Tarpeeton armo

Oppi
43

Luukkaan evankeliumin mukaan ristin ottaminen tapahtuu joka päivä.

“Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” (Luuk. 9:23)

Jos on kristillisyyttä, joka ei ole Jeesuksen seuraamista, niin silloin voi olla kristitty kantamatta joka päivä ristiä. En itse näe UT:n valossa uskottavana sellaista kristillisyyttä. En usko, että ristin kantaminen (Luuk. 9:23) ei tarkoita minkäänlaista henkilökohtaista kärsimystä. Kristillinen kärsimys on nähdäkseni tietenkin myös “jaettua” kärsimystä tai osallisuutta Kristuksen kärsimyksiin.

“Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme.” (Room. 8:16-17)

3 tykkäystä
44

Minua viehättää väite: Ihmiset eivät pysty erittelemään ahdistuksen syitä, kun tilanne on päällä. Vasta jälkeenpäin, jos silloinkaan kovin kirkkaasti.

Monet vanhat virret ja laulut ovat syntyneet sotien, köyhyyden, kulkutautien ja muun ulkoisen murheen keskellä. Niissä on kuultavissa kristityn kokema muukalaisuuden perussyke. Tämä maailma tarkoittaa sekä ajallista että hengellistä vaivan lähdettä. Vanhan Aatamin ja ulkonaisen pahan aiheuttamat kiusat kietoutuvat toisiinsa.

Virsissä on monesti teologiaa enemmän kuin kansan lauluissa. Silti sisältö voi olla kokijan ja veisaajan mielestä lähes sama.

Pohjoisamerikkalainen laulusto on usein karuudessaan koskettavaa:

I’m just a poor wayfaring stranger,
I’m trav’ling through this world below;
There is no sickness, toil, nor danger,
In that bright world to which I go.

I’m going there to see my father,
I’m going there no more to roam;
I’m just a going over Jordan,
I’m just a going over home.

Meidän maamme ja elinaikamme on harvinaisen pitkän rauhan ja hyvinvoinnin hellittelemä. Hyvin poikkeuksellista. Lähes aina kristityt ovat eläneet keskellä ulkoista ahdistusta ja kamppailua kuolemaa ja sairauksia vastaan. Se on tuttua nytkin lähes kaikkialla, lähimpänä meitä Ukrainassa…
Myös täällä “lintukodossa” yksilön elämä voi täyttyä murheesta - edes raha ja ruoka ei sitä aina poista. Olkoon ahdistus sitten sisällä tai ulkona, muukalaisuus on tuttua useimmille, ja kaipaus matkalta kotiin täyttää sydämet.

2 tykkäystä
45

En minäkään! Olen lapsesta saakka sairastanut ja tämän sairaus on ollut Jumalan lahja, jolla hän on irrottanut minut itsestäni turvaamaan häneen. Ja voin vakuuttaa että se on ollut kova risti ja vielä kun siihen on syöpäkin tullut lisäksi niin vähänpä siinä on ulkonaisesti iloittu. Mutta tieteoisuus siitä, että kaikki mikä kohtaa minua, kohtaa Kristusta ja hän kyllä kestää! Se tuottaa sisäisen ilon, vaikka ulkonainen kärsimys on jatkuvana matkakumppanina.

1 tykkäys
46

Tässä kotoinen kaipauslaulu.
Lukekaapa syntyhistoria. Vuosi 1919, runon synnyinaika, antaa jo vihjeen, missä ilmapiirissä on oltu…

2 tykkäystä
47

Sekä ihmisten että eläinten elämä on nähdäkseni paavalilaisessa ajattelussa kärsimyksenalaista, ja siitä syystä se on mielestäni hyvin todellisuutta vastaavaa ajattelua. Maailma on kristillisestä(kin) näkökulmasta paha paikka.

