Afrikkalaista käsien taputtelua en ole pyhässä messussa tavannut - kitaran rämpytystä kyllä parikin kertaa, joskus -80 luvulla.
P. Henrikin katedraalissa messun musiikista vastasi ainakin kerran rautalanka bändi melkoisella volyymilla. Selebranttina toimi isä Jan Aarts, hiippakunnan epävirallinen nuorisopappi.
Toiseen kitaramessuun törmäsin Sveitsissä. Silloin asialla taisi olla focolare-yhteisö, jonka messussa musiikki hoidettiin akustisilla skitoilla.
Epätavallinen musa ei minua hatannut kummallakaan kerralla: pyhä messu on aina pyhä messu.
Minä olen. Kerran Kouvolassa ja kerran Tampereella. Onneksi ei sen enempää.
Tuo on kyllä totta ja pitäisi aina muistaa ettei se messu siitä epäpyhäksi muutu. Mutta siitäkin huolimatta minua haittaa enkä halua sellaista messuun. Viulun ja huilun tapaiset ”arvokkaat” soittimet kyllä hyväksyn. Kuulostaa muuten ihan kauhealta sanoa näin. Ei kitarassa mitään vikaa ole (paitsi että inhoan sitä) kunhan sitä soitetaan jossain muualla kuin messussa.
On varmaan käsien taputtelua ja käsien taputtelua. Kaikki modernit sovellutukset ovat kammotuksia, mutta ei se käsien taputtelu etiopialaisen liturgian yhteydessä/jälkeen häirinnyt. Se tuntui enemmän liturgialta kuin kumbayaalta. Nopeasti googlettamalla se oli jotain tämän henkistä:
Latinalaiseen riittiin toki tanssi tai taputtelu ei varmaan kuulu.
Kumbayaalta tuo kyllä kuulostaa 
minun korviini ihan hirveetä, mutta tuossa kulttuurissa toki ihan normisettiä ja heille varmasti sama juttu kuin meille urut tai gregoriaaninen laulu.
Siitä puuttuu kokonaan sellainen 70-luvun setämiesten hippimeininki, mikä yleensä “afrikkalaisissa” sovellutuksissa on. Huomattavasti ritualistisempaa.
Hyvin mahdollista. En ole musiikin asiantuntija. Minulle kuulostaa samalta kuin kaikki tuon tyyppinen musiikki.
Tanssi ei taida kuulua, mutta musiikin suhteen Novus Ordossa on aika vapaat kädet.
Ei niissä yleensäkään ole hippimeininkiä. Afrikassa ei ollut hippejä lainkaan. Edes afroamerikkalaisia hippejä ei juuri tainnut olla, vaan hippeys on valkoinen ilmiö. Ainakin “kongolaisten” laulut poikkeavat kyllä selvästi länsi- tai itämaalaisestakin musiikista. Omaan virsilaulamiseeni verrattuna niitä voi pitää hyvinkin hartaina. Aito asia on kuitenkin aina aito asia, joten itse en edes kuvittelisi laulavani afrikkalaisia lauluja. Suomalaisiin virsiin ja muihin lauluihin olen sopeutunut niin, että pystyn laulamaan mukana.
Tiettyjen juhlien yhteyteen mm. pyhän Antonius Suuren juhla (Sori, ensin kirjoitin väärän Antoniuksen), kuuluu Kanarian saarilla kansantanssikulkue kirkkoon sisään messun aluksi. Kirkossa tanssitaan joidenkin juhlien aikana myös aloitettaessa kulkue kirkosta.
Nämä ovat sellaisia lisäyksiä jotka voivat kuulua messuun vain omalla kulttuurialueella.
Minun näkökulmastani käsität ensin oudosti kolme keskenään aivan eri asiaa. Sitten jotenkin liität ne yhdeksi. Sitten olet huolestunut siitä, miltä se yhdistelmä näyttää. Samaan aikaan välittyy vaikutelma, että kyse olisi minun esittämästäni ajatuksesta.
Melkein saan vaikutelman, että traditioon uskominen on traditiosta irtautumista tai tradition pitäminen kriteerinä on traditiosta irtautumista tai asioiden arvioiminen tradition pohjalta on traditiosta irtautumista. Ei kai?
La tradition est mort, vive la tradition!
Jos joku sanoisi, että LHPK:n tämänhetkinen messu on hyvin traditionalistinen, niin en minä sitä kykenisi kiistämään. En ainakaan siinä tapauksessa, jos traditionalistisen määritelmä olisi, että “mukana on paljon asioita, joilla on pitkä historia”. Kun hetken mietin, niin tällä tavalla ajatellen pitäisi alkaa helluntailaiseksi tai vapaakirkolliseksi, ja sittenkin voisi varmaan kohta huomata, että sunnuntaikokouksen eri vaiheissa on joitain traditionalistisia elementtejä. Tai ainakin ne ovat saman nimisiä.
Minulla oli hetki sitten jossain digitaalisesti käden ulottuvilla (Benedictus XV:n) vuoden 1920 missaali ja joku toinen noin kymmenen vuotta vanha. Latinaksi. Jossa oli seuraavan Benedictuksen tekemä palautus viinin konsekraation sanoihin.
