Tässä ehkä paras koskaan löytämäni vanhurskauttamisopin selvennys. Se on kommentti Room. kirjeen neljännen luvun jakeeseen 25. Olen merkinnyt sulkeisiin selityksessä viitatut Raamatun kohdat, niin niitä ei tarvitse erikseen hakea ja tuohon alkuun vähän pidemmältä Room. kirjettä, koska tekstissä viitataan sen eräisiin sen aiempiin jakeisiin. Tässä tehdään tyhjäksi kaikki ratkaisukristillisyys ja tekoihin perustuva vanhurskauttaminen.
Room. 4:25 selitys
15. Sillä laki saa aikaan vihaa; mutta missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan. 16. Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle, ei ainoastaan sille, joka pitäytyy lakiin, vaan myös sille, jolla on Aabrahamin usko, hänen, joka on meidän kaikkien isä 17. - niinkuin kirjoitettu on: “Monen kansan isäksi minä olen sinut asettanut” - sen Jumalan edessä, johon hän uskoi ja joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat. 18. Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi tulevansa monen kansan isäksi, tämän sanan mukaan: “Niin on sinun jälkeläistesi luku oleva”, 19. eikä hän heikontunut uskossansa, vaikka näki, että hänen ruumiinsa oli kuolettunut - sillä hän oli jo noin satavuotias - ja että Saaran kohtu oli kuolettunut; 20. mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, 21. ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. 22. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. 23. Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, 24. vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, 25. joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.
Apostoli on (viimeksi j. 15) muistuttanut siitä, että laki saa aikaan VIHAA eli tuomion ja rangaistuksen, koskapa se tekee tavallisista synneistä RIKKOMUKSIA (parabasis). Tässä kaavassa käytetään tosin rikkomuksesta toista sanaa paraptoma, mutta tarkoitus on sama: synnit ja erityisesti rikkomukset johtavat vääjäämättä Vihan ilmestymiseen, rikkomukset ikään kuin vaativat rangaistuksensa. Seuraava jae, 16, julisti kuitenkin Jumalan tarkoitukseksi, “että kaikki olisi armoa”. Nyt paljastuu, että nämä kaksi jumalallista asiaa, viha ja armo, eivät olekaan keskenään ristiriidassa, vaan Kristuksen kuolema sovittaa ne yhteen. Meidän syntiemme provosoima Viha on tähdännyt tietysti meihin, mutta Jumala on meihin kohdistuvassa rakkaudessaan luovuttanut / antanut alttiiksi Jeesuksen, ja Viha onkin kohdannut häntä. Kun me nyt pelastumme Vihalta, me olemme kahdessa mielessä Armon kohteina: (a) kaikki Jumalan ystävällinen suhtautuminen ihmisiin on aina hänen armoaan, mutta milloin Armo kohdistuu sellaisiin ihmisiin, jotka oikeuden mukaan olisivat Vihan alaisia, silloin Armo on armoa sanan syvemmässä mielessä: se on armahdettuihin rikollisiin kohdistuvaa ansaitsematonta armoa. Näin j.15s:n jännite purkautuu.
Lause “joka herätettiin meidän vanhurskauttamisemme tähden” on alun perin Jes 53:4s,12:n pohjalta kiteytynyt sanonta, jonka mukaan meidän jo tapahtunut vanhurskauttamisemme oli perusteena Jeesuksen herättämiselle tai meidän vanhurskauttamisemme ainakin samastui Jeesuksen herättämiseen. Vrt. esim. 1 Tim 3:16( Ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen), jossa Jeesuksen vanhurskauttaminen tarkoittaa hänen ylösnousemustaan. Jos kerran Jeesus oli Jes 53:12:n (Sentähden minä jaan hänelle osan suurten joukossa, ja väkevien kanssa hän saalista jakaa; sillä hän antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijäin puolesta) mukaisesti ottanut kantaakseen “monien” eli sanan hepr. käytön mukaisesti meidän kaikkien synnit, merkitsi hänen herättämisensä eli vanhurskauttamisensa siis myös meidän kaikkien vanhurskauttamistamme. Se vanhurskauttaminen oli jo tapahtunut in foro coeli (“taivaan tuomioistuimessa”) ennen Jeesuksen herättämistä. Jumala oli todennut Jeesuksen kärsineen kaikkien ihmisten kaikkien syntien rangaistuksen. Koska näin oli, Jeesus ei enää ollut syntiemme taakan kantajana syntinen eikä siis myöskään kuoleman alainen, vaan hän oli jälleen vanhurskas ja hänen oli saatava elää. Ja jos kerran hän oli kantanut “monien” eli kaikkien rikkomukset, olivat myös nuo “monet” vanhurskaita ja heidänkin oli saatava elää.
Mutta “vanhurskauttaminen” merkitsee myös vanhurskaaksi osoittamista (1 Tim 3:16). Jeesus oli kuollut pettäjän ja pettyneen kuoleman kaikki merkit olivat viitanneet siihen, että hän oli väärässä, hän oli lain rikkoja ja kuoleman ansainnut. Kun hän ei nyt enää ollutkaan sellainen, Jumala osoitti hänen vanhurskautensa herättämällä hänet kuolleista sillä tavalla, että se oli myös tälle maailmalle todistettavissa. Niille, jotka uskovat, että Jeesuksen kannettavina olleet synnit olivat meidän syntejämme, jotka hän oli ottanut kantaakseen, on myös hänen vanhurskaaksi osoittamisensa todistus siitä, että meidät itsemme on vanhurskautettu.
