Juuri tuota olen ankarasti kritisoinut: sellainen on aivan hirvittävää puoskarointia, joka tosiaankin karkottaa täyspäisiä ihmisiä pois muiden kristittyjen yhteydestä. Itse asiassa pistää oikein vihaksi ja ketutukseksi, kun ilosanoman äärellä voisi niin kertakaikkisen hyvä olla yhdessä.
Luulen ja toivon, että vanhoissa kirkoissa ei ole sellaista ongelmaa, mutta en ole ihan varma, onko sielläkin niitä “tosiuskovaisten” muita ihmisiä alistavia piirejä. Ihminen on huono. Itse asiassa oikein ketuttaa, kuinka kertakaikkisen huono ihminen on näissäkin kristinuskon arimmissa hengellisissä kuvioissa.
Tällaista ei pitäisi koskaan missään järjestää. Rukouksen ja muunkin tulee aina olla vapaaehtoista. Olen kyllä rukoillut porukoissa vapaamuotoisesti, mutta jokainen rukoilee sen mitä mieleen tulee ja jos ei tule, niin voi antaa mennä ohi.
Varmaan se jossain voi näkyäkin ;).
Henkimaailma on kyllä täysin todellinen myös minulle.
Keskustelin joitain päiviä sitten “alatien” uskovaisen kanssa lyhyesti kohdasta 1 Piet. 1:8-9. Hän sanoi minulle, ettei ole voinut yhtyä omasta kokemuksestaan käsin kohdassa mainittuun riemuitsemiseen, vaikka uskoikin vakaasti ja kohdan kanssa sopusointuisesti siihen, että hän saavuttaa uskon päämäärän, sielun pelastuksen. Miten tämä ristiriitaisuus on selitettävissä? Sanoisin, että hänen aivonsa ovat sellaiset, ettei siellä aiheudu sellaista riemuitsemista kuin niillä, joilla on erilainen fyysis-psyykkinen perusta. En itse pysty läheskään sillä intensiteetillä kuin esim. 10 vuotta sitten iloitsemaan elämästä, vaikka elämä on monessa suhteessa vähemmän rasittavaa kuin silloin.
“Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.” (1 Piet. 1:8-9)
“Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!” (Fil. 4:4)
Nämä iloitsemis- ja riemuitsemiskohdat voi kokea vaatimuksina, jolloin voi käydä niin, että kuivettuu viimeisetkin ilon lähteet.
Olen miettinyt paljon tätä iloitsemista. Se ei mielestäni ehkä ole kehotus tuntea iloa siinä mielessä kuin sen ymmärrämme tänä päivänä. Se on pikemminkin sen myöntämistä että Kristus on läsnä, varmuutta siitä, että mikään ei meitä erota. Surunkin keskellä.
Joo ja en minäkään tarkoita mitään sokeaa ja typerää “pikkuonnellisuutta” ja epäaitoa ilon teeskentelmistä vaan oikeasti aitoa iloa pelastuksen lahjasta.
Se mikä on lahjavanhurskaudesta ravintonsa saavalle luterilaiselle ilon ja rauhan ja kiitoksen aihe, on lakihenkiselle ihmiselle epäuskon ja jopa vihan aihe. Yksi syy ehkä siinä, että ei pidetä siitä ajatuksesta, että epämiellyttäville ja jopa rikollisille ihmisille suodaan armo? “Onko silmäsi nurja sentähden, että minä olen hyvä?'” (Matt. 20:15)
Lainaus rovasti Peltolan nettisivustolta:
“Ihmiset - myös uskovat - ovat perusluonteeltaan ja lapsesta asti kuulemansa lainomaisen julistuksen tähden siinä määrin lain alla., että he eivät rohkene uskoa noin suuren armon ja vapauden voivan olla totta. Kuullessaan evankeliumia he voivat ilahtua pieneksi hetkeksi, kuin valon välähdyksen nähneinä, mutta sitten laki ja lainomaisen julistuksen kuunteleminen valtaavat heidän mielensä. Evankeliumin julistajaa epäillään “löysäläiseksi” ja hänet torjutaan” (Erkki Leminen)
Syntiä on virren valossa mielestäsi myös lakihenkisyyden unikuva, joka murskautuu tehokkaasti, kun risti painaa tai pistin rusikoi ja osoittaa armon tarpeen ja lain kykenemättömyyden pelastamiseen, niin kuin kokemus osoittaa (esim. 2 Kor. 12:7)?
