En ajatellutkaan niin, että Vatikaani I:sen pitäisi tukea Vatikaani II:sen ajatuksia vaan niin päin, että Vatikaani II kasvaa niistä. Vatikaani II ei voi sanoa mitään, mikä olisi ristiriidassa Vatikaani I:den kanssa. Vatikaani I vaikuttaa kirkon elämään enemmän kuin Vatikaani II, jonka vaikutuksesta vielä selvästi kiistellään hierarkisesti korkeammallakin tasolla kuin tässä. Vatikaani I asetti selvät rajat paavin istuimelle.
En ole ainakaan tarkoittanut tuota. Kirjeet eivät siis ole liian vaikeita, vaan ne ovat osoitettuja piispoille tai papeille tai kaikille katolisille tai kaikille kastetuille tai kaikkille maailman ihmisille. Niitä pitäisi ajatella siinä kehyksessä missä ja keille ne on kirjoitettu. Pitää ymmärtää hierarkia ja ainakin pyrkiä ymmärtämään tilanne, jossa ne on kirjoitettu.
Veikkaan, että epäilet liikaa jotain yksittäisiä dominikaaneja ja liioittelet heidän vaikutusvaltaansa. Eivät ihmiset ole tyhmiä. Suurin osa maailman katolisista ei ole lukenut yhdenkään kirkolliskokouksen tekstejä. Pyhimykset tulevat juurikin heidän, jotka eivät ole lukeneet, joukosta. Näin vain käy.
Vaikka itse painotan, että harhaopit pitää kaivaa tekstien joukosta en muuten pidä tekstejä niin kauheassa arvossa. Osallistuminen messuun ja kirkon elämään on tärkeämpää.
Olen sellaisessa käsityksessä, että et yleensä, tässä etkä Juurikkalaa koskevassa keskustelussa, ole vastannut minulle mihinkään asiaan. Sen sijaan vastaat yleensä irrallisilla väitteillä tai uskomuksilla, jotka ovat a) asian vierestä, b) vailla perusteita tai c) selvästi epätosia jo sanotun perusteella.
Tai sitten tällaisilla toteamuksilla, jotka ovat itse keskustelun kannalta lähinnä BS:ää. Tai viisastelua. Kauniisti sanottuna.
Nyt joku täysin hölmö saattaa kuvitella, että minulla on jotain sitä vastaan, että tekstiä tutkiessa pitäisi ottaa huomioon tilanne ja vastaanottaja. Ei ole. Enkä ole missään vaiheessa antanut mitään sellaista edes ymmärtää.
Mutta joku saattaa myös olla niin pihalla, että luulee tuon jollain tavalla perustelevan jotain, mitä tässä keskustelussa on sanottu. Tai että se on jollain tavalla asia, jota ei ole vielä huomioitu. Ja jonka huomioiminen jotenkin muuttaa jotain.
Olen inttänyt 7. päivän adventistien kanssa. Aina, jos osoitat, että Ellen White on eri mieltä jossain asiassa Raamatun kanssa, niin he sanovat, että Ellen White “on otettu pois asiayhteydestään”. Koskaan niin ei ole todellisuudessa ollut näissä tilanteissa. Kukaan ei ole lähtenyt osoittamaan, että olisi. Tai että miten Ellen White pitäisi sen sijaan lukea, kun asiayhteys huomioidaan. Ja tämä yleensä johtuu siitä, että alkuperäinen väite Ellen Whiteä vastaan on nimenomaan huomioinut jo asiayhteyden ja kykenee myös osoittamaan sen.
Mutta keskustelu heidän opeistaan usein päättyy tai jumiutuu tuollaiseen perättömään väitteeseen. Kerta toisensa jälkeen. Näissä keskusteluissa on ollut kokonainen liuta tuollaisia.
Tai minä voisin liikkua pitkin foorumia heittämässä kommenttia keskusteluun kuin keskusteluun, että “tässäkin asiassa meidän olisi hyvä käyttää aivoja”.
Kukaan ei ole aivojen käyttämisen tarpeellisuutta missään vielä kiistänyt. Mutta tuollainen toteamus tietenkin jokaisen normaalijärkisen mielestä tarkoittaa, että 1) mielestäni huomautuksen kohde ei ole käyttänyt aivoja, ja 2) jos hän neuvoani noudattaen alkaa käyttää aivoja, niin sen voi havaita siitä, että hänen näkemyksensä muuttuu.
Tai sitten tämä ja se Juurikkalasta alkanut pitkä keskustelu on todella mennyt siihen, että minä yritän puhua asiasta, ja toinen vastaa minulle uudestaan ja uudestaan pitkillä pätkillä yleistä muminaa.
Tai sitten sillä, että alkaa arvailla, millä yritän argumentoida mitäkin, laittaa sen sanoina suuhuni ja sitten kiistää väitteen tai perustelun, jota en edes esittänyt, jollain omalla väitteellään, joka ei välttämättä liity edes asiaan.
Mutta tämä oli ehdoton ennätys. Minä esitin yksinkertaisen toteamuksen, missä en epäillyt mitään. Eli varsinkaan en epäillyt liikaa mitään. En sanonut mitään mistään vaikutusvallasta. Joten en voinut myöskään liioitella kenenkään vaikutusvaltaa.
Minä vertailen lukemaani tekstiä ja kuulemiani kahden elävän dominikaanin puheita useammasta eri tilanteesta. Ja ihmettelin näissä havaitsemiani eroavuuksia. Tähän ei normaali ihminen kommentoisi yhtään mitään. Tai jos olisi kiinnostunut kommentoimaan, niin kysyisi, että mitä olen havainnut ja mitä olen siitä päätellyt.
Olen utelias. Voitko kertoa minulle, mitä minä epäilen? Tai voitko keksiä tai selvänähdä vielä muitakin mielenkiintoisia asioita minusta?
Tässä on sellainen tunne vähän kuin olisin väittelemässä jonkun toisen henkilön unessa.
The identification of dream and reality as a matter of principle has practical results which may appear strange but can hardly be considered surprising. The critical exploration of cause and effect in history is prohibited; and consequently the rational co-ordination of means and ends in politics is impossible.
Gnostic societies and their leaders will recognize dangers to their existence when they develop, but such dangers will not be met by appropriate actions in the world of reality. They will rather be met by magic operations in the dream world, such as disapproval, moral condemnation, declarations of intention, resolutions, appeals to the opinion of mankind, branding of enemies as aggressors, outlawing of war, propaganda for world peace and world government, etc. The intellectual and moral corruption which expresses itself in the aggregate of such magic operations may pervade a society with the weird, ghostly atmosphere of a lunatic asylum, as we experience it in our time in the Western crisis.
—Eric Voegelin, The New Science of Politics: An Introduction (Walgreen Foundation Lectures)
Minulle tuli tämä heti mieleen kun sanoit, että Vatikaani II ei voi sanoa mitään, mikä olisi ristiriidassa Vatikaani I:n kanssa. Jossain unimaailmassa se ei voi. Tässä todellisuudessa se voi. Ja onko niin tapahtunut, niin se selviää ymmärtämällä, että mitä Vatikaani I ja Vatikaani II ovat teksteillään tarkoittaneet.
Jos ei ymmärrä, eikä halua ymmärtää asiaa, niin pääsee helpolla. Sitten voi tehdä kuten tuossa Voegelin-sitaatissa, että esittää vain lausuntoja tai julistuksia siitä, miten asian yleisellä tasolla pitäisi olla. Tai nimenomaan lausuu, että mitä joku muu on lausunut tai julistanut, koska lausuntojen ja julistusten ero todellisuuteen on kadonnut.
Mutta jos menee itse tekstiin, luten Lumenin kahdeksas kohta, niin näkee, että Vatikaani II määrittelee asioita uusiksi täysin eri tavalla kuin mikään kirkon aikaisempi opetus. Näkee sen ihan selvästi siksi, että käytetyillä sanoilla ei oikeasti ole niin vaikeita tai monimutkaisia tai ajankohdasta tai kohderyhmästä riippuvia merkityksiä.
Kyllä nämä ovat ne droidit, joita olemme etsineet. Ulos ajoneuvosta, matkanne päättyi tähän. Jos ei kusetuksessa pärjää laadulla, niin aina on määrä ja sitkeys.
