Onhan tällaisia liittoja ja hyvin toimivat. Jatkuva keskinäinen valtataistelu syö liitot, ei toimivat yhdessä sovitut järjestelyt.
On aina suhteen osa-alueita missä mieskin voi sitten vuorostaan olla “pää” vaikkei näissä perinteisissä sitä olisikaan.
Kukin pari löytää itselleen sopivan dynamiikan.
Tarkoitatko, että on avioliittoja, joissa on erikseen sovittu että nainen on perheen pää ja mies myötäilijä? Ja mistä tiedät, että toimivat hyvin? Olen minäkin perhetyössä usein huomannut, että nainen pääasiassa johtaa perhettä ja päättää asioista.
Tarkoitan.
Ei minun henkilökohtainen kokemukseni tuttujen liitoista tietenkään mikään tieteellinen otos ole, en tutki asiaa työkseni.
Voin kuvitella, että liitto, missä on jaettu vastuut, eli esim nainen kantaa vastuun ja päätösvallan joillakin alueilla ja mies toisilla, voi ihan hyvin. Mutta luulen, että on melko harvinaista, että nainen on onnellinen miehen kanssa, joka haluaa alistua vaimonsa päätösvaltaan kaikessa, eikä suomeksi kanna vastuuta mistään.
Minkä ihmeen takia? Avaatko?
Tiedän omakohtaisen esimerkin kautta että toimii.
Mitä tarkoitat sanomalla että ei kanna vastuuta mistään? On vastuuton vai? No kuka sellaista kumppania haluaisi. Ei se vastuuton vaimokaan mikään kiva pari olisi.
Aivan varmasti on olemassa miehiä jotka ovat onnellisia kun vaimo alistuu kaikessa miehensä tahtoon. Minä en kuitenkaan kunnioita sellaisia kotityranneja yhtään. En oikeastaan ymmärrä ajatusta, että jompi kumpi olisi perheen pää. Miksi jommalla kummalla, vieläpä automaattisesti nimenomaan miehellä, kuuluisi olla perheen pään status? Ymmärrän että niin on ollut siihen aikaan kun talous on ollut miehen alla ja mies on hoitanut ulkopuoliset asiat. Mutta minusta sekään, että mies olisi yksin työssä ei tarkoita sitä että nainen olisi epätasa-arvoinen, siis alisteinen miehen tahdolle. Ei vaan mene minun järkeeni. En tiedä olisinko sitä mieltä edes silloin, jos olisin uskova ja olisin tuon asenteen lukenut Jumalan asettamana…
Mitä oikeastaan nyt tarkoitetaan perheen päällä? Kotityrannin synonyymin sen ei tule olla. Eikä se, että toinen (perinteisesti mies) on perheen pää katsoakseni tarkoita, etteikö perheen asioista voisi muodostua puolisoille omia vastuualueita, tai etteikö asioita hoidettaisi yleensä yhteistuumin. Ei yksi ihminen voi arkitasolla kaikkea hoitaa 
Miksi heti ajattelet, että kyse olisi “tyranniasta”? Minä olen aina ajatellut, että haluan elää liitossa jossa mies on perheen pää. Mutta en minkään tyrannin vallan alla.
Niin. Sitä minäkin ihmettelen että mitä se pää tarkoittaa? Automaattisesti tulee mieleen, että kyse on tilanteesta jossa äänten mennessä tasan ratkaisee puheenjohtajan (perheen pää) ääni. No käytännössä se tarkoittaa parisuhteessa sitä, että on vain yksi joka päättää koska toinen on aina vähemmistönä joka äänestyksessä. Tietysti tämä pää voi antaa tälle ei-päälle valtaa jossakin asioissa josta ei itse viitsi pitää niin lukua miten siellä asiat tapahtuvat, mutta eikö se ole edelleen vain armosta tai laiskuudesta tapahtuvaa oikeuden antamista?
kirjoitin…
…ja tarkoitin, että tällaisia tyranneja on. Ei automaattisesti, mutta joka tapauksessa jos toisella on pääasema eli valta sanoa viimeinen sana niin ainakin kyse on yksinvaltiudesta. Sellainen voi tietysti olla valistunut ja kuunteleva, mutta kuitenkin hänellä on valta, silloin kun on itse toista mieltä, päättää asia oman mielensä mukaisesti. En pidä ajatusta hyvänä. En nimenomaan siksi että jompi kumpi ei koskaan ole kaikissa asioissa automaattisesti parhain päättämään siitä mitä tehdään.
Onhan sitä nykyaikana aika vaikea ymmärtää saati sitten “edistää” niin ettei tulisi väärinymmärretyksi ja sovinistipossuksi nimitetyksi.
Itse tuskin olen minkäänlainen malli perheen pääksi enkä ainakaan tyranniksi. Jotenkin käsitän kuitenkin, että syvempi viisaus on siinä mitä apostolikin kuvailee kun puhuu Kristuksesta seurakunnan päänä ja vertaa sitä aviosuhteeseen.
