Totta kai se on auki. Sanoinkin, että se, mitä tämä käytännössä merkitsee, juuri on se keskustelunaihe tässä. Eikä se mihin suuntaan kristinuskon pitäisi muuttua. Kysymykset ovat hyviä, mutta en ehdi juuri nyt niihin paneutua… On muuta kirjoitettavaa.
Mun mielestä sillä käsitteellä viitataan yleensä sellaiseen asemaan, jossa tehdään päätöksiä tai on valta sanoa viimeinen sana perheen asioista.
1 tykkäys
Sananparsi sekin, että mies on perheen pää, ja nainen se kaula joka päätä kannattelee…
No juu. Onhan tämä vaikea kysymys nykyään koska meidän läntinen hyvinvointiyhteiskuntamme (kaunis termi…) on pitkälti tasa-arvoisen suhteen varaan rakennettu. Erityisesti naisten itsenäinen työssäkäynti ja samat mahdolliset kouluttautua ovat tehneet heistä riippumattomia taloudellisesti ja muutenkin. Plus sitten vielä nämä seksiin ja lasten saamiseen liittyvät muutokset… Kärjistäen voisi sanoa että nainen ei enää tarvitse miestä mihinkään, tai ei ainakaan huolehtimaan ja turvaa tuomaan itselleen ja lapsilleen. Siis jos ei halua tarvita.
Käytännössä Raamatun ohjeisiin pitäytyvät kristityt usein joutuvat nykyään siis miettimään hiukan syvemmin, onko sitä alamaisuutta naiselle enää tavoiteltava, ja mikä se oikea tulkinta nykyajassa on. Ei ainakaan koulutusta saaneet ja yhteiskunnan rattaissa itse mukana kulkevat kristityt pariskunnat mitään aikahyppyä yleensä tee. Jos nainen halua luopua urastaan itse, on se hyvässä tapauksessa hänen vapaaehtoinen tulkintansa, jos se on yhdessä ja rakkaudessa päätetty. Valitettavasti voi olla toisinkin, ja kyllähän niitä irrottautumisia sitten tapahtuu ja pahaakin jälkeä tulee jos nykymaailma ja raamatullinen ihannemaailma eivät kohtaa.
Mutta se on selvä, että naisen alamaisuutta kauhisteleva nykyhenkilö usein unohtaa lukea Raamatusta koko stooria avioliitosta. Siihenhän kuuluu olennaisesti se, että kuten Kristus rakastaa seurakuntaansa ja antaa henkensäkin meidän puolestamme, samoin on miesten rakastettava vaimojaan. Täh? Kysymys ei siis olekaan itsekkäästä vallanhalun oikeuttavasta porsastelukäskystä, vaan käskystä rakastaa henkensä edestä! Tästä aukeaa toinen näkökulma. Kuka (nykyisin) oikeasti haluaa sellaista asemaa perheessä? Kuka oikeasti haluaa tehdä ne vaikeimmat päätökset - jos sellaisia tulee? Kuka tekee sen kakkaisen duunin (en tarkoita vauvapyykkiä)? Minusta tuntuu että tasa-arvoisuus tai viimeisen sanan ja johtoaseman naiselle antaminen on meistä miehistä usein helpompaa ja kivampaa.
Valta ja rakkaus. Sama käsitepari liittyy koko elämään.
3 tykkäystä
Onko mies tuossa jotenkin parempi, vai pitääkö sen olla mies, koska kirjassa niin sanotaan?
Et tainnut lukea kirjoitustani ollenkaan, vaan lisäsit siihen omia arvailujasi. Sanoin heti ensimmäisessä lauseessa, että en usko mihinkään kirjaimelliseen perheenpääsysteemiin, eikä meillä sellaista harrasteta. Meillä ei ole perheenpäätä, vaan kaikki päätökset tehdään yhdessä keskustelemalla, pienetkin.
En tarkoittanut kysymystäni sinulle, vaan yleisesti pohdittavaksi…
Väärä dikotomia, joka johtuu maallisesta ja lihallisesta tavastasi ymmärtää hierarkia.
Tottakai en voi tajuta hierarkiaa, muuten kuin lihallisesti. Voiko sitä edes selittääkään ateistille, mitenkään ymmärrettävästi. Siis siten, että yrittäisi laskeutua ateistin ymmärryksen tasolle ja selittää rautalangasta vääntäen. Vai onko vain hyväksyttävä ateistin tyhmyys ja tyytyä siihen, että ei se kumminkaan tajua.
On jo selitetty tässäkin ketjussa vähintään implisiittisesti ja kirjallisuutta aiheesta on todella paljon. Lue vaikka Augustinuksen Jumalan valtio.
Ok. On siis tyydyttävä simplisiteettiinsä…
Itsepä sen sanoit!!!
1 tykkäys
On varmasti raskasta ja rankkaa. Vastuun kantaminen lapsista, vaimosta ja palvelusväestä ei voi olla helppoa eikä siinä ole aikaa olla joku kotityranni. Vaimon tulee kaikin keinoin auttaa aviomiestään ja tukea häntä. Vastuunkantajakin tarvitsee peiliä, joka on hänen kasvojensa edessä ja vaimon tulee sitä siinä kantaa.
Jos tarkastelemme erilaisia esivallan tasoja, on helppoa nähdä, että kotitaloudessa toimiva hallintojärjestelmä on despotia. Paikallisella tasolla taas polteia ja valtakunnan tasolla monarkia. Joka tapauksessa ihmisten pitäisi pyrkiä elämään niin, ettei heillä ole tyhjänpäiväistä tunne-elämää ylimpänä hallitsijanaan, vaan he pystyvät pitämään sen kurissa järkensä avulla.
