet tehdä. Sen sijaan niihin syntyy syy aina vahingossa tai sattumalta. Eikä niitä vahinkoja tai sattumia ole millään tavalla mahdollista kokonaan estää.
Kun isä sitten joskus kuolee, niin naiivit lapset jatkavat elämäänsä siinä uskossa, mikä heillä on ollut siihenkin asti. He pyrkivät väkisin kiistämään kaikki kielteiset tosiasiat. Heillä on tottumus, joka estää heitä kohtaamasta tietoisuutta omasta kärsimyksestä tai voimattomuudesta. Mutta tämä oikeastaan toimii päinvastoin kuin voisi kuvitella. Niin kauan kuin elämän keskeinen uhka oli isä, he saattoivat tietää, mitä heidän piti kiistää ja mistä olla aktiivisesti tietämätön. Mutta nyt, kun isää ei ole, he eivät tiedä, mihin aktiivisen tietämättömyytensä kohdistaa. Tästä johtuen heillä on lähes paranoideja pelkoja kaikenlaisista sairauksista, onnettomuuksista ja menetyksistä, jotka saattaisivat kohdata heitä tai heidän läheisiään.
Ne lapset selviävät hieman eri tavalla, jotka eivät isän pahuutta ja ongelmia koskaan lähteneet kiistämään. Se tapahtuu siten, että he näkevät samalla kyynisyydellä saman arvaamattomuuden ja saman mielettömyyden kaikkialla, minkä näkivät isässäkin. He jollain tasolla uskovat, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia kuin isä tai samanlaisia kuin he itse, ja että ihmisten yhteisöjen keskeiset dilemmat ovat samoja kuin ne heille jo liiankin tutuksi tulleet.
Tästä voi poimia pari keskeistä toteamusta. Toinen on se, että kaikki redusoituu tuohon oraalisen raivon tai oraalisen mielihyvän vuorotteluun. Jollain tavalla siitä tulee sellainen ihmisyyden normaalitaso. Mutta myös jumaluuden normaalitaso. Josta teologisesti seuraa se, että pelastus on oikeastaan eräänlaista jatkettua itsepetosta, ja jokainen itselleen rehellinen ihminen haluaa vain kadota olemattomiin kun on sen aika. Kukaan ei ainakaan halua jäädä minkään ikuisen oraalisen raivon vastaanottavaan päähän, mitä siis tässä ajatellaan kadotuksella.
Ynnä tässä on vaikea ymmärtää juuri siksi helvetin ikuisuutta, että kyllähän se isäkin sai aina ne raivokohtaukset päätökseen. Ja isä nimenomaan ei halunnut raivota raivoamisen ilosta, vaan palata häiriöttömään kännissä lojumiseen. Tästä syystä voisi kuvitella, että myös helvetti olisi luonteeltaan tällainen häiriö, jonka jatkamiseen ei kenelläkään ole mitään intressiä ja jonka kaikki haluavat vain menevän pikaisesti ohi.
Toinen on se, että alkoholi ei oikeasti ole tässä ajattelussa mikään määrittelevä tekijä. Alkoholismi yleensä liittyy tällaiseen raivoa ja mielihyvää koskevaan kuvioon, mutta ei ole sen edellytys. Eli ihmiset voivat käyttäytyä alkoholisteille tyypillisillä tavoilla ja olla täysin raittiita. Määrittelevä tekijä on tuo ajatus, että itsekkyys ja mielihyvä ovat jonkinlainen todellisuuden ja ihmisyyden pohjimmainen olemus.
Joka tarkoittaa sitä, että ihmisiä voi ajatella pelkkinä eläiminä, joille on yllättäen tai miljoonien vuosien aikana ilmestynyt kyky reflektoida itseään. Joka tarkoittaa sitä, että sielua ei ole olemassa, vaan se on vain yksi elementti tai symboli tässä mielihyvää ja toiveajattelua koskevassa reflektoinnissa.
