Suhtautuminen muiden kadotukseen

Usko
386

Minulla ainakin on sellainen käsitys SEKL:stä, LHPK:sta, SLEY:stä ja myös modernista katolisuudesta, että käytännössä se pelastus on joku läpihuutojuttu. Jos ei ole mitään ilmeistä ja huutavaa syytä sille, että joku ei pelastuisi, niin silloin hän pelastuu. Se jotenkin vain oletetaan.

Tuossa valossa se, että ateisti ei pelastu, kielii mitä selvimmin jonkinlaisesta asennevammasta. Jokainen luukku sanoo, että heillä on se pelastus. Nimi alle vaan ja joku pieni jäsenmaksu luukun ylläpitämistä varten. Sitten eletään elämä, hyödynnetään seurakunnan tarjoamia ajanvietteitä sopivasti ja kalman korjatessa päästään paremmasta ovesta.

Tosin ateisti voi ihmetellä, että ehkä näissä luukuissa onkin kyse vain siitä pienestä jäsenmaksusta. Tarkoitus on kerätä niitä ja nimiä paperiin ja pyörittää jotain ydinjoukon klubia. Siihen taas ei kuka tahansa halua osallistua, koska sen puuhat on suunnattu vain tiettyjen ihmisten mieltymysten mukaisesti ja heiltä vaaditaan myös vähän omaa vaivannäköä.

Moni evankelinen saarnamies sanoo, että Jumala tahtoo pelastaa jokaisen ihmisen. Se tarkoittaa, että jotta ihminen voisi joutua kadotukseen, niin pitää suorastaan kiivetä monien suurten esteiden yli sinne päästäkseen. Monella on luterilaisen kirkon jäsenyys edelleen ilman omaa päätöstä. Tämän ajattelun mukaan kirkosta eroaminen ehkä riittäisi tällaiseksi esteen yli kiipeämiseksi. Mutta ehkä sekään ei riitä. Ehkä pitää olla erityisen paha ihminen? Olla katumatta sitä? Julkisesti ilmoittaa tahtovansa kadotukseen? Ehkä Internetissä ateistit ovat niin vihaisia siksi, koska he pelkäävät, että Jumala ei vaan millään usko, että he eivät tahdo pelastua? Kuin ällöttävän siirappinen tyttöystävä, vaimo, äiti tai isoäiti, jolle ei tahdo aueta, että tässä tahdotaan olla miehiä ja seistä kosmisesti omilla jaloilla. Näpit irti, vai tahdotko, että näytän joltain vihaiselta pikkupojalta?

Ehkä Taivaan portilla on Pyhällä Pietarilla lista kaikista noin 40 000 protestanttisesta kirkkokunnasta. Ateistin pitää kieltäytyä niistä kaikista, tai muuten hän lipeää viime hetkellä ja pelastuu. Vaikeinta on kuitenkin Vatikaani II:n sisällöstä kieltäytyminen. Siitä ei tahdo saada kukaan selvää. Mutta moni lukee sitä tavalla, joka viittaa lähes universalismiin. Jos on ajateltavissa, että henkilö periaatteessa tahtoisi jotain pelastukseksi käsitettävää tai yleisellä tasolla hyvää, niin se tarkoittaa, että hän on sitä ymmärtämättään etsinyt tai kaivannut Jumalaa. Siksi, vastineena siihen, hän pelastuu. Ainoastaan jos henkilö on metafyysisesti absoluuttisen selvillä siitä, mitä on hyvä tai pelastus, jotta ymmärtää kategorisesti torjua ne, voi hän päätyä kadotukseen. Ehkä tästä syystä ihmiset tuntevatkin pelonsekaista kunnioitusta kaikenlaisia diktaattoreita ja massamurhaajia kohtaan.

No mutta kaste? No voidaan olettaa, että koska henkilö periaatteen tasolla tahtoi hyvää tai pelastusta, niin se luetaan hänelle kasteen tahtomiseksi. Joka, ylivoimaisen esteen vallitessa, kuten sen, ettei hän ymmärtänyt sitä välttämättömäksi, luetaan hänelle tosiasiassa kastetuksi tulemiseksi. Tässä valossa kadotukseen joutuminen on aivan absurdi lopputulos. Vähän kuin henkilö huolella tahtoisi lyödä itseään vasaralla sormeen ja tekisi siitä koko olemassaolonsa ytimen. Siinä ei riitä se, että olisi pelkästään todella tyhmä, vaan pitää olla vielä todella sinnikäs.

MCF portit
Kuva: Louis LaRavoire Morrow (1949), My Catholic Faith, sivu 6

2 tykkäystä
387

Olen samaa mieltä siitä, että VII teki monia virheitä, joista seurannut inklusiivinen suhtautuminen muihin uskontoihin pelastusteinä, on yksi pahimmista. Siksi pysyn herätysliikkeisiin sitoutumattomana luterilaisena, jolle pelastus on lähes mahdotonta. Luterilaisia kirkkokuntia on muuten aika vähän. Se ei ole hirveästi rönsyillyt.