Kansanläheyksen slogani “evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja” (joka tulee muuten POMmilta) näkyi mielestäni selkeästi nuorten tavisuskovaisten porukoissa. Luther-säätiön ja sleyläisyyden piirissä tavoittavaa työtä arkielämässä ei korostettu, mutta ei se niistäkään ympyröistä tietenkään ollut poissuljettua toimintaa. Nykyään jo joitain vuosia toiminnassa pyörinyt uudistettu SLEYn hengenmaja Fredrikinkadulla kutsuu ohi kulkevia ihmisiä selkein kirjaimin.
En ihmettele, että pyörit välillä Kansanlähetyksessä, koska se vastaa hyvin tavoittavaa asennettasi. Armo liikuttaa parhaiten ihmisiä kristilliseen toimintaan, ei laki.
Ryttylässä joitain vuosia sitten Kansanlähetyspäivillä osallistuimme nuorten aktiolaisten kanavaan, jossa he esittelivät käyneensä Keski-Euroopassa ja lähtevänsä pian uudelleen evankelioimismatkalle. Kyseessä oli Kansanlähetysopiston evankeliumi- ja apologiavuosikurssien oppilaita, joista innokkaimpien ryhmä oli lähdössä matkalle. Yleisönä kanavassa oli 20-80 vuotiaita.
Kävin vajaa kymmenen vuotta sitten jollain intensiivijaksolla Ryttylässä joillain osioilla viikon verran ja mielikuvaksi tuli hyvin evankelioimispainotteisia innokkaita nuoria, itse keski-ikäisenä parin muun samanlaisen kanssa. Mielikuvaksi jäi Ryttylän opiston todella hieno työ evankeliumin eteen, jossa nuoret, vanhemmatkin, maahanmuuttajat voivat opiskella kristinuskoa ja Raamattua ja hieno henki, joka sekä opettajista, rehtorista ja oppilaista huokui. Rehtorina oli tuolloin ja kai vieläkin on Niilo Räsänen. Suuret kiitokset hänelle ystävällisestä ja osaavasta toiminnasta.
En ole tavoittanut vielä yhtään uskosta osatonta ainakaan evankeliumin merkeissä. Tämän foorumin yritykset ovat valuneet kuin vesi hanhen selästä.
Täysin mahdotonta Raamattua on kenenkään sanan varsinaisessa mielessä noudattaa. Joissain porukoissa olen kuullut sanottavan useammankin kerran, että “me noudatamme Raamattua”. En ihmettele, jos Raamattua lukiessa voi joillekuille tulla olo siitä, kuin se olisi hirttosilmukka. Se ajaa toivottomuuteen siihen uskovan ihmisen, jos Raamattu siis ymmärretään lakikirjana.
Luther puhuu siitä, että tietyt ihmiset “heittävät jälleen armon luotaan, aivan kuin huono vatsa, joka ei siedä ruokaa.” Miksi lakia ei heitetä menemään, sillä se on hirttosilmukka, johon voi itsensä hirttää, tai se osoittaa, ettei sitä voi kukaan noudattaa?
Kyllä, ja on sangen hienoa, että uuden liiton uskovat eivät ole kirjaimen vaan Hengen palvelijoita.
“Me palvelemme Jumalaa Hengen uudessa tilassa emmekä kirjaimen vanhassa.” (Room 7:6)
“Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan; ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” (2. Kor. 3:4-6)
Jos joku kristitty elää välillä ahdistuneena lain alla, niin kenties sitä voi pitää hengellisenä (ei siis lihallisena) tilana siinä mielessä, että se osoittaa hänelle, että hänen tilansa Jumalan edessä ei ole hyvä ja että hänen pitää tehdä parannus ja muuttaa elämänsä suunta joiltain osin. Jos näin, niin eihän silloin voi olla kyse lakihenkisyydestä tai lain alla elämisestä, vaikka laki ahdistaakin tai pitää armon (hetkellisesti) pimennossa? Lakihenkisyyden yksi piirre on käsittääkseni siinä, että ihminen kokee lain voiman antajana tai ihmisen omien kykyjen mahdollisuuksia vastaavana vaatimuksessaan, eikä siis vain synnin osoittajana, jonka seurauksena apua (armoa) lähdetään etsimään aivan toisesta osoitteesta.