Tarkoittaa myös sitä, että pelastuksen ainoa merkitys ja sielun käsitteen ainoa tarkoitus olisi loputtoman oraalisen mielihyvän kokeminen loputon, onnistunut oraalisen raivon välttäminen. Tai puhe pelastuksesta olisi vain symbolista puhetta loputtomasta oraalisesta mielihyvästä oraalisen raivon välttämisestä. Riippumatta siitä, onko se todellista tai mahdollista. Eli sinänsä pelastuminen ei ole edes mielekästä, vaan se on mielekästä ainoastaan tuon oraalisen raivon pakenemiseen tarvittavan itsepetoksen seurauksena.
Tästä seuraa se, että tässä logiikassa kenelläkään ei ole mitään syytä haluta edes pelastua, paitsi helvetin välttäminen. Josta tulee se tässä valossa täysin perusteltu syytös, että pelastuksen järkevyys edellyttää ikuista helvettiä. Mutta jos helvetin osalta laitetaan pillit pussiin, on koko pelastuskin aivan turha, ja kaikkien ihmisten olemassaolon kannattaisi päättyä kuoleman hetkellä.
Vertailun vuoksi voisi sanoa pelastuksesta, että tässä oraalisessa ja ateistisessa tavassa ajatella Jumala on viha, joka vihansa kautta tarjoaa merkityksettömän pelastuksen niille, joilla on tarve itsepetokseen asti välttää se viha. Jos ei tämä heti aukea, niin voin avata kohta kohdalta.
Kun taas normaali kristinuskon tapa ajatella on se, että Jumala on rakkaus, joka rakkaudessaan tarjoaa heidän valinnoilleen täyden merkityksen antavan kadotuksen niille, joilla on tarve itsepetokseen asti välttää se rakkaus.
Järjestyksessä tämä menee niin, että jos joku ensin olettaa oraalisuuden olevan ihmisen perimmäinen tai ainoa todellinen taso, niin siitä loogisesti seuraavat nämä kaikki muut ilmiöt. Joten mitä tästä opimme? Älkää kukaan olettako oraalisuuden olevan ihmisyyden perimmäinen olemus. Tai jos olette tietämättänne niin olettaneet, niin yrittäkää löytää siihen jotain muuta tilalle.
1 tykkäys
Tämä osoittaa oikeastaan puutteellista ymmärystä siitä, mitä on masokismi. Tai se perustuu sellaiselle luulolle, että masokismi on vain kyky tai taipumus, ilman syytä tai selitystä, muuttaa kipu tai kärsimys nautinnoksi. Joten en usko, että tuo heitto, kuten edes koko tämän keskustelun aikoinaan aloittanut heitto, on esitetty mitenkään vakavissaan.
Miksi yhdenkään kristityn pitäisi olla kauhuissaan tai peloissaan tai surullinen siitä, että ateisti joutuu kadotukseen? Toisaalta älyttömän narsistinen ajatus, että ateisti olisi niin tärkeä henkilö, että hänen kärsimyksensä saisi kristityt jotenkin sekoamaan ahdistuksesta. Toisaalta sellainen on täysin harhaluulo, että myötätunto olisi sama kuin mittaamaton ahdistus siitä tosiasiasta, että joku vaan kärsii jossain. Ja että tällä voisi jotenkin pilkata kristittyjä puutteellisesta myötätunnosta kun eivät ole jo seonneet.
Katolisen teologian mukaan kaikki asiat, myös kärsimys, saavat merkityksensä Jumalan kautta. Ajallinen kärsimys koskee vain ruumista ja voi siten olla syy siirtää huomio sielun pelastukseen. Tai toimia jopa apuna siinä. Ikuinen kärsimys taas on, siinä vaiheessa kun joku siihen joutuu, ansaittua ja aiheellista. Katolinen opetus kuolemasta, tuomiosta, kadotuksesta ja pelastuksesta esittää sen niin, että ei vain yksilö itse tiedä syytä kadotukselleen, sen peruuttamattomuutta ja sitä, että on kiistatta sen ansainnut, vaan sen syyn tietävät aivan kaikki muutkin.