Paljon on positiivisia kokemuksia niin monilla ihmisillä kuin eläimilläkin, mutta ne eivät ole samalla tasolla kärsimysten kanssa. On kroonista kipua, mutta ei tasajatkuista hyvän olon tunnetta. Vaikka olisi, harva suostuisi kokemaan hirvittävää kipua edes minuuttien ajan, jos se olisi edellytys äärettömän suurelle ilolle samaksi ajaksi. En usko, että on ihmistä, joka olisi valmis vapaaehtoisesti kokemaan sata vuotta helvetillistä tuskaa, jos sen seurauksena saisi kokea sata vuotta käsittämätöntä iloa tai nautintoa. Kärsimys painaa käytännössä vaa’assa enemmän kuin ilo tai nautinto siinä mielessä.

“Me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta.” (Room. 8:22-23)

Jos kristittynä ajattelisi, että on ansainnut syntisyytensä tähden kärsimyksensä, niin silloin voisi varmaan kärsivällisesti kantaa esim. sairauden ristinsä, varsinkin kun armo ja ikuinen elämä on luvattu kärsivälle kaikesta syntiviheliäisyydestä huolimatta? Jos kristittynä ajattelee, ettei ole ansainnut kärsimyksiään, niin voi tulkita ne samankaltaisiksi kärsimyksiksi kuin mitä täysin synnitön Jeesus koki? Silloin kärsimys on kunniaa ja armoa?

Paavali antaa ymmärtää, että kristityn kärsimys on armoa: “Teidän on suotu, Kristuksen tähden, ei ainoastaan uskoa häneen, vaan myös kärsiä hänen tähtensä.” (Fil. 1:29)

48

Näkisin että sairaudet ja kärsimykset eivät ole mitenkään erityisesti kristilliselle elämälle tunnusomaisia väistämättömyyksiä, sillä ne kuuluvat kaikille tässä maailmassa. Usko Jeesukseen voi toki tuottaa vainoa jossakin päin planeettaa, mutta varma olen siitä, että kristinusko itsessään ei lisää ihmisten taakkoja vaan vähentää niitä. Ahdistukset eivät siis nouse suoraan hengellisen elämän suunnalta.

Jumalan kuritus rakkaudessa on toki mahdollinen, mutta se on hieman eri asia, samoin kuin se, että jumalisesti eläminen voi tuottaa vainoa ulkoa päin. En silti sulje pois sitä mahdollisuutta, että kristityn elämään voidaan vuodattaa ahdistusta, joka tapahtuu Jumalan kirkastamiseksi (Joh 21:19). On kuitenkin varmasti ihan oikein rukoilla, että Jumala päästää meidät pahasta ja kiusauksista (Matt 6:13; Joh 17:15). Jumala voi toki olla suostumatta pyyntöihimme, meidän hyväksemme.

olet varmaan huomannut, että pistinkohtaan liittyy armon kirkastuminen ja sen riittäminen (12:9)? Miksi ajattelet, että armon kirkastumista ja riittämistä korostetaan kohdassa, joka liittyy kristityn kärsimykseen?

Pistimeksi on kyseisessä kohdassa ilmoitettu saatanan enkeli, mikä mielestäni viittaa jonkinlaiseen lihan (vanhan luonnon) heikkouteen liittyvään stimulanssiin, ei välttämättä esimerkiksi sairauteen tai muuhun kärsimykseen. Ja Jumala lohduttaa Paavalia, että armo riittää, vaikka vanha luonto on heikoilla. (En todellakaan tarkoita riivaustilaa.)

Lukijan omasta asenteesta ja pelastusopista riippuu, pitääkö Raamatun jakeita uhkaavina vai ei, eli onko Raamattu kristitylle lakikirja vain lahjakirja. Mielestäni tavallisten kristittyjen kannattaa lukea sitä hengelliseksi ravinnoksi ja antaa opillisten kokonaisuuksien linjaukset kirkkojen huoleksi.

