Kiitos noiden First Things -lehden artikkeleiden linkittämisestä. Niiden kirjoittajilla on kiinnostavia näkökulmia eräisiin klassisiin fantasiakirjoihin. Hinlickyn ja Mathien keskittyminen tiettyihin - kyllä tärkeisiin ja kiinnostaviin - teemoihin (magian katoaminen, kuolevaisuus) voi tosin synnyttää sen käsityksen että heidän tarkastelemansa kirjat olisi kirjoitettu ikäänkuin välineiksi näiden teemojen havainnollistamiseen. Tämä olisi ehkä liian kapea ja tarkoitushakuinen kuva jopa Lewisin tahallisen kristillisestä ja Pullmanin tahallisen antikristillisestä fantasiasta.
Tolkienilla kristilliset teemat kuultavat ehkä läpi koska hän ei muutenkaan pystynyt kirjoittamaan sikäli kuin kirjoitti suurella intensiteetillä. Cooperin ja Le Guinin maailmojen pakanallisuus yrittää ehkä ennemmin sivuuttaa kristinuskon kuin hyökätä sitä vastaan.
[Jos tämä on sietämätöntä offtopikkia niin siivottakoon muualle.]
Tämä “palveleva johtajuus” (tai “servant leadership”) on eräänlainen oksymoroni, jolla yritetään esittää ratkaisuna jotain, mikä ei ole ratkaisu ollenkaan. Se on vähän samanlainen vitsi kuin että “mies on perheen pää, mutta nainen on se kaula, joka sitä päätä kääntää”. Parempi olisi jos kyse todella olisi noiden tekstien kohdalla pelkästä vitsistä.
Pohjimmiltaan kyse on auktoriteetista. Tai kuurupiilosta, jossa yritetään välttää sen toteamista, että tuollaisella “palvelevalla johtajalla” ei lopulta ole sitä yhtään. Ei mikään kadehdittava positio. Vielä vähemmän mikään kristillinen ihanne. Oikeastaan lähinnä hyvä tapa olla puhuvinaan asiasta. Siitä saadaan tietynlainen alibi, koska kukaan ei voi sitten väittää, ettei LHPK:n piirissä olisi ollut jotain materiaalia.
Ei tule Jeff Hemmerin tai Sami Gråstenin jutuilla kenestäkään maskuliinista. Ja Lehrbäckin artikkeli on aivan yhtä katastrofaalinen. Todella kuohitun kuuloinen sepustus, jossa “mies on paha jos ei ole kynnysmatto” ja niin edelleen. “Autuaampaa ottaa turpaan kuin antaa turpaan, vaikka omalta vaimolta.” Lähinnä noihin soveltuu se vitsi, kun joku myi viisauspillereitä ja toinen osti ja totesi, että “hei, nämä ovat jäniksen papanoita!” Johon ensimmäinen, että “no niin, näethän, heti aloit viisastua”.
En nyt jaksa tehdä tarkempaa analyysiä siitä, että mikä kaikki poikapappien jutuissa on pielessä. Mutta jos miehen esikuva avioliitossa on ristille ripustettu Kristus, niin vaimon esikuva ja roolin määrittelevä hahmo on silloin varmaan Pilatus? Vai miten muuten mies voi päästä kiinni omaan rooliinsa?
Ongelma tässä on sama kuin Gene Veithin puheessa 2017 Apologiaforumissa. Eli jos on kyse sellaisesta traditiosta, jolla ei ole muita aineksia persoonan ja roolin käsittämiseen kuin laki ja risti, niin silloin suurimman osan aikaa sillä ei ole käytännössä aineksia minkään käsittämiseen. Toivottavasti tarpeeksi moni jaksaa ristiinnaulita Hemmerin, Lehrbäckin ja Gråstenin tästä, niin he ehkä havahtuvat tähän ongelmaan. Ainakin heidän omien sanojensa perusteella se olisi ihan loogista.
