Vierastan hiukan tuota Thurenin vanhurskauttamisen määritelmää. Pidän sitä hieman epäselvänä.
Markku Särelä antaa varsin kriittisen arvion Jukka Thurenin teologiasta ja hänen Roomalaiskirjeen selityksestään.
Ks. Georg Stöckhardtin Roomalaiskirjeen selityksen kommenttiosuus, s.580-581.
http://www.luterilainen.com/fi/lue/kirjat/apostoli-paavalin-roomalaiskirjeen-selitys
Minä taas vierastan tuota Särelän arviota Thurenista. Olen itse tarkistanut nuo kaikki kohdat, joissa Särelä kritikoi Thurenia, enkä ole yhdessäkään niissä nähnyt perusteita moiselle. Mutta tarkistapa sinäkin nuo kohdat ja kerro mielipiteesi? Niitä taisi olla viisi?
En jaksa niitä enää ruotia ja tutkia.
Pitäydyn vanhastaan tutuissa opetuksissa.
Se riittää kyllä minulle.
No sallit, että kysyn? Näetkö jonkun periaatteellisen eron Särelän ja Thurenin välillä vanhurskauttamisopissa? Jos näin niin minkä?
Itse näen ja koin, että Särelä vierastaa termiä “vanhurskaaksi tekeminen”, mutta tässä asiassa en ymmärrä häntä.
Luotan Tunnustuskirjoihin ja minulle tuttuihin tunnustuksellisen luterilaisuuden Sanan selittäjiin, kuten esim. Luther, Walther, Pieper, Chemnitz, Kretzmann, … jne.
Näin varmaan sinäkin.
Kyllä noissa lähtiessä on vanhurskauttamisoppi on riittävästi selitetty,
sekä yleinen vanhurskauttaminen että uskosta vanhurskauttaminen.
Eikä niitä sotketa toisiinsa, kuten nykyään helposti voi käydä, jolloin asiasta tulee sekava.
Näin vaikka tarkoitus olisikin hyvä ja oltaisiin ”bona fide”.
En tunne Thurenin kirjoituksia tarkemmin, joten tarkempaa analyysia on vaikea tehdä.
Mutta esim. Markku Särelän kirjan Kristus meidän edestämme, Teesejä vanhurskauttamisesta olen lukenut, enkä ole havainnut siinä mitään ongelmallista.
Minusta se on selkeä.
Reijo Arkkilakin sanoo kirjassaan Ristillä maailma autuaaks luotiin
Särelän kirjasta mm. näin: ”Vuonna 1999 Särelä kirjoitti hienon kirjan ”Kristus meidän edestämme. Teesejä vanhurskauttamisesta”. Kirja oli puheenvuoro maassamme käynnissä olleeseen keskusteluun vanhurskauttamisesta. Teesi-kirjassaan Markku seuraa vanhojen tunnustuksellisten dogmatiikkojen metodia: Ensin hän esittää teesin ja sen todisteeksi raamattutodisteet, sitten lainauksia Lutherilta, Tunnustuskirjoista ja ortodoksian ajan opettajilta.”
Kristus meidän edestämme -kirjassa on myös Teesi IX: vanhurskaaksi tekemisestä.
Pitäydyn vanhaan - ”vanhassa vara parempi” 
1 tykkäys
En minä näe mitään eroa Särelän ja Thurenin välillä vanhurskauttamisopissa. Kyllä Thurenkin käsitti vanhurskaaksitekemisen aivan samoin kuin Säreläkin kirjassaan. STLK: ssa olin vain aistivinani sellaista henkeä, että jos joku oli sanonut jostain asiasta vaikka kuinkakin hyvin mutta ei kuulunut “meihin”, niin häntä täytyi jollain tavoin kritikoida, jos itse po. asiassa pidettiinkin oikeassa olevana niin sitten piti jollain tavoin kuitenkin mainita kyseisen henkilön jostain muualta löytynyt “heikkous opissa”, kuten sitä tavattiin tuolla termillä STLK:ssa kuvata tai sitten viimeistään tuomalla esiin, “mutta hei sillähän on väärä kirkkoyhteys.”