D

1 tykkäys
388

Ihmisellä tulee olla vastuu tekemisistään varsinkin silloin, kun lurautetaan selkeästi rikosoikeudelliselle puolelle.

Ihmisen persoonallisuuden muovautuminen on kuitenkin prosessi, joka on osittain pois hänen omista käsistään, ja siihen vaikuttavat fyysiset olosuhteet joissa hän elää, informaatio, joka hänellä on saatavilla ja kaikkein eniten siihen vaikuttavat ihmissuhteet.

Sitten vielä ihmisen kognitiivinen kyvykkyys vaikuttaa suuresti hänen elämäänsä.

1 tykkäys
389

Uskoisin vielä, että monen ihmisen elämää olisi varsin helppoa ohjata parempaan ja ihmisen suhtautumista/suhdetta Jumalaankin voisi muuttaa positiivisemmaksi.Sellaiseen ei vain ole minkään valtakunnan resursseja. Personal trainerin palvelut ovat liian kalliita tavallisen ihmisen hankittavaksi. Olipa ala sitten mikä hyvänsä.

390

Minulla on ollut sellainen käsitys, että ihminen pelastuu yksin uskosta Jeesukseen Kristukseen. Omia epäilyyn tai muuhun sellaiseen liittyviä ajatuksiani en kuitenkaan voi esittää tässä ketjussa, koska niitä pitäisi käsitellä ennemminkin Agoran puolella.

391

Niin minullakin :slight_smile: Mutta kuten TC toi toisessa ketjussa esiin, pelkästään se mitä tarkoitetaan käsitteellä “usko” vaatii lisäselvitystä ja keskustelua.

“Asennoitumisella” viittasin tuossa pilkkaamiseen, suhtautumistapaan uskoviin ja kristinuskoon.

1 tykkäys
392

Eikö uskossa ole kaikkein olennaisinta se, että uskoo Jeesuksen olevan Jumalan Poika aivan oikeassa elämässä. Eli pelkkä Raamatun pitäminen hyvänä tarinana ei ole oikeaa uskoa, vaikka toimisi kaikessa, kuten Jeesus Raamatussa opettaa ja asennoituisi siihen, että tämä on seuraamisen arvoinen juttu joka tapauksessa. Olipa Jeesus sitten olemassa tai ei.

393

Päällisin puolin ja lyhyesti voisi sanoa, että on virhe arvioida uskoa minkään uskovaisten porukan perusteella. Minulle tätä ei sattunut luterilaisessa rippikoulussa, koska vaikutin olevan siellä ainoa, joka oli mistään uskonasioista kiinnostunut. Muut tuntuivat ottavan sen jonkinlaisena leikkikouluna. Ei sattunut helluntaiseurakunnassa, koska mielestäni ne ihmiset eivät ymmärtäneet uskosta mitään. Molemmissa tapauksissa etsin selvyyttä asioihin enemmän siitä muusta porukasta huolimatta kuin heidän kanssaan, kauttaan tai avullaan. Katolisessa kirkossa se ei valitettavasti ole yhtään erilaista.

Aluksi olin myös vakuuttunut, että uskossa on oikeasti kyse hirmuisesta raamatullisuudesta. Eli on joku selkeä oppi, sääntöjen kokoelma tai tapa ajatella. Ihminen on sitä uskovampi, mitä tiukemmin ja innokkaammin hän pitää kiinni tästä sääntöjen kokoelmasta. Jos joku ei pidä, niin se kertoo vain sen ihmisen rajoituksista. Muiden velttous ei kerro uskosta sinänsä eikä Jumalasta. En ihan etsinyt oikeita asioita, mutta tässä oli se oikea periaate, että se sosiaalinen yhteisö sosiaalisena yhteisönä tai ne yksittäiset ihmiset yksittäisinä ihmisinä edustavat tai eivät edusta Jumalaa satunnaisesti, mutta eivät mitenkään väistämättä.

Hyvänä rokotuksena tuossa alkumatkalla toimi myös se, että se evankelinen eli SLEY:n nuoriso, mihin lähinnä tutustuin Internetin kautta, oli enemmän kiinnostuneita roolipeleistä ja rockmusiikista kuin Raamatusta, Jumalasta tai kristillisestä moraalista. En ole sen jälkeen onnistunut vakuuttumaan, vaikka monia tilaisuuksia on ollut, että SLEY:llä voisi olla tai olisi ollut minulle mitään hengellistä arvoa. Sieltä löytyy myös varsin ynseää suhtautumista niitä kohtaan, joille se pastoraalinen viihdekeskeisyys ei ole se juttu. Siitä voi pahastua sinänsä, mutta voidaksesi luovuttaa koko uskon suhteen sinun pitää ensin ajatella, että usko todella on vain sitä pastoraalista viihdekeskeisyyttä.