1 tykkäys
49

Sisältääkö tämä oletuksen, että kirkko ei voi erehtyä ja tavallisen kritistyn tulee alistua sen opeille ja käytännöille olivat ne mitä tahansa?

50

No ei oikeastaan kumpaakaan, sillä opeissa on eroja ja yksilöuskova on aika lailla vapaa olento. Mutta usko on se, joka joka tapauksessa sitoo kaikki kristityt yhteen ja nähdäkseni nimenomaan pelastusopillisessa mielessä - tai tarkemmin Kristus, johon uskomme.

51

On totta, että maailmassamme kärsimys on suurta ja kauheaa. Jobin kirjan lukeminenkaan ei valaise asiaa lopullisesti, vaikka auttaa kumma kyllä. Monella on niin, että ei ole kestänyt osakseen tulevaa kärsimystä ja se voi olla meidänkin tulevaisuuttamme. (Raamattu profetoi.)
Silti en enää ymmärrä, että luopuu kristinuskosta sen takia, (Joskus olen). Jeesushan ylösnousemisessaan lupaa varmasti (sen tulevaisuuden ja toivon). Jos on todella uskonut ja uskoo oikeasti, ei voi luopua, koska silloinhan kaikki menee ja on pelkkää turhuutta kaikki. Silloin ei ainakaan voi kestää.
Sitä paitsi Jumala voi tarvittaessa jo täällä ajassamme muuttaa kaiken ja antaa helpotusta ja ymmärrystä.
Kaikkien osa ei kuitenkaan ole ollut pelkkää kärsimystä. On uskottava, että Jumala tietää, vaikka me emme, miksi!
En siis tässä yritä yhtään olla parempi, vaan ymmärrän kuitenkin ihmisiä, jotka eivät ole kestäneet.
Itse en ymmärrä myöskään kaikkea, mitä minulle on tapahtunut, enkä omista kärsimyksistäni puoliakaan. Toivon hartaasti ja kiitän, jos saan uskoni pitää. En myöskään jaksa katsella ja ajatella maailman kärsimystä. Vanhana omat kärsimykset luonnollisesti eivät aiheuta samaa tuskaa kuin nuorena. Vaikea on ollut ymmärtää ja kestää kristittyjen vainoa alussa ja nykyisin, mutta ei se vie uskoa paremmasta tulevaisuudesta ja onko sillä lopulta väliä jos ja kun on uusi elämä, lyhyen kärsimyksen jälkeen. En vähättele siis taaskaan, mutta olisiko ainoa totuus?
Jeesus Kristus on siis ainoa vastaus kärsimykseen ja kaikkeen. (Kiitos että lääketieteellistä apuakin on ja rukouksiinkin vastataan!)

52

Kyllä, nimenomaan Kristus on se, joka sitoo kristityt yhteen ja siksi puhummekin Kristuksen Kirkosta, emme häsmäisesti kaikista maailman uskontulkinnoista, jotka kätkeytyvät kirkon pettävän nimen alle. Ihmisten perustama kirkko voi erehtyä, koska sillä on vielä liha ja veri.

Gal 1:8: “Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.”

Joh.2: 23-25. Mutta kun hän oli Jerusalemissa pääsiäisenä, juhlan aikana, uskoivat monet hänen nimeensä, nähdessään hänen tunnustekonsa, jotka hän teki. Mutta Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sentähden että hän tunsi kaikki eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on.

