Jumalan kuva (Imago Dei)
Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi – mutta millainen ihminen oli/on syntiinlankeemuksen jälkeen?
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.
Ja Jumala sanoi: “Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme; ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja koko maan ja kaikki matelijat, jotka maassa matelevat”. Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1. Moos. 1:26-27).
Tällöin ihminen oli täysin pyhä ja vanhurskas eli synnitön. Ihminen tunsi Jumalan ja ihminen eli autuaana Hänen yhteydessään. Syntiinlankeemuksessa (1 Moos. 3: 1-24) Jumalan kuva turmeltui. Raamatun mukaan Aadamille syntyi poika, joka oli hänen eli Aadamin kuvan kaltainen.
Kun Aadam oli sadan kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle poika, joka oli hänen kaltaisensa, hänen kuvansa, ja hän antoi hänelle nimen Seet. (1. Moos. 5:3).
Millainen oli tämä Aadamin poika, joka oli Aadamin kuvan kaltainen?
Ja millaisia me olemme synnyttyämme?
Onko meissä enää mitään Jumalan kuvaa jäljellä vai onko Jumalan kuva meissä kokonaan turmeltunut?
Ymmärtääkseni luterilaisen käsityksen mukaan Aadamin syntiinlankeemuksen kautta kaikki hänen jälkeen syntyvät ihmiset ovat perineet perisynnin, jota tunnustuskirjat opettavat seuraavasti:
Edelleen opetetaan keskuudessamme, että kaikki ihmiset, jotka Aadamin lankeemuksen jälkeen luonnollisella tavalla syntyvät, sikiävät ja syntyvät synnissä, toisin sanoen, että he hamasta äidinkohdusta ovat täynnä pahaa himoa ja viettymystä, että heillä luonnostaan ei voi olla mitään todellista jumalanpelkoa, mitään todellista uskoa Jumlaan, ja että myös tämä synnynnäinen tauti – perisynti – ollen todellista syntiä kiroaa Jumalan iankaikkisen vihan alaisuuteen kaikki ne, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen kautta ylhäältä uudestaan synny. (Ev-Lut kirkon tunnustuskirjat: Augsburgin tunnustus: 2. Perisynti, s. 26, SLEY 1948).
Meihin alkaa palautua Jumalan kuva, kun Pyhän Hengen voimasta kasteen ja evankeliumin vaikutuksesta alamme uskoa Kristukseen.
Franz Pieperin mukaan ihmistä Jumalan kuvana voidaan tarkastella laajassa ja supprassa merkityksessä.
Jumalan kuva laajemmassa ja varsinaisessa merkityksessä:
Kol. 3:10 ja Ef. 4:24 mukaan pannaan Jumalan kuvan palauttaminen alulle vasta uudestisyntymisessä, uskon kautta Kristukseen.
Luonnolliselta ihmiseltä se siis lankeemuksen jälkeen puuttuu.
Tästä kaikki luterilaiset teologit ovat yksimieliset.
Eri mieltä he kuitenkin ovat siitä, esittävätkö 1. Moos. 9:6 ja Jaak. 3:9 asian niin, että ihmisessä lankeemuksen jälkeenkin vielä on eräänlainen Jumalan kuva.
Toiset kieltävät tämän olettaen, että ihmistä näissä kohdissa kuvataan sellaiseksi kuin hän luomisen tuloksena oli ja millaiseksi hänen Kristuksessa on jälleen määrä tulla (näin Luther ja muut; St. L. I, 600 ss.; W.A. 42, 361 s.).
Toiset väittävät, että ihmistä mainituissa kohdissa kuvataan sellaiseksi kuin hän nyt vielä lankeemuksen jälkeen on, nimittäin luotuna, jolla on ymmärryksen ja tahdon lahjat, mihin vielä sisältyy tietty Jumalan kaltaisuus (näin Baier, Quenstedt ym.).
Viimeksimainitut erottavat näin ollen kuitenkin toisistaan Jumalan kuvan laajemmassa merkityksessä, jonka mukaan ihminen eläimistä poiketen vielä on järjellinen olento, mikä hänessä on jäljellä lankeemuksen jälkeenkin, ja Jumalan kuvan varsinaisessa, suppeammassa merkityksessä, jonka mukaan ihminen käsittää Jumalan ja palvelee häntä (tieto, pyhyys ja vanhurskaus) ja jonka hän lankeemuksen jälkeen on täysin menettänyt. Asiallista eroa luterilaisten teologien selitysten välillä ei näin ollen ole.
Toisaalta on paljon, mikä puhuu Lutherin käsityksen puolesta, toisaalta on myös omat etunsa sillä, että erotetaan toisistaan Jumalan kuva laajemmassa ja suppeammassa mielessä.
Myöntää kuitenkin täytyy, että ihmisen ymmärrys ja tahto lankeemuksen jälkeen ovat “koneisto, joka käy tyhjää”, sikäli kuin langennut ihminen ei ymmärryksellään tunne pelastustaan, vaan liikkuu täydellisesti hengellisessä pimeydessä (1. Kor. 2:14 ja Room. 8:7). Se että Jumala vielä syntiinlankeemuksen jälkeen on tekemisissä syntisen ihmisen kanssa, ei johdu esimerkiksi ihmiseen vielä osittain jäljelle jääneestä Jumalan kuvasta, vaan Jumalan sydämellisestä armahtavaisuudesta Kristuksessa (1. Moos. 3:15, Luuk. 1:78s.). Franz Pieper: Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1961, s. 204-205. Lihavointi Luterin.
Ortodoksinen ja katolinen kirkko opettavat käsittääkseni ihmisestä Jumalan kuvana/Aadamin kuvana syntiinlankeemuksen jälkeen eri tavoin kuin luterilaiset.
Mutta mikä on se oleellinen eroavaisuus luterilaiseen näkemykseen?
Mikä ero on ortodoksisella ja katolisella kirkolla opetuksesta ihminen Jumalan kuvana/Aadamin kuvana syntiinlankeemuksen jälkeen?
Laajoja kysymyksiä, mutta on niitä varmaan täällä pohdittukin.
Tietysti mukava olisi, jos nämä asiat herättäisivät mielenkiintoa, keskusteluja ja pohdintoja. Netistä tietysti löytyy paljon matteriaalia tästäkin aihepiiristä eri kirkkokunnilta.
Heitin vain nuo ajaukset kehiin, koska aikomukseni on paneutua tähän asiaan: Ihminen Jumalan kuvana/Aadamin kuvana syntiinlankeemuksen jälkeen.