Lasarus-veljet olivat tähän nähden vastakkainen virhe. Siellä päällisin puolin koko jengi oli tiukasti yhden miehen fundamentalististen opetusten takana. Silloin näytti leikisti siltä, että olisi ollut mahdollista olla uskossa yhdessä tai porukalla. Käytännössä mitään henkilökohtaista suhdetta kenelläkään mihinkään ei ollut, vaan kaikki ähkivät yksinään omassa pilttuussaan kuin valtavassa yleisövessassa.

Sitten minulla oli sellainen kausi välissä, että hain uskon sisältöä sisäisestä maailmasta ja kaikenlaisista syvistä toivon, merkityksen, riemun ja hämmästyksen kokemuksista. Siinä olivat inspiraationa C. S. Lewis, David Bentley Hart ja muutama muu kirjailija. Jätin tämän vaiheen taakse jo ja pidän sitä ihan erehdyksenä, vaikka se toisaalta toimi jonkinlaisena salaisena tunnelina tunnustuksellisesta evankelisesta pietismistä katoliseen traditioon. Mutta tässäkin oli niin, että jos ne muut eivät asiaa samalla tavalla ymmärtäneet, tai ymmärtäneet ollenkaan, niin ei minun siitä mitään tarvinnut päätellä.

Samaan aikaan Katolisessa kirkossa on toki sitä, että siellä porukalla ja yhteisöllisesti mutta hillitysti harrastetaan tällaista taiteen, kirjallisuuden, laulun ja musiikin kautta kokemista. Jollain tavalla on alettu kuvitella, että kulttuuri ja uskonto ovat sama asia. Että jotenkin taide ja hengellisyys ovat sulautuneet toisiinsa ja taide-elämykset ovat hengellisyyden korkein ja puhuttelevin muoto. Siinä, missä sosiaaliset kokoontumiset ja keskinäisestä yhteydestä iloitseminen ovat hengellisyyden normaali muoto.

Voisin kuvitella, että täytyy käydä lävitse tietyt itsensä etsimisen vaiheet ennen kuin on mahdollista alkaa nähdä ero sen ja Jumalan etsimisen välillä. Mutta kahta asiaa en muista itselleni tapahtuneen missään vaiheessa: Toinen on se, että olisin luullut uskossa olevan kyse ensisijaisesti kollektiivista tai ihmisten yhteisöstä. Tähän näyttää nykyaikana haksahtaneen melkein jokainen. Toinen on se, että olisin kuvitellut pelkän teologisen tai filosofisen tiedon käyvän uskosta tai Jumalan tuntemisesta.

Jälkimmäinen on siksi merkittävää, että tuo ajatus on jotain, mistä erittäin moni kuvittelee olevansa pätevä jostain pystymetsästä tulemaan neuvomaan ja varoittamaan. Oikeasti teologisesta ja filosofisesta tiedosta aina seuraa se, että uskoa on elettävä todeksi käytännössä jollain muulla tavalla. Se voi olla lakihenkinen kiihkoilu. Se voi olla pelkkä intensiivinen totenapitäminen. Se voi olla syvällisten esteettisten elämysten jahtaaminen. Se voi olla jotain yhteisöhumpuukia. Tai se voi olla tiettyjen asioiden rukoilemista katumuksen, parannuksen ja pyhityksen merkeissä. Viimeisen uskon olevan oikea vastaus. Sitä ei ole olemassa ilman oikeaa opetusta ja oikeaa tietoa tavoiteltavista asioista.

Uskossa on kyse yksilön suhteesta tuonpuoleiseen tai hengelliseen todellisuuteen tai Jumalaan. Näitä voi yksilölle edustaa tai olla edustamatta joku maanpäällinen, materiaalinen, psyykkinen tai sosiaalinen asia. Mutta jos jostain maanpäällisestä asiasta tulee yksilölle yhtä kuin tuonpuoleinen tai hengellinen todellisuus, niin siitä ei seuraa mitään hyvää. Tai jos joku maanpäällinen asia haluaa esittää itsensä tällaisena. Oli se paikallinen seurakunta, herätysliike, oma korvien väli, puolue, valtio, ihmiskunta, mikä tahansa. Katolinen kirkko ei tehnyt tätä kämmiä ennen 1960-lukua, mutta nykyään tekee.

Joh. 6:44 Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei paikallisen herätysliikkeen hehkeä yhteisöllisyys Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.

394

Oho, tämä on minulle ihan uutta. Olen kuvitellut, että SLEYssä on hyvin tervettä kristillisyyttä.

1 tykkäys
395

Lueskelin vanhoja viestejä tuosta, että mitä kaikkea ihmiset ovat kuunnelleet. Siellä tuli vastaan tämä Wallin itsemurha. Kuuntelin joskus kauan kauan sitten kaikki Kingston Wallin kolme levyä ja kulutin yhden illan Wallin seikkailuista lukemiseen. Sitten tuli keskustelussa vastaan Ronnie Österbergin itsemurha. Kun jatkan lukemista, niin ehkä näitä kuolee enemmänkin.