Laki on kuitenkin Hyvä, koska se herättää aidon synnintunnon, jos saa. Samoin vapaana ja vapautettuna laki on hyvä ohjatessaan hyvään ja oikeaan.
Laittomuus (antinomismi) on yhtä turmiollista kuin lakihenkisyyskin.
Ihminen ei pysty olemaan kauaa tasapainossa tässäkään, vaan on aina enemmän tai vähemmän kallellaan jommalle kummalle puolelle.
Näin varmaan, myös monien ei-kristittyjen mielestä, jotka ovat joutuneet kärsimään antinomismin seurauksista. Sitä on kristinuskosta vaikutteita saaneissa kulteissakin. Esim.: Marshall Applewhite ja Bonnie Nettles varastivat 70-luvulla itselleen vuokra-auton, koska ajattelivat, että heidän tärkeä asemansa tai tehtävänsä “kahtena todistajana” (Ilm. 11:3-12) antoi heille luvan rikkoa lakia tai olla välittämättä siitä.
Mielestäni kaikkialla ihmiskunnassa on kumpaakin ilmiötä, kristityissäkin siis!
Syntyisikö keskustelua omituisista kristinuskosta vaikutteita saaneista vaarallisista lahkoista?
Entä mitä teistä kaksi todistajaa Ilmestyskirjassa tarkoittaa?
Armo ei siis ole tarpeeton, siihen täytyy olla kuitenkin totuudellinen tarve ja ihmisellehän armo ei helpolla kelpaa!
Ei minun mielestäni, mutta joku Luther-asiantuntija voisi valaista antinomismia, joka käsittääkseni käsitteenä syntyi Lutherin toimesta aikana, kun hän kirjoitti Johannes Agricolan ajatuksia vastaan.
No olen sinun kanssasi käymässämme keskustelussa jo muistaakseni muistellut yhden tapauksen, johon viittasinkin perkelellisyytenä @Crisse lle kirjoittaessani kirjoitaessamme näköjään yhtäaikaa edellisiä viestejämme.
Yksi lahko näet opetti uudestisyntymisestä siten, ettei uudestisyntynyt enää voi tehdä syntiä lainkaan. Niinpä yksi sen jäsenistä Samuel Lohikoski kierteli saarnaamassa juovuksissa ja kun häntä siitä moitittiin hän sanoi olevansa uudestisyntynyt ja ettei mikään laki koske häntä.
Tuon muistan. Tarkoitin (äsken tarkentamatta kunnolla) sitä, että miten antinomismi Lutherin aikana ilmeni Lutherin mielestä esim. Johannes Agricolan ajattelussa, jossa käsittääkseni kuitenkin (kristillisesti aivan oikein) todettiin, ettei kristittyjä velvoita esim. sapatin vietto. Se, että ajatellaan paljon Vanhasta testamentista olevan käymätöntä, ei vielä ole antinomismia, vaikka se tietenkin on antinomismia suhteessa juutalaiseen ajatteluun.
Esiymmärryshän on, että Uusi Testamentti jättää pois uhri- ja rituaalilain sekä kasan muita säädöksiä. 10-käskyä, jota syventää Vuorisaarna on Uuden Testamentin runko Raamatusta löytyvine esimerkkeineen.
Kukaan ei tule lailla vanhurskaaksi eikä ymmärrykseni mukaan tullut Vanhan Testamentin aikanakaan. Jeesus siis todellakin on ainoa, joka pystyi täyttämään lain etc. Silti lakia tulee noudattaa, koska muuten ei armo kelpaa, lain mukaan tuomitaan ja yksin armosta pelastutaan Jeesuksen tähden, uskon kautta. Vain syntinen pelastuu siis jne. Fariseuksille ja kirjanoppineille se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta heillekään uskoa.
Luterilainen vähän sentään ymmärtää lain ja evankeliumin eron. Jos ne sotkee, on suurissa vaikeuksissa. Kuitenkin laki ja evankeliumi kuuluvat yhteen erottamattomasti. Yksinkertainenkin ymmärtää kuitenkin, että laki syyttää ja tuomitsee, evankeliumi armahtaa ja päästää pahasta. Uskonto ei myöskään ketään pelasta, koska kuuluu lakiin.