2 tykkäystä
Naisen ja miehen kesken on erittäin keskeinen ero, joka säätelee heitä. Se on yksinkertainen tosiasia, että naisella on yksi kyky, joka mieheltä puuttuu ja se on kyky synnyttää lapsia. Siksi miehen ja vaimon roolin tulee olla erilainen.
Tämähän on jo käsitteellinenkin totuus. Oikokseen kuuluu tyypillisesti myös orjia ja vetojuhtia, joita talonisäntä (despotes) ei tietenkään voi hallita muuten kuin (aivan oikein) isäntävallalla.
Muuten kolmijaostasi saa sen vaikutelman, että poikkeaisit esimerkiksi Aristoteleen käsityksestä, jonka mukaan vaimoa tulee hallita valtiomiehen ja lapsia kuninkaan tavoin. (Politiikka, I, 12, 1259b) Toisaalta, Aristoteleshan olikin pakana.
Muistaakseni Johannes Saliburylainen on tuon jaottelun esittänyt. Isänvalta tietysti on erilainen vaimoa, lapsia ja palvelijoita kohtaan.Perheenisän suhde heihin on aina erilainen.
Suomalainen kuntajärjestelmä on pohjimmiltaan loistava, sen ideana on koota tietty luonnollinen yhteisö tekemään sellaista alhaalta nousevaa yhteistoimintaa. Valitettavasti se on muuttunut ylhäältäpäin nousevaksi säätelyksi, mikä näkyy kunnallisvaalien alhaisessa äänestysaktiivisuudessa.
Minusta on syytä kysyä, voivatko ihmiset sitten niin hyvin tässä hyvinvointivaltiossa. Toki on aikaa, kiitos niitten edellä kuvaamisiesi sodankäyneiden ja jälleenrakkentaneiden sukupolvien (ja teitysti etenkin miesten, jotka nostit esille, niiden, jotka eivät itkeneet, vaan antoivat kaikkensa sekä sodassa että sen jälkeen), joiden ponnisteluitten tuloksena niin moni on saanut kokea koulutuksellisen nousun ja elää pikkuporvarillista virkamieselämää, käydä purkamassa tunteitaan lanttumaakareitten vastaanotolla ja kokea itsensä tärkeäksi pestessään oman vastuunsa pois elämästään - kaalinviljelyskolhoosilla Siperian ikiroudassa se tuskin olisi ollut mahdollista. Onko ihmiselle terveellistä ja hyvää olla alennettuna julkisten armopalojen nauttijaksi tai muuten vain riippuvaiseksi kasvottoman ylemmän tahon hoivasta? Ovatko ihmiset kasvaneet paremmiksi? Voivatko he paremmin?
Ei ihminen perusolemukseltaan paljon muutu, eli eivät he juuri paremmiksi ole kasvaneet.
Jos ajattelet että väheksyn sodan kokeneita ja heidän tekojaan, erehdyt. En ymmärrä miksi seuraavien sukupolvien pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä että meillä on ollut onni (tai varjelus) elää rauhan aikaa. Kukin aikakausi kohtaa omat haasteensa, ja jokainen elää juuri sen oman elämänsä.
Traumaterapiaa ei kannata halveksia. Sodan kauhuja elää koko ajan moni maailmassa. Sieltä kriisialueilta on tultu Suomeenkin, jo pitkän aikaa. Täällä yritetään auttaa ja käyttää sitä oppia ja tietämystä mitä meillä on. Samantapaiset sukupolvien ketjut on monen kansan elämässä niin kuin meilläkin on. Käsittelemättömiä asioita on tietenkin paljon muitakin kuin sotamuistot.
Ihmisen tekee ihmiseksi hyvin pitkälle se, että hänellä on kyky tuntea ja eläytyä toisten kohtaloihin. Eräänlaista viisautta on myös tunnustaa haavoittuvuutensa.
Et ihan nyt ymmärtänyt, mitä tuossa yllä kirjoitin.
Voitko auttaa ymmärtämään paremmin?
Ainakin pyrit luomaan kuvaa siitä miten nykyisin päästään helpommalla ja nautitaan toisten työn hedelmistä. Kirjoitat vastuun pois pesemisestä ja armopalojen nauttimisesta. Aika negatiivisia ilmaisuja nykyajasta.
Hyvinvointivaltio on terminä sekin yksipuolinen ja arvottava, itserakaskin. Mutta kyllä meidän ongelmistamme ja monen kokemasta pahoinvoinnista huolimatta suomalaista ja pohjoismaista yhteiskuntaa ihailee ja kaipailee hyvin moni maailman ja Euroopankin ihminen.
Nykyisin päästään helpommalla tietyissä asioissa. Ja ihan hyvä se on. Ja minusta on syytä arvostaa niitä ihmisiä, jotka ovat meitä auttaneet pääsemään helpommalla ja tietysti jatkaa asioiden kehittämistä.
Mutta kannattaa ajatella, onko materiaalinen hyvinvointi tärkein. Ja onko sellainen noidankehä, jossa kaikki päätetään valtion tasolla, jossa ollaan riippuvaisia siitä ja sen tarkan sääntelyn armoilla. Ihan omaa ajattelua kannattaa haastaa joskus.
Hyvinvointivaltiolla on hyvätkin puolensa ja ne ovat monella tavalla ilmeisiä. SIlti myös voi miettiä, mitä kaikkea siihen sisällytetään ja onko se kaikki hyvää ja hyvinvointia lisäävää.