Minulla ei varmaan ole mitään hyvää syytä olettaa kummankaan näistä olleen mitään kristittyjä. Eri asia se katolisen opin juttu, että itsemurhan tekemällä todennäköisesti joutuu kadotukseen. Viime hetkessä kääntyminen on äärimmäisen epätodennäköistä, joskaan ei mahdotonta. Mutta se ei onnistu niin, että kaikki pelastuisivat kun vain hyppäisivät Wallin perässä ja putoamisen alettua katuisivat äkkiä syvästi.

Aloin miettiä, että jos näiden henkilöiden elämä ja elämäntapa on sellainen, mikä helposti päättyy tällä tavalla, niin onko kovin kaukaa haettua ajatella, että sillä on jotain tekemistä myös heidän taiteensa sisällön kanssa? Siis että suhtautuminen heidän kadotukseensa ja suhtautuminen heidän tuotantoonsa voisivat olla sama asia?

Nykyaikainen ihminen ajattelee keskimäärin, että minkään ei tarvitse liittyä mihinkään. Voi olla osa kulttuuria, mihin runsas viina, huumeet ja irtoseksi kuuluvat keskeisenä osana, kunhan vaan itse ei koske sellaisiin. Tai että yleensäkin asioiden ajatteleminen paheina ja hyveinä on vanhanaikaista ja itsensä korottamista. Ennen ajateltiin, että sellainen ihminen on pyhä ja hyveellinen, joka ei nauti paheiden katselusta, osoita niille hyväksyntää tai välttämättä edes tahdo puhua tai tietää niistä.

Mt. 11:18 Sillä Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja he sanovat: ‘Hänessä on riivaaja’. 19 Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja he sanovat: ‘Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!’ Ja viisaus on oikeaksi näytetty teoissansa."

Tämä kohta on 99,9 % ajasta käytetty väärin ja otettu pois asiayhteydestään. Se ei tarkoita, että olisi jotenkin erityisen jaloa, armeliasta ja avomielistä kristityltä hengailla paheellisessa seurassa. Eikä sitä, että se olisi tapa evankelioida ja olla suolana ja valona. Osa pointtia on siinä, että tuo syömäriksi, juomariksi ja syntisten ystäväksi sanominen on vastustajien käsitys, joten sen ottaminen sinänsä totena ja oikeana kuvauksena tapahtumista on vähintään outoa. Siinä ei lue, että ‘sillä minä olen’, vaan ‘he sanovat’.

Kohdan pointti, joka selviää, kun lukee vaikka koko luvun, on siinä, että mikään tapahtuneista asioista ja käytetyistä lähestymistavoista ei ollut saanut ihmisiä uskomaan. Ei askeesi, ei ihmeiden tekeminen, ei meneminen sinne, missä ihmiset ovat. Syntisten ystävä on se, joka saa syntiset kääntymään. Koko ystävyyteen sanana ja käsitteenä kuuluu, että sen osapuolilla on joku päämäärä, josta molemmat ovat tietoisia tai josta on jonkinlainen yhteisymmärrys.

Joten tuo lainaus sisältää sen pilkalliseksi tarkoitetun väitteen, että Kristus olisi mennyt vain syömään, juomaan ja hengailemaan syntisten kanssa, eli osallistumaan heidän paheisiinsa. Nykyihminen ottaa tuon väärän kritiikin tarkoituksella omakseen ja menee oikeasti vain hengailemaan syntisten kanssa. Ajatellen, että pelkkä hänen läsnäolonsa on jotenkin evankelioivaa. Kristuksen tarvitsi maanpäällisen toimintansa aikana sentään esittää asiansa. Tosin on loogista, että jos asian esittäminen millään tavalla ei kelvannut, niin ehkä tuon kohdan ja koko synkän puheen sanoma onkin, että ihmiset kääntyvät silloin, kun heitä ei evankelioi? Nerokasta!

Paljon populaarista musiikista on olemukseltaan erilaisten paheiden tai syntien ympärille rakentunutta. Viha, himo, ylpeys, mässäily, ahneus, kateus ja laiskuus. Siis sekä musiikki itse, sen sävelmät ja sovitukset, sen teemat ja sanoitukset, ynnä asiat, joita sen yhteydessä tehdään ja joita sen esittäjät edustavat elämällään. Paheita on hieman enemmän erilaisia, oikeastaan kymmeniä, niin en luettele niitä tähän nyt.

En jostain syystä kykene ajattelemaan Wallin kuolemaa traagisena. Jokainen kuolee joskus. Jotkut kuolevat äkillisesti ja täysin ilman omaa syytään. Jotkut huolimattomuutensa seurauksena. Jotkut taas enemmän tai vähemmän omien huonojen valintojensa seurauksena. Tässä saattaa syntyä sellainen käsitys, että oli mahtava nuori mies, joka teki mahtavaa musiikkia, mutta täysin selittämättömästi ja siihen liittymättä joutui tilanteeseen, missä huomasi alapuolellaan asfaltin lähestyvän nopeasti.