Me näemme herran varoittavan oman esimerkkinsä kautta uskomasta itseämme ihmisille. Me luimme kun hän saarnasi Jerusalemissa, hän ei uskonut itseänsä noille, jotka uskoivat häneen. ”Jeesus ei uskonut itseänsä heille, sillä hän tiesi mitä ihmisessä on.” Tästä me opimme varustautumaan ja valmistautumaan huutoa vastaan, ei ainoastaan paavilaisia, vaan myös omaa omaatuntoamme, joka jaarittelee loppumattomasti ja soimaa meitä sanoilla; ”kuuntele, tämä oli tehty, kirjoitettu ja sanottu näiden pyhien miesten kautta, Augustinuksen, Ambrosen ja muiden, näin se täytyy uskoa ja matkia.” Tässä herra ei puhu epäuskoisista ja pahoista ihmisistä, vaan sellaisista, jotka uskoivat häneen. Meille kerrotaan, että hän ei uskonut itseänsä heille, kuten teksti sanoo, hän tiesi mitä ihmisessä on. Evankelista tahtoo osoittaa, että oli turhaa kenellekään tulla ja kertoa herralle: ”Oi herra, nämä ovat todella hyviä, hurskaita ihmisiä ja hyviä kristittyjä. He todella uskovat ja sinun täytyy uskoa itsesi heille. He ovat vakavissaan kaikessa mitä he sanovat ja tekevät.” Herra olisi voinut vastata: ”hyvät ystäväni, älkää yrittäkö opettaa minua tuntemaan ihmistä. Minä tiedän oikein hyvin, että nämä ihmiset uskovat; kuitenkaan minä en usko itseäni heille.” Miksi ei? Ei ole epäjohdonmukaista sanoa, että ihmiset uskovat, vaikka uskovat ovat silti myös ihmisiä, joille ei pitäisi uskoa itseänsä. Sillä ihmiset voivat erehtyä ja tehdä syntiä, he eivät ole vielä riisuneet vanhaa nahkaansa. Ollaksemme varmoja, me uskomme ja olemme hengellisiä, mutta samanaikaisesti me emme ole niin puhtaita kuin meidän pitäisi. Vanha Aadam tarttuu yhä niskaamme. Molemmat, henki ja liha asuvat yhä ihmisessä ja liha on yhä turmeltunut. Me emme ole täydellisiä pyhiä, odottaessamme viimeistä päivää.

Martti Luther, LW. 22, s. 262.

1 tykkäys
53

Onhan se selvää, että kärsimykset, jotka kristittyä kohtaavat ovat moninaiset, mutta yhteinen nimittäjä niillä on se, että ne tahtovat irrottaa meidät itsestämme, tehdä meidät heikoiksi, jotta voimme yhdessä Paavalin kanssa todeta ollessani heikko minä olen väkevä, väkevä Kristuksessa.

1 tykkäys
54

Kärsimyksen tarkoitus on saattaa epäilemään Jumalaa ja hänen tahtoaan. Se mitä siitä voidaan oppia, on eri asia mutta emme kärsi oppiaksemme mitään. Voimme oppia jotain kärsittyämme silloin kun Jumala kääntää kaiken tahtonsa mukaiseksi ja se mitä siitä opitaan on se että Jumala ei koskaan hylkää meitä.

Siis kärsimys ei ole siksi että oppisimme, mutta voimme oppia kärsimyksistä.

D

1 tykkäys
55

Tokihan kristitty joutuu taisteluun pahuutta vastaan (maailma, liha ja perkele), mutta siinäkin taistelussa elämän taakoitus tulee muualta kuin itse evankeliumin suunnalta. Olen sisäistänyt asian valoisalla tavalla niin, että Jumalan suunnalta pelastus on silkka lahja.

Omalta kohdaltani ajattelen niin, että armo ei todellakaan ole tarpeeton. Mitä paremmin itseäni tunnen, joudun toteamaan, että minussa itsessäni, siis vanhassa luonnossani, ei ole mitään hyvää; en voisi mitenkään pelastua oman itseni kautta. Joku käsitti, että pidän täällä esillä vain omaa erinomaisuuttani, mutta minä miellän itseni pikemmin hengellisesti köyhäksi ja rintaansa lyöväksi syntiseksi kuin esimerkilliseksi mallikristityksi.

