Tässä: Oskari Juurikkala Neokatekumenaalisesta tiestä
Analysoin tilanteen hieman eri tavalla. Olen alkanut uskoa, että olet käytännössä fenomenalisti. Samalla tavalla kuin Johannes Paavali II ja kirkon Vatikaani II:sta alkanut, uusi traditio. Eli se tarkoittaa sitä, että koko maailma koostuu vain ilmiöistä, eli mielikuvista, mutta tähän tekee poikkeuksen teksti. Tämä on oikeastaan se sama, mikä on protestanttisen todellisuuskuvan ja raamattukäsityksen taustalla. Eli on erikseen ilmoitus ja ilmiöt, näennäisesti kaksi toisistaan riippumatonta ontologiaa.
Olen saanut käsityksen, että sinä et näe tekstejä teksteinä, kuten Lumenin kahdeksannen kohdan sisällön kanssa huomasin, vaan luet ne eräänlaisen ilmoitusajattelun kautta. Jossain joku on ilmoittanut, että kirkolliskokoukset eivät voi poiketa toisistaan ja rakentuvat edellisten pohjalle. Joten teksti ei a priori voi sanoa muuta, sisälsi se todellisuudessa ihan mitä tahansa. Nuo väitteet tekstien sisällöstä ja keskinäisistä suhteista ovat oletuksia, joiden kanssa lähestyt niitä. Eivät tuloksia itse teksteihin tutustumisesta.
Siksi, kun minä luen tekstejä teksteinä ja näen niissä jotain, mitä sinä et oleta niissä näkeväsi, niin tulkitset sen sillä tavalla, että en ymmärrä niistä yhtään mitään. Tai että en edes lue niitä. Tai että en edes puhu niistä. Kun minä oikeasti luin Gaudiumiakin puoliväliin ennen kuin totesin siitä mitään.
Tämä “on riippumaton” tai “ei ole riippumaton” on yksi näistä doktriineista, mitkä luet tekstiin sen yläpuolelta ja ulkopuolelta, sen sisällöstä riippumatta. Akvaariossa on hauki, ja lasissa kolme lappua: “Hauen nimi on Brutus”, “Hauen nimi ei ole Brutus” ja “Toinen lappu ei ole millään tavalla riippumaton ensimmäisestä, vaan tulee ymmärtää sen valossa”. Onko hauen nimi Brutus?
Sinun kohdallasi ei nimenomaan ole kyse tekstiä koskevasta havainnosta, tekstiin perehtymisestä tai tekstin ymmärtämisestä, vaan tekstiä koskevasta olettamuksesta.
Vatikaani II on, nimenomaan ja kaiken järjen mukaan, yhtäpitävä tekstien laatijoiden ja heidän ajattelunsa kanssa. Se tiedettiin edeltävinä vuosikymmeninä kirkon tradition vastaiseksi. Sitten jostain kumman syystä Vatikaani II ja sen tekemät muutokset itse aiheuttivat sen, että tämä ymmärrys katosi johonkin. Itse asia ei sillä välillä muuttunut mihinkään.
No nyt ei pelkästään näytä siltä, vaan ihan selvästi on niin, että et ole oikeasti osannut lukea etkä ollenkaan käsittänyt mitään siitä, että mitä olen edes väittänyt ajattelevani ja edustavani.
Olen sanonut kaiken aikaa, että kirkko on uskonut Aristoteleen ja Pyhän Tuomas Akvinolaisen mukaisesti ensimmäiset 1850 vuotta, kunnes Vatikaani II:ta edeltävän vuosisadan ja etenkin 1900-luvun alun aikana asia lakkasi olemasta näin. Sillä ei ole mitään merkitystä, milloin minä olen heidät löytänyt. Merkitystä on sillä, että sinulla ei ole ollut missään vaiheessa mitään käsitystä siitä ajattelusta ja niistä väitteistä, mihin olet ollut koko ajan vastaamassa. Siinä mielessä sitkeytesi on ollut hämmästyttävää. Et ole edes ottanut vakavasti väitettä siitä, mitä minä itse luulen tai ajattelen edustavani. Eli koko keskustelun, siis kymmenien pitkien viestien ajan olen yrittänyt informoida sinua siitä, että mistä ollaan edes eri mieltä. Siis saada ääntäni kuuluviin.