Myönnän, että minussa on vielä STLK:n hapatusta… 
1 tykkäys
Tässä ehkä paras koskaan löytämäni vanhurskauttamisopin selvennys. Se on kommentti Room. kirjeen neljännen luvun jakeeseen 25. Olen merkinnyt sulkeisiin selityksessä viitatut Raamatun kohdat, niin niitä ei tarvitse erikseen hakea ja tuohon alkuun vähän pidemmältä Room. kirjettä, koska tekstissä viitataan sen eräisiin sen aiempiin jakeisiin. Tässä tehdään tyhjäksi kaikki ratkaisukristillisyys ja tekoihin perustuva vanhurskauttaminen.
Room. 4:25 selitys
15. Sillä laki saa aikaan vihaa; mutta missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan. 16. Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle, ei ainoastaan sille, joka pitäytyy lakiin, vaan myös sille, jolla on Aabrahamin usko, hänen, joka on meidän kaikkien isä 17. - niinkuin kirjoitettu on: “Monen kansan isäksi minä olen sinut asettanut” - sen Jumalan edessä, johon hän uskoi ja joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat. 18. Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi tulevansa monen kansan isäksi, tämän sanan mukaan: “Niin on sinun jälkeläistesi luku oleva”, 19. eikä hän heikontunut uskossansa, vaikka näki, että hänen ruumiinsa oli kuolettunut - sillä hän oli jo noin satavuotias - ja että Saaran kohtu oli kuolettunut; 20. mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, 21. ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. 22. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. 23. Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, 24. vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, 25. joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.
Apostoli on (viimeksi j. 15) muistuttanut siitä, että laki saa aikaan VIHAA eli tuomion ja rangaistuksen, koskapa se tekee tavallisista synneistä RIKKOMUKSIA (parabasis). Tässä kaavassa käytetään tosin rikkomuksesta toista sanaa paraptoma, mutta tarkoitus on sama: synnit ja erityisesti rikkomukset johtavat vääjäämättä Vihan ilmestymiseen, rikkomukset ikään kuin vaativat rangaistuksensa. Seuraava jae, 16, julisti kuitenkin Jumalan tarkoitukseksi, “että kaikki olisi armoa”. Nyt paljastuu, että nämä kaksi jumalallista asiaa, viha ja armo, eivät olekaan keskenään ristiriidassa, vaan Kristuksen kuolema sovittaa ne yhteen. Meidän syntiemme provosoima Viha on tähdännyt tietysti meihin, mutta Jumala on meihin kohdistuvassa rakkaudessaan luovuttanut / antanut alttiiksi Jeesuksen, ja Viha onkin kohdannut häntä. Kun me nyt pelastumme Vihalta, me olemme kahdessa mielessä Armon kohteina: (a) kaikki Jumalan ystävällinen suhtautuminen ihmisiin on aina hänen armoaan, mutta milloin Armo kohdistuu sellaisiin ihmisiin, jotka oikeuden mukaan olisivat Vihan alaisia, silloin Armo on armoa sanan syvemmässä mielessä: se on armahdettuihin rikollisiin kohdistuvaa ansaitsematonta armoa. Näin j.15s:n jännite purkautuu.
Lause “joka herätettiin meidän vanhurskauttamisemme tähden” on alun perin Jes 53:4s,12:n pohjalta kiteytynyt sanonta, jonka mukaan meidän jo tapahtunut vanhurskauttamisemme oli perusteena Jeesuksen herättämiselle tai meidän vanhurskauttamisemme ainakin samastui Jeesuksen herättämiseen. Vrt. esim. 1 Tim 3:16( Ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen), jossa Jeesuksen vanhurskauttaminen tarkoittaa hänen ylösnousemustaan. Jos kerran Jeesus oli Jes 53:12:n (Sentähden minä jaan hänelle osan suurten joukossa, ja väkevien kanssa hän saalista jakaa; sillä hän antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijäin puolesta) mukaisesti ottanut kantaakseen “monien” eli sanan hepr. käytön mukaisesti meidän kaikkien synnit, merkitsi hänen herättämisensä eli vanhurskauttamisensa siis myös meidän kaikkien vanhurskauttamistamme. Se vanhurskauttaminen oli jo tapahtunut in foro coeli (“taivaan tuomioistuimessa”) ennen Jeesuksen herättämistä. Jumala oli todennut Jeesuksen kärsineen kaikkien ihmisten kaikkien syntien rangaistuksen. Koska näin oli, Jeesus ei enää ollut syntiemme taakan kantajana syntinen eikä siis myöskään kuoleman alainen, vaan hän oli jälleen vanhurskas ja hänen oli saatava elää. Ja jos kerran hän oli kantanut “monien” eli kaikkien rikkomukset, olivat myös nuo “monet” vanhurskaita ja heidänkin oli saatava elää.