Vatikaani II:n ymmärtämisessä on kuitenkin paljon olennaisempaa ne taustaoletukset, minkä pohjalta tekstit on laadittu. Vatikaani II ei näe todellisuutta, tiedon olemusta, ihmisen olemusta, maallisen ja hengellisen suhdetta, eikä oikeastaan mitään asiaa samalla tavalla kuin kirkon aikaisempi opetus. Siksi kyseessä on valinta sen ja aikaisemman välillä. Jos kiistää valinnan, niin silloin valitsee Vatikaani II:n.
Tämä on ihan sama juttu kuin luterilaisuuden taustaoletusten kanssa. Ne oletukset ovat vieläpä aika pitkälti samoja. Vatikaani II vain sisältää ne pidemmälle viedyssä muodossa.
Vatikaani II, tai ajattelu sen taustalla, jota se myös ilmentää, vaikuttaa nyt kirkon elämään enemmän kuin mikään tekstien kokoelma, ja tämä on ollut jo 70-luvun alusta lähtien. Vatikaani II:n puolesta puhuvat papit ja maallikot hehkuttavat tätä ja edellistä. Eivät ole minun keksintöäni eikä pelkästään vastustajien mielipide. Vatikaani II “pelasti kirkon” ja “teki kirkon eläväksi” ja “ratkaisi kirkon kriisin”.
Tämä on kaikkein jännintä, että Vatikaani II:n puolesta ei pelkästään puhuta jotain julistuksia ja lausuntoja. Eikä pelkästään muunneltua totuutta. Vaan yleensä kahta toisensa kumoavaa muunneltua totuutta sekaisin. Mutta, kuten sanottu, tämä on oire siitä, että koko tiedon olemus on käsitetty uudella tavalla. Ja tämä on Vatikaani II:n, mutta ei yhdenkään aikaisemman kirkolliskokouksen ominaisuus.
Ongelma on siinä, että jos ymmärtää vain Vatikaani II:lle ominaisen tavan, tätä eroa ei ole mahdollista käsittää. Mutta jos ymmärtää Vatikaani I:lle ja sitä edeltäville ajoille ominaisen tavan, niin erosta on mahdotonta päästä yli.
Vatikaani II on nimenomaan tehnyt koko uskosta pelkästään ilmiöiden, lausuntojen ja julistusten sekamelskan. Vienyt sen pois todellisuudesta. Tehnyt vaikeaksi tai mahdottomaksi asioiden tietämisen ja käsittämisen tuolla yksinkertaisella tavalla: Mikä se on? Miksi se on sitä? Lakkauttanut koko ymmärryksen. Olemalla yksinkertaisesti opettamatta sitä.
Siksi eivät monet nykyään osaa tehdä mitään eroa lauseiden “minä olen Thinkcat” ja “Thinkcat on minussa” välillä. Tai luulevat, että toinen noista lauseista on kasvanut toisesta. Tai mitä ikinä. Ei päätä eikä häntää. Löysin näille jutuille aika karun psykoanalyyttisen kehyksen. Mutta annan sen vielä olla tässä vaiheessa.
Missä ihmeen Juurikkalaa koskevassa keskustelussa?
Mulla on se käsitys, että kirjoitat pitkiä tekstejä siitä mielikuvasta joka sinulla on Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta, Novus Ordosta ja Paavien teksteistä kykenemättä kuitenkaan käsittelemään tekstejä teksteinä. Ilmeisesti olet myös täysin kykenemätön ymmärtämään traditiota ja sitä, että Vatikaanin toinen kirkolliskokous ei ole millään tavalla riippumaton sitä edeltävistä kirkolliskokouksista.
Näyttää myös vähän siltä, että olet äskettäin keksinyt aristotelisen metafysiikan, että ollenkaan huomaa, että kirkko koostuu myös ihmisistä, joille se on ollut yksi olennainen filosofian lähtökohta jo reilut tuhat vuotta.
Olet esittänyt pyhän Johannes Paavali II:sen kirjeestä täysin sen ilmeistä ja kirjoitettua tarkoitusta vastaisen tulkinnan. Esität Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen teksteistä lähinnä mielikuvia, jotka on paketoitu tekstimassaan, joka yrittää selittää omia näkemyksiäsi siitä mitä teksteissä sinun mielestäsi on sivuuttaen täysin sen mitä niissä varsinaisesti lukee. Novus Ordosta taas et osaa sanoa yhtään mitään. Tämän saan näistä irti.
Se kenelle kirje on osoitettu on kaikessa järkevässä keskustelussa niistä oleellinen asia. Varsinkin silloin, jos paavien kirjeitä väitetään harhaoppisiksi kuten sinä teet osaamatta edes lukea niitä.
Katson, että keskustelu oli ainakin omalta osaltani tässä.
Olen vuoden 2016 alussa lueskellut First Thingsiä. Siellä on David Bentley Hartin kirja-arvio Maurice Cowlingin teoksesta Religion and Public Doctrine in Modern England Volume III: Accommodations.
Olen poiminut siitä silloin yhden, vähän pidemmän sitaatin:
It is in this volume that the case is most strikingly made that the nineteenth and twentieth centuries’ struggle between Christian and anti-Christian thinkers for the moral and social future of England was not ”as might be supposed” a struggle between religious and post-religious thought, but a war of creeds.
The story begins with the Christian attack ”by high-church Tractarians and reflective Protestants” upon the post-Christian mythologies of the eighteenth century, and its occasionally confused attempt to turn back the tide of unbelief.
But the plot becomes most engrossing where Cowling turns to the tradition he calls “ethical earnestness”: that is, the “progressive” assault on Christianity from the time of Mill, Eliot, and Spencer to that of Russell and Lawrence. It is here that Cowling begins, in scrupulous detail, to identify the sources of the religious consciousness of post-Christian England. “Ethical earnestness,” as he recounts its development, consisted in a profound, often inchoate, but semi-mystical devotion to social improvement and rational morality as alternatives to the superstition, obscurantism, and tyranny of the old faith.
It was not, however, in any meaningful sense “post-religious,” as it demanded of its votaries absolute and fervent devotion to a principle ”social cohesion, human development, “Life”” that was itself not susceptible of doubt. In a sense, it was a new cosmology allied to a new moral metaphysics, constantly in ferment, producing movements and sects and new beginnings, but never straying beyond the boundaries of the world in which it believed: a universe of Darwinian struggle that, precisely in its savage economy of “nature red in tooth and claw,” demanded of conscience that it assist evolution in its ascent towards higher ethical realizations of the human essence.
In Cowling’s account, one comes to see not only the broad unity of the school of “ethical earnestness,” but the final incoherence of its ethos: the closed order of nature is at once merciless chaos and the source of our ethics; morality is both obedience to nature and rebellion against nature’s implacable decrees; progress demands at once universal brotherhood and (especially among socialists) a ruthless eugenic purification of the race. What unifies this farrago into something like a moral vision is its most obviously religious element: “complete devotion to the future as an absolute imperative, requiring in consequence a renunciation of all faith in and charity towards the past” or, for that matter, the present.
Ja perään toisen, vähän lyhyemmän:
Nothing could be more important for an understanding of modernity (even if it is reached through a study only of the intelligentsia of England) than to recognize that we are not living in an age in which religious adherence has simply withered away before the parching wind of Enlightenment reason, but in one in which a new evangel has ”over the course of a few centuries” displaced the old, and with it the cultural energy and rationale of Christian Europe: a new religion, whose most devout believers are as zealous, intolerant, and absolutist as any faith has ever produced, and whose vast silent constituency is as unreflective, passive, and pliant as any enfranchised clerisy could desire. It is good for Christians to grasp that, even in this hour, we struggle not simply with disillusion and demystification, but with strange gods.
Aloin miettiä, josko tämä “ethical earnestness” jollain tavalla kuvaisi Vatikaani II:n käsitystä ihmisestä, kirkosta, ihmiskunnasta, ekumeniasta, uskontojen roolista, yhteiskunnasta ja historiallisen kristinuskon roolista siinä kaikessa.
Eli on joku yksi ja yhtenäinen “ihmisyyden olemus”, jonka “eettistä toteutumista” kaikki kirkkokunnat ja uskonnot on yhdessä kutsuttu etsimään. Modernismi ei hajonnut mihinkään, eikä se kadonnut mihinkään, vaan se jatkoi etenemistään 1800-luvun lopun jälkeenkin. Sen lopullinen esiinräjähdys sijoittuu 1960-luvulle niin sekulaarissa yhteiskunnassa kuin Katolisessa kirkossa.
