Synnin määrittelyä Roomalaiskirjeen valossa


#1

No niin. Minäpä yritän selvittää ajatteluani. Ajattelen tällä hetkellä jotakuinkin niin, että syntiä on varsinaisessa mielessä Jumalan lain rikkominen. Siis se, että tehdessäsi teon tiedät rikkovasi Jumalan lakia ja tahtoa vastaan. Laajennetussa mielessä syntinä voidaan pitää myös sellaista tekoa, jossa rikotaan Jumalan tahtoa vastaan aikomatta kuitenkaan tehdä sitä, vaan vahingossa siis rikotaan. Tämä ei minusta ole kuitenkaan syntiä sen varsinaisessa mielessä.

Minä olen niin kyllästynyt siihen, että vahingossa tekemiäni vääriä asioita, kaikkia pahuuksia joita olen saanut aikaan niitä tahtomatta, ja kaikkea muuta vastaavaa nimitetään synniksi. Se on minun mielestäni masentunutta teologiaa, jossa ihminen lähtee omasta langenneisuudestaan, ja luulee että hän on sen vuoksi kadotettu - vaikka hänen langenneisuutensa on kasteen vuoksi jo annettu anteeksi. Kun näitä vahinkoja nimitetään synneiksi, se synnyttää pelkoa: olenko vahingossa tehnyt jonkin synnin, jota en tiedä? Olenko ripittäytynyt? Tämän masentuneen teologian vuoksi meillä on jo niin paljon sisäistä katumusta, tai oikeammin häpeää, että se helposti peittää armon näkyvistä.

Sen sijaan jos ajattelemme, että sellaisia syntejä, joita meidän on kaduttava, ovat ne, jotka olemme tehneet tietoisina siitä, että ne ovat Jumalan tahdon rikkomista - ja minä ainakin tiedän, että teen niitä - niin tällöin synti, armo, katumus, rippi ja usko asettuvat selkeämmin armolliseen linjaan.

Jumalanpalveluksen yhteisestä ripistä puhuttaessa erotetaan usein armonvakuutus ja absoluutio. Ensin mainitttu liittyy siihen, että me tunnustamme olevamme langenneita, ja tämän jälkeen “ripittäjä” sanoo meille: mutta muistathan, että meidän langenneisuutemme, meidän virheellisyytemme, meidän perisyntimme, ovat kaikki Jumalan armon suojissa. Tämä on suurta armoa, että Jumala antaa virheemme anteeksi. Mutta suurempaa armoa (!!!) on se, että Jumala antaa anteeksi myös ne teot, jotka olemme tehneet tietoisina siitä, että ne ovat Jumalan tahdon vastaisia. Absoluutio liittyy näihin: me tunnustamme syntiset tekomme, joiden vuoksi olemme joutuneet syyllisiksi Jumalan edessä - absoluutiossa näiden syyllisyys pyyhitään pois. (Yksityisrippi on luonteeltaan absolutiivinen.) Mieti! Kuinka paljon ihanampi on se armo, että Jumala, tuo armollinen armahtaja, antaa anteeksi virheemme, mutta myös sen, että olemme tarkoituksellisesti sotineet hänen lakiaan vastaan ja rikkoneet sitä monin tavoin!

Minä myös ajattelen, että tällä tavalla ajateltuna synti ei ole aivan jokahetkistä. Päivittäin tulee tilanteita, joissa teemme väärin, ja siis Jumalan tahdon vastaisesti jo tehdessämme tekomme. Minä ainakin. Ja nämä teot ovat ainakin minulla sellaisia, että ne jäävät mieleeni. Se ei johda mihinkään omantunnon kaiveluun, että mitäs sitä tulikaan tehtyä, vaan pystyn kyllä luettelemaan ainakin parin viime päivän ajalta, milloin olen tietoisesti rikkonut Jumalan tahtoa vastaan, siis tehnyt syntiä. Nämä syntini tuon Herralleni sunnuntaina ja jätän ne sinne, Jumalan kasvojen eteen, missä Kristuksen risti on Isän silmien edessä ikuisena uhrina.

Eli siis: kuinka ihana onkaan se armo, että Jumala antaa virheet anteeksi kasteen armon kautta, ihan “noin vain”! Ja kuinka autuaampaa onkaan se armo, että Jumala antaa synnitkin anteeksi katumuksessa ja uskossa.

Huh. Menipä paatokselliseksi. Minua on viime aikoina suuresti puhutellut Jumalan armon ihanuus, kauneus, autuus, kun tajusin sen, että Jumala oikeasti antaa anteeksi myös tarkoituksellisesti pahat teot. Anteeksianto ei koske vain virheitä.