Mutta “vanhurskauttaminen” merkitsee myös vanhurskaaksi osoittamista (1 Tim 3:16). Jeesus oli kuollut pettäjän ja pettyneen kuoleman kaikki merkit olivat viitanneet siihen, että hän oli väärässä, hän oli lain rikkoja ja kuoleman ansainnut. Kun hän ei nyt enää ollutkaan sellainen, Jumala osoitti hänen vanhurskautensa herättämällä hänet kuolleista sillä tavalla, että se oli myös tälle maailmalle todistettavissa. Niille, jotka uskovat, että Jeesuksen kannettavina olleet synnit olivat meidän syntejämme, jotka hän oli ottanut kantaakseen, on myös hänen vanhurskaaksi osoittamisensa todistus siitä, että meidät itsemme on vanhurskautettu.
Alkuseurakunta on Jeesuksen sanoihin (Mark 10:45 (Sillä ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä) ja 14:24 ( Ja hän sanoi heille: "Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan monen edestä ) tukeutuen oppinut ymmärtämään, että Jeesuksen kuolema on tapahtunut “monien/kaikkien puolesta” ja siis hänen vanhurskauttamisensakin koskee “monia/kaikkia”. “Uskosta” nuo Jeesuksen sanat eivät eksplisiittisesti puhu mitään. Alkuperäisessä yhteydessään nämä kaikki kolme sanaa ovat puhuneet Jeesuksen kuolemasta kaikkien puolesta ja Room 4:25 siihen liittyen yleisestä, kaikkia koskevasta vanhurskauttamisesta.
Usko on kuitenkin implisiittisesti mukana koko Jes 53:ssa: (Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?) profeettahan kysyy heti alussa epäillen, uskoneeko kukaan tätä ihmeellistä sanomaa. Uskottavaksi hän sitä kuitenkin julistaa, ja uskon tunnustuksiin alkuseurakunta on kiteyttänyt sen ytimen. Paavali on puolestaan - ei vähiten tässä luvussa - tähdentänyt uskon merkitystä, joten ei ole ihme, että hän enemmittä selityksittä seuraavan luvun alussa liittää usko-käsitteen alkuseurakunnan “yleistä vanhurskauttamista” julistavan tunnustuksen ja koko 4.luvun uskosta puhuvan todisteluketjun päätöslauseeseen: “Koska me siis olemme uskosta vanhurskaaksi tulleet …”
Yleistä vanhurskauttamista julistetaan kaikkien uskottavaksi; ken tunnustaa uskonsa Jumalaan, joka on Kristuksessa vanhurskauttanut kaikki ihmiset, hän on “uskosta vanhurskas”, ei kukaan muu.
4:25 on jakeesta 17 alkaneen ajatusketjun huipentuma. Oikea usko on uskoa kuolleiden eläväksi tekijään. Fariseuksilla se usko on muodollisesti, mutta Abrahamilla se oli todella, koskapa hän luotti siihen yksityistapausta koskevaan Jumalan sanaan, että Jumala tekee hänen ja Saaran “kuolleet” ruumiit eläviksi. Kristityilläkin se on todella, koska me uskomme sen yksityistapausta koskevan todistuksen, että Jumala on tehnyt kuolleen Jeesuksen uudelleen eläväksi. Meillä kristityillä on sama todellinen usko kuin Abrahamilla, mutta fariseuksilla, jotka eivät suostu uskomaan Jeesuksen ylösnousemusta todeksi, ei uskoa lopulta olekaan. Epämääräinen “luottamus” Jumalaan ei ole todellista, jos se kieltäytyy uskomasta siihen, että Jumala on tehnyt tietyn voimallisen teon. Jos nyt juuri yksityistapausta koskeva usko luettiin Abrahamille vanhurskaudeksi, luetaan se meillekin; mutta yleinen oppi kuolleiden ylösnousemuksesta ei riitä vanhurskauttavaksi uskoksi, tuskinpa epämääräinen luottamuskaan.