Tässä pitää ymmärtää, että kyseessä ei ole minkään uuden tuleminen, vaan vanhan katoaminen. Tätä uutta “eettisesti harrasta” uskontoa ei rakennettu sen enempää kuin kommunismia missään rakennetaan, vaan se perustuu ainoastaan entisen purkamiselle ja kaappaamiselle. Joten sillä ei ole mitään varsinaista sisältöä, vaan siinä Jumalasta ja traditiosta luopuminen saadaan näyttämään ihmisen löytämiseltä ja ihmisen palvelemiselta.
Oli eräs nuorten aikuisten viikonloppu tässä ei kovin kauan sitten. Siellä oli materiaalina paavi Franciscuksen kehotuskirje Christus Vivit, josta oli muutama kohta poimittu dioihin. Niistä kohdista oli tekstissä lihavoitu muutaman muun joukossa toteamus, että maallikon vokaatio koskee ensisijaisesti sosiaalista ja poliittista toimintaa. Erityisesti kohdasta 168 oli lihavoitu toteamus uuden yhteiskunnan rakentamisesta.
Kun näistä tapahtumista innostuneiden, jopa niitä aktiivisesti järjestävien kanssa keskustelee, niin sieltä tulee esiin juuri tuo pitkän sitaatin lopussa mainittu ajatus, että menneisyys ei ole mitään (tai menneisyydessä ei ole mitään), mitä kohtaan olla uskollisia. Eritoten kirkon vanhat opit ja opetukset ovat tässä kohteena. Juuri siitä haluan aina varmistua. Sen sijaan pitää olla jatkuvassa “eläväksi tekemisessä”, joka tarkoittaa nimenomaan tällaista “eettisesti harrasta” ja dialogin muotoista evoluution prosessia uusien ihmisten yhteisöjen luomiseksi.
Ei niillä ole enää mitään tekemistä historiallisen katolisuuden kanssa. Kaikki nurkat vilisevät jotain Prometheuksia.
“Forgive me for insisting on the Third Secret of Fatima: Did Padre Pio relate it, then, to the loss of faith within the Church ?”
Fr. Gabriele [Amorth] furrows his brow and sticks out his chin. He seems very affected.
“Indeed,” he states, “One day Padre Pio said to me very sorrowfully: ‘You know, Gabriele? It is Satan who has been introduced into the bosom of the Church and within a very short time will come to rule a false Church.’”
“Oh my God! Some kind of Antichrist! When did he prophesy this to you?” I [Zavala] ask.
“It must have been about 1960, since I was already a priest then.”
Analysoin tilanteen hieman eri tavalla. Olen alkanut uskoa, että olet käytännössä fenomenalisti. Samalla tavalla kuin Johannes Paavali II ja kirkon Vatikaani II:sta alkanut, uusi traditio. Eli se tarkoittaa sitä, että koko maailma koostuu vain ilmiöistä, eli mielikuvista, mutta tähän tekee poikkeuksen teksti. Tämä on oikeastaan se sama, mikä on protestanttisen todellisuuskuvan ja raamattukäsityksen taustalla. Eli on erikseen ilmoitus ja ilmiöt, näennäisesti kaksi toisistaan riippumatonta ontologiaa.
Olen saanut käsityksen, että sinä et näe tekstejä teksteinä, kuten Lumenin kahdeksannen kohdan sisällön kanssa huomasin, vaan luet ne eräänlaisen ilmoitusajattelun kautta. Jossain joku on ilmoittanut, että kirkolliskokoukset eivät voi poiketa toisistaan ja rakentuvat edellisten pohjalle. Joten teksti ei a priori voi sanoa muuta, sisälsi se todellisuudessa ihan mitä tahansa. Nuo väitteet tekstien sisällöstä ja keskinäisistä suhteista ovat oletuksia, joiden kanssa lähestyt niitä. Eivät tuloksia itse teksteihin tutustumisesta.
Siksi, kun minä luen tekstejä teksteinä ja näen niissä jotain, mitä sinä et oleta niissä näkeväsi, niin tulkitset sen sillä tavalla, että en ymmärrä niistä yhtään mitään. Tai että en edes lue niitä. Tai että en edes puhu niistä. Kun minä oikeasti luin Gaudiumiakin puoliväliin ennen kuin totesin siitä mitään.
Tämä “on riippumaton” tai “ei ole riippumaton” on yksi näistä doktriineista, mitkä luet tekstiin sen yläpuolelta ja ulkopuolelta, sen sisällöstä riippumatta. Akvaariossa on hauki, ja lasissa kolme lappua: “Hauen nimi on Brutus”, “Hauen nimi ei ole Brutus” ja “Toinen lappu ei ole millään tavalla riippumaton ensimmäisestä, vaan tulee ymmärtää sen valossa”. Onko hauen nimi Brutus?
Sinun kohdallasi ei nimenomaan ole kyse tekstiä koskevasta havainnosta, tekstiin perehtymisestä tai tekstin ymmärtämisestä, vaan tekstiä koskevasta olettamuksesta.
Vatikaani II on, nimenomaan ja kaiken järjen mukaan, yhtäpitävä tekstien laatijoiden ja heidän ajattelunsa kanssa. Se tiedettiin edeltävinä vuosikymmeninä kirkon tradition vastaiseksi. Sitten jostain kumman syystä Vatikaani II ja sen tekemät muutokset itse aiheuttivat sen, että tämä ymmärrys katosi johonkin. Itse asia ei sillä välillä muuttunut mihinkään.
No nyt ei pelkästään näytä siltä, vaan ihan selvästi on niin, että et ole oikeasti osannut lukea etkä ollenkaan käsittänyt mitään siitä, että mitä olen edes väittänyt ajattelevani ja edustavani.
Olen sanonut kaiken aikaa, että kirkko on uskonut Aristoteleen ja Pyhän Tuomas Akvinolaisen mukaisesti ensimmäiset 1850 vuotta, kunnes Vatikaani II:ta edeltävän vuosisadan ja etenkin 1900-luvun alun aikana asia lakkasi olemasta näin. Sillä ei ole mitään merkitystä, milloin minä olen heidät löytänyt. Merkitystä on sillä, että sinulla ei ole ollut missään vaiheessa mitään käsitystä siitä ajattelusta ja niistä väitteistä, mihin olet ollut koko ajan vastaamassa. Siinä mielessä sitkeytesi on ollut hämmästyttävää. Et ole edes ottanut vakavasti väitettä siitä, mitä minä itse luulen tai ajattelen edustavani. Eli koko keskustelun, siis kymmenien pitkien viestien ajan olen yrittänyt informoida sinua siitä, että mistä ollaan edes eri mieltä. Siis saada ääntäni kuuluviin.
Vastasin tähän jo edellä. En kiistä itse periaatetta. Mutta tässä näyttää, että sinulla ei ole mitään kykyä tehdä erottelua siitä, että jokin asia voi olla jotain riippumatta siitä, kuka sen sanoo, milloin sanoo ja miksi sanoo. Ja että nämä selittävät enemmän sitä, että asia yleensä sanotaan kuin sitä, että mitä sanotaan ja onko se silloin totta. Se taas ei ole mikään todiste itse sanotun sisällön puolesta tai vastaan. Voin sanoa sinulle nyt, että hauki on kala. Tai että västäräkki on hyönteinen. Ensimmäinen on totta ja jälkimmäinen ei ole totta. Täysin riippumatta siitä, että minä sanon ne. Tai että ne sanotaan nyt. Tai että ne sanotaan esimerkkinä todesta ja epätodesta toteamuksesta. Tai että ne sanotaan sinulle.
Toteamuksen vastaanottaja ei tee hauesta vähemmän kalaa tai västäräkistä enemmän hyönteistä. Jostain kumman syystä Vatikaani I ja kaikki aikaisemmat toimivat tältä pohjalta. Kukaan ei siis kiistä, että viestinnällä on vastaanottaja. Ja että viestinnän sisältö on vastaanottajalle kohdistettu. Se ei silti tee epätosista asioista totta tai tosista asioista epätosia. Eikä mikään ole tähän mennessä perustellut, että se olisi relevantti juuri Vatikaani II:n tekstien tapauksessa. Tämä on taas esimerkki siitä, että sinulla on jotain asiaan soveltumattomia, yleisiä periaatteita, joiden vain oletat automaattisesti pätevän. Vatikaani I ja aikaisemmat konsiilit ovat totta ihan riippumatta siitä, kuka niitä lukee.