Suhtautuminen muiden kadotukseen on siis aika monimutkainen juttu. Toisaalta monet petaavat sitä kadotusta koko elämänsä ajan. Toisaalta he eivät ymmärrä tekevänsä sitä. Toisaalta harva muukaan ymmärtää heidän tekevän sitä. Koska harva ymmärtää itse tekevänsä sitä. Tähän viimeiseen taas on syyllinen se vanha nominalismi, että Jumalalla ei ole mitään tekemistä asioiden, vaan pelkästään nimien kanssa. Että tunteakseen Jumalan tai ollakseen Jumalalle mieleen ei tarvitse olla missään suhteessa mihinkään asioihin, tai ymmärtää asioista mitään, vaan ainoastaan “huutaa Herran nimeen”.

Pelastus modernissa kristillisyydessä perustuu siihen, että ihminen reagoi kristillisten asioiden nimiin oikealla tavalla. Kunhan nimet ovat hallussa, niin asioiden kanssa voi sitten elää miten tahtoo. Moni ei suoraan tahdo sitä seksiä, huumeita, väkivaltaa, petosta, ahdistusta, vihaa, kuolemaa, epätoivoa ja kauhua tai ihan vain lihallisuuden palvontaa, paitsi ehkä vain eläytyä siihen kohtuudella ja viihdyttää itseään sillä. Että Wallinkin olisi tarvinnut vain pitää kiinni oikeasta nimestä ennen osumistaan asfalttiin?

Oikeasti ihminen ei löydä Jumalaa lihastaan. Siis ei tämän elämän hyvistä eikä pahoista asioista, siis niitä koskevista aistimuksista sellaisenaan. Eikä pelkästä nimestä. Vaan ihminen löytää Jumalan askel askeleelta jonain erilaisena, ylempänä ja toisena, jonka tunteminen tulee asioiden lihan mukaan näkemisen tilalle. Syömisessä, juomisessa, kuulemisessa, näkemisessä ja aisteissa ei ole sinänsä mitään pahaa. Sen sijaan se paha on niissä kulttuurin osissa, jotka ylistävät sitä lihaa, aistimuksia ja passioita päämääränä sinänsä. Eivät aina karkeasti, vaan kertomalla niistä myös yleviä tarinoita. Nykyisestä musiikista ja viihteestä siis suurin osa.

Kun mietin, miten katolinen traditio ja Vatikaani II:n katolisuus eroavat toisistaan, niin erään sattumalta löytämäni luennon perusteella jouduin toteamaan, että sen perusteella, ajatellaanko asiat loppuun asti. Vai ajatellaanko, että voidaan jäädä leijumaan jonkinlaisen ikuisen avoimuuden ja epämääräisyyden keskelle, olla haluamatta tietää mistään mitään ja manipuloida ja painostaa muitakin olemaan tietämättä mistään mitään.

Pelastuksen ja kadotuksen kohdalla siis ennen oli suhteellisen selvää, että mitä tekemällä ja mitä rakastamalla ihminen palvelee lihaa ja millä taas Henkeä. Se ei ole nytkään mahdotonta. Tarvitsee vain hylätä se ajattelu, että pelkkä nimestä kiinni pitäminen riittää. Toisaalta jokaisen on koko ajan mahdollista tietää, kumpaa petaa itselleen. Toisaalta sitä tietoa pitää etsiä. Toisaalta vilpittömän epäonnistumisen tässä saa anteeksi. Toisaalta vilpittömyys edellyttää sitä, että edes yrittää.

Joten ei ole mitään ongelmaa suhtautua muiden kadotukseen, koska se ei tule olemaan kenenkään kohdalla vahinko eikä erehdys. Asian suuruus ja painavuus aiheuttaa hiljaisuutta ja hämmennystä, mutta se kuuluu asiaan ja niin pitääkin käydä.

1 tykkäys
396

Koska tuo edellinen katsaus oli niin kattava—vaikka itse sen sanonkin—mutta ei kuitenkaan täydellinen, ajattelin että sitä pitäisi täydentää parilla huomautuksella. Tästä ei tule aiheen vaihtoa, vaan matkan varrella päästään myös keskustelun otsikkoon takaisin.

Masokismin alkujuuret

Psykoanalyysin, strukturaalisen analyysin ja transaktioanalyysin pohjalta on mahdollista esittää rakenteellinen selitys masokismille. Strukturaalinen analyysi siis jakaa ihmisen persoonan kolmeen osaan, jotka klassisesti ovat id, ego ja superego. Transaktioanalyysi puhuu näiden kohdalla ihmisen sisäisestä lapsesta, aikuisesta ja vanhemmasta.