Apostoli esittää näin ollen vanhurskauttamiselle kaksi perustetta: 1) Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen, jotka ovat tapahtuneet meidän tähtemme, ja 2) sen uskon, jonka tästä kertova sanoma ja sen kuuleminen on luonut meihin. Koska usko on evankeliumin luomus, ei sekään ole omaa tekoamme - eikä käännösehdotus “uskon perusteella” 5:1 oikein ymmärrettynä ollut ristiriidassa teko-opin hylkäämisen kanssa.
Lainatessaan alkuseurakunnan tunnustusta Paavali ei suinkaan ole torjunut sen alkuperäistä merkitystä (perustetta 1, “yleinen vanhurskauttaminen”), mutta hän on kukaties itse enemmän ajatellut uskon syntymistä vanhurskauttamisemme hetkenä ja vanhurskauttamista evankeliumin luomissanan aikaansaannoksena (perustetta 2, “uskonvanhurskaus”). Ilman Jeesuksen kuolemassa tapahtunutta koko maailman vanhurskauttamista ei todellista evankeliumia olisi olemassakaan. Jos ei Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus olisi vanhurskauttanut kaikkia ihmisiä, ei evankeliumin sana olisi totta eikä sillä olisi voimaa luoda kehenkään vanhurskauttavaa uskoa. Jos meidän uskomme siihen, että Jumala on herättänyt kaikkien meidän syntimme taakakseen ottaneen Jeesuksen kuolleista, olisi meidän ihmisten kuvitelma, ei sen uskon synnyttänyt evankeliumikaan voisi olla Jumalan uutta luovaa ja aitoa uskoa herättävää sanaa. Se Jumala, joka herätti Jeesuksen kuolleista, ja se Jumala, joka loi uskon sydämiimme, on yksi ja sama. Hän on juuri yhtä kykenevä luomaan uutta elämää meissä kuin Jeesuksessa. Yleinen vanhurskauttaminen Jeesuksen kertakaikkisessa ylösnousemuksessa on itse kullekin henkilökohtaisesti luettavan uskonvanhurskauden edellytys ja syy. Oikeastaan kyse on samasta asiasta, vaikkei apostoli sitä tässä sano: syntisen vanhurskauttamisessa luetaan uskovalle kuuluvaksi se vanhurskaus, joka kuolleista herättämällä julistettiin Jeesukselle ja hänen edustamalleen ihmiskunnalle kuuluvaksi.
Jukka Thuren, Roomalaiskirje, s. 92-95.
1 tykkäys
Käsite uudestisyntyminen on vielä määrittelemättä, joten lienee paikalaan antaa sillekin määritelmä etenkin kun se on ollut kovin kiistanalainen termi viime vuosien aikana.
UUDESTISYNTYMINEN
Missouri-synodin teesi 54.
Koska uudestisyntymisessä annettu usko on se usko, jonka kautta syntinen vanhurskautetaan, voidaan termiä vanhurskauttaminen käyttää vaihtoehtoisesti termin uudestisyntyminen (uskon lahjoittaminen) kanssa. Sitä ei saa kuitenkaan koskaan sekoittaa tai käyttää vaihtoehtoisesti termin uudistus (pyhitys, rakkaus, lain noudattaminen) kanssa, joka aina on uskon seuraus.
On Raamatun ja puhtaan evankeliumin vastaista opettaa että, koska uskoon kuuluu meidän yhdistymisemme Kristuksen kanssa, tämä yhdistyminen Kristuksen kanssa tulee perustaksi vanhurskauttamisellemme Jumalan edessä.
Vanhurskauttaminen ei ole fyysinen tai lääkinnällinen toimi, jonka kautta epävanhurskas ihminen muutetaan sisäisen muutoksen kautta vanhurskaaksi ihmiseksi, vaan juridinen toimi, jonka kautta itsessään epävanhurskas persoona julistetaan vanhurskaaksi.