Eli kun yritän tulkita lausahdustasi edeltä, niin käsitän siinä oletuksen tai perustelemattoman väitteen, että Aristoteles ja Pyhä Tuomas jotenkin automaattisesti määrittelevät koko kirkkoa ja sillä tavalla myös Vatikaani II:ta. Ja että kun vastustan niiden pohjalta Vatikaani II:ta, niin jotenkin hölmösti tuon oletuksen kautta se näyttää siltä, että kohteena olisi se 1800 vuotta historiallista opetusta, mitä en vastusta, en ole missään vaiheessa vastustanut ja olen koko ajan sanonut, että en vastusta.
Näyttää siltä, että sinulle kaikissa kirkon tekemisissä on kyse jonkinlaisesta tahdon riemuvoitosta. Että kun ilmaistaan intentio tai julistetaan joku lausuma, niin se on lausumalla totta, todellisuudesta riippumatta. Sillä tavalla kirkon aristoteelisuudesta ja akvinolaisuudesta on tullut jotain arvonimiä tai titteleitä, muodotonta ja sisällötöntä pääomaa, mitä piispat ja paavit voivat käyttää mielensä mukaan.
Tämä tarkoittaa ilmeisesti myös sitä, että luet (tai ainakin ajattelet jos et lue) myös Trentoa ja Vatikaani I:tä jonkinlaisina tahdon ilmaisuina tosiasioiden ilmaisemisen sijaan. Vähän kuin koko kirkon voisi käsittää pelkkänä politiikkana, jossa ihmiskunta Jumalan armosta luo todellisuutta. Tämä on se ratkaisu, minkä Owen Barfield esittää Saving the Appearancesin lopussa. Koko kirja nimenomaan perustelee sen, miksi Aristoteleen ja Pyhän Tuomaan metafysiikka ovat eri asia kuin protestanttien metafysiikka, ja miksi jälkimmäisen aiheuttamat ongelmat on ratkaistava tavalla, jolla Vatikaani II:n teologit ne ratkaisivat.
Minä sain kirjasta irti muutama vuosi sitten sen, miten se kuvaili keskiajan metafysiikkaa. Ja ymmärsin jo silloin olla seuraamatta sitä sen esittämään ratkaisuun. Jonka Barfield on nimenomaan saanut Steineriltä. Eli kun sanon Johannes Paavali II:n ajattelua teosofiaksi, niin siinä ei ole kyse mistään ärtyneestä tai kiihkeästä hyperbolasta. Mies oli sekä henkilöhistoriansa että aatehistorian puolesta teosofi. Joka tarkoittaa sitä, että hän ei ollut katolilainen, ei kristitty, eikä varsinkaan mikään pyhä.
Ehkä siis Vatikaani II ei oikeasti olekaan sitä, että kirkosta tuli moderni. Muuten jälki olisi näyttänyt kovasti LHPK:lta. Ehkä Vatikaani II oli modernismin aiheuttamien ongelmien ratkaisemista menemällä historiassa eteenpäin. Eli kirkosta on nyt tullut postmoderni toimija. Postmodernin väite ei ole, että todellisuus olisi mielivaltaisesti konstruoitua, vaan että se on poliittisesti ja sosiaalisesti konstruoitua. Christus Vivit on kutsu nimenomaan siihen, että nuoriso lähtisi tähän konstruoimiseen mukaan. Ja että se olisi kirkon tulevaisuus. Postmoderni ihminen ei ole siis joku, joka kuolee päätettyään, että arsenikki on sokeria. Vaan joku, joka elää vielä toistaiseksi, koska enemmistö edelleen sosiaalisesti ja poliittisesti konstruoi arsenikin arsenikiksi.
Tästä tulisi muuten ihan juupas—eipäs, mutta hetken mietittyäni ymmärsin, että niitä pitää nimenomaan lukea edellä mainitseminani tahdon ilmaisuina. Hegemonisina hykertelyinä siitä, että mihin suuntaan kirkkoa ollaan viemässä. Eritoten siksi, että kirkko ei edusta enää maailmassa tai maailmalle mitään pysyvää, vaan siitä on tullut yksi toimija muiden joukossa. Se ei tavoittele enää sielujen pelastusta, vaan uutta ihmisten yhteiseloa tämän maallisen elämän aikana. Siinä sielujen pelastus on jotenkin kylkiäisenä ja tulee kaupan päälle. Johannes Paavali II kirjoittaa aivan kirjaimellisesti, että Jeesuksessa Jumala tuli ilmoittamaan ihmisille ihmisen. Ei Jumalaa, ei itseään, vaan ihmisyyden yleensä. Koska ihmisyydessä yleensä ja sinänsä on tämän teosofipaavin mukaan sielujen pelastus.
Vatikaani II:sta on todella hankala sen vastustajien sanoa mitään, koska sen puolustajat vuorotellen myöntävät ja kiistävät samat asiat. Yksi on tämä, että Vatikaani II ei puhu todellisuudesta, vaan on tahdon ilmaisu. Mutta se on sen laatuinen tahdon ilmaisu, että se täysin hylkää sen tahdon, mikä kirkolla on aikaisemmin ollut. Sen seurauksena tahto syrjäyttää tiedon, koska se ei anna mistään mitään uutta tietoa, vaikka Arisoteleen ja Pyhän Tuomaan ajattelun pohjalta tahdon tulisi nimenomaan nousta tiedosta.
Joten se tieto, mistä Vatikaani II:n eli tahtokonsiilin ilmaisema tahto nousee, on jossain aivan muualla kuin Aristoteleellä, Pyhällä Tuomaalla tai aikaisemmissa konsiileissa, tietokonsiileissa. Jos Vatikaani II esittää, että tieto ja tahto eivät liity toisiinsa, niin se menee jo sillä traditiota vastaan, koska tradition ymmärrys on aina ollut, että tahtotila nousee tiedosta.
No se oli ihan kiva kostolyttäys. Ja saavutettiin sellainen yhteisymmärrys kuitenkin, että minä en sinun mielestäsi tiedä mistään mitään ja sinä et minun mielestäni tiedä mistään mitään. Vähän kärjistäen, mutta tässä asiassa ainakin. Mutta sopii näin.
Itse asiassa noiden muotojen ero ei ole ihan noin yksinkertaisesti selitettävissä. Novus Ordon perusmuoto on sekin latinankielinen. Saarna on molemmissa kansankielellä.
Max, avaa hieman. Olen käynyt vain Novus Ordo messuissa. En pidä siitä, että naiset lukevat Raamatun tekstit, sillä perinteisesti ne ovat miesten tehtäviä.
Jos asuu HELLsingissä, niin varmaan voi elvistellä tridentiinisestä messussa, mutta muualla, no chance. Tutkittua kaikkea mahdollista, niin Vatikaani 2 on pahempi heresia kuin protestanttinen heresia. Paavi Fransiscus on suurempi harhaoppinen kuin Luther tai Tyndale. Kaikki tämä pachemama sekoilu tekee Alexander Tschugguel:ista suuremman Jumalan miehen kuin mitä tämä nykyinen paavi on. Mikä oli messu alunperin, sitä ei voida muuttaa. Mutta miten voi nykyihminen Suomessa tehdä, kun messussa on tarjolla vain välimallin messu? Nyt jo ehdotetaan, että nainen voi olla pappina. Sedevakantistit ovat väärässä, mutta kun nykyinen paavi on pahempi kuin Luther? Mitä voi enää Kristitty tehdä. En ole katolinen, koska en ole syntynyt katoliseksi. Se kai on jokin kirous, jonka protesti on tuonut, jonka esi-isät nielivät. Katoliseksi kääntyminen vaatii liian paljon, koska vaaditaan sellaista, mihin ihminen ei pysty.
Kannattaa myös muistaa, että kaikki paavin sanoma ei ole ex cathedra. Paavi voi sanoa hupsuja asioita, mutta se taas on aivan eri asia kuin kirkon opin muuttaminen. Sitä taas Franciscus ei ole tehnyt. Eikä sitä myöskään tehdä siten, että paavi nyt sattuu haluamaan jotain muutoksia ja antaa käskyn toimia.