Kalvinistisiin (vihaisiin) nuoriin miehiin vetoaa tuo toinen vaihtoehto. Eli ristin sijaan laki, sen noudattaminen ja siitä kiihkoileminen on miehen mitta. Mutta tuota evankelista ja hiippakuntalaista versiota voisi tituleerata eräänlaiseksi “suck it up”-miehuudeksi. Mietin hetken, että mikä Lehrbäckin pointti oli Joosefista. Mutta se oli juuri tuo, linjassa kaiken sitä ennen ja sen jälkeen tulleen kanssa.
Jeesuskin antoi ristiinnaulita itsensä. Se on eri asia kuin että olisi ristiinnaulituttanut itsensä. Uskon silti, ettei edes noissa piireissä sitä pidetä avioliiton hienoimpana mahdollisuutena. Vaikka se olisikin jossain suurin, ainoa tai korkein tunnettu miehen malli. Tässä on yksi sola scripturan selkeä vaara: Kun materiaalia on vähän, niin sitä on pakko venyttää sellaisiin sovelluksiin, mihin sitä ei ole tarkoitettu. Ja missä se tuottaa järjettömiä tai vahingollisia lopputuloksia.
LHPK:n poikapappien avioliitot kestävät tuosta Hemmer-touhusta huolimatta. Niin kauan kuin kestävät. Missään tapauksessa ne eivät kestä sen ansiosta.
Mielestäni Sami Gråsten on yksi niistä harvoista Jumalan airueista, joiden pasuuna antaa selvän äänen tänä paruusian aattohetkien sukupuolineutraalina aikana, jossa tämän maailman rakkauslaulutkin ovat lähes sukupuolineutraaleita.
? Meneekö nyt minulta jotain pahasti ohi, sillä eikö palveleva johtajuus nimenomaan ole toistuva teema kristillisissä yhteisöissä? Vrt. paavi, joka on servus servorum Dei, tai papisto, joka johtaa ja kaitsee seurakuntaa juurikin palvellen ja huolehtien tästä.
Jos me vaan kumpikin toistaisimme mielipidettämme tästä eteenpäin, niin mihin se johtaisi?
Tällaisenaan tämä juttu alkoi heti kiertää kehää. Sinun mielestäsi Gråsten on hyvä israelilainen muusikko. Minun mielestäni Jeff Hemmerin jutut ovat kauhua ja epätoivoa herättävä vitsi, ja nuo kaksi kopioivat sen täydellisesti. Jopa Jordan Peterson, niin kliseisen ja pelokkaan oloinen kuin hänen reseptinsä on, eikä lopulta kovin erilainen Hemmerin ajatukseen nähden, tietää vähän enemmän itse asiastakin.
Minä perustelin näkökulmaani jonkin verran. Oliko se liian vaikea tai pelottava?
Toivon, että heidän vaimonsa eivät näe kyseisiä artikkeleita.
Gråstenin jengi voisi katsoa kokoontumisissaan vaikka tämän (siis koko filmin), ja sitten pohtia sitä keskenään:
Omasta puolestani on todettava, että Fight Club on turhan synkkä, dystopinen ja kyyninen. Eikä sen ajoittainen rivous tai aggressiivisuus ole sen pointti. Vaan se, että siinä ainakin käsitellään kaunistelematta niitä kysymyksiä, mitä tämän aiheen kanssa pitäisi käsitellä. Hemmer ja pikkuoravat eivät käsittele niistä mitään, ollenkaan.
Huomaan tässä taas yhden ajattelun eron, joka pohjimmiltaan on johdettavissa modernin ja esimodernin väliseen eroon asti. Asian oikea käsittely lähtee käytännön todellisuuden tuomista vaikeuksista ja haasteista. Se tarkoittaa, että mitä ikinä miehuus on, niin sen on inkarnoiduttava jotenkin. Sen on toteuduttava arjessa ja vaikeiden kysymyksien keskellä, konkreettisten poikien ja miesten elämässä. Sen on oltava tapahtuma tässä todellisuudessa.