Uskovilla on helposti taipumus ja kiusaus esittää olevansa parempia kuin ovatkaan eli alkaa ulkokultailemaan, mutta itselläni on hiukan toisin päin. Itse asiassa se on ihan tarkoituksellista ja kuuluu tietoiseen viestintääni: jopa minun kaltaiseni kontroversiaali henkilö ja persona non grata suoraan sanoja voin ihan näillä näkemyksilläni ja mielipiteilläni ja asenteillani olla julkisesti ja rohkeasti uskoa tunnustava tosikristitty, tasan tällaisena kuin juuri nyt olen.

“Monet huutavat hyvyyttänsä kukin, mutta kuka löytää luotettavan miehen?” (Snl 20:6)

En tietenkään väitä olevani kaikessa oikeassa - nämähän ovat uskon eivätkä tiedon asioita - ja esitän asioita “ota tai jätä” -periaatteella. Suurin toiveeni olisi kyetä olemaan edes jollakin tavoin evankeliumille hyödyksi. Minua puhuttelevat vahvasti myös seuraavat sananlaskujen jakeet:

“Pelasta ne, joita kuolemaan viedään, pysäytä ne, jotka surmapaikalle hoippuvat.” (Snl 24:11)

“Miehen mielestä on oikea monikin tie, joka lopulta on kuoleman tie.” (Snl 14:12; 16:25)

56

Kyllä, ja jopa Jeesus oppi siitä, mitä kärsi:

“Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden…” (Heb 5:8)

57

Itse asiassa erittäin monessa maassa. Kannattaa tutustua Open Doors - raportteihin. World Watch List 2023  · Serving Persecuted Christians Worldwide

… ja muistella ihan lähellä meitäkin eläneitä, maan alle ajettuja, ja vainoihin joutuneita uskovia.

Ei toki pidä maalata pirua seinälle tieten tahtoen. Uskovat kokevat monesti suurta iloa kaiken keskellä. Lisäksi on varmasti aitoja kristittyjä, jotka kokevat elämän menevän tasaisesti käpsytellen alusta loppuun. Ja lohdutonta näyttää usein olevan sellainen elämä, jossa Jumalan lupausta tulevaisuudesta ja toivosta ei ole uskon kautta saatu.

Ehkä oma pointtini tässä “ahdistus kuuluu kristityn elämään” - väitteessä on oman ja läheisten kokemuksen lisäksi seuraava: JOS väitetään, että usko poistaa ahdistuksen, joko hengellisen tai maallisen, tai niiden yhdistelmän, on vaarana menestysteologinen ja kovasydäminen henki. Sen sijaan uskovaa voi sanomattomasti lohduttaa se Raamatun ja historian todistus, että Jumala ei lupaa tässä ajassa elävälle helppoa tietä. Vaan oikeaa, kotiin vievää tietä. Tietä, jolla Jeesus on vierellä, tuntui miltä tuntui. Näin kohtaamamme murhe ei vie meitä syyttämään siitä omaa huonouttamme, eikä epäilemään onko Jumalan rakkaus totta lainkaan, kun elämä on näin vaikeaa. Tai - pakko tunnustaa - kyllä epäilyäkin koemme. Mutta Jumalan sana osoittaa, että epäilijä ja heikko saa turvata suurempaan.

Suurempi kuin epäilymme,
suurempi kuin lankeemus,
suurempi kuin pettymykset
Jumalan on luottamus.
Hän on itse kutsuessaan
meihin istuttanut sen.
Hän ei kadu kutsumistaan,
hän on vahvuus heikkojen.

4 tykkäystä
58

Minäkin innostuin laittamaan @tortoise n tavoin virren sanat kristityn rististä.

Kristityn ilman ristiä
ei Herra olla anna.
Siis suostu siihen nöyränä
ja ristiäsi kanna.
Hän lapsiaan rakkaimpiaan
vie usein alle vaivan,
lyö ankarimmin aivan.