En ole seurannut kovin tarkkaan tuota pachemama -keissiä, joten en ota siihen kantaa. Näissä jutuissa kun tuppaa usein mopo keulimaan, ja todellisuus saattaakin olla jotain muuta kuin “Seiska” meille kertoo. Sen olen tässä katolisten vuosieni aikana oppinut, että uutisointi katolisesta kirkosta on usein aika värittynyttä.
Mitä ihmettä tämä nyt tarkoittaa? Mikä tarkalleen ottaen Novus Ordossa on vikana?
Minä liityin katoliseen kirkkoon 90-luvulla, eikä minulta kyllä vaadittu mitään yli-inhimillisiä ponnisteluja.
Ei ole. Jos olet ollut hereillä historian tunneilla, niin tiedät kyllä miksi esi-isäsi kääntyivät luterilaisiksi. Ei heillä ollut vaihtoehtoja, eikä heiltä kysytty haluavatko he sitä.
Tämä on oikeastaan tosi hassua. Olen nyt katsonut piispa Williamsonin luentosarjan neljä varsinaista osaa, ja meneillää on konferenssin summaava viides osa.
Todettu sellaista, että…
Arkkipiispa Lefebvre oli varovainen Vatikaani II:n harhaoppiseksi sanomisen kanssa, koska harhaopiksi kutsuminen edellyttää oikeasti sitä, että dokumentoi ne kohdat, missä harhaoppi esiintyy ja minkä nojalla se on harhaoppia.
Olen kuullut ennenkin, että Vatikaani II on niin harhaoppia kuin mahdollista, ilman että se on varsinaisesti, suoraan ja avoimesti sitä.
Arkkipiispa Lefebvre siksi mieluiten sanoi, että Vatikaani II tulee harhaopista ja se johtaa harhaoppiin. Ensimmäinen on ihan virallista historiaa. Jälkimmäisen näkee kun katsoo ympärilleen. Itse teksti on siinä välissä vain väline eräänlaisen hämmennyksen luomiseen.
Vatikaani II:ta on sanonut harhaopiksi, relevantit kohdat dokumentoiden, kaniikki Gregory Hesse. Hänen puheitaan ja opetuksiaan löytyy kun vähän hakee Youtubesta. Lisäksi löytyy muidenkin tekemiä listoja ilmiselvästi traditiota vastaan puhuvista kohdista.
Arkkipiispa Lefebvre itse allekirjoitti enemmistön Vatikaani II:n dokumenteista. Tämän hän teki juuri siksi, että ne olivat niin monitulkintaisia. Joten hän ensin oletti, että tietenkin teksti on tarkoitus lukea historiallisen opin valossa.
Vatikaani II ei niinkään suoraan hyökkää vanhaa oppia vastaan tai kumoa sitä, kuin luo tahtotilan ja tavan ajatella, visioi tulevaisuuden ja kirkon sisäisen elämän, jossa oppi ja traditio yksinkertaisesti jätetään taakse.
Vatikaani II on sillä tavalla mielenkiintoinen ilmiö, että sitä sanovat hyväksi, oikeaksi ja vaarattomaksi henkilöt, jotka eivät osoita minkäänlaista kykyä itse analysoida tekstien sisältöä. Tästä voi päätellä, että nämä henkilöt a) eivät tiedä, mitä uskovat tai b) eivät usko mitään. Joten heillä ei ole mitään, mitä vertailla tekstin kanssa ja huomata ristiriitaa sen ja uskomustensa välillä.
Käytännössä Vatikaani II lakkautti paavin hengellisen roolin. Tämä näkyi myös siinä, että Paavali VI laittoi myyntiin paaviuteen kuuluvia pyhiä esineitä. Paavista tuli tapahtumien myötä jonkinlainen kommunistista puoluesihteeriä vastaava hahmo, ylin vertaisten joukossa. En ikinä ennen ajatellut, että sedevakantismin parhaat perusteet olisivat paavin itsensä teoissa konsiilin jälkeen. Enkä tähän hetkeen asti pitänyt itseäni millään tavalla sedevakantistina. Nyt pitää miettiä asia uudestaan.
Eli jos paavius ymmärretään sen kautta, että mitä paavius on ja miksi se on sitä, niin koko Vatikaani II:n kirkko on oman vakaumuksensa perusteella oikeastaan täysin sedevakantistinen. Heillä on joku mies istumassa paavin istuimella, jota kutsutaan paaviksi, mutta joka ei oman ilmoituksensa ja Vatikaani II:n tuoman, uuden ymmärryksen valossa ole ollut paavi vanhassa merkityksessä enää 1960-luvun jälkeen. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä joku Bergoglio sanoo tai tekee—oli se oikein tai väärin, tykättävää tai inhottavaa—vaan sen kanssa, että Paavali VI lakkautti paaviuden, eikä sitä ole enää sen jälkeen näkynyt. Tittelillä on ollut jatkajia, mutta tehtävän sisällöllä ei ole ollut.
Vatikaani II:n aikana sattui tapaus, että jonkun kokoukseen osallistujan salkku katosi. Se löydettiin ja sen sisältö tutkittiin, jotta se olisi mahdollista palauttaa oikealle omistajalle. Sieltä löydettiin muistiinpano, jossa puhuttiin paaviuden lakkauttamisesta. Salkun sisältö näytettiin Paavali VI:lle, jonka sanotaan järkyttyneen siitä kyyneliin asti. Ja ryhtyneen johonkin toimenpiteeseen, jonka seurauksena Lumen Gentiumiin kirjoitettiin sen 16.11.1964 päivätty liite.
Vatikaani II muuttaa siten käsityksen myös papin tehtävän sisällöstä. Siitä on peräisin väite, että papille kuuluu pelkän vihkimyksen perusteella valta opettaa, pyhittää ja hallita. Vanha ymmärrys oli, että näistä ainoastaan pyhittäminen tuli vihkimyksestä. Kaksi muuta saatiin kirkon hierarkialta, eli piispojen kautta lopulta paavilta. Mutta jos paavius on lopetettu, niin tietenkin opettamisen ja hallitsemisen valta täytyy tulla jostain muualta. Osan aikaa se ei tule mistään. Osan aikaa se tulee piispalta. Osan aikaa pappi saa sen vihkimyksestään. Homma on joka tapauksessa sekaisin kuin käkikello ja jälkikin näyttää kovasti siltä. Kaikki vain esittävät, että se on business as usual.
Uskon, että jos ihmisellä on hengellisiä tarpeita ja toiveita, niin hän huomaa, että asiat ovat pahasti pielessä. Vatikaani II:n teksteistä nimenomaan puuttuu varsinainen hengellinen sisältö. Niissä kirkko saa uuden määritelmän sosiaalisena ja poliittisena ilmiönä. Tekstit oikeastaan määrittelevät koko ihmiskunnan Jumalan kansaksi, mutta Katolisen kirkon jollain ripauksen erityisellä tavalla vielä samaksi. Ehkä niin, että sekä Katolisen kirkon papit ja maallikot ovat yhdessä jonkinlainen “papisto”. Sitten muu maailma on jollain tavalla vähän “maallikompia”.
Tämä “maallikoiden pappeus” ja “pappien maallikkous” on joka tapauksessa yksi Opus Dein kuumimpia ideoita. Opus Dein julkaiseman kirjan mukaan Alvaro del Portillo, siis Escriván seuraaja, onnitteli Escriváa siitä, että Vatikaani II teki kirkon virallista oppia kaikesta, mitä hän oli opettanut vuodesta 1929 lähtien. Kaniikki Hesse ei paljoa Opus Deistä puhunut, mutta kutsui silti järjestöä Vatikaani II:n kirkon aivoiksi. Eli Vatikaani II:n ideologia on ollut ensin Opus Dein ideologia.
En muuten olisi lähtenyt mitään summailemaan nyt, mutta piispa Williamson mainitsee näiden lisäksi kaksi sellaista innovaatiota, joilla on vähän suurempi merkitys. Vatikaani II:ssa on ajatus, että ihmisen synnit eivät voi loukata Jumalaa. Oikeasti tähän kysymykseen on kaksi tai kolme eri vastausta, joista jokainen on totta samaan aikaan, koska ne ovat totta eri merkityksessä. Mutta jokin Vatikaani II:ssa ottaa sen niin, että Jumalan perimmäinen muuttumattomuus, siis impassability, laajenee koskemaan koko synnin kysymystä.