Room. 4: 4-5. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi
Francis Pieper, Christian Dogmatics, p. 424.
2 tykkäystä
Nuo lauseet ovat kuin ”musiikkia korvilleni ja valoa silmilleni”. 
1 tykkäys
Uudestisyntyminen, uskoontulo, kääntyminen/mielenmuutos eli kr. metanoia mm., ilmaisevat hetkeä, kun ihminen tulee täydelliseksi Jumalalle, Kristuksen tähden. Suurin osa ihmisiä ei välitä, ota huomioon, että jokainen kuolee, jonka jälkeinen ajattomuus-tila on täysin ihmisen oman haluamisen/haluttomuuden seuraamus.
Ihminen on Jumalan “vertainen”, suhteessa itseensä. Tätä Jumalan reiluutta ei käytetä oman itsensä hyödyksi vaan tuhoksi. Hyljätään, vastustetaan Isän vetoa, mihin tukea antaa sakramentit, joista toista voi “muistella” nimellä kirkon jäsenluettelossa ja toista, halutessaan, viikottain.
Laitan tämän, koska viittaat puhtaaseen evankeliumiin, eli Raamattuun.
Kaste Kristukseen-termillä on mm. Paavalin kirjeissä kuvattu Kristukseen liittymisenä, samaistumisena, Häneen imeytymisellä jä Jeesuksen meihin imeytymisellä.
Silti me Kristuksessa ja Kristus meissä- suhde on ihmisen tahdosta kiinni. Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset kaikkialla tekisivät parannuksen ja pelastuisivat eikä Jumala itseään kiellä, eli suhteemme voimassaolo ja alku on ihmisen vapaan tahdon “armoilla”.
Mitä sanottavaa on ns. sanainspiraatio-opista?
Kuuluuko se ylipäätään ns. klassiseen kristinuskoon?
Tämä on varmaankin aika “epäekumeeninen” aihe, mutta laitetaan se nyt kuitenkin tähän… 
Sanainspiraatio-oppi tarkoittaa, että Raamattu on sana sanalta Pyhän Hengen inspiroima sana ja erehtymätön totuus, jonka pyhät Jumalaan ihmiset ovat kirjoittaneet.
Onko tämä aikansa elänyt virheellinen uskomus, tunnustuksellisen luterilaisuuden jäänne, jolla ei nykyään enää juurikaan ole kannattajia?
Onko tiede osoittanut sana-inspiraation jo monen monta kertaa vääräksi?
STLK:n Kristinoppi, 1990, s. 43:
Pyhä Raamattu on Jumalan sana, jonka pyhät ihmiset ovat kirjoittaneet Pyhän Hengen vaikutuksesta. Apostoli Pietari kirjoittaa:
2 Piet. 1:21: Koskaan ei ole tuotu esiin mitään profetiaa ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.
Pyhä Raamattu ei vain sisällä Jumalan sanoja, vaan se on sana sanalta Jumalan sana. (Raamattu).
Raamattu opettaa (Brief Statement 1932), Lahti 1971, s, 5:
Opetamme, että Pyhä Raamattu on erilainen kuin kaikki muut maailman kirjat, sillä se on Jumalan sana. Raamattu on Jumalan sana, koska Jumalan pyhät ihmiset kirjoittivat vain sen, mitä Pyhä Henki antoi heille.
2 Tim. 3:16: “Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta…”
2 Piet. 1:21: “Ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.”
Opetamme myös, ettei Raamatun sanainnoitus (sanainspiraatio) ole ns. “teologinen päätelmä”, vaan suorat raamatunkohdat opettavat sitä.
2 Tim. 3:16 (katso yllä).
Joh. 10:35: Raamattu ei saata raueta tyhjiin."
Room. 3:2: “Heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut.”
1 Kor. 2:13: “Siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti.”
Koska Pyhä Raamattu on Jumalan sana, niin on sanomattakin selvää, ettei siinä ole virheitä eikä ristiriitoja, vaan se on kaikilta osiltaan ja joka sanaltaan, myös historiallisia, maantieteellisiä ja muita ajallisia asioita käsitteleviltä kohdiltaan pettämätöntä totuutta.
