No niin. Minäpä yritän selvittää ajatteluani. Ajattelen tällä hetkellä jotakuinkin niin, että syntiä on varsinaisessa mielessä Jumalan lain rikkominen. Siis se, että tehdessäsi teon tiedät rikkovasi Jumalan lakia ja tahtoa vastaan. Laajennetussa mielessä syntinä voidaan pitää myös sellaista tekoa, jossa rikotaan Jumalan tahtoa vastaan aikomatta kuitenkaan tehdä sitä, vaan vahingossa siis rikotaan. Tämä ei minusta ole kuitenkaan syntiä sen varsinaisessa mielessä.
Minä olen niin kyllästynyt siihen, että vahingossa tekemiäni vääriä asioita, kaikkia pahuuksia joita olen saanut aikaan niitä tahtomatta, ja kaikkea muuta vastaavaa nimitetään synniksi. Se on minun mielestäni masentunutta teologiaa, jossa ihminen lähtee omasta langenneisuudestaan, ja luulee että hän on sen vuoksi kadotettu - vaikka hänen langenneisuutensa on kasteen vuoksi jo annettu anteeksi. Kun näitä vahinkoja nimitetään synneiksi, se synnyttää pelkoa: olenko vahingossa tehnyt jonkin synnin, jota en tiedä? Olenko ripittäytynyt? Tämän masentuneen teologian vuoksi meillä on jo niin paljon sisäistä katumusta, tai oikeammin häpeää, että se helposti peittää armon näkyvistä.
Sen sijaan jos ajattelemme, että sellaisia syntejä, joita meidän on kaduttava, ovat ne, jotka olemme tehneet tietoisina siitä, että ne ovat Jumalan tahdon rikkomista - ja minä ainakin tiedän, että teen niitä - niin tällöin synti, armo, katumus, rippi ja usko asettuvat selkeämmin armolliseen linjaan.
Jumalanpalveluksen yhteisestä ripistä puhuttaessa erotetaan usein armonvakuutus ja absoluutio. Ensin mainitttu liittyy siihen, että me tunnustamme olevamme langenneita, ja tämän jälkeen “ripittäjä” sanoo meille: mutta muistathan, että meidän langenneisuutemme, meidän virheellisyytemme, meidän perisyntimme, ovat kaikki Jumalan armon suojissa. Tämä on suurta armoa, että Jumala antaa virheemme anteeksi. Mutta suurempaa armoa (!!!) on se, että Jumala antaa anteeksi myös ne teot, jotka olemme tehneet tietoisina siitä, että ne ovat Jumalan tahdon vastaisia. Absoluutio liittyy näihin: me tunnustamme syntiset tekomme, joiden vuoksi olemme joutuneet syyllisiksi Jumalan edessä - absoluutiossa näiden syyllisyys pyyhitään pois. (Yksityisrippi on luonteeltaan absolutiivinen.) Mieti! Kuinka paljon ihanampi on se armo, että Jumala, tuo armollinen armahtaja, antaa anteeksi virheemme, mutta myös sen, että olemme tarkoituksellisesti sotineet hänen lakiaan vastaan ja rikkoneet sitä monin tavoin!
Minä myös ajattelen, että tällä tavalla ajateltuna synti ei ole aivan jokahetkistä. Päivittäin tulee tilanteita, joissa teemme väärin, ja siis Jumalan tahdon vastaisesti jo tehdessämme tekomme. Minä ainakin. Ja nämä teot ovat ainakin minulla sellaisia, että ne jäävät mieleeni. Se ei johda mihinkään omantunnon kaiveluun, että mitäs sitä tulikaan tehtyä, vaan pystyn kyllä luettelemaan ainakin parin viime päivän ajalta, milloin olen tietoisesti rikkonut Jumalan tahtoa vastaan, siis tehnyt syntiä. Nämä syntini tuon Herralleni sunnuntaina ja jätän ne sinne, Jumalan kasvojen eteen, missä Kristuksen risti on Isän silmien edessä ikuisena uhrina.
Eli siis: kuinka ihana onkaan se armo, että Jumala antaa virheet anteeksi kasteen armon kautta, ihan “noin vain”! Ja kuinka autuaampaa onkaan se armo, että Jumala antaa synnitkin anteeksi katumuksessa ja uskossa.
Huh. Menipä paatokselliseksi. Minua on viime aikoina suuresti puhutellut Jumalan armon ihanuus, kauneus, autuus, kun tajusin sen, että Jumala oikeasti antaa anteeksi myös tarkoituksellisesti pahat teot. Anteeksianto ei koske vain virheitä.