Tästä seuraa, että syntiä Jumalaa vastaan ei oikeastaan ole enää olemassa. Sen tilalla ovat synnit lähinnä toisia ihmisiä vastaan. Kirkon vanhassa opissa synti oli aina rikkomista ensin Jumalaa, sitten ihmisen omaa sielua ja vasta kolmantena lähimmäistä vastaan.
Synnin katoamisesta seuraa, että myöskään sovitusta ei tarvita. Jumala ei ole ihmiselle vihainen, eikä ihminen ole Jumalalle mitään velkaa. Sen sijaan Jumalan tuleminen ihmiseksi ja kuoleminen ristillä oli solidaarisuuden osoitus ihmistä kohtaan. Vatikaani II:n tekstit ovat täynnä sitä, miten ihminen on kaikkeuden tärkein asia.
Nyt minun pitää tehdä vähän tunnustuksia. Ensinnäkin, viimeisinä vuosinani luterilaisena tulin keksineeksi—osin omasta päästäni, osin varmaan Girardista lukemalla—ajatuksen, että sovitus tapahtuisi solidaarisuuden kautta. Se pelastuisi, joka samaistuisi Jumalan kärsimyksiin ja sillä tavalla löytäisi “yhteisen kielen” tai “yhteisen sävelen”, tunnustaisi Jumalan teon arvon ja sillä tavalla tulisi takaisin yhteyteen. Todistuslauseena käytin tässä Joh. 3:14 ajatusta, että Jumala kohotetaan ristille, ja ihmisen tarvitsee vain ensin katsoa ja sitten kokea yhteyttä.
Synnin katoamisesta seuraa myös se, miksi Vatikaani II:n kirkko ja sen kyseenalaista valtaa jäseniinsä käyttävät järjestöt (kolme suurinta ainakin) ovat vähentäneet messusta sen uhrimerkityksen minimiin. Jonkin lähteen mukaan 70 % vanhan messun sisällöstä menetti merkityksensä Novus Ordossa, aivan heti Aspergesista alkaen.
Mutta vielä tulee lisää tunnustuksia. Luterilainen käsitys sovituksesta keskittyy siihen, että Jumala kärsi ristillä. Että kärsimys oli maksu, jonka perusteella pelastus on ilmainen kaikille halukkaille. Jos ottaa sen vaan eläessään vastaan, niin muuttuu pyhäksi ja suorastaan lennähtää taivaaseen kuoleman hetkellä. Sitä ennen on vähän auki, että mitä pitää tai tarvitsee tehdä, jos mitään. Vatikaani II:n kirkossa on kuitenkin niin, että kaikki merkitys laitetaan ylösnousemukselle. Kaikki on vain lahjaa Jumalalta ihmisille. Ehtoollisen asettamista kutsutaan sen vuoksi Novus Ordossa lahjojen valmisteluksi. Messusta on tullut yhteyden juhla. Jos sen kuulee oikein, etenkin kontrastina rukoukseen ja uhraamiseen, niin se on protestanttisempaa kuin protestantismi. Jotkut katolisuutta vastustavat, kiihkoilevat baptistit ovat sitä mieltä, että katolisuus on niin messukeskeistä ja etenkin uhrikeskeistä. Heille pitäisi kertoa, että eipä ole ollut enää vähään aikaan.
Olen tässä samalla lakannut olemasta David Bentley Hartin fani. Hänen teksteistään nimenomaan, siis myös The Beautystä, jää tuohon käsitykseen, että uhraamisella, kuuliaisuudella ja tottelemisella ei ole mitään roolia kaikkeuden järjestyksessä. Niiden tilalla on tuo sama ajatus, että kaikki on yhtä lahjaa, joka vain annetaan uudestaan ja uudestaan. Koko forenssisen efektiivisen vanhurskauden ajatus näyttää siinä yhdeltä karkin syömiseltä.
Hoksasin jotenkin puoliksi vahingossa kärsimyksen ja uhrausten hengellisen merkityksen tässä kuluneen vuoden tai puolentoista aikana. Vanhassa katolisessa opissa ero luterilaisuuteen on se, että uhrauksia ja kärsimyksiä edellytetään myös uskovalta. Yhteyttä Jumalaan ei voiteta tai osteta niillä, vaan se koostuu niistä. Jos syntiä ei ole, niin kaikki ihmisen tahtoma on sinänsä neutraalia. Mutta jos on olemassa lankeemus, niin silloin kaiken järjen mukaan ihmisen tahto on vääristynyt, eikä yhteys Jumalaan palaudu ennen kuin se oikaistaan. Silloin yhteys Jumalaan koostuu siitä oikaisemisesta.
Eli luterilaiset tunnustavat uhraamisen Jumalan osalta, mutta pääosin tai kokonaan kiistävät sen ihmisen osalta, ja siten kiistävät myös sen ajalliset hedelmät. Vatikaani II, von Balthasar ja Hartin lahjakosmologia kiistävät kaiken uhraamisen hengellisessä mielessä, niin Jumalan kuin ihmisen kohdalla. Sen tilalla ne toki sallivat sosiaalisen ja poliittisen uhrautumisen. Tätä paavi Franciscus nimenomaan alleviivaa Christus Vivitissä, että yhteyden ja uskon kohteena pitäisi olla muu ihmiskunta ja yhteiskunta ennen Jumalaa.
Hart ei ole mennyt pilalle uudemmissa kirjoissaan jotenkin yllättäen. The Beautyssä ei ole kuin muistaakseni kerran viitattu apokatastasikseen. Mutta teoreettinen pohja, jonka se esittää, on mahdollista lukea sekä tomististen oletusten kanssa että ilman niitä. Vatikaani II:n tekstit ovat käsittämätöntä söheröä ja niistä näkee joka kohdassa, että ne on laadittu siten, että niitä voi lukea kahdella vastakkaisella tavalla sekaisin. The Beauty of the Infinite taas on puhtaampi ja kuivempi esimerkki siitä, että tekstin merkitystä ei voi ymmärtää itse tekstistä. Siinä olennainen avautuu vasta, kun käsittää, minkä näkökulman se jättää pois tai mitä se kieltäytyy tunnustamasta tai mainitsemasta.
Minulla on ollut jonkinlainen hölmö välivaihe, jonka merkitystä en vielä ihan ymmärrä. En jostain syystä voinut suoraan vaan luterilaisena kiinnostua traditiosta, Aristoteleestä ja Pyhästä Tuomas Akvinolaisesta. Ehkä siksi, että nämä edellyttävät vakavasti uhrausten, itsekurin ja hyveiden perustan omaksumista. Kun taas siinä rinnalla on jotain, mitä piispa Williamson kutsuu nimellä suklaaklubi. Joka on juuri tämä Vatikaani II:n, Focolaren, Opus Dein, Neokattien, Maritainin Humanisme intégralin, Novus Ordon, Hartin, von Balthasarin, karismaatikkojen, piispa Robert Barronin, emergentin seurakunnan, verkostojen, hengen uudistusten ja muiden ajatus Jumalasta ihmistä varten.
Väistämättä myös protestanttien ajatus. Mutta sitä ei taaskaan näe jos ei jonkin aivan ulkopuolisen kehyksen avulla tiedä, mitä etsiä. Sitä, mitä tarkoittaa ihmisen luominen Jumalan kunniaksi—eikä siis itsensä kunniaksi—ei todella voi tietää ennen kuin on tutustunut katoliseen traditioon ja sen käsitykseen ahtaasta portista ja kaidasta tiestä. Aloittaa voi vaikka Baltimoren katekismuksesta.
Ehkä kyse oli siitä, että suklaaklubi näyttää ja kuulostaa niin paljon paremmalta runollisena ja metafyysisenä ilotulituksena. Viittaan tällä The Beautyyn. Sitten, kun sen näkee konkreettisten ihmisten ja järjestöjen kautta, niin se näyttää alusta loppuun teeskentelyltä. Vaikka yleensä se on tarkoitettu kuulostamaan hirveän optimistiselta ja visionääriseltä.