Vastasin tähän jo edellä. En kiistä itse periaatetta. Mutta tässä näyttää, että sinulla ei ole mitään kykyä tehdä erottelua siitä, että jokin asia voi olla jotain riippumatta siitä, kuka sen sanoo, milloin sanoo ja miksi sanoo. Ja että nämä selittävät enemmän sitä, että asia yleensä sanotaan kuin sitä, että mitä sanotaan ja onko se silloin totta. Se taas ei ole mikään todiste itse sanotun sisällön puolesta tai vastaan. Voin sanoa sinulle nyt, että hauki on kala. Tai että västäräkki on hyönteinen. Ensimmäinen on totta ja jälkimmäinen ei ole totta. Täysin riippumatta siitä, että minä sanon ne. Tai että ne sanotaan nyt. Tai että ne sanotaan esimerkkinä todesta ja epätodesta toteamuksesta. Tai että ne sanotaan sinulle.
Toteamuksen vastaanottaja ei tee hauesta vähemmän kalaa tai västäräkistä enemmän hyönteistä. Jostain kumman syystä Vatikaani I ja kaikki aikaisemmat toimivat tältä pohjalta. Kukaan ei siis kiistä, että viestinnällä on vastaanottaja. Ja että viestinnän sisältö on vastaanottajalle kohdistettu. Se ei silti tee epätosista asioista totta tai tosista asioista epätosia. Eikä mikään ole tähän mennessä perustellut, että se olisi relevantti juuri Vatikaani II:n tekstien tapauksessa. Tämä on taas esimerkki siitä, että sinulla on jotain asiaan soveltumattomia, yleisiä periaatteita, joiden vain oletat automaattisesti pätevän. Vatikaani I ja aikaisemmat konsiilit ovat totta ihan riippumatta siitä, kuka niitä lukee.
Eli kun yritän tulkita lausahdustasi edeltä, niin käsitän siinä oletuksen tai perustelemattoman väitteen, että Aristoteles ja Pyhä Tuomas jotenkin automaattisesti määrittelevät koko kirkkoa ja sillä tavalla myös Vatikaani II:ta. Ja että kun vastustan niiden pohjalta Vatikaani II:ta, niin jotenkin hölmösti tuon oletuksen kautta se näyttää siltä, että kohteena olisi se 1800 vuotta historiallista opetusta, mitä en vastusta, en ole missään vaiheessa vastustanut ja olen koko ajan sanonut, että en vastusta.
Näyttää siltä, että sinulle kaikissa kirkon tekemisissä on kyse jonkinlaisesta tahdon riemuvoitosta. Että kun ilmaistaan intentio tai julistetaan joku lausuma, niin se on lausumalla totta, todellisuudesta riippumatta. Sillä tavalla kirkon aristoteelisuudesta ja akvinolaisuudesta on tullut jotain arvonimiä tai titteleitä, muodotonta ja sisällötöntä pääomaa, mitä piispat ja paavit voivat käyttää mielensä mukaan.
Tämä tarkoittaa ilmeisesti myös sitä, että luet (tai ainakin ajattelet jos et lue) myös Trentoa ja Vatikaani I:tä jonkinlaisina tahdon ilmaisuina tosiasioiden ilmaisemisen sijaan. Vähän kuin koko kirkon voisi käsittää pelkkänä politiikkana, jossa ihmiskunta Jumalan armosta luo todellisuutta. Tämä on se ratkaisu, minkä Owen Barfield esittää Saving the Appearancesin lopussa. Koko kirja nimenomaan perustelee sen, miksi Aristoteleen ja Pyhän Tuomaan metafysiikka ovat eri asia kuin protestanttien metafysiikka, ja miksi jälkimmäisen aiheuttamat ongelmat on ratkaistava tavalla, jolla Vatikaani II:n teologit ne ratkaisivat.