Asian leikisti käsitteleminen lähtee siitä, että voidaan keksiä joku abstrakti tai ideaali miehuus. Voidaan määritellä se vaikka Kristukseksi ristillä. Joka ei ole oikeasti eikä suoraan mikään vastaus mihinkään oikeaan elämän tai arjen kysymykseen. Vaikka Kristus ristillä olisi realistinen miesihanne tavalliselle nuorelle miehelle - mitä se siis ei ole - niin sillä tavalla voidaan esittää, että ollaan vastattu varsinaiseen kysymykseen, vaikka ei olla vastattu ollenkaan.
Eli meillä on taas vastaus tyyliä tiivistettyä vettä, lisää vain vesi. Jos miehen malli on se, että osaa ottaa turpaan ja silti hampaat irvessä jatkaa ja pitää kiinni siitä, mitä oli tekemässä, niin kaikki nämä vaativat jotain muuta substanssia toimiakseen. Uskon, että tässäkin tapauksessa moderni kristillisyys toimii niin, että se lainaa sekulaarista yhteiskunnasta jotain, liimaa Jeesuksen tai pari jaetta siihen päälle ja nimittää sitä kristilliseksi.
Viimeisenä havaitsen noissa Hemmerin jutuissa, joihin olen siis tutustunut aikaisemminkin, myös LHPK:sta johtuen, jonkinlaista masokismia. Olen sitä mieltä, että se on keskeisin kysymys tässä. Eniten asiasta kertoisi se, miten Hemmer ja muut uhrilampaat vastaisivat tuohon ajatukseen.
Todennäköisin vastalause kritiikkiini on se, että kaikki aktiiviseen miehuuteen kuuluvat elementit “löytyvät” kyllä noista teksteistä ja poikapappien hehkutuksista. Ne ovat vain rivien välissä. Eikä niitä kehdata sanoa ääneen. Pelkällä ristiinnaulittuna olemisella ne on mahdollista välttää. Mytologisesti ajatellen väkivaltainen kuolema on eräänlainen paluu äidin helmaan. Maskuliinisuus koostuu siitä, mitä mies tekee silloin, kun on niinsanotusti matkalla helmojen välillä, eikä ole mitään absoluuttista antautumisen tai sulautumisen elettä saatavilla.
Luulen, että tässä on sama nimi tai sama käsite, mutta kaksi eri asiaa. Liittyen juuri tuohon auktoriteetin kysymykseen. Eli auktoriteetti ei automaattisesti sisälly siihen, ei ainakaan modernissa evankelisuudessa. Mielestäni koko noiden opetusten (ja Hemmerin kirjan) keskeinen idea on saada aikaan mahdollisimman paljon puhetta juuri sen kysymyksen ympärillä, menemättä siihen koskaan.
Aamen, sillä pohjimmiltaanhan kyse on juuri auktoriteetista, sillä Jumala on järjestyksen Jumala, joka rakkaudessaan on asettanut tietyn järjestyksen myös avioliittoon. Siinä mies on vaimon pää, niin kuin Kristuskin on seurakunnan pää, jolloin vaimo mielellään alistuu terveesti maskuliiniselle miehelleen kokien olonsa turvalliseksi tuntien siten halua mieheensä, joka pitää häntä vallassaan uhrautuvassa rakkaudessa. Terve maskuliinisuus on juuri sitä, mitä maamme ja perheet kipeästi tarvitsevat, sillä avioliitto on myös järjestyneen yhteiskunnan perusta.
Olemme edelleen täysin eri mieltä asiasta. Hemmerit ja Gråstenit saavat vapaasti pettää itseään, mutta olisi ihan hyvä, jos olisivat pettämättä muita siinä lisäksi.
Ajatellaan mitä tahansa muuta yhteiskunnallista asetelmaa tai tilannetta, ja selitetään siitä sama:
Siinä poliisi on rosvon pää, jolloin rosvo mielellään alistuu terveesti maskuliiniselle poliisille, kokien olonsa turvalliseksi, tuntien siten halua lakiin ja järjestykseen, joka pitää häntä vallassaan uhrautuvassa rakkaudessa.
