En pidä suomen sanasta jumalihminen (minua häiritsee se a:n puuttuminen), mutta asian puolesta se on kyllä ihan normi-ilmaisu; luterilaiset dogmaatikot viljelevät tuon tuostakin vastaavaa kreikankielistä sanaa ϑεάνϑρωπος (theanthrōpos), joka koostuu sanoista Jumala (ϑεός; theos) ja ihminen (ἄνϑρωπος; anthrōpos). Itse en suomenna sanaa käännöstyössä, jota parhaillaan teen, vaan käytän alkukielistä ilmaisua ja selitän sen alaviitteessä/hakemistossa
2 tykkäystä
Täsmällinen kieli on tietysti arvokasta, mutta toisaalta näkisin arvoa myös olemassa olevalla perinteellä. Uskonnollista kieltä on monesti vaikeaa kääntää arkikieleksi. Kyllähän kielikorva kehittyy kirkossa käymällä.
Edit: Tosin ortona 
ajattelin tässä lähinnä jumalanpalveluselämää ja hartauskirjallisuutta. Voi olla, että muussa kontekstissa kannattaa käyttää vähemmän uskonnollista kieltä.
Säädyllisesti se kirjoitetaankin jumal’ihminen, minusta. Silloin kaikki on hyvin.
1 tykkäys
Mikä ettei, mutta näyttää vanhanaikaiselta.
1 tykkäys
En käytä kyseistä termiä eikä se ole oikein luterilaista sanastoa. Sanon aina että Jumala ja ihminen. Se tekee selväksi että on kaksi luontoa, eikä yksi jumalihminen luonto. @AnttiValkama n traditionaalinen ilmaisu menee omasta seulastani juuri ja juuri läpi. Mutta en käytä sitäkään.
D
2 tykkäystä
– HÄN ON JUMALA JA IHMINEN, HERRAMME JA VAPAHTAJAMME!
Pitäydyn minäkin tässä ja lakkaan ihmettelemästä ‘jumalihminen’ käyttämistä, on luterilaiselle kuitenkin eksyttävää. (Pisteet kansankirkolle ja SRO:lle!)
Kävin äsken eläinkaupassa Musti ja Mirri ja ei siinäkään voi ajatella, vaikka kissakoiran olisikin ollut mahdollista syntyä kissan ja koiran risteytymänä, että sitä kutsuttaisiin kissaksi ja koiraksi. Sellaiseksi kutsumimen antaisi vaikutelman, että siinä on kaksi erillistä eläintä samassa eläimessä. Siksi pidän @AnttiValkama n ilmaisua Jumal’ihminen parhaana. Onhan niin, että ihmisyys ja jumalauus muodostavat yhden ainoan jumalallisen persoonan Kristuksessa sekoittamatta, erottamatta, jakamatta, niin että molempien ominaisuudet kuuluvat toisilleen.
Mutta puheessa en kylläkään käytä ilmaisua Jumal’ihminen, vaan käytän yleisimmin nimeä Jeesus useimmiten.
1 tykkäys
Saivarteluksi menee tästä väitteleminen. Jeesus Nasaretilainen on kuitenkin yksi persoona, mutta kaksi luontoa, jossa jumaluudesta luopui (ainakin osittain ihmisen ja Jumalan Poikana) ottaessaan ihmisluonnon, koska Isä jäi Jumalaksi, vaikka Isä ja Poika olivat koko ajan Yhtä. Athanasioksen uskontunnustus saa riittää minullekin, en ainakaan ‘kokemustani’ osaa paremmin selittää. Tunnustan, että olen teologisesti ymmärrykseltäni vajaa älyinen, mutta silti yritän ‘kokemukseni’ pukea ymmärrettäväksi. En vaihda näkymystäni ! 
Tästä on taidettu useasti ennenkin keskustella, mutta taas kerran on alkanut askarruttaa miksi suomi-kristillisyydessä melkein tunnustuskunnasta riippumatta Risti korostuu ja harvoin muistetaan mainita Risti ja Ylösnousemus.