Joh. 10: 35: “Raamattu ei saata raueta tyhjiin.” (http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/Raamattu%20opettaa.pdf)
Franz Pieper: Kristillinen dogmatiikka (SLEY 1961, s. 74-79):
Raamattu ei ainoastaan ilmoita meille sitä tosiasiaa, että se on Jumalan sana, vaan opettaa myös selvästi, mihin tämä perustuu. Jumala on nimittäin Henkensä vaikutuksen kautta antanut sen niille miehille eli inspiroinut ne miehet, joiden kautta se on kirjoitettu (2. Tim. 3:16; 2. Piet. 1:21). Tähän jumalalliseen toimintaan, inspiraatioon, perustuu se, että pyhä Raamattu on Jumalan sana, vaikka se on kirjoitettu ihmisten välityksellä. Inspiraatiota käsittelevät Raamatun lausumat sisältävät seuraavaa:
-
Inspiraatio ei ole vain niin sanottu reaali- eli asiainspiraatio, ei myöskään vain niin sanottu persoonainspiraatio, toisin sanoen henkilöiden inspiraatio, vaan se on sanainspiraatio (verbaali-inspiraatio). Tämä merkitsee sitä, että sanat ovat annetut kirjoittajille, koska kirjoitusta, jota tässä sanotaan inspiroiduksi, eivät muodosta asiat eivätkä henkilöt, vaan kirjoitetut sanat.
-
Inspiraatioon ei kuulu ainoastaan jumalallinen ohjaus ja varjeleminen harhasta (assistentia, directio, gubernatio divina), vaan myös niiden sanojen jumalallinen tarjoaminen eli antaminen, jotka muodostavat Raamatun.
-
Inspiraatio ei ulotu vain osaan Raamattua, esimerkiksi pääasioihin, uskonoppeihin, siihen mikä kirjoittajille oli entuudestaan tuntematonta jne., vaan koko Raamattuun. Mikä vain on osa Raamattua, on myös Jumalan inspiroima.
-
Koska sen mukaan, mitä Raamattu itse lausuu itsestään, inspiraatio ei ulotu vain osaan Raamattua, vaan koko Raamattuun, sisältää tämä lausuma myös sen, että Raamattu kaikissa sanoissaan ja kaikissa osissaan on täysin erehtymätön. Sitä tarkoittaa se todistus, jonka Kristus Joh. 10:35 lausuu. Mutta myös Kristuksen ja hänen apostoliensa käytäntö todistaa samaa. Missä ikinä he vetoavat Raamattuun, he eivät esitä vain yleisiä Raamatun ajatuksia, eivät liioin vain yksityisiä lauseita, vaan viittaavat usein nimenomaan johonkin yksityiseen Raamatun sanaan ja todistavat asian sillä.
-
On itsestään selvää, että myös virike ja käsky kirjoittamiseen (impulsus et mandatum scribendi) sisältyvät Raamatun inspiraatioon.
(Franz Pieper: Kristillinen dogmatiikka (SLEY 1961, s. 74-79, Lihavointi Luterin).
1 tykkäys
Painavaa tekstiä Jumalan sanasta:
Jumalan pelko on viisauden alku (ps. 111: 1).