Ei kristittyä ristittä
milloinkaan tänne luotu.
Se minkä saat nyt kärsiä,
on parhaaksesi suotu.
Ei Jumala voi sinua
kurittaa vihassansa
vaan rakkaudessansa.

Kristitty ilman ristiä
ei rukoukseen taivu.
Siis ristin alla köyhänä
Jeesuksen eteen vaivu.
Ja Jumala on siunaava
sen ristin, minkä antaa.
Saat voiman sitä kantaa.

Kristitty ilman ristiä
ei pysy valvehella,
vaan uneen synti pettävä
taas alkaa vaivutella.
Ah, kiusoissa ja vaivoissa
karkaise uskoani,
oi Jeesus, auttajani.

Et ristittä suo minunkaan
vaeltaa tiellä taivaan.
Se auta, Jeesus, kantamaan
ja tyytymään myös vaivaan.
Jos kärsinkin, niin kuitenkin
kanssani tiellä kuljet,
elävään toivoon suljet.

354 Kristityn ilman ristiä

Ein Christ kann ohne Kreuz nich sein

Evankeliumit kertovat, miten Jeesus sanoi: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Mark. 8:34). Luukkaan evankeliumin mukaan ilmaisu on vielä painokkaampi: “. . .ottakoon joka päivä ristinsä. . .” (Luuk. 9:23). Tämän Jeesus sanoi kaikille.

Jeesuksen sana kristityn rististä sai aikoinaan David Nerreterin kirjoittamaan virren Kristityn ilman ristiä ei Herra olla anna. Nürnbergissä syntynyt David Nerreter (1649-1726) opiskeli maisteriksi Königsbergin yliopistossa. Niihin aikoihin hän myös teki matkan Tukholmaan ja Narvaan. Pappisurallaan Nerreter yleni lopuksi Taka-Pommerin pääsuperintendentiksi (se vastaa meidän oloihimme verrattuna piispan virkaa). Virsirunoilijana hänet tunnetaan nimenomaan tämän virren tekijänä.

Virsi sisältää lohdullisen opin kärsimyksen välttämättömyydestä ja siunauksesta kristityn elämässä. Lähtökohtana on se, että kristittyä ilman ristiä ei kerta kaikkiaan ole “milloinkaan tänne luotu”. Risti opettaa rukoilemaan. Risti herättää ja auttaa valvomaan. Se myös opettaa vihaamaan syntiä – se säkeistö ei kuitenkaan ole mukana suomennoksessa. Virsi päättyy rukoukseen. Siinä veisaaja oman ristinsä painoa ja tarpeellisuutta ajatellen pyytää: “Se auta, Jeesus, kantamaan ja tyytymään myös vaivaan.”

Raumalta peräisin oleva sävelmä yhdistää virren herkkään suomalaiseen rukousvirteen 286 ”Ah armon Herra suloinen”.

Tauno Väinölä

Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.

1 tykkäys
59

Omaan musiikilliseen tuotantooni kuuluu myös yksi virsi, ehkä sallitte sen jakamisen muiden jatkoksi. Voin sanoa, että se syntyi aivan äärimmäisessä synnintunnossa ja huonouden tunteessa.

ristin tie
ristin tie1920×1395 147 KB

1 tykkäys
60

Jos saa arvostusta korostamalla realistisesti omaa viheliäisyyttään, miten se poikkeaisi siitä, jos toisessa yhteydessä saa arvostusta korostamalla epärealistisesti tai realistisesti omaa erinomaisuuttaan? Molemmissa tapauksissa saadaan arvonantoa tietyltä porukalta. Jos se on se, mitä haetaan, niin kyse ei ole nähdäkseni hengelliseen elämään kuuluvasta asiasta, vaan siitä, mitä ihmiset muuallakin tavoittelevat: arvonantoa, statuksen kohotusta, myönteistä palautetta, hyväksyntää tai muuta vastaavaa. Jos joku on kaikessa kaikkia vastaan, hän saa kiksejä siitä. Sekään ei ole hengellistä.