Monet ateistit Internetissä ovat niin ärsyttäviä, vastenmielisiä, ilkeitä ja ylimielisiä tapauksia ja suhtautuvat uskonasioihin pilkallisesti ja pelleillen, että toisaalta voisi kuvitella palvelevan heitä oikein, että joutuisivat käristymään kunnolla. Väkivalta lopettaa viisastelun. Todella intensiivinen väkivalta lopettaa todella intensiivisen viisastelun. Mutta evankelinen normikristitty kokee, että tuollainen ajattelun on julmuutta ja aggressiota. Siksi hän ainakin tietää, että ateistien kadotukseen joutumisesta pitäisi kokea murhetta ja kostotoiveista syyllisyyttä.
Katolisesta näkökulmasta taas vaikuttaa se, että pelastuminen on rationaalinen hyvä. Jumalassa sekä hyvyys, viisaus että rakkaus ovat erottamattomasti yhtä. Eikä ole oikeaa hyvyyttä, joka ei samalla olisi viisautta ja rakkautta. Joten ateismi on surullista eräänlaisen kosmisen itsetuhon merkityksessä. Lopulta ateisti saa sen, mitä elämän aikana tahtoi. Katolinen ajatus ei ole, että ateisti kuoleman jälkeen yllättyy ja tulee toisiin aatoksiin, että “ai jaa, Jumala olikin sittenkin olemassa, no muutanpa äkkiä mieltäni ja katson, mitä sillä on minulle tarjottavana”, vaan että ateistin suhde Jumalaan on se suhde hyvyyteen, viisauteen ja rakkauteen, mikä ateistilla oli kaiken aikaa.
Sitä voi olla hirveän vaikea käsittää, jos ei satu olemaan jonkin sortin filosofi, mutta asia menee sillä tavalla, että myös kadotus on rationaalinen hyvä. Sekä Jumala että pelastuneet saavat iloa siitä, että kadotuksessa ovat ne, jotka sinne kuuluvat. Mutta kuten sanoin, tätä on äärimmäisen vaikea käsittää. Sitä ei ole silloin käsittänyt jos kuvittelee, että kyse on jostain sadistisesta tai kostonhimoisesta nautinnosta tai vihan kiihkosta. En nyt parempaa vertausta keksi, mutta yritän tätä: Kun olet syönyt jäätelön, niin heität yleensä tikun ja käärepaperin roskiin. Teet näin, koska ajattelet sen olevan niiden paikka. Et siksi, että kokisit tikkua tai käärepaperia kohtaan vihaa, sadismia tai kostonhimoa. Tai siksi, että nauttisit saadessasi osoittaa, mihin ne kuuluvat.
Kuvittelen, että keskiajalla ei hirveästi ollut ateisteja. Joku voi sanoa, että se tietenkin johtui siitä, että sillä tavalla sai päänsä äkkiä pölkylle. Mutta minulla on vaihtoehtoinen selitysmalli tähän. Se on sellainen, että keskiajalla ymmärrettiin, kirkon opetuksen perusteella, että Jumala on nimenomaan perusta hyvyydelle, totuudelle ja rakkaudelle. Jos joku sanoi olevansa ateisti, niin siihen sisältyi ymmärrys siitä, että hän irtisanoutui koko elämän ja olemassaolon mielekkyydestä samalla.
Mutta kun tulivat protestantit, tuli nominalismi ja tuli valistuksen aika, niin hyvyys, totuus ja rakkaus tietyllä tavalla irtosivat Jumalasta. Tuli mahdolliseksi ajatella, että on olemassa tällainen elämä ja kaikkeus, jossa Jumalan olemassaolo ei suoraan liity mihinkään konkreettiseen täällä alhaalla. Josta tuli mahdolliseksi myös ajatus, että kun ateisti kuolee, niin hän ei ole ottanut kantaa hyvyyden, totuuden ja rakkauden todellisuuteen jo eläessään, vaan hän on vain veikannut jonkin suuren ja mahtavan tuonpuoleisen hahmon olevaisuuden tai olemattomuuden puolesta. Moderni ateismi on protestanttinen ilmiö ja tapahtuu minun nähdäkseni täysin protestanttisilla termeillä.