Mikä tekee avioliiton?
#2

[quote=“Silvanus, post:66, topic:660, full:true”]Minä olen niin kyllästynyt siihen, että vahingossa tekemiäni vääriä asioita, kaikkia pahuuksia joita olen saanut aikaan niitä tahtomatta, ja kaikkea muuta vastaavaa nimitetään synniksi. Se on minun mielestäni masentunutta teologiaa, jossa ihminen lähtee omasta langenneisuudestaan, ja luulee että hän on sen vuoksi kadotettu - vaikka hänen langenneisuutensa on kasteen vuoksi jo annettu anteeksi. Kun näitä vahinkoja nimitetään synneiksi, se synnyttää pelkoa: olenko vahingossa tehnyt jonkin synnin, jota en tiedä? Olenko ripittäytynyt? Tämän masentuneen teologian vuoksi meillä on jo niin paljon sisäistä katumusta, tai oikeammin häpeää, että se helposti peittää armon näkyvistä.
[/quote]

Minusta tuossa pannaan liiaksi paino tietoisuudelle. Siis sellaiselle idealle, että ihminen “oikeasti” tahtoo asioita vain, jos tiedostaa tahtovansa. En usko, että psykologiakaan tukee sitä. (Vaikka myönnän, ettei minulla varmaa tietoa ole.) Lisäksi hyppy syntisyydestä kadotettuisuuteen on outo. Jos kristitty pitää itseään kadotettuna, olennaisin vika tuskin on syntikäsityksessä. Se lienee ennemmin siinä, että käsitys armosta on kieroutunut. Muussa tapauksessa “masentunut teologia” ei millään muotoa ole välttämätön eikä edes todennäköinen seuraus laajemmasta syntikäsityksestä.


#3

Tarkoitukseni on tässä siis seurata Paavalia, joka kirjoittaa: “Olihan synti maailmassa ennen lain antamistakin, mutta missä lakia ei ole, siellä ei synneistä pidetä kirjaa.” (Room. 5:13) Ajatus siis on, että varsinainen synti on sellainen synti, josta pidetään kirjaa, koska se on annetun lain rikkomista. Synti laajassa mielessä puolestaan on kaikki Jumalan tahdon vastainen toiminta, mutta vasta lain rikkomisen kautta se on varsinainen synti.


#4

Toisaalta, lähtökohtaisesti kadotettuja näyttävät Paavalin mukaan päätyvän ne “ei varsinaista syntiä” tehneetkin.


#5

Hetkinen, mihin kohtaan viittaat?

Oman ajatteluni mukaisesti varsinainen synti tosiaan liittyy myös armon kirkastumiseen: “Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” Toisin sanoen, missä ihmiset tajuavat armon kattavan myös ne teot, joita he tekevät tietoisesti, eivätkä vahingossa, siellä armon suuruus ymmärretään.

Samaa linjaa ajattelen tämän menevän: “Mitä meidän on siis sanottava? Onko laki syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: “Älä himoitse.” Saatuaan lain käskystä aiheen synti herätti minussa kaikenlaisia himoja. Ilman lakia synti on kuollut.” Ilman lakia synti on kuollut, koska ihminen ei voi rikkoa lakia. Ellei hän tiedä rikkovansa lakia, hänen aikomuksenaan ei ole rikkoa lakia, vaan vain tehdä jotain. “Jotta synti paljastuisi synniksi, se tuotti minulle hyvän avulla kuoleman.” Laki, se tarkoittaa tässä siis tietoisuutta laista. Tietoisuus laista tuotti minulle lain avulla kuoleman.


#6

Ainakin Room. 2:12: Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla.

Lueskelin eilen Roomalaiskirjettä ja totesin, että sitä pitäisiä käydä läpi kunnon kommentaarien kanssa. Joskus on tullut tehtyä, mutta minun muistiini jää harvoja asioita. (Varmaan ovat arkistoituina jonnekin aivojen kolkkaan, mutta arkistonhoitaja on sekä huolimaton että laiska eikä löydä tarpeellisiakaan juttuja.)


#7

Tämäpä mielenkiintoista. Huomaan, että se mikä sinulle näyttäytyy masentuneelta teologialta on mulle suuri vapautus. Kun teen syntiä tiedostamatta tai tietoisesti, muistan että tämä johtuu langenneisuudestani. Ja kun näen kaverinkin kamppailevan vanhan aatun kanssa, niin asenteeni häntä kohtaan on tämän langenneisuusasian takia armollinen. Jeesus on jo sovittanut syntimme. Niin minun kuin hänenkin. Mikäli me uskolla vastaanotamme sanan lupauksen, olemme vapaita Kristuksessa.