Monet kuulevat Jumalan sanaa, joka on puhdas Jumalan viisaus, mutta eivät oppi siitä mitään, koska he pitävät sitä ainoastaan sanana, mutta eivät Jumalan sanana. He ajattelevat mestaroivansa sitä niin pian kuin ovat sen kuulleet. Mutta jos he pitäisivät sitä Jumalan sanana, heidän pitäisi varmuudella ajatella: ”hyvä sitten, Jumala on viisaampi kuin me ja tahtoo sanoa jotakin suurta. Niinpä kuunnelkaamme sitä hartaasti ja kunnioituksella, kuten meidän olisi kuunneltava Jumalaa itseään.” Katso silloin sydän alkaa tulla viisaaksi; se vakavasti haluaa kuulla Jumalan sanaa. Jumala voi opettaa sellaisille ihmisille kaiken hänen sanansa kautta. Mutta karkeat ja harkitsemattomat sydämet ajattelevat: Oi, miksi minun tulisi sitä kuunnella? Minä tiedän sen jo paljon paremmin kuin hän joka siinä puhuu. Olen kuulut sen jo kauan sitten.” Nämä ovat Jumalan sanan häpäisijöitä, jotka eivät pelkää häntä tai pidä hänen sanaansa Jumalan sanana. Sen tähden he eivät voi oppia mitään tai tulla viisaiksi. Kuka tahansa pitää Jumalan sanaa Jumalan sanana tietää kyllä hyvin, että hän tahtoo iankaikkisesti pysyä sen oppilaana ja opetuslapsena. Muut tulevat Jumalan sanan mestareiksi ensi silmäyksellä ja heti kohta lisäävät siihen mielipiteensä ja henkilökohtaiset tuomionsa. Lopulta he eksyvät niin kauaksi siitä, että tuomitsevat sen harhaoppina. Kun Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, niin Jumalan halveksunta on kaiken mielettömyyden alku. Näin profeetta tahtoisi opettaa meitä tässä jakeessa, että me kuuntelisimme Jumalan sanaa pelolla ja vakavuudella. Silloin me tulemme viisaiksi ja ymmärrämme. Pelätä Jumalaa on sama asia kuin kunnioittaa hänen sanaansa, sillä ilman Jumalan sanaa meillä ei ole Jumalaa.
Martti Luther, LW 13, s. 385-386.
3 tykkäystä
Ns. Kahden regimentin opille on monia määritelmiä.
Tässä on eräs määritelmä:
Mitä mieltä tästä määritelmästä?
Esiintyykö tämä regimenttioppi vain luterilaisuudessa vai onko se myös ortodoksisuudessa ja katolisuudessa oleva oppi?
Erotetaanko siis maallinen ja hengellinen hallinta muualla kuin luterilaisessa kirkossa?
Regimentti oppi oli työkalu joka muistaakseni keksittiin uskonpuhdistuksen aika. On tietysti parempiakin jakoavaimia, sahoja, talttoja joilla on parempi tuotetakuu.
Noh, eiköhän se kohtuullisen hyvä “jakoavain” ole tuo regimenttioppikin siinä muiden sahojen ja talttojen ohessa…" 
Jos yhtenä “jakoavaimena” olisi teokratia, niin voisi ehkä käydä hullunminkin…
Ei liene myöhäistä palata vielä jouluevankeliumiin.
Uuden testamentin uutta suomennosta tekemässä olleet Niko Huttunen ja Anni Pesonen selittävät, mitä jouluevankeliumi (Luuk. 2:1–20) meille kertoo.
- Sana ”seimi” on jäänyt uudesta käännöksestä pois, sillä nykyään sitä ei enää käytetä eläinten ruokinnasta puhuttaessa. Käännöksen taustalla on kreikan sana fatnē , joka tarkoittaa eläinten ruokintapaikkaa, eläinsuojaa tai astiaa, josta eläimet söivät. Eläinten suojat saattoivat olla asuinrakennuksen yhteydessä tai erikseen.
Varmasti teille monelle tämä on ihan tuttua asiaa. Itsekin muistan kuulleeni oletuksen, että välttämättä Jeesuksen syntyessä paikalla ei ole ollut yhtään eläintä, mutta sepä on sinänsä sivuseikka. Pääasia on, että Jeesus syntyi.
Joo, ei todella käytetä tuollaista sanaa nykymaataloudessa, en ole koskaan kuullut missään päin Suomea. Rajakarjalaisperäisen tuttavaperheen navetassa 1980-luvulla lehmillä oli soimi, mutta muualla yleensä ruokintapöytä, tai sitten vanhanaikaisempia juttuja kuten heinähäkki, kaukalo tms.
Seimi onkin esimerkki sanasta, joka on joskus ilmeisesti ollut normaalia arkikieltä, mutta nykyään tarkoittaa melko yksiselitteisesti joulukuvaelmaa. Omassa lapsuudessani pienimpien lasten hoitopaikkojakin kutsuttiin seimiksi, mutta taitaa olla mennyttä maailmaa sekin.
Tuokin merkitys saattaa hyvin olla joulukuvaelmasta peräisin. Vauvat seimeen!
Joo, ihan varmasti on siitä peräisin.