Alkuseurakunta on Jeesuksen sanoihin (Mark 10:45 (Sillä ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä) ja 14:24 ( Ja hän sanoi heille: "Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan monen edestä ) tukeutuen oppinut ymmärtämään, että Jeesuksen kuolema on tapahtunut “monien/kaikkien puolesta” ja siis hänen vanhurskauttamisensakin koskee “monia/kaikkia”. “Uskosta” nuo Jeesuksen sanat eivät eksplisiittisesti puhu mitään. Alkuperäisessä yhteydessään nämä kaikki kolme sanaa ovat puhuneet Jeesuksen kuolemasta kaikkien puolesta ja Room 4:25 siihen liittyen yleisestä, kaikkia koskevasta vanhurskauttamisesta.
Usko on kuitenkin implisiittisesti mukana koko Jes 53:ssa: (Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?) profeettahan kysyy heti alussa epäillen, uskoneeko kukaan tätä ihmeellistä sanomaa. Uskottavaksi hän sitä kuitenkin julistaa, ja uskon tunnustuksiin alkuseurakunta on kiteyttänyt sen ytimen. Paavali on puolestaan - ei vähiten tässä luvussa - tähdentänyt uskon merkitystä, joten ei ole ihme, että hän enemmittä selityksittä seuraavan luvun alussa liittää usko-käsitteen alkuseurakunnan “yleistä vanhurskauttamista” julistavan tunnustuksen ja koko 4.luvun uskosta puhuvan todisteluketjun päätöslauseeseen: “Koska me siis olemme uskosta vanhurskaaksi tulleet …”
Yleistä vanhurskauttamista julistetaan kaikkien uskottavaksi; ken tunnustaa uskonsa Jumalaan, joka on Kristuksessa vanhurskauttanut kaikki ihmiset, hän on “uskosta vanhurskas”, ei kukaan muu.
4:25 on jakeesta 17 alkaneen ajatusketjun huipentuma. Oikea usko on uskoa kuolleiden eläväksi tekijään. Fariseuksilla se usko on muodollisesti, mutta Abrahamilla se oli todella, koskapa hän luotti siihen yksityistapausta koskevaan Jumalan sanaan, että Jumala tekee hänen ja Saaran “kuolleet” ruumiit eläviksi. Kristityilläkin se on todella, koska me uskomme sen yksityistapausta koskevan todistuksen, että Jumala on tehnyt kuolleen Jeesuksen uudelleen eläväksi. Meillä kristityillä on sama todellinen usko kuin Abrahamilla, mutta fariseuksilla, jotka eivät suostu uskomaan Jeesuksen ylösnousemusta todeksi, ei uskoa lopulta olekaan. Epämääräinen “luottamus” Jumalaan ei ole todellista, jos se kieltäytyy uskomasta siihen, että Jumala on tehnyt tietyn voimallisen teon. Jos nyt juuri yksityistapausta koskeva usko luettiin Abrahamille vanhurskaudeksi, luetaan se meillekin; mutta yleinen oppi kuolleiden ylösnousemuksesta ei riitä vanhurskauttavaksi uskoksi, tuskinpa epämääräinen luottamuskaan.
Apostoli esittää näin ollen vanhurskauttamiselle kaksi perustetta: 1) Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen, jotka ovat tapahtuneet meidän tähtemme, ja 2) sen uskon, jonka tästä kertova sanoma ja sen kuuleminen on luonut meihin. Koska usko on evankeliumin luomus, ei sekään ole omaa tekoamme - eikä käännösehdotus “uskon perusteella” 5:1 oikein ymmärrettynä ollut ristiriidassa teko-opin hylkäämisen kanssa.
Lainatessaan alkuseurakunnan tunnustusta Paavali ei suinkaan ole torjunut sen alkuperäistä merkitystä (perustetta 1, “yleinen vanhurskauttaminen”), mutta hän on kukaties itse enemmän ajatellut uskon syntymistä vanhurskauttamisemme hetkenä ja vanhurskauttamista evankeliumin luomissanan aikaansaannoksena (perustetta 2, “uskonvanhurskaus”). Ilman Jeesuksen kuolemassa tapahtunutta koko maailman vanhurskauttamista ei todellista evankeliumia olisi olemassakaan. Jos ei Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus olisi vanhurskauttanut kaikkia ihmisiä, ei evankeliumin sana olisi totta eikä sillä olisi voimaa luoda kehenkään vanhurskauttavaa uskoa. Jos meidän uskomme siihen, että Jumala on herättänyt kaikkien meidän syntimme taakakseen ottaneen Jeesuksen kuolleista, olisi meidän ihmisten kuvitelma, ei sen uskon synnyttänyt evankeliumikaan voisi olla Jumalan uutta luovaa ja aitoa uskoa herättävää sanaa. Se Jumala, joka herätti Jeesuksen kuolleista, ja se Jumala, joka loi uskon sydämiimme, on yksi ja sama. Hän on juuri yhtä kykenevä luomaan uutta elämää meissä kuin Jeesuksessa. Yleinen vanhurskauttaminen Jeesuksen kertakaikkisessa ylösnousemuksessa on itse kullekin henkilökohtaisesti luettavan uskonvanhurskauden edellytys ja syy. Oikeastaan kyse on samasta asiasta, vaikkei apostoli sitä tässä sano: syntisen vanhurskauttamisessa luetaan uskovalle kuuluvaksi se vanhurskaus, joka kuolleista herättämällä julistettiin Jeesukselle ja hänen edustamalleen ihmiskunnalle kuuluvaksi.
Jukka Thuren, Roomalaiskirje, s. 92-95.
)