On äärimmäisen houkuttelevaa napata perheenpään malli irrotettuna oikeasta kontekstista, jos sattuu olemaan “äijä”. — En nyt keksi parempaakaan termiä. Tarkoitan sitä, että mies nauttii vallasta ja alistaa ilokseen.
Sen sijaan pitäisi lukea Raamattu ja traditio niin syvältä, että se osuu omaan ylpeyteen. Kristus näet ei nauttinut vallastaan, vaan suostui kärsimään.
Mies saattaa nykyaikanakin löytää jonkin sovellutuksen siitä, että on vaimonsa pää. Mutta Kristus esikuvana tarkoittaa siis ennen kaikkea rakastamista ja uhrautumista.
Jollekin päänä oleminen saattaa merkitä (vain) sitä, että vaikeimmat ja raskaimmat päätökset tekee se pää. Arjen päätöksiin ja yhdessä perheen asioista huolehtimiseen tuo ei vaikuta usein juuri mitään. Meidän nykyinen elämäntapamme on perin tasa-arvoista ja hyvä niin.
Vaimojen taloudellinen ja koulutuksellinen asema on onneksi (meillä) hyvä. Silti tietyt tehtävät voidaan jakaa niin, että kaikki eivät tee samaa juttua ja ikäänkuin muutu toistensa kilpailijoiksi.
Parisuhteen päätöksenteossa on paljon samoja elementtejä kuin kaikessa yhteisönä olemisessa. On työnjakoa. On myös valtaa. Me kammoamme nykyisin liikaa sitä että jollakin on valtaa. Valtaan kuuluu näet vastuu ja sen oikea käyttäminen on rakastamista sekä rakastetuksi tulemista.
No, siitä tässä nyt ilmeisesti keskustellaan, että mitä tarkoittaa “perheen päänä” oleminen, ja onko se samaa kuin tyrannia. Minusta ei. Kaikki tietävät, että tyranneja on olemassa, niin kuin aina kun joku on asemassa, jossa valtaa voidaan käyttää väärin.
Siis kuten Tortoise kirjoitti, mutta paremmin…
Nimenomaan. Ja minusta avioliiton ei juuri siksi tule automaattisesti tarkoittaa sitä, että mahdollistetaan toisen tyrannia. Ajatus yhdessä sopimisesta tulisi olla siksi avioliiton perusajatuksena koska sillä tämä vältettäisiin.
En epäile etteikö asiaa voida lukea niinkuin @tortoise hyvin edellä kirjoitti. Siitä peukku. Mutta aika monesti tuo pään vastuu ja uhrautuminen ja rakastaminen jää sen varjoon että toimitaan alistamalla ja määräilemällä, koska koetaan että siihen on päänä oikeus.
Ilman muuta. Mutta sitähän juuri on tämä meidän vajavaisuutemme. “Jos joku epäilee onko hän syntinen, menköön naimisiin”. Tjsp.
Kaikki ihanteet ovat sellaisia, että niissä on kompastumisen vaara. Kaikki kaunis ja hyvä maailmassa on myös pikkuisen “säröllä”, niinkuin rippikoulusuunnitelmassakin otsikoidaan. 
Tästä täysin samaa mieltä, vaikka katson, että perheellä on hyvä olla pää, ja että sen on hyvä olla nimenomaan aviomies. Tässä on mielestäni tarpeetonta vastakkainasettelua ilmassa…
Tarkoititko, että aika helposti voi käydä näin? Vai että tällainen asetelma usein tai useimmiten johtaa tilanteeseen, jossa toinen alistaa tyrannin vallalla?
Tästä voisi kysyä uskovilta aviopareilta, jotka kokevat elävänsä näin. Kuinka usein ja helposti käy niin että aviomiehestä tuleekin tyranni…
Perheen päänä olemiseen liittyy erityinen vastuu, ja erikseen on annettu ohje rakastaa vaimoa. Kuten Kristus seurakuntaa. Jos Kristuksen antama malli on ymmärretty oikein, myös tehtävä ja asema aviomiehenä voidaan ymmärtää oikein.
Niin on tietenkin hyvä, että kaikki on yhdessä sovittua. Sovittua saattaa myös olla se, että jos halutaan olla kristillisesti yhdessä, jotkut asiat ja tehtävät jaetaan. Ulkopuolelta se voi näyttää alistamiselta, mutta tuskin aina sitä on.
Joillekin vaimoille on varmasti erittäin vaikea ajatella, että mies on millään tavalla “pää”. En pidä kuitenkaan mahdottomana, että avioliitto voi myös kasvattaa ihmistä luopumaan ajatuksesta, että jos toinen on jossain mielessä “pää”, se olisi automaattisesti jotenkin loukkaavaa ja inhottavaa. Todellisuudessa me ihmiset näet joudumme elämässä - aviolliset tai aviottomat - sen eteen, että olemme toisista riippuvaisia. Kukaan ei ole niin itsellinen ja pärjääväinen, kuin nuoruuden voimissaan tuntee. Esimerkiksi.
