Sekä Kristus että apostoli Paavali pitävät neitseellistä elämää parempana kuin avioliittoa, joka on myönnytys niille, jotka eivät pysty neitseelliseen elämään. Näitä on enemmän kuin riittävästi, jotta ihmiskunta ei kuole sukupuuttoon.
Seksistä ja himosta kirjoittaa Pyhän Vladimirin pappisseminaarin rehtori Alexander Schmemann teoksessa _Vedestä ja Hengestä_ s. 228–232:
”Olemme synnissä saaneet alkumme…” Tämä näennäinen sikiämisen ja siis seksin samastaminen syntiin ja epäpuhtauteen näyttää herättävän pahennusta modernissa ihmisessä, myös kristityssä modernissa ihmisessä. Tämä skandaali osuu kuitenkin vain niihin, jotka ovat joko unohtaneet tai torjuneet kristillisen näkemyksen ihmisestä ja kristillisen käsityksen seksistä. Meidän ajallemme – ja tämä enemmän kuin mikään muu ilmaisee aikamme radikaalin kristinuskosta luopumisen – on ominaista pyrkimys vapauttaa seksuaalisuus ennen kaikkea synnin, syyllisyyden ja häpeän sivumerkityksistä. Koska seksi on luonnollista, se on hyvää; ja kun se on hyvää, se on viatonta. Tällainen on ihmisen seksuaalisen vapautuksen perusyhtälö. Juuri tämän yhtälön kirkko hylkää aivan samoin kuin se hylkää manikealaisen dualistisen seksin samastamisen pahaan. Kristillisen maailmankatsomuksen mukaan ihmisen luonto, vaikka se onkin pohjimmiltaan ja ontologisesti hyvä, on langennut, eikä vain osaksi, niin että tietyt kyvyt olisivat säilyneet koskemattomina ja viattomina, vaan kokonaisuudessaan. ”Seksin” ainoalaatuisuus on siinä, että kun se on elimellisesti yhteydessä ihmisen korkeimpiin jumalallisiin lahjoihin, rakkauden lahjaan, se on traagisen moniselitteisyyden polttopiste, joka on ominaista ihmisen langenneelle luonnolle. Seksi ei ole vain rakkauden ilmaus; se on itsessään rakkaus. Toisaalta se on kuitenkin myös se ”locus” eli kohta, missä räikeimmin näkyy ihmisen alistumisen eläimellisyydelle, ihmisen luonnon ja elämän radikaali rikkoutuminen ja eheyden menetys. Seksin kaksi napaa ja viettiä – rakkaus ja himo – ovat sekoittuneet keskenään niin, että niitä on mahdotonta erottaa ja eristää toisistaan. Tästä johtuu kirkon todella ristiriitainen, antinominen, lähestymistapa seksiin ja mahdottomuus ratkaista tätä ristiriitaa yksinkertaisen mustavalkoisesti.
Olisi todella väärin ajatella, että kirkko kieltäessään avioliiton ulkopuolisen seksin pahana yksinkertaisesti vahvistaa sen hyväksi avioliitossa. Sillä koko asian ydin on siinä, että seksi, harjoitettiinpa sitä avioliitossa tai sen ulkopuolella, siinä määrin kuin se on himoa, kuuluu kokonaan tähän maailmaan, jonka muoto on katoavainen eikä nykyisessä muodossaan peri Jumalan valtakuntaa. Ja koska seksi on ”ruumiin halujen, silmien pyyteiden ja mahtailevan elämän” (1. Joh. 2:16) polttopiste ja ilmaus, joka muovaa ja määrittelee tämän maailman elämää, seksi on lain eikä armon alla. Lain alla oleminen ei tarkoita, että se olisi tuomittu; se tarkoittaa, että sitä säännellään suhteessa elämännäkemyksen kokonaisuuteen ja sen valossa; se alistetaan tälle näkemykselle, sisällytetään sen rajoihin, sen järjestykseen, joka on tälle maailmalle ainoa suoja itsetuhon pimeitä ja irrationaalisia voimia vastaan. Jos seksi on kielletty avioliiton ulkopuolella ja sallittu sen sisällä, näin on siksi, että avioliitto – huolimatta sen turmeltuneisuudesta langenneessa maailmassa – kuuluu tuohon korkeampaan näkemykseen, joka voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Sen sijaan se, että ihminen pelkästään tyydyttää luonnolliset viettinsä ja tarpeensa, niin luonnolliselta ja tyydyttävältä kuin se voikin tuntua, ei kuulu tähän näkemykseen vaan johtaa tuhoon ja osoittautuu luonnonvastaiseksi. Laki ei voi muuttaa eikä lunastaa. Asettamalla rajat ja pitämällä yllä tiettyä järjestystä se voi kuitenkin viitata itsensä tuolle puolen, langenneen luonnon tuolle puolen. Se voi antaa ihmiselle tietoisuuden korkeammasta elämännäkemyksestä ja saada hänet haluamaan sitä. Juuri tästä syystä kirkko tuomitsee todella demonisiksi kaikki ideat ja trendit, jotka eri tavoin kutsuvat seksuaaliseen vapautukseen. Jos seksi – käsitys siitä ja sille annetusta arvosta – on aina ollut kirkolle kaiken inhimillisen moraalin koetinkivi, se ei johdu siitä, että kirkolla olisi ollut sairaalloinen ja syyllisyyden leimaama pakkomielle kaikkea lihallista kohtaan, kuten monet nykyään ajattelevat. Itse asiassa patologisuus ja pakkomielteen aiheuttama pitkästyminen on tullut yhä enemmän vapaan seksin tavaramerkiksi, tavaramerkiksi kaikille yrityksille tehdä seksistä ja vain seksistä inhimillisen elämän ja inhimillisen rakkauden ainoa sisältö. Päinvastoin: kirkon kanta seksiin johtuu siitä, että se on aina tuntenut ihmisen todellisen luonnon ja hänen todellisen kutsumuksensa ja myös sen, että tuollainen vapautus johtaa lopulta ihmisen täydelliseen orjuutukseen ja siten hänen itsetuhoonsa ihmisenä.
Kirkon silmissä kaikki, mitä ”maailmassa elävä ja lihaan pukeutunut” ihminen voi ja mitä hänen täytyy tehdä, on hyväksyä – nöyränä ja kuuliaisena – Jumalan ilmoittama laki, joka ainakin jossain määrin vapauttaa hänet seksuaalisuuden pimeästä ja irrationaalisesta hirmuvallasta. Laki asettaa seksuaalisuuden omalle paikalleen, edes hämärästi rakkauden palvelijaksi eikä sen ainoaksi herraksi. Laki ei pyhitä eikä kiroa seksiä. Paljastamalla ihmiselle totuuden seksistä, sen lähtemättömästä ja traagisesta kaksiselitteisyydestä, se auttaa ihmistä varjelemaan näyn omasta todellisesta luonnostaan ja kilvoittelemaan sen eheyden puolesta tai – toisin sanoen – etsimään armoa.
Siis tällaisessa asiayhteydessä meidän pitää kuulla ja ymmärtää se, miten kirkko suhtautuu uuden ihmisolennon maailmaan tuloon. – – Ei ole vain niin, ettei sikiäminen ole synti; se on todella jumalallisista lahjoista ihmeellisimmän täyttymys: elämän antamisen voima. Kuitenkin sikiämisemme on tapahtunut synnissä, sillä himosta on tullut sikiämisen eroon pääsemätön elementti.