Mutta se masokismi. Siitä on monta eri versiota. Yksi selitys on Philip K. Dickin kirjasta VALIS. Tämän ja Electric Sheepin jälkeen en suosittele Dickiä kirjailijana yhtään. Kuitenkin sen mukaan masokismin idea on, että ihminen pelkää lähestyvää kipua, joka voi olla arvaamaton ja hallitsematon. Mutta jos ihminen aiheuttaa kivun itselleen nopeutetusti tai etukäteen, niin siitä tulee arvattava ja hallittava, mikä taas poistaa siihen liittyvän pelon ja tuottaa siten mielihyvää.
Tämä ei toimi kadotuksen tapauksessa, koska siellä kärsimys vain jatkuu ja jatkuu. Sitä on turha aiheuttaa itselleen, koska sitä riittää aiheuttamattakin ja se on joka tapauksessa liian suuri hallittavaksi. Ynnä yksi kadotuksen piirre on, että ihminen on siellä pysyvässä aivosumussa. Kärsimyksen tiedostamiseen menee kaikki kapasiteetti niin pitkälle, että ei ole mitään, millä edes kuvitella voivansa säädellä sitä tai ennakoivasti aiheuttaa sitä itselleen.
Girardin käsitys masokismista on, että ihmisten välille syntyy helposti ja väistämättä kilpailuasetelmia psyykkisistä ja sosiaalisista resursseista. Konflikti tai kilpailun sisältävä asetelma ratkeaa tai neutraloituu vapaaehtoisen alistumisen kautta, joka samalla saa aikaan kuvitellun liittoutumisen tai fuusioitumisen kilpakumppanin tai alistavan tahon kanssa. Joskus tämä liittyminen saattaa toteutua myös seksuaalisesti.
Tästä voi vielä enemmän sanoa, että tämäkään masokismi ei toimi kadotuksessa. Oletan, että kadotettua sielua kiduttavat kadotuksessa demonit. Ihmisellä ei ole niiden kanssa mitään kilpailuasetelmaa. Eikä mitään mahdollisuutta käyttää valtaa mihinkään. Kadotuksessa ei ole mitään psyykkistä tai sosiaalista hyvää, mistä voisi syntyä asetelma tai jännite, minkä voisi neutraloida liittymisen tai alistumisen kautta.
Stollerin käsitys masokismista on, että pelottava mutta väistämätön tai mieltä epämääräisesti ahdistava kipu ritualisoidaan siten, että rituaali päättyy aina seksuaaliseen mielihyvään. No kadotuksessa ei tietenkään ole hirveästi resursseja siihen, että sen kärsimyksiä voisi muuntaa seksuaalisiksi rituaaleiksi.
Lacanin käsitys on, että ihminen tuntee halua tai vetoa kipuun tai nöyryytykseen siksi, että se kivun tai nöyryytyksen kohteena oleminen tarkoittaa kuitenkin, että hän on sen aiheuttajan halun, toiveiden tai mielenkiinnon kohteena. Jos joku lyö sinua, niin hänelle on tärkeää, että sinua sattuu sopivasti. Et siis ole yhdentekevä. Voit jopa olettaa toisen taholta kiitollisuutta siitä, että hänen oli oikeastaan mukavaa satuttaa sinua, hän sai purettua jonkin tarpeen ja sinulla oli siten valta lahjoittaa hänelle seesteinen olo.
On myös mahdollista, että joku on joutunut kivun tai nöyryytyksen kohteeksi siten, että sen aiheuttaja on kiistänyt kyseessä olevan mitään sellaista. Tässä tapauksessa masokismin idea olisi se, että kuka ikinä satuttaa, tunnustaa avoimesti tekevänsä niin. Uhri vapautuu aikaisemmin kärsimästään kognitiivisesta dissonanssista ja kipu on siksi hänelle helpotus.