Minä sain kirjasta irti muutama vuosi sitten sen, miten se kuvaili keskiajan metafysiikkaa. Ja ymmärsin jo silloin olla seuraamatta sitä sen esittämään ratkaisuun. Jonka Barfield on nimenomaan saanut Steineriltä. Eli kun sanon Johannes Paavali II:n ajattelua teosofiaksi, niin siinä ei ole kyse mistään ärtyneestä tai kiihkeästä hyperbolasta. Mies oli sekä henkilöhistoriansa että aatehistorian puolesta teosofi. Joka tarkoittaa sitä, että hän ei ollut katolilainen, ei kristitty, eikä varsinkaan mikään pyhä.
Ehkä siis Vatikaani II ei oikeasti olekaan sitä, että kirkosta tuli moderni. Muuten jälki olisi näyttänyt kovasti LHPK:lta. Ehkä Vatikaani II oli modernismin aiheuttamien ongelmien ratkaisemista menemällä historiassa eteenpäin. Eli kirkosta on nyt tullut postmoderni toimija. Postmodernin väite ei ole, että todellisuus olisi mielivaltaisesti konstruoitua, vaan että se on poliittisesti ja sosiaalisesti konstruoitua. Christus Vivit on kutsu nimenomaan siihen, että nuoriso lähtisi tähän konstruoimiseen mukaan. Ja että se olisi kirkon tulevaisuus. Postmoderni ihminen ei ole siis joku, joka kuolee päätettyään, että arsenikki on sokeria. Vaan joku, joka elää vielä toistaiseksi, koska enemmistö edelleen sosiaalisesti ja poliittisesti konstruoi arsenikin arsenikiksi.
Tästä tulisi muuten ihan juupas—eipäs, mutta hetken mietittyäni ymmärsin, että niitä pitää nimenomaan lukea edellä mainitseminani tahdon ilmaisuina. Hegemonisina hykertelyinä siitä, että mihin suuntaan kirkkoa ollaan viemässä. Eritoten siksi, että kirkko ei edusta enää maailmassa tai maailmalle mitään pysyvää, vaan siitä on tullut yksi toimija muiden joukossa. Se ei tavoittele enää sielujen pelastusta, vaan uutta ihmisten yhteiseloa tämän maallisen elämän aikana. Siinä sielujen pelastus on jotenkin kylkiäisenä ja tulee kaupan päälle. Johannes Paavali II kirjoittaa aivan kirjaimellisesti, että Jeesuksessa Jumala tuli ilmoittamaan ihmisille ihmisen. Ei Jumalaa, ei itseään, vaan ihmisyyden yleensä. Koska ihmisyydessä yleensä ja sinänsä on tämän teosofipaavin mukaan sielujen pelastus.
Vatikaani II:sta on todella hankala sen vastustajien sanoa mitään, koska sen puolustajat vuorotellen myöntävät ja kiistävät samat asiat. Yksi on tämä, että Vatikaani II ei puhu todellisuudesta, vaan on tahdon ilmaisu. Mutta se on sen laatuinen tahdon ilmaisu, että se täysin hylkää sen tahdon, mikä kirkolla on aikaisemmin ollut. Sen seurauksena tahto syrjäyttää tiedon, koska se ei anna mistään mitään uutta tietoa, vaikka Arisoteleen ja Pyhän Tuomaan ajattelun pohjalta tahdon tulisi nimenomaan nousta tiedosta.
Joten se tieto, mistä Vatikaani II:n eli tahtokonsiilin ilmaisema tahto nousee, on jossain aivan muualla kuin Aristoteleellä, Pyhällä Tuomaalla tai aikaisemmissa konsiileissa, tietokonsiileissa. Jos Vatikaani II esittää, että tieto ja tahto eivät liity toisiinsa, niin se menee jo sillä traditiota vastaan, koska tradition ymmärrys on aina ollut, että tahtotila nousee tiedosta.
No se oli ihan kiva kostolyttäys. Ja saavutettiin sellainen yhteisymmärrys kuitenkin, että minä en sinun mielestäsi tiedä mistään mitään ja sinä et minun mielestäni tiedä mistään mitään. Vähän kärjistäen, mutta tässä asiassa ainakin. Mutta sopii näin.