Nämä voi selittää yksinkertaisesti niin, että ihmisen tahtoa motivoivat karkeasti ottaen joko opitut ja sisäistetyt säännöt (superego tai vanhempi), oma vapaa harkinta mahdollisista vaihtoehdoista (ego tai aikuinen) tai koetut tunteet, tarpeet ja toiveet (id tai lapsi). Menemättä sen syvemmälle näiden normaaliin toimintaan totean, että joskus voi käydä niin, että superego tai vanhemmat kohdistavat lapseen kohtuuttomia odotuksia tai vaatimuksia. Ei vain liian suuria, vaan jopa mahdottomia tai keskenään ristiriitaisia.

Lapsi ei tätä kykene rationaalisesti käsittelemään (ego), vaan reagoi siihen tunteiden tasolla (id). Jos paine tai vaatimusten taso on tarpeeksi kova, tapahtuu eräänlainen tunne-elämän romahdus, jossa lapsi luovuttaa vaatimusten edessä. Tästä seuraa, että tunne-elämä assosioi mielihyvän ja turvallisuuden, jopa kokemuksen rakastetuksi tulemisesta toisaalta uhatuksi tulemiseen ja toisaalta luovuttamiseen.

Tällaisella asetelmalla on monia erilaisia seurauksia. Yksi on, että tällainen ihminen, yksilö tai lapsi kokee itsensä jatkuvasti sorretuksi. Vanhempien ohjeita ja vaatimuksia ei voi helposti ja vaivatta kumota tai oikaista. Koska kokemus sorretuksi tulemisesta on sisäinen, sitä vastaan on vaikea kamppailla. Yksi vaihtoehto on yrittää ulkoistaa sorron kokemus ja hankkiutua sellaisten auktoriteettien, vertaisten tai vain vanhempien seuraan, jotka entiseen tapaan jatkavat sortoa, vaativat kohtuuttomia tai eväävät hyväksynnän.

Tällainen sorrettu yksilö on tyytyväinen siitä, että hänellä on jotain selkeästi itsensä ulkoista, josta kokea vääryyttä tai jota tunnetasolla vastustaa. Ongelma on siinä, että vääryys ei korjaannu, vaan lisääntyy. Mutta tällä on mahdollista selittää sellaiset henkilöt, jotka toistuvasti sekä hakeutuvat huonosti kohdeltavaksi, että keräävät muistiin näitä huonosti kohdelluksi tulemisen kokemuksia. Tästä on se etu, että muistiin kerättyjä kokemuksia voi vastustaa hieman samalla tavalla, joskaan ei niin tehokkaasti, kuin todellisuudessa tapahtuvia.

Toinen seuraus on simppeli luovuttaminen vaatimusten edessä. Kolmas olisi yritys toteuttaa ne, eli vastata vaikka vanhempien kohtuuttomiin odotuksiin tai palvella heidän tunnetarpeitaan. Tämä ei tietenkään onnistu, mutta lapsi väistämättä ainakin yrittää välillä. Jotkut vaativat lahkot saattavat vedota tähän tarpeeseen ja laittaa käännynnäistä ansaitsemaan rakastetuksi tulemista tottelemisen kautta.

Neljäs vaikutus on eräänlainen addiktoituminen luovuttamiseen. Silloinkin, kun lapsi tai asetelmassa lapsen asemassa oleva henkilö voisi onnistua jossain tai saavuttaa jotain, tottumus iskee päälle. Toisaalta siksi, että se on opittu tapa reagoida stressiin. Toisaalta kun jokin asia näyttää onnistuvan tai edes päässeen hyvälle alulle, sisäistetyt kohtuuttomat vaatimukset heräävät, tarttuvat siihen ja kriisiyttävät tilanteen. Kaikki teot ja tavoitteet välittömästi löytävät itsensä vanhemman tai superegon vaativien käskyjen alaisuudesta.

Viides mahdollinen seuraus on, että tällainen henkilö saattaa yrittää sisäisesti vietellä sortajansa. Siis persoonan sisäinen id yrittää vietellä sisäisen superegon. Fyysisessä todellisuudessa tämä tapahtuu esimerkiksi seksuaalisen sadomasokismin kautta. Jos sorretuksi tulemisen kokemusta ei voi lakkauttaa millään, niin onpahan siitä edes mahdollisuus nauttia.

Kertaus teorioista

Tämän perusteella voi todeta, että 1) Philip K. Dickin teoria on turha. Masokisti tuntee vetoa kipuun syistä, jotka eivät ole riippuvaisia sen pelaamisesta ajassa sinne tai tänne.

Kun taas 2) Girardin ajatuksista nousevaa käsitystä voi soveltaa rajoitetusti. Lapsen ja sisäistetyn vanhemman välillä on konflikti, jonka masokistinen ratkaisu purkaa tai neutraloi.

Myös 3) Stollerin käsitys sisältyy strukturaalisen analyysin tarjoamaan selitykseen. Superegon vaatimusten ja sorron kohteena olemisesta aiheutuu epämääräinen kipu ja ahdistus, jota rituaalimainen näkyväksi tekeminen auttaa väliaikaisesti.