Siinä vanhempi on lapsen pää, jolloin lapsi mielellään alistuu terveesti hallitseville vanhemmilleen, kokien olonsa turvalliseksi, tuntien siten halua totella heitä, jotka pitävät häntä vallassaan uhrautuvassa rakkaudessa.
Siinä opettaja on oppilaiden pää, jolloin oppilaat mielellään alistuvat terveesti luokkaa ohjaavalle opettajalle, kokien olonsa turvalliseksi, tuntien siten halua oppimiseen, koska opettaja pitää heitä vallassaan uhrautuvassa rakkaudessa.
En kerro, että mikä tuossa on vialla. Koska jos ei joku sitä itse ymmärrä, niin hän on ansainnut aivan kaikki siitä tulevat seuraukset. Sen pitäisi soittaa edes jotain hälytyskelloja, että koko opetus on käytännössä imelää selittelyä varsinaisten asioiden ympäri. Hemmer ja kumppanit ovat pohjimmiltaan vain suuria pelkureita.
Mielestäni eri mieltä voi olla myös rakentavasti kohottamatta kättään Herran voideltuja vastaan haukkumalla heitä pelkureiksi, vaikka he eivät tingikään Raamatun totuutta kristityn miehen terveestä maskuliinisuudesta.
Myönnän nyt sen, että en ole jaksanut lukea tämän ketjun puheenvuoroja ollenkaan, varmasti silelä on ollut kaikenlaista tärkeäää.
Oma ajatteluni kristillisestä miehestä kodin ja yhteiskunnana ylläpitävänä olentona nouseee moninaisesta ajattelusta. Lapselliset käsitykset pitää tietysti jättää pois, sillä miehen tehtävä on ennenkaikkea olla vastuullinen olento.Jos voisimme ottaa tavoitteeksemme sen, että koululaitos ja yhteiskunta kasvattaisi miehemme sellaisiksi, niin paljon olisi jo sillä saavutettu.
En usko. Sano tuo, mitä edellä sanoin, sillä tavalla, että sama asia tulee sanottua, mutta että se on omasta mielestäsi sanottu myös “rakentavasti”.
Minulla ei ole mitään automaattista tarkoitusta olla “rakentava”. Jos on pieleen rakennettu, niin silloin puretaan. Sitten rakennetaan uutta, jos taitoa ja tahtoa löytyy.
Eivät hekään tuftaa tekemällä mihinkään ansioidu. Joten mistä moinen myötätunto?
Minä luulin, että vain Benny Hinnit ja muut osaavat käyttää väärin tuota settiä 1. Samuelin kirjasta. Sinun pitäisi huomioida, että siellä “käden kohottaminen” tarkoittaa fyysistä tappamista. Oletko väittämässä, että minä olen ollut fyysisesti tappamassa Jeff Hemmerin, Sami Gråstenin tai Antti Lehrbäckin?
Uskoakseni olet nyt ihan oikean selityksen velkaa.
Toisaalta ei voi olla mitään kovin suurta maskuliinisuutta sellainen, jos pojat kuolevat siihen, kun joku on heidän kanssaan eri mieltä.
Sanoiko kukaan mitään niitä perusteluitani vastaan? En ainakaan huomannut, että olisi sanonut.
Nyt näyttää siltä, että sait ajatuksen jotenkin ylösalaisin. Tai että tässä on joku kommunikaation katkos, joka ei riipu minusta.
Tai sitten lähdet vain liikkeelle ajatuksesta, että olisit oikeassa. Mutta et vielä ainakaan kertonut, että miksi olisit? Etkä ottanut kantaa kun kerrottiin, miksi jonkun muun mielestä et ole oikeassa.
Joten tuossa edellä oletat, että 1) on joku Raamatun totuus terveestä maskuliinisuudesta, jota 2) tuo poikien trio puolustaa, ja 3) minä sanon heitä pelkureiksi, koska 4) haluan heidän luopuvan siitä tai tinkivän siitä.