Jäin miettimään tuota rippiasiaa. En suinkaan sitä väheksy. Ripillä on paikkansa. Minä ymmärtäisin sillä tavoin, että Jumala on halunnut järjestää mahdollisimman sopivan armovälinevalikoiman uskomme synnyttämiseksi, ylläpitämiseksi ja vahvistukseksi. Olen taipuvainen ajattelemaan niin, että armovälineitä on erilaisia, jotta se tavoittaisi eri tavoin käsittäviä ihmisiä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö voisi ymmärtää kaikkien armovälineiden avun. Mutta jotta yksinkertaisimmatkin ihmiset voisivat uskoa, on Jumala viisaudessaan antanut useita vaihtoehtoja. Mutta ripistä tai katumuksesta ei voida tehdä armon ehtoa. Minä en voi itsestäni pusertaa väkisin tunteita. En myöskään välttämättä koskaa tule katumaan syntejäni riittävällä ymmärryksellä ja syvyydellä. Jeesus antaa katumuksenkin. Hän on lunastus ja pyhitys. Minun uskoni tarttuu tähän.

Olen kanssasi toki varmaan suuresta osasta asioita ihan samoilla linjoilla ja ymmärryksemme lienevät yhteneväiset. Ihan itseni takia haluan käydä tätä keskustelua. Mietin nimittäin vielä tuota kun kuvaat sitä, miten mieleenjääneet synnit sunnuntaisin ripissä saadaan anteeksi. Toki näinkin. Mutta. Mulle tämä kävisi aivan liian raskaaksi. Mun uskoni ei lähde tällaisesta. Olisin liian taakoitettu, tiedän kokemuksesta. Antti vois sen Roomalaiskirjeen kaivaa esiin. Niin päästäis keskustelemaan. En minä itseäni vapahda, kun tunnen piston sydämessäni, että tällainen sinä olet ihmispolo, taas livahti ikeä sana suusta tai oletko noin kateellinen ystävällesi, vaan silloin minä muistan että perisynnin takia olen ymmärrystäni myöten viallinen. Mutta Jumalan lupaus pelastuksesta, pelastuksen sana lupaa, minut on vapaaksi ostettu. Olen Jumalan lapsi. Olisi liian raskasta odottaa sunnuntaihin tai rippiin ikään kuin säästää syntejä muisteltavaksi. Toki synnintunnustuksessa ja ripissä saattaa muistua mieleen jotain erityistä viikon varrella tapahtunutta, mutta en minä niitä erikseen pyri muistelemaan.


Ehtoollisella käymisen tarkoitus
#8

[quote=“Silvanus, post:3, topic:1877, full:true”]
Tarkoitukseni on tässä siis seurata Paavalia, joka kirjoittaa: “Olihan synti maailmassa ennen lain antamistakin, mutta missä lakia ei ole, siellä ei synneistä pidetä kirjaa.” (Room. 5:13) Ajatus siis on, että varsinainen synti on sellainen synti, josta pidetään kirjaa, koska se on annetun lain rikkomista. Synti laajassa mielessä puolestaan on kaikki Jumalan tahdon vastainen toiminta, mutta vasta lain rikkomisen kautta se on varsinainen synti.[/quote]

Mielenkiintoinen aihe, yritän muistaa/jaksaa/ehtiä jatkaa tästä joskus. Nyt sanon vain sen, että mielestäni käyttämäsi termi “varsinainen synti” näin määriteltynä ei ole onnistunut. Pitäytyisin mieluummin Paavalin ilmauksessa, että synti katsotaan tai ei katsota jonkun syyksi/viaksi/tms (ἁμαρτία δὲ οὐκ ἐλλογεῖται μὴ ὄντος νόμου, Vulg. peccatum autem non inputatur cum lex non est).

Tähän liittyy se, kun Jeesus muistaakseni jossain Johanneksen evankeliumin kohdassa sanoi joillekin juutalaisille jotain sen tapaista, että teidät tuomitaan Mooseksen lain mukaan, koska vetoatte Moosekseen; muutoin ette olisi syyllisiä Mooseksen lain rikkomiseen.

Tähän liittyy myös se, kun Paavali jossain kirjoittaa, että hän on vapautunut (VT:n) laista, mutta tulisi taas lainrikkojaksi (synnintekijäksi), jos ryhtyisi uudelleen kehittämään itselleen jotain uutta lakia.

Tämä kaikki nyt ihan muistinvaraisesti, joten voi olla että tarkemmalla lukemisella joudun korjaamaan puheitani tässä.