Lacanin käsitys, että 4) masokismi olisi huomiota, samoin. Selitys 5) kognitiivisen dissonanssin lievittämisestä liittyy samaan. Superegon tai sisäistetyn vanhemman vaatimus on ehdollistettua huomiota, johon kipu tuo kokijan puolella täyttymyksen poistamalla ehdollisuuden.

Laingin teoriaan perustuva ajatus 6) kivusta itsetuntemuksen lähteenä on looginen, mutta tietenkään ei auta mitään henkilön tuntea itseään vain sen verran, uudestaan ja uudestaan, että on epäonnistunut kohtuuttoman vaatimuksen täyttämisessä. Oikeasti tieto tai itsetuntemus ei motivoi masokismia, vaan vääristynyt tunnustetuksi tulemisen tarve. Identiteetti se on epäonnistujankin identiteetti.

Teoria 7) endorfiineista on toissijainen. Jos ei strukturaalista motivaatiota ole, niin ei ole varsinaista masokismiakaan, vaan sitten on juuri chilien harrastusta tai kovaa urheilemista. Teoria 8) itseriittoisuudesta kilpailee ilmaisutapana alistumisen ja viettelemisen kanssa. Ja teoria 9) sorrettuna olemisen kokemuksen hallintaan saamisesta toisaalta kuvaa koko ilmiöön liittyvää motivaatiota.

Edellisen taas 10) Bachin teoria yksilöi syvemmällä tasolla. Jos ihminen kokee koko olemassaolonsa tapahtuvan kohtuuttomien odotuksien ja vaatimusten alla, niin sillä on fragmentoiva vaikutus yksilön käsitykseen itsestään.

Nämä kymmenen miinus kaksi eri masokismin selitystä on siis mahdollista rinnastaa neljään eri dynaamiseen ratkaisuun, mitä yksilö toteuttaa id:n ja superegon välisessä konfliktissa, eli toistaminen, alistuminen, addiktoituminen ja vietteleminen.

Se, miten tällainen ongelma parannetaan siitä kärsivän yksilön elämässä, onnistuu melko suoraviivaisesti, kunhan kaikkien palikoiden rooli on ymmärretty. Ohjeet löytyvät täältä (Sci-Hub | Curing “Moral Masochism.” Transactional Analysis Bulletin, 2(4), 19–25 | 10.1177/036215377200200409).

Teologiset sovellukset

Katolinen ja skolastinen käsitys on, että ihminen luotiin kahtalaiseksi olennoksi. Toisaalta biologiseksi eläimeksi kissojen, koirien ja muiden tapaan. Toisaalta immateriaaliseksi sieluksi.

Nämä käsitteet ymmärtää helpoiten jos ajattelee, että sielu on “jokin, mikä tekee materian eläväksi”, eli puhutaan myös kasvin sielusta ja eläimen sielusta. Ne vaan eivät, ihmisestä poiketen, ole ikuisia. Kun taas henki on “olento, joka ei ole materiaalinen”. Pätee sekä Jumalaan, enkeleihin että ihmiseen ennen ruumiin ylösnousemusta. Mutta ei ole esimerkiksi immateriaalisia kasveja tai eläimiä.

Ihmisen immateriaaliseen sieluun kuuluu äly ja tahto. Ihminen myös tuntee Jumalan tämän immateriaalisen älyn kautta. Mutta tämä tunteminen ei tule ihmiselle siten, että joku professori esimerkiksi laboratoriossa päättää, että tutkinpa tässä vaikka Jumalaa seuraavan tunnin ajan. Vaan on tiettyjä asioita, joiden kautta tämä tunteminen lahjoitetaan ihmiselle yliluonnollisesti.

Tämä on sillä tavalla täysin loogista, että ihminen ei vaikkapa opi puhumaan kiinaa siten, että ottaa jonkin toisen kielen sanoja ja muotoilee niitä, kunnes niistä tulee kiinaa. Vaan kiina on aivan eri asia kuin suomi tai englanti, ja on siksi opittava niistä erillisenä. Tosin kiinaa voi puhua samalla suulla kuin suomea ja englantiakin. Samoin sakramentit ja rukous ovat tilanteita, joissa hengellisiä asioita opitaan niiden sisältöön keskittymisen kautta. Mutta samalla tahdolla ja samalla kognitiivisella kapasiteetilla kuin mitä tahansa muutakin opitaan. Vähän kuin kiinan oppiminen perustuu yleensä sille, että jossain on olemassa kiinaa puhuvia henkilöitä, perustuu rukous sille, että siinä ollaan tekemisissä Jumalan, enkelien ja pyhien kanssa.

Ihmisen olemassaolon tarkoitus on Jumalan tunteminen. Ilman Jumalan tuntemista ihmisen sielu, siis äly ja tahto, kaikki ihmisessä oleva, ovat kuin lentokone, joka ei koskaan tule lentämään. Sillä on siivet, moottorit, pyrstö ja peräsimet, mutta ne jäävät kaikki silloin turhiksi.