Kuuluuko Ylösnousemus automaattisesti ajatukseen mukaan kun mainitaan Risti, ja siksi sitä ei siihen enää sanallisteta?
Jos Kristus ei ole herätetty, niin teidän uskonne on turha, ja te olette vielä synneissänne. 1. Kor. 15:17
Ei kai siinä ole mitään ihmeellistä. Suomessa on lähinnä protestantteja.
1 tykkäys
Tähän asti minäkin olen päässyt, että protestantteihin tuo Ristin (yli?)korostaminen jotenkin liittyy, mutta nyt mietin miksi se on niin, että ilmiö liittyy nimenomaan protestantismiin.
Onko risti ja veri jotenkin katu-uskottavampaa kuin ylösnousemus?
Onko protestantismissa Kristuksen ylösnousemuksella funktiota? Jos sovitus tapahtuu ristillä ja nimenomaan ristinkuolema on osoitus Jumalan rakkaudesta, niin eihän siinä jää ylösnousemukselle kuin viestinnällinen funktio.
Kauheaa jos se on noin. Enkä kyllä ihan usko että tuo on koko totuus protestanteillekaan.
En puhunutkaan protestantin näkökulmasta. Tarkoitus ei ollut sanoa, ettei ylösnousemus olisi tärkeä. Sillä on vain eri funktio kuin vähän wanhantaisemmassa teologiassa. Kaipa funktiota voisi verrata hellarien kastekäsitykseen. Viestii, vahvistaa, symboloi jne.
Mitä ihm… Kyllä on. Mistä ihmeestä joku muu käsitys on tullut? Koko Kristuksen elämä on se mikä ratkaisee. Jos siitä ottaa pois jotakin, niin otetaan kaikki. Pelastusta ei ole ilman ylösnousemusta ja taivaaseen astumista ja paluuta viimeisenä päivänä. No se pikkulinnun herättäminen kuolleista kun Jeesus oli lapsi ei ole vissiin niin tärkeää.
Tai no voisin kuvitella että kun oma kokemus ja tunne ratkaisee ainakin jotenkin epistemologisella tasolla, niin kärsimys ja kuolema ovat satuttavampia juttuja ja tunnetasolla merkittävämpiä kuin ylösnousemus ja takaisin tuleminen.
Pataluterilaisena väitän kuitenkin että perusevl:ssä annetaan merkitys jokaiselle Kristuksen elämänvaiheelle.
D
2 tykkäystä
Jonkinlaisesta nojatuoli-käsiteanalyysistä. Mutuiluahan tämä toki on, mutta en minä oikein muuhunkaan johtopäätökseen osaa tulla. Toki sen verran mopo keulii, että en oikein tunne reformoitua teologiaa.
Eli tulkinta ei (tällä kertaa ) ole pahantahtoinen, vaan lähinnä erittäin tekninen.
Voisiko joku selittää näiden erilaisten funktioiden eroja.
Reformoitu ei ole yksi yhteen luterilaisten kanssa. Mutta peruseurooppalainen reformoitu antaa kyllä painoa koko Kristuksen elämälle ylösnousemisineen ja taivaaseenastumisineen. Itsekin paljon hellari- ja vapaakirkollissaarnaa kuulleena, ymmärrän kyllä tämän ihmettelyn ristin painotuksen äärellä. Mutta pois se meistä luterilaisista.
D
Kyllähän tälläkin foorumilla on monta vuotta väännetty sijaiskärsimyksestä ja forenssisesta vanhurskauttamisopista. Tämän pohjalta en osaa hahmottaa ylösnousemukselle funktiota.
Protestanttisuutta on niin monenlaista. Luther kyllä puhuu ylösnousemuksesta(kin) kts esim Lutherin kirjoittamat pääsiäisvirret,mutta amerikkalaisessa kalvinismissa puhutaan vain rististä. Klassinen sovitusoppi ei liene heille ollenkaan tuttu.