Tämäkään ei toimi kadotukseen. Siinä, missä joku voi janota toisen ihmisen huomiota ja seuraa niin paljon, että antaa toisen vaikka satuttaa, jotta saisi sitä, ei kukaan vähääkään asioihin liittyvästä teologiasta ymmärtävä kykene kuvittelemaan, että yksikään ihminen kykenisi kadotuksessa haluamaan demonien seuraa tai huomiota. Maanpäällisen elämän aikaiset noitaleikit erikseen. Yhtä mahdotonta on luulla niiden voivan kokea kiitollisuutta siitä, että saavat kiduttaa sinua, samoin kuin sinun kokea iloa siitä kiitollisuudesta. Tai lohtua siitä, että ne nyt tosiaan tietävät kiduttavansa sinua. Sääntö yleensäkin on, että kadotuksessa kaikki tuntevat vain tauotonta vihaa kaikkea kohtaan, ja sitä tuskin kukaan mitenkään salailee.
R. D. Laingin ajatus tulee lähelle Lacania siten, että ihminen, joka tuntee oman minuutensa heikosti, kokee kivusta tyydytystä siksi, että se toimii hänelle tapana tuntea itsensä. Descartesia myötäillen siis, että “minua sattuu, siis olen”. Kadotuksessa ei ole mitään mahdollisuutta tällaiselle itsetuntemukselle tai sellaisen kehittymiselle tai kivun muuttamiselle itsetuntemukseksi. Ihminen tietää siellä pysyvästi ja kaiken aikaa ne asiat, mitkä tietää, ja jokainen niistä on aivan yhtä piinallisen ahdistava. Ne asiat siis ovat nuo aikaisemmin mainitut, että miksi henkilö on siellä; että hän kuuluu sinne; ja se, että hän on siellä ikuisesti.
Ihminen reagoi tässä elämässä joskus kipuun endorfiineilla. Jos on liian innokas piiskaleikkien harrastaja, niin joku on ainakin osannut kuvitella sellaisen vaaran, että piiskattava lakkaa kokonaan tuntemasta kipua, ei pyydä kaveria lopettamaan ajoissa ja tulee jotain fyysistä vahinkoa. Mikä tahansa kidutus tai äkillinen tai runsas kipu ei sitä aiheuta, vaan kuvittelisin ainakin, että endorfiinin riittävän suuri vapautuminen riippuu annostelusta, tahdista ja tottumuksesta. Näin se on varmaan myös urheilussa ja chilien harrastamisessa. Jostain syystä en kuitenkaan kuvittele, että kadotuksessa olisi tarjolla yhteisymmärryksessä harrastettavaa piiskaamista.
Tälle on toki sukua se ajatus, että masokismin kautta ihminen fantasioisi puhtaasti psyykkisellä tavalla rakentuvasta tilanteesta, jossa kykenisi asettumaan itseensä kohdistuvan kärsimyksen tai väkivallan yläpuolelle. Jos halukkaasti antaa itselleen tehdä tai tapahtua järkyttäviä asioita, niin se on osoitus siitä, että kykenee suhtautumaan niihin välinpitämättömästi ja omaa siten valtaa niiden yli. Tämä kokemus vallasta on sitten se mielihyvän lähde. Tämä on kuitenkin mentaalisesti varsin työläs operaatio ja perustuu aktiivisesti ylläpidetylle fiktiolle tai todellisuuden kiistämiselle. On kaikki syyt, joista monet olen kertonut jo, miksi tämä tuskin on kadotuksessa mahdollista.
Edellisestä on vielä se näkökulma, että yksilöä on satutettu tai alistettu vaikka lapsuudessa niin, että hänellä ei ole ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Masokismin kautta olisi tarkoitus ritualisoida tilanne niin, että yksilö voisi toistaa sen, mutta sillä tavalla, että saa kokea hallitsevansa sen. Tässä masokismissa mielihyvän lähteenä ei ole siis kipu sinänsä, vaan sen muuttaminen turvalliseksi yhteistyössä ja yhteisymmärryksessä. Sosiaalisen tilanteen hallinnan saavuttaminen. Nyt jokainen tutkii itseään ja miettii hartaasti, että voisiko kadotuksessa olla luvassa jotain tällaista?