Kun minä oikeasti sanoin, että 1) Raamattu ei suoraan sisällä mitään terveen maskuliinisuuden määritelmää. Mutta 2) siitä riippumatta tuolla triolla ei ole mitään käsitystä terveestä maskuliinisuudesta. Ja 3) minä sanon heitä pelkureiksi, koska 4) se käsityksen puuttuminen on suoraa seurausta siitä, että terve maskuliinisuus ei ole mikään lautapelikerhon tai messukaavan vipstaakin tasoinen juttu, vaan siinä on omat riskinsä ja vaaransa, joista pojat eivät halua tietää mitään.
Tai no siis. Tottakai minä haluan heidän luopuvan miehuuden näkemisestä masokismina. Oli heillä (tai sinulla) sille ihan miten tahansa hieno nimi, vaikka Jumalan säätämä, enkelten ylistämä ja profeettain ilmoittama, kuninkaallinen ja taivaallisen suuri Raamatun totuus kristityn miehen terveestä maskuliinisuudesta.
Joka tapauksessa heidän Raamatun totuutensa kristityn miehen terveestä maskuliinisuudesta on enemmän velkaa myöhäisen keskiajan haureuden ylistykselle (lue: ritariromantiikalle) kuin millekään Raamatusta, Israelista tai sitä edeltävän ajan kristillisyydestä nousevalle.
Vaikka Raamattu ei suoraan sisältäisikään miehen terveen maskuliinisuuden määritelmää, niin kyllä se sieltä löytyy, koska pyhä Paavalikin puhuu täydestä miehuudesta Kristuksen voiman määrästä meissä miehissä luomakunnan kruunuina, sillä usko ei ole jokamiehen, kuten apostoli pyhä Paavalikin toteaa. Miehen terveeseen maskuliinisuuteen kuuluu lujuus ja peräänantamattomuus synnin suhteen eikä klassista kristinuskoa tunnustat miehet ole uskonsa takia nynnyä väkeä. Jos joku pelkää uskonelämän olevan nahjusten hommaa, niin hän erehtyy, sillä jo marttyyrit eivät kuolemankaan edessä horjuneet uskossaan todistaen verellään, miten moinen vaatii tosi miestä. Elävä usko panee kaikki likoon Kristuksen ruumiin rakentamisen puolesta kaidalla ristin tiellä. On se valtavaa vaeltaa Herran yhteydessä Hänen verisissä jalanjäljissään armosta ja levosta käsin iloisena osallisena Hänen kärsimyksiinsä. Kiltti ja mukava mies ei tee naisiin vaikutusta eikä nainen paljoa heistä kostu vaikka kiltteys ja muiden miellyttäminen ulospäin näyttäytyykin positiivisina asioina. Raamattu todistaa, että kun Jumalan sana avautuu, niin se todella valaisee. Pyhä Henki on neuvontaja, joka opettaa Totuuden, joka on Jeesus Kristus. Rukouksessa on valtava voima ja rukoillen pystymme avaamaan haltuumme annetuilla avaimilla taivaan siunaukset jollekin ystävälle. Meitä on käsketty rukoilemaan Hengessä ja totuudessa. Senkaltaisia rukoilijoita Isä tahtoo.
Hmmm. Tuo armo ja lepo. Kyllähän se tuolla tavoin onkin, kunhan kärsimykset eli veriset jalanjäljet ovat kohtuulliset. Mutta olisi liioittelua väittää, että uskova kaidantien kulkija noin vain kepeästi hyppelisi yli kivikkojen.
Kyllä se sattuu, eikä se tuolloin ole lepoa vaan mieletöntä taistelua, ensinnäkin itse asian puolesta, että myös etenkin uskon ja epäuskon välillä.