Joissain herännäispiireissä on käsittääkseni korostettu syntiviheliäisyyttä. Joissain pyhityskristillisissä piireissä on varmaan brassailtu sillä hyvällä, mitä on tehty, ja sillä pahan tekemättömyydellä, mihin monet muut ovat sortuneet.

Paavali piti itseään pyhistä vähäisimpänä (Ef. 3:8) ja syntisistä suurimpana (1 Tim. 1:15). Ei se ole estänyt häntä saamasta lukemattomien silmissä arvostettua asemaa.

Minusta vaikuttaa siltä, että moni ihminen tavalla tai toisella haluaa olla muita parempi (fiksumpi tai tuota toista “tyhmää” älykkäämpi, kauniimpi, komeampi, rikkaampi tai tavalla tai toisella toista korkeammalla tasolla). Parempi olisi, jos jokainen pyrkisi vain olemaan hyödyksi ja iloksi muille, jos voimia riittää, vastaanottavana ja antajana ja jakajana eikä tosia lähinnä vain välineellistäen, pitäen näitä sellaisena ponnahduslautana oman statuksen kohottamiseen, jonka edellytyksenä on toisen halventaminen, nolaaminen tai tämän statuksen laskeminen toisten silmissä.

Armo kuuluu kristillisessä mielessä niin itsensä “korottajille” kuin “laskijoille”.

2 tykkäystä
61

No siis tuostahan ei ole ainakaan omalla kohdallani kyse. Enhän minä hae itselleni arvostusta vaan pyrin valaisemaan mahdollisimman tehokkaasti evankeliumin armoa: jos minäkin, niin sinäkin!

Kyllä, se on totta, olen havainnut saman. Ja halu olla muita hengellisempi. Ja raamatullisempi. Ja älykkäämpi. Ja moraalisestikin muita parempi.

Minua erityisesti häiritsee joidenkin “tosiuskovaisten” tyyli pyrkimyksessä olla esimerkillinen rukoilija, sisältäen sen oletuksen ja ajatuksen, että ollakseen “tosiuskovainen” muidenkin tulisi olla samanlaisia (ääneen) rukoilijoita. Tässä asiassa on paljon ihan kauheaa puoskarointia, joka karkottaa herkkiä sieluja kauas pois uskovien yhteydestä. Koskee ehkä ennen kaikkea vapaita suuntia, mutta on sitä hölmöyttä muuallakin.

2 tykkäystä
62

Minua ahdisti aikoinaan suunnattomasti, kun eksyin kristilliseen porukkaan, jossa mentiin piiriin ja alettiin rukoilla melko pitkiä rukouksia ääneen ja annettiin selvästi ymmärtää, että jokainen rukoilee ääneen vuorollaan. Odotin ahdistuneena vuoroani. Sain teeskennellen jotain muka rukoiltua, koska en halunnut aiheuttaa pahennusta. En mennyt piiriin toista kertaa.

Monenlaiseen uskovaisen “malliin” olen törmännyt luterilaistenkin puolella. Joskus olen osannut intuitiivisesti arvata, missä porukassa joku uskova käy. Luulen, että myös minä olen aikoinaan huomaamattani imenyt itseeni eri porukoiden “henkeä”, joka on sitten näkynyt “läpi”. Eräs nainen arvasi aikoinaan, että kävin juuri silloin voittopuolisesti Kansanlähetyksessä.

Minä en pystynyt uskovana imemään itseeni kokonaisvaltaisesti Paavalin “henkeä”, koska näin ja edelleen näen hänet liian käsittämättömänä tai ristiriitaisena ja lisäksi kauan sitten aivan toisenlaisessa kulttuurissa eläneenä, voidakseni sanoa, että ymmärrän häntä tai että voin samaistua häneen aidosti. Lutherkin on ollut minulle vieras. Henkimaailma on ollut hänelle niin paljon todellisempi kuin koskaan minulle.