Luulin tuohon Lacaniin päästyäni aikoinani löytäneeni lopullisen selityksen ilmiölle. Sen mukaan masokismissa ei ole kyse seksistä, koska seksiä on ilman masokismiakin. Siinä ei ole kyse kivusta, koska kipua on ilman sitäkin. Joten ajattelin, että masokismissa täytyy olla kyse siitä, että ihminen sen kautta vähän kuin ostaa seuraa tai huomiota, nähdyksi tai tunnustetuksi tulemista. Sitten päätin uudestaan vilkaista Sheldon Bachin kirjaa The Language of Perversion and the Language of Love.
Sen esipuheessa todetaan, että masokismi persoonan piirteenä on menetelmä, jolla ehkäistä kokemus minäobjektin fragmentoitumisesta. Tämä on laadultaan perustavampi selitys kuin tuo Lacanin. Jollain tavalla Bachin ajatus summaa edellisistä monia, mutta ei tietenkään ihan kaikkia.
Tämän kysymyksen kannalta merkitsee kuitenkin vain se, että kadotuksessa ei ole fragmentaation vaarassa olevia minäobjekteja, sen enempää kuin tarjolla sen tyyppistä alistetuksi tulemista, mitä voisi käyttää sen fragmentaation estämiseen. Siis vapaaehtoisia ihmissuhteita, joissa on masokistinen, alistava tai hyväksikäyttävä taustavire, johon suostumalla yksilö saa kokemuksen, että joku muu huolehtii hänen eheydestään.
Tämä yksinkertaisesti siksi, että kadotuksessa ei ole ihmissuhteita ollenkaan. Siellä myös luultavasti kaikki minäobjektit ovat pysyvästi fragmentoituneita, eli jokaista kadotettua vaivaa jatkuva ja pysyvä ahdistus ja kokemus tuhoutumisesta.
Nemo enim ipsam voluptatem quia voluptas sit aspernatur aut odit aut fugit, sed quia consequuntur magni dolores eos qui ratione voluptatem sequi nesciunt. Neque porro quisquam est qui dolorem ipsum quia dolor sit amet, consectetur, adipisci velit, sed quia nonnumquam eiusmodi tempora incidunt ut labore et dolore magnam aliquam quaerat voluptatem.
1 tykkäys
Mutta kadotushan on alun perin tehty perkeleelle ja hänen enkeleilleen. Hekö siellä nyt olisivat kiduttamassa? Enpä ole ajatellut aikaisemmin asiaa tuolta kantilta.
1 tykkäys
Ajatus on juuri tuossa, että kadotusta ei ole tehty ihmisille. Se tarkoittaa, että ihmisillä ei ole siellä mitään asemaa, roolia tai valtaa. Sen sijaan he joutuvat sinne nimenomaan seurattuaan langenneita enkeleitä niiden lankeemuksessa ja siten asetettuaan itsensä niiden alaisuuteen.
Langenneet enkelit eivät toimi kadotuksessa minkään mafian tai diktatorisen puolueen tavoin, että niillä olisi yhteisymmärrys tai yhteisiä tavoitteita. Pitää paikkansa, että niillä on hierarkia, missä toisilla on enemmän valtaa kuin toisilla ja toiset ovat enemmän pelättyjä kuin toiset. Tämä johtuu siitä, että enkeleitä sinänsä on eri tasoisia, eri asemaan laitettuja ja eri kokoisen vallan ja vastuun saaneita. Kadotus on kärsimystä kaikille siellä oleville. Siellä kaikki olisivat kiduttajia yhtä paljon kuin kidutettuja, koska jokaisella on syytä vain vihata ja pelätä jokaista toista. Mutta käsittääkseni ihmisellä ei ole valtaa siellä, joten ihmisen osaksi jää vain kärsiä.
Tämä näkyy käänteisesti myös hyvien enkelien kohdalla. Ihmisellä ei ole valtaa eikä auktoriteettia niiden yli, vaan ne auttavat ja palvelevat ihmistä pelkästään Jumalan tahdosta.