Asiat tapahtuvat niin, että kuoleman jälkeen, kun kaikki materia ja aistit katoavat, jokainen ihminen löytää itsensä Jumalan läsnäolosta. Jos ihminen on elämänsä aikana ottanut Jumalan oman olemassaolonsa tarkoitukseksi, tämä tulee olemaan täyttymys sille kaikelle ihmeelliselle, minkä on saanut rukouksen, sakramenttien ja hengellisen opetuksen kautta maallisen elämän aikana.

Jos taas joku ei ole olemassaolonsa tarkoituksesta välittänyt, niin hän tulee siitä huolimatta tietämään Jumalasta kaikki nämä samat asiat. Mutta siinä merkityksessä, että on ikuisesti menettänyt ne. Ihminen on ensisijaisesti äly, joka on tehty Jumalan tuntemista varten. Kaikki ruumiillinen ja materiaalinen on merkitykseltään toissijaista. Siksi ihmisen suurin ilo on Jumalan tunteminen, joka on määrältään ja laadultaan kaikin tavoin paljon suurempaa kuin mikään materiaalinen asia. Samalla tavalla ihmisen suurin kärsimys on Jumalan tuntemista ilman jääminen. Jonka rinnalla mikään, mitä ihminen voisi fyysisesti tai materiaalisesti kärsiä, on merkityksetöntä.

Sitä ei pidä pelästyä, että puhun tuossa immateriaalisesta sielusta älynä. Jumalan tunteminen ei vaadi ihmiseltä mitenkään erityisen suurta luonnollista älykkyyttä. Vaikka Jumala voi käyttää luonnollisesti älykkäitä ihmisiä esimerkiksi teologisten muotoilujen tekemiseen. Ennemmin on niin, että Jumalan tunteminen tekee ihmisen älykkääksi.

Tämä saattaa kuulostaa gnostilaiselta, ja ehkä palaan siihen myöhemmin. Mutta katolinen ajatus on, että ihminen on langennut materiaan. Lankeemuksessa ihminen valitsi pitää materiaalista, aistillista ja ruumiillista tärkeämpänä kuin Jumalaa. Joka tarkoittaa sitä, että tässä elämässä aistillinen ja hengellinen kilpailevat toistensa kanssa ihmisen huomiosta.

Tästä syystä, vaikka pelkkä askeesi tai kärsimys ei tarkoita Jumalan tuntemista tai automaattisesti johda siihen, pätee että askeesia ja kärsimystä voi käyttää Jumalan puoleen kääntymiseen. Ihminen joutuu kuoleman hetkellä joka tapauksessa luopumaan kiintymyksestään materiaan ja aisteihin. Pelastus tai kadotus liittyy siihen, että onko ihmisen tahto silloin enemmän kiinnostunut Jumalasta vai aistillisen ja materiaalisen elämän jatkamisesta.

Masokismi siis perustuu ihmisen pyrkimykselle tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi tilanteessa, jossa hyväksyntää ja rakkautta ei ole saatavilla. Mutta ihminen ei kykene rationaalisesti pääsemään perille tilanteesta, vaan yrittää vaistojen varassa ja tunteiden ohjaamana kaikenlaisia temppuja, joilla neutraloida tilanne tai kääntää se merkitykseltään vastakkaiseksi (josta tulee perversion käsite, ja johon liittyy se, mikä on psykoosien, masokismin ja seksuaalisten perversioiden keskinäinen suhde).

Masokismi ei toimi kadotuksessa siksi, että siellä ei ole tällaista epäselvyyttä.

Mitä muiden kadotukseen tulee, niin totesin edellä, että ihminen on luotu ensisijaisesti rationaaliseksi, immateriaaliseksi sieluksi, jonka tarkoitus on tuottaa Jumalalle kunniaa. Tarkoittaa, että tämän rinnalla se, kuka kukin meistä on tämän ajallisen elämän aikana, missä paikassa syntynyt, mihin sukuun ja mihin perheeseen, on vain järjestelykysymys. Jonka merkitys pitkällä aikavälillä on paljon vähäisempi vielä kuin se, että minkä vuoronumeron viimeksi sait jonottaessasi pankissa.

Sen voi ajatella myös niin, että henkilön omistusoikeus läheisiin, ystäviin ja perheenjäseniin tarkoittaisi, että he ovat olemassa enemmän kyseistä henkilöä kuin Jumalaa varten. Se on illuusio, joka on helpoiten purettavissa sitä kautta, että paras tieto kenestä tahansa on se, mitä hän on Jumalan kannalta ajateltuna.

Jos olet kiintynyt toiseen ihmiseen todella, niin olet kiintynyt siihen, mitä hän on Jumalan valossa. Jos olet kiintynyt johonkin muuhun, niin se on todennäköisesti oma mielikuvasi, joka on sidoksissa sinuun psyykkisenä ja biologisena olentona. Sen merkitys taas katoaa kuoleman hetkellä. Monella tavalla—ja aivan teknisestikin ottaen—ne muistot ja tunteet eivät ole ihmisen rationaalisen sielun, vaan biologisen olemuksen ominaisuus.