Kyselin asiasta vähäsen toisaalla, ja sain tällaisen vastauksen:
The intention of Pope Paul VI with reference to the New Mass, was to reform the Catholic Liturgy so that it would almost coincide with the Protestant liturgy. Pope Paul VI intended to remove what was too Catholic in the traditional sense in the Mass and to get the Catholic Mass closer to the Calvinist mass. To accomplish this goal, the Consilium enlisted the help of these Protestant observers(?):
A. Raymond George (Methodist)
Ronald Jaspar (Anglican)
Massey Shepherd (Episcopalian)
Friedrich Künneth (Lutheran)
Eugene Brand (Lutheran)
Max Thurian (Calvinist-community of Taize).
Their contribution in creating the New Mass was immortalized in a picture taken of them during an audience with Pope Paul VI after thanking them for their assistance. The image was subsequently published in L’Osservatore Romano on April 23, 1970 with the title: “Commission Holds Final Meeting, Pope Commends Work of Consilium”.
Tuo on kyllä todella mielenkiintoista. Eikös Novus Ordon takia tutkittu paljon vanhoja liturgioita tarkoituksena palata takaisinpäin? En kylläkään ole asiantuntija, vaan tietoni perustuvat siihen mitä esim. informaatiokursseilla yms. on opetettu. Eli tarkoitus ei ollut uudistaa messua, vaan ennemminkin palata takaisinpäin aikaan jolloin kansa osallistui messuun. Toisaalta eihän se Trenton messukaan tyhjästä syntynyt En sitten tiedä kumpi on muna ja kumpi kana tässä asiassa.
En kyllä ole ennen kuullut tuollaista väitettä, että protestanttisuuteen olisi pyritty. Toki Novus Ordon “löyhät” säännöt tekevät sen, että siitä saa halutessaan hyvinkin matalakirkollisen toimituksen. Mutta tuskin kenelläkään on tarkoituksena pyrkiä siihen. Ainakaan papeilla. Joillakin luterilaisuudesta kääntyneillä olen sellaista ajattelua havainnut, mutta heitäkin on vain kourallinen.
Minä kiinnostuin alunperin katolisuudesta juuri luterilaisen jumalanpalveluksen takia. Tuntui, että käyn vain katsomassa jokasunnuntaisen teatteriesityksen, josta en saa irti mitään. Siinä kirkon penkissä tuli pohdiskeltua ihan maallisia asioita, kuten että mitenhän se huominen enkun koe mahtaa mennä ja millä verukkeella tällä kertaa lintsaisi liikunnan tunnit. Jossain vaiheessa sitä vaan tajuaa, ettei tässä ole mitään järkeä. Muistin uskonnonkirjassa nähneeni kuvia katolisesta messusta, ja sillä perusteella aloin tutkia katolisen kirkon oppia. Ensimmäisessä messussa tiesin, että tämä se on. Nyt olen tullut kotiin. Missään vaiheessa en kokenut messua “protestanttiseksi”, en edes sinnepäin. Jos olisin, niin kiinnostukseni olisi loppunut saman tien. Toki tämä tapahtui ennen vuotta -95, joten en tiedä millainen on luterilaisten uudistettu messu. (Joku sanoi, että sitä on uudistettu sen jälkeen ja enemmän katoliseen suuntaan. Pitääkö paikkansa vai ei, en tiedä.)
@Thinkcat, jos Paavali VI:lla oikeasti olisi ollut tuollainen tarkoitus, luulisi että siitä olisi helppo löytää sitaatti hänen omista teksteistään tai puheistaan. Jos taas tarkoitus on vain arvailujen varassa, sitä voi hyvällä syyllä nimittää esim salaliittoteoriaksi.
Käsitys, jonka olen saanut liturgisesta reformiliikkeestä, on sellainen, että tarkoituksena oli ensisijaisesti kirkon modernisointi. Eli kaikista kolmesta pappeuden alueesta, siis opetuksesta, pyhittämisestä ja hallitsemisesta—joista messu kuuluu keskimmäiseen ja rippi esimerkiksi viimeiseen—piti tulla nykyajan ihmiselle helpommin kulutettavia.
Näin jossain artikkelin, jossa oli käyty lävitse lainausten ja lähdeviitteiden avulla sitä, että mitä kaikkea menneisyydestä ongittiin muutosten osaksi. Siitä tuli vaikutelma, että kirkon alkuajoilta haettiin marginaalisia tai huonoksi todettuja käytäntöjä (kuten pöytäalttari ja kommuunio käteen), jotka sitten jotenkin nostettiin esimerkeiksi autenttisesta ja alkuperäisestä. Sittenkin, vaikka kyse olisi rehellisesti ollut yrityksestä palata menneeseen aikaan, niin silti voi kysyä, että miksi?
Osallistuminen oli yksi suuri teema, ainakin tuoreeltaan englanniksi käännetyn Bugninin elämäkerran perusteella. Annibale Bugnini oli siis keskeinen hahmo, joka oli mukana Novus Ordon luomisessa sen alusta loppuun. Sitä voi oikeastaan yhtä hyvin kutsua Bugninin messuksi kuin Paavali VI:n messuksi.
Minun käsitykseni on vain se, että tekemällä messusta “osallistumista” sen keskiöön nostetaan “me tässä ja nyt”. Joka taas tarkoittaa sitä, että Jumalaa ei pidetä toiseutena, jonka eteen seurakunta yhdessä menee, vaan Jumala nähdään “meissä kaikissa”. Tai kuten Bugnini tuolla ilmaisee, että messun tarkoitus on olla mahdollisimman paljon puhuttua ja suoraan ymmärrettyä kieltä. Josta ensimmäinen ajatukseni oli, että tarkoituksena oli riisua ja poistaa hengellisyys messusta kokonaan. Kaikki hiljaisuudet ja kaikki meditatiiviset elementit. Tai ainoastaan pakollinen jättäen jäljelle, eli eukaristia, mutta sekin mahdollisimman paljon kevennettynä. Ja etenkin poistaa kaikki papin rooliin liittyvä symboliikka.
Ajattelin LHPK:ssa ihan viimeisinä aikoina kun siellä kävin, että heidän uudistettu messunsa oli ainakin hieman katolisempi kuin aikaisempi. Sitä en tiedä, millä perusteella kyseisen arvion tein. Mutta kyse oli ehkä siitä, että pelkän informaatiosisällön sijaan se tuntui enemmän kokemukselta. Siinä oli ripaus “mysteeriä”.
Muistikuvani kansankirkon palveluksista ovat ehkä 90-luvulta. Ensikosketus Novus Ordoon pari vuotta sitten aiheutti lähinnä siksi hämmennystä, että kirkossa oli 14 Ristintien taulua ja kaksi patsasta. “Wau. Tää on tosiaan sitä, mitä ne kalvinistit pitää ehtana pakanuutena.” Myös kumartelu, polvistuminen, ristinmerkit, seisominen rukousten aikana ja siunattu vesi olivat uutta. Kaikki se, mitä messun aikana sanottiin ja tehtiin oli kuitenkin lopulta erittäin tuttua luterilaisuudesta. Psalmit, lukukappaleet, alun synnintunnustus, Agnus ja Sanctus, ehtoollisen asettaminen. Pitkien laulujen puuttumista pidin positiivisena.
Minut toi katoliseen kirkkoon ajatus keskiajan metafysiikasta. Varsin puolittaisesti esitettynä, kuten olen myöhemmin tullut huomanneeksi. The Beauty of the Infinite oli jonkinlainen matkaopas luvattuun maahan tai toiseen todellisuuteen. Vaikka se kertoi vain osan, niin kuitenkin riittävästi, että sen avulla saattoi aloittaa suunnistamisen. Joten minulle oli selvää, Novus Ordosta riippumatta, että katolisuudessa laajasti käsitettynä oli kyse siitä.
Tridentiiniseen messuun kun tutustuin, niin tylsistyin ensin monta kertaa. En ymmärtänyt mistään mitään ja ajattelin, että “tätä on mahdotonta osata” ja “nolottaa olla täällä kun en tiedä, mitä tapahtuu”. Mutta alusta asti, jos olisin välittänyt asiaa pysähtyä miettimään, olisin voinut todeta, että Novus Ordo ja LHPK:n messu kuuluvat samaan kategoriaan, kun taas Trenton messu on omassa kategoriassaan.