Kristillistä kontekstia ymmärtämättömille tuskin lähtisin tällaista “mies vaimon päänä” -asiaa selittämään. Sen sijaan kysymys vallasta ja rakkaudesta on oikeasti kaikkia yhteisöjen jäseniä koskeva. Eikä se loppujen lopuksi niin kaukana ole tästäkään mallista.
Varmaankin monenlaisia kertomuksia löytyy. Ja vastaavatko he aina rehellisesti, niin sekin on arvailun varassa. Usko voi tuntua oikeutetulta syyltä sallia puolison tyranniaa. “Minun tulee alistua, koska olen nainen”. Mutta varmaankin myös aivan oikein ymmärrettyä asennettakin on. En kiellä. Mutta edelleenkään en ymmärrä että mihin sitä päätä tarvitaan jos yhdessä sopiminen on ihanne? MIksi viimeinen sana tulee olla miehellä? MIksi? Onko hän aina automaattisesti viisaampi ja parempi ratkaisija silloin kun ollaan eri mieltä?
Kun mietin, niin mieleeni tulee heti tämän kyläkunnan yksi vanha pariskunta jotka olivat syvästi uskovia. MIes kuoli ja nyt näyttää, että leski on kovasti vapautuneemman oloinen ja jopa pukeutuukin mukavamman oloisesti. Usko on kyllä leskellä edelleenkin syvässä joten ei hän siis alkanut maalliseksi, mutta selvästi voi sanoa, että jotakin hänen harteiltaan kepeni. No tämä on vain yksi esimerkki ja hyvin vanhakantaista paria koskeva, enkä sillä siis halua väittää että näin on aina.
Ikävä kyllä tällaista on varmaan edelleen aivan liikaa. Kts. synti.
En ole mikään avioliittoleirien yms. touhun fani - päinvastoin kokemukset semmoisesta ovat jopa hiukan kielteiset - mutta kuvittelisin, että juuri nämä kysymykset ovat keskeisiä kun ihmiset haluavat oppia avioliitossa elämisestä.
Opetus ja ajattelu on raskaasti pielessä, jos tyranni luulee olevansa kristitty vaimon pää. Toisilla on varmasti suurempi kiusaus nauttia vallasta ja verhota se korulauseinkin, jos kristitystä haluaa käydä. Kotona sitten vaimo hellan ja nyrkin väliin… pahimmassa tapauksessa!
Joskus voi tietenkin olla kyseessä niin paha häiriö, että avioliitto on purettava, tai vähintään tyranni pistettävä terapiaan.
Mutta eiköhän silti kannattaisi kristittyjen ennen kaikkea muistuttaa ko. äijiä siitä, että Kristuksen malli on kuolemaan asti uhrautumista. Dorkalta pitäisi kysyä suoraan: Haluatko todella rakastaa kuolemaan asti? Siis kuolla vaimosi puolesta! Sitähän se tarkoittaa.
Eivät nämä helppoja juttuja ole. On kynnysmattoja ja virtahepoja. On narsisteja ja muuten vaan uunoja.
Ja vaikka olisimme suht "normaaleja, on paljon sellaista, mitä emme tajua silloin kun sen aika olisi. Usein sitten kadutaan elämän ehtoossa kaikenlaista.
Jatkan vielä omakohtaisella kertomisella. Olemme vaimoni kanssa jo hyvällä matkaa kohti neljättäkymmentä aviovuotta. Molemmat osaamme olla itsepäisiä ja kuin tulta ja tappuraa kunhan sille päälle alamme. Nykyisin enää harvemmin. Eikä koskaan niin, että mieleen olisi tullut lähteä yhteisestä elosta. Nykyisin naureskelemme vain, että ei sitä jaksa enää edes riidellä 
Monia isoja ja pieniä päätöksiä olemme tehneet ja niistä joskus vängänneetkin jonkun aikaa, mutta aina on sitten löydetty se yhteinen ratkaisu. Jos ei muuta niin vähän kuin lehmäkaupalla eli toinen on saanut sitten myönnytyksenä jotakin toista läpi. Ihmeesti ihminen venyy ja oppii kun vain haluaa ja ei ole viimeisen päälle itsekäs omien halujensa suhteen. En olisi koskaan voinut ratkaista mitään asiaa siten, että olisin todennut, että näin tehdään, koska minä olen pää tai minä tiedän paremmin tai koska minulla on isompi palkka tai suurempi vastuu ulkopuolella talouden tms
PS. Kai yhteiselomme on jonkin verran mallikasta ulospäinkin, koska kerran yksi tuttu pappi kysyi vakavasti, että voisimmeko tulla riparille kertomaan pitkän ja onnellisen avioliiton salaisuuksista.