Luin lapsena kirjan “Pikku kristityn vaellus”. Se oli lasten versio Bunyanin kirjasta “Kristityn vaellus”. Jo se kirja antoi lapsena itselleni osviittaa mitä tuleman pitää jos Herra näkee jatkuvat käden nostoni helluntai-lasten telttakokousten puupenkeistä. Muistelen hämärästi, että olin tuolloin aivan tosissani, vaikkakin oikea opillisuus oli himppa hukassa. Mutta herätyskutsussa olin. Sittemmin itselleni selvisi se asian puoli, etten pelastu suurella yritteliäisyydellänikään. Mielestäni kuulin Jumalan kutsun, tai: lapsen omatuntoni kutsui Jumalaa. Koki kadotuksen uhan kauhuja, halusi ja suostui tosi seurajaksi, marttyyriuden uhallakin. No, eräänlaista marttyyriutta olenkin sitten roppakaupalla saanutkin.
Meikäläinen vedettiin sittemmin monen mankelin läpi ja saviruukkua paloiteltiin. Näin niinku kuvaannollisesti.
Nyt joku ortodoksi saattaa lukea nenä haitarilla mitä protestantti taas satuilee ja “kehuskelee”… Mutta tuon, tietyn, hengellisen maailman tunteva ehkä hiffaa ajatukseni punaisen langan. Ilman kehuja. Vain faktat esittäen.
Pitää vaan muistaa siivota veri jaloista pois ennen kuin tulee sisälle. Tai eukko huutaa.
Muuten tuo masokistinen puhe on tasan niin kauan kivaa kuin sille ei tarvitse antaa mitään katetta.
Ymmärrän tuosta, että pelkästään kiltti on huono, mutta kiltti ja masokisti on hyvä.
Öö mitä se tässä tapauksessa valaisee? Koko tuo viestin loppuosa oli vain fraaseja, jotka eivät sellaisenaan tarkoita mitään.
Kuten tuo. Miten tuo liittyy aiheeseen? Tosimies kävelee lattialla eikä katossa, syö ruokaa ja juo juomaa, asuu talossa ja hengittää ilmaa, istuu takamuksellaan ja seisoo jaloillaan.
Tässä on vieläkin auki tää kysymys, että pitääkö oikeasti löytää jostain ihan hengenvaarallinen vaimo, jos aikoo olla tosimies avioliitossaan?
Määritelmä löytyy vai ei löydy? Kumpi? Ei kukaan ole kiistänyt, että Raamattu viittaa johonkin käsitteeseen. Et silti sillä vielä todista, että määritelmäsi sille olisi oikea tai löytyisi Raamatusta.
Tässä voin edelleen huhuilla sen varsinaisen asian perään. Eli miten on auktoriteetin kanssa? Se kysymys ei mene pois, eikä sitä mitenkään voi korvata millään masokismin ylistyksellä.
Minusta tuo on nimenomaan hyvin poikamainen fantasia, että ollaan ensin kovasti kaikkea mieltä synnistä ja laista, ja sitten odotetaan siitä seuraavan jotain vainoja. Joiden kohteeksi joutuminen tarkoittaa sitten jotain suurta miehuutta. Aivan kuin Jeesus olisi tapettu jonkin paleokonservatiivisen homokannan tai avioliittokannan vuoksi, ja nyt jonkin Amerikasta tuodun, romantisoidun fanatismin tahdissa uhotaan, että koetaan sama kohtalo.
En voi auttaa siinä. Kämmen otsassa on varsin hankalaa vainota ketään.
Ehkä tuota “masokistista puhettani” lukee joku juuri nyt kärsivä klassista kristinuskoa tunnustava kristitty, joka on osallisena Kristuksen kärsimyksistä tuntien olevansa alaspainettu, väärinymmärretty ahdistettuna sisäisesti ja ulkoisesti? Raamatun mukaan hän on vain osallisena Kristuksen kärsimyksen jumalallisessa laissa. Kristuksen kärsimyksen jumalallista lakia emme voi muuttaa, jos haluamme seurata Jeesusta Hänen todellisina opetuslapsinaan klassista kristinuskoa tunnustavina kristittyinä.
“Ei opetuslapsi ole opettajaansa ylempi eikä palvelija isäntäänsä. Tyytyköön opetuslapsi samaan kuin opettaja ja palvelija samaan kuin isäntä. Jos talon isäntää nimitetään Belsebuliksi, kuinka paljon helpommin sen nimen saa talonväki!”