Siitä huolimatta asian “aukeamiseen” meni aikaa. Sen tulemiseen selväksi, että Novus Ordosta puuttuu jotain. Ja että Trenton messussa se jokin on olemassa. Vaikka se oli pitkään vain kysymysmerkki, mistä en päässyt eroon.
As is well explained by St. Thomas in ST I, q. 84, a. 6: “Sense knowledge cannot be the total and perfect cause of intellectual knowledge, sed magis quoddammodo est materia causae—rather, it is, in a certain manner, the matter for the cause.”
In what sense should we take this? We should understand it as meaning that the intelligible is only in potency in sensible things and that it becomes intelligible only in act under the intellectual light, which Aristotle termed “the agent intellect.” Only under this light does the intelligible appear to the intellect capable of knowledge; it appears to it in an intellectual light that is far superior to sensible light.
That is why St. Thomas writes in ST I, q. 84, a. 5: “As one says that we see colors in the sun (or, by means of it), it is necessary to say that the human soul knows in an intellectual manner all things in the Eternal Reasons for it knows by means of its participation in these. The natural light of the intellect, which is in us, is, in fact, a kind of participated likeness of the Uncreated Light, which contains the Eternal Reasons of things.”
Thus, our intellect can abstract ab hic et nunc [“from the here and now”] the nature of things and consider them sub specie aeternitatis [“from an eternal point of view”]. Thus, the nature of the lion or the lily is for our intellect what the lion or the lily would be said to be from all eternity— τὸ τί ἦν εἶναι, quod quid erat esse, “that which it was to be”; it has a kind of timelessness that is nearly inexpressible.
—Reginald Garrigou-Lagrange OP, The Sense of Mystery: Clarity and Obscurity in the Intellectual Life, sivu 62
Varma en ole, mutta luullakseni tämä on se sama, mitä Stephen R. L. Clark tarkoittaa “keijuihin uskomisella”: reaalista metafysiikkaa. Ajatusta siitä, että aistitieto voi välittää todellista tietoa ikuisista asioista, jotka eivät—kirjaimellisesti ja empiirisesti ottaen—sisälly siihen pelkkään aistimukseen. Eivätkä edes sanoihin. Tai nimenomaan eivät sanoihin. Ja kaiken suoristaminen sellaisenaan ymmärrettäviksi sanoiksi oli nimenomaan Bugninin yksi keskeisimpiä ajatuksia Novus Ordon luomisessa. Juuri osallistumisen nimissä.
Josta pitääkin yksi asia vielä todeta:
Rukouksen, latinan, gregoriaanisen laulun, hiljaisuuksien ja kaikkien niiden tapahtumien tarkoitus on mahdollisimman tehokkaasti venyttää älyä yrittämään tietää jotain, mitä se ei vielä tiedä. Tästä syystä reaalinen metafysiikka ei ole jotain, mitä ihminen vain yllättäen päättää ajatella. Tai minkään hyveen olemus. Tai usko tai toivo yleensäkään.
Sitaatin kolmas kappale mainitsee kahdesti osallistumisen eli partisipaation. Tämä on se osallistuminen, mistä Owen Barfield kertoo kirjassa Saving the Appearances. Hän jatkaa, että modernille ihmiselle tämä osallistuminen on käynyt mahdottomaksi, koska on niin paljon helpompaa käsitellä maailmaa immanenttina, eli nimenomaan läsnäolevana aistimuksissa ja sanoissa, sellaisenaan ja nyt.
Kun kuulin Novus Ordon kohdalla katolisessa yhteydessä, että siinä on kyse osallistumisesta, niin tunsin itseni ensin hieman huijatuksi. Sillä, että lausutaan sanoja vuorotellen papin kanssa, ei takuulla ollut mitään tekemistä sen osallistumisen kanssa, mitä olin kirkosta lähtenyt hakemaan. Nolotti ajatus, että joku olisi luullut minun tarkoittaneen osallistumisesta puhuessani tuota osallistumista.
Barfield esittää kirjassaan ratkaisuksi, kun moderni ihminen ei enää kykene osallistumaan todellisuuteen keskiaikaisella tavalla, että ihmiskunta alkaa pitää itseään kollektiivisena todellisuuden lähteenä. Pelkkä materia ja sanat (köh, luterilaisuus) eivät enää tyydytä ihmisen eksistentiaalisia tarpeita, joten merkitys pitäisi alkaa löytää sisäisesti, sielusta tai tietoisuudesta itsestään.
Tuo sielusta tai sisimmästä merkityksen etsiminen on se, mitä verkostot, hengen uudistukset ja kaikenlaiset ryhmävalmennukset yrittävät saada tapahtumaan. Sillä tavalla uudesta ja lopullisesta osallistumisesta—Barfield käyttää käsitettä final participation—tulee nimenomaan sosiaalista ja yhteisöllistä osallistumista. Ihmisen osallistumista omaan immanenssiinsa eli tässä ja nyt kollektiivisesti olemiseen.
Olin ehtinyt jo unohtaa, mitä Barfield tarkalleen tarkoitti metafyysisellä partisipaatiolla. Nyt Garrigou-Lagrangen ansiosta aukeni taas, että kyse oli kahdesta täysin eri merkityksessä käsitetystä osallistumisesta. Novus Ordo osallistaa ihmistä messun fyysisiin ja kielellisiin tapahtumiin; Trenton messu osallistaa ihmistä hengellisiin ja ikuisiin asioihin.
Minulla on kyllä ihan mutupohjalta vastaava kokemus. Tride tuntuu enemmän bysanttilaiselta liturgialta kuin luterilaiselta messulta, vaikka onkin eri riitus.
Tällainen sitaatti on Bugninilta. Väitetty lähde L’Osservatore Romano maaliskuussa 1965.
“We must strip from our Catholic prayers and from the Catholic liturgy everything which can be the shadow of a stumbling block or a source of discomfort for our separated brethren; that is: for the Protestants.”
Kursivoitua kohtaa ei ole kaikissa versioissa.
Laitoin merkille tuon, kun sanoin itse ensin, että protestanttiseen, ja sitten @IDA vastasi siihen, että luterilaiseen. Tämä on siksi mielenkiintoista, että hän on tehnyt näiden keskusteluiden aikana samanlaisia “vaihtoja” muitakin. Eli väitän jotain, ja hän sitten rajaa tai kärjistää väitettäni tai peräti lisää siihen jonkin sellaisen tietoisuuden tai tahallisuuden tai suunnitelmallisuuden tai motivaation, mitä en väittänyt tai mihin en ottanut kantaa, ja haluaa sitten ehdottomia ja kiistattomia todisteita siihen.
Joten jos oikeasti argumentoin, että se alkuperäinen väitteeni on mahdollinen, uskottava tai joskus jopa todennäköinen, niin se on kolmesti eri asia, että pitää todistaa rajattu versio lisäyksin ja jotenkin kirjaimellisesti.
Jostain kumman syystä olen havainnut parilla muullakin areenalla, että tietyistä aiheista jos olet tiettyä mieltä, niin sieltä pomppaa aivan tietynlaisia henkilöitä vyöryttämään sinua juuri näillä samoilla tekniikoilla.
Asia on niin, että hyveiden hierarkiassa teologiset ovat kaikkein korkeimpia. Sen jälkeen ovat älylliset. Viimeisenä ovat moraaliset. Tottelevaisuus kuuluu moraalisiin hyveisiin. Käsitykseni on lyhyesti, että modernismin keskeinen piirre on hylätä teologiset ja älylliset hyveet. Tämän seurauksena jäljelle jää kohtuuttoman paljon painoa moraalisille hyveille.
Pelkkä käskyjen noudattaminen nimenomaan ei ole tae eikä merkki ymmärryksestä eikä uskosta, vaan lähinnä niiden ulkonainen korvike. Totteleminen ei itsessään korvaa ymmärrystä eikä muutu uskoksi silloin, jos totellaan väärää ymmärrystä. Totteleminen tapahtuu uskosta vain, mikäli asiaa koskeva ymmärrys, silloin kuin se olisi mahdollista saavuttaa, osoittaisi sen oikeaksi.
Mutta jos vaikka miten tottelee, eikä silti ole kasvanut uskossa eikä käsittämisessä, niin silloin on melko varmasti totellut väärää asiaa.
En sitten tiedä kumpi on muna ja kumpi kana tässä asiassa.