(Matt. 10: 24-25)
“Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa. Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa. On tullut tuomion aika, ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia? - Jos hurskas pelastuu vaivoin, miten käykään jumalattoman ja syntisen! Sen tähden ne, jotka joutuvat kärsimään, jos niin on Jumalan tahto, antakoot elämänsä uskollisen Luojan haltuun ja tehkööt edelleen sitä, mikä on hyvää.”
(1.Piet. 4: 12-19)
Nyt on mennyt sekasin kaksi eri asiaa. Se, että puhut niistä vuorotellen, ei tarkoita, että olisit oikeasti oivaltanut - ja vielä vähemmän että kykenisit osoittamaan - niiden välillä jonkin yhteyden.
Sanoin edellä:
Tarkoittaa, että jos naista pyytää kuvittelemaan tyhjästä, että minkälainen on paras mahdollinen mies, niin tulos on tuo. Tarkoittaa, että jos pojalla ei ole mitään miehen mallia, eikä hän ymmärrä sellaista tavoitella, tai hän tulee elämässään lähimpien miesten torjumaksi tai hylkäämäksi, eikä hänen äitinsä, tai muut häntä kasvattavat naiset sellaista ymmärrä jostain etsiä, niin tulos on tuo.
Jollain tavalla tämä uhrautuvaisuuden korostaminen menee tuohon samaan. Ja ne sanoo / ne ei tahdo mua / ne tahtoo Ingallsin Lauran / essussa kiltisti tottelemaan - tai vaihtoehtoisesti sietämään kaiken ja anteeksi antamaan. Kaikkea olen kuullut ja monenlaista itsekin kehitellyt, mutta ajatukselle, että Laura Ingalls-Wilder olisi jonkun miesihanne, nostan kädet pystyyn.
Toisaalta pappien kouluttaminen parrakkaiksi naisiksi on varmasti innovatiivisin ja salakavalin mahdollinen ratkaisu virkakysymykseen. Ainoa vain, että ympäröivä maailma käsittää sen tarkalleen väärin. Kirjataan marginaalin: Piinkovien poikatyttöjen tekeminen papeiksi olisi jymymenestys. Naispappeus on käsitetty pieleen laittamalla siihen kettutyttöjä, kilttejä tyttöjä ja hössääviä tätejä. Kun joskus Tank Girl vetää toimituksen, niin saatte nähdä, että ollaan saavuttu johonkin.
Se asia, mikä piti osoittaa, oli että kärsimisellä on jotain erityistä tekemistä sen kanssa, että joku on nimenomaan mies, eikä esimerkiksi Ingallsin Laura tai parrakas nainen. Tätä en huomaa, että lähdit edes yrittämään. Se taas saattaa johtua siitä, että kysymys on vaikea ymmärtää.
Toinen ongelma on se, että vaikka kärsimyksellä ja uskolla on tietty suhde - senkin jälkeen kun on todettu, että se ei mitenkään erityisesti määrittele kenenkään miehuutta - niin tämän suhteen olemus ja laatu ei käy selville noista kahdesta pätkästä tai asian nimittämisestä kärsimyksen jumalalliseksi laiksi. Joka tapauksessa ajattelen sen niin, että tunnustuksellinen luterilaisuus käsittää kärsimyksen ontologisesti takaperin tai ei ollenkaan.
Pelkkä kärsimys ei sinänsä tarkoita, että kukaan, siis edes kristitty, jotenkin kärsisi uskossaan tai uskostaan. Myös kristitty voi yksinkertaisesti kärsiä omista vääristä valinnoistaan ja oman väärän toimintansa seurauksista. Tai paheellisuudestaan. Joka siis sisältää myös velttouden, apatian ja pelkuruuden. Kuten myös saada kritiikkiä huonosta teologiasta, filosofiasta tai psykologiasta. Sekään ei tee hänestä Kristuksen kanssakärsijää. Tai tarkoita, että hän olisi jotenkin vainojen kohteena.