En varsinaisesti osaa latinaa. Joskin tunnistan sanoja sen verran, että tiedän, mitä teksti melko varmasti missäkin kohdassa sanoo. Ja netti on puolillaan sanakirjoja. Joten voin jossain vaiheessa nähdä sen vaivan, että käyn messun läpi alusta loppuun. Tässä on kuitenkin ongelmana se kummitus nimeltä nominalismi. Eli jos vanhassa messussa sanotaan vaan pari juttua enemmän tai eri tavalla, niin mitä merkitystä sillä edes on? Koska nehän ovat vain muotoja? Jos saman asian sanoo lyhennetysti ja eri päin seisten, niin sehän voi olla aivan yhtä hyvä, joskus jopa parempi? Tai ainakin se on makukysymys. Ihmiset pääsevät helpommalla ja kynnystä saadaan matalammaksi. Silloin se voi olla jopa objektiivinen parannus?
Tai yleensäkin uusi ajatus on, että messulla on erikseen muoto ja sisältö. Joten jos vain toimitetaan eukaristia ja luetaan Raamattua, niin sisältö säilyy. Ja muoto voidaan julistaa toissijaiseksi. Sen on tarkoitus ainoastaan sopivasti miellyttää tai olla liikaa ärsyttämättä tai olla kohtuudella hieno tai palvella sopivasti osallistujien mieltymyksiä—mutta ei liikaa. Jotta ei tule skandaaleja. Tai jotain ihan tuubamessuja. Tradition ja filosofian mukaan tällaista jakoa ei oikeastaan ole olemassa. Tai ne asiat, mitkä ovat pelkästään sisältöä, olematta samalla muotoa, vaikuttavat lopulta toteutuvaan uskoon ja rukoukseen vähiten.
Joten jos tuotetaan messu, joka on pelkkää sisältöä, tai jonka muoto on täysin mielivaltainen, niin sillä voidaan pelkästään informoida ihmisiä. Siinä ei ole halua, tarvetta eikä mahdollisuutta uskoa tai rukoilla. Vaikka aina on mahdollisuus toki lausua ääneen, että “me uskomme…” ja “me rukoilemme…”, siten että lausujat vain informoivat itseään ja toisiaan, että “teknisesti ottaen” ja yleisellä tasolla uskovat ja rukoilevat jotain.
Entisaikaan oli niin, että papit opiskelivat teologian lisäksi tarvittavan määrän filosofiaa, jotta he ymmärtäisivät—tai ainakin riittävän moni heistä ymmärtäisi—myös uskon metafyysisen puolen. Vanha messu on sellainen kuin se on siksi, että se välittää ei vain uskon positivistisesti käsitettyä informaatiosisältöä—minkä voi oikeastaan tehdä missä tahansa muuallakin kuin messussa—vaan myös tai oikeastaan ensisijaisesti sen metafyysistä sisältöä.
Joten kun kaikki messut olivat joskus gregoriaanisia, niin tästä ei ollut mitään huolta. Tavallinen kirkkokansa tuli osalliseksi myös asian metafyysisestä sisällöstä, jos siihen oli yksilöllä yhtään taipumusta, ja ihan täysin lukematta Pyhää Tuomasta tai Aristotelestä. Enää tämä ei ole mahdollista. Tämä on se messujen suurin ja keskeisin ero. Tästä ne sanomiset tai niiden pois jättämiset ovat vain toissijainen seuraus.
Toinen seuraus on se, että tässä “sä puhut”—“mä puhun”—“sä puhut”—“mä puhun” formaatissa messun keskiössä on papin ja maallikoiden suhde, johon Jumala tulee mukaan lähinnä papin ominaisuutena. Aikaisemmin messun keskiössä oli seurakunnan ja Jumalan suhde, jossa pappi lähestyi Jumalaa edustajana ja välittäjänä.
Vähän raskaamman teorian osuus
Jos haluaa ottaa aivan laajimman mahdollisen kontekstin koko asiaan, niin sitten pitää mennä kristinuskon ulkopuolelle ja aloittaa Aristoteleen ympäriltä. Lyhin esitys, mihin olen asiasta sattumalta törmännyt, on tällainen blogiteksti kuin Madness and Civilization, Cosmos and History: An Anthology: ‘The New Science of Politics: An Introduction’ by Eric Voegelin (1952), joka siis sisältää poimintoja kyseisestä kirjasta.
Lyhyesti kyse on siitä, että uskonnon oikea tehtävä on toimia tapana tallettaa filosofia eli metafysiikka eli jokin tietty ratkaisu representaation ongelmaan. Sanan ‘kulttuuri’ taustalla on latinan ‘cultus’ eli ‘kultti’ tai ‘palvonta’, mutta myös ‘colere’, joka tarkoittaa asumista ja viljelemistä palvonnan lisäksi. Representaation ongelma taas tarkoittaa sitä, että millä tavalla Jumala tai jumalat ovat edustettuna yhteiskunnassa. Ei välttämättä vain valtiossa, vaan kaikissa yksilölle merkitsevissä yhteisöissä, pienissä ja suurissa, virallisissa ja epävirallisissa. Ja tässä Jumalalla tai jumalilla tarkoitetaan, laajemmin ottaen, kertomusta kaikkeuden alkuperästä ja tarkoituksesta, tai Voegelinin beginning ja beyond.
Nämä kaksi symbolia pitää olla tasapainossa. Jos on pelkkä beginning, niin silloin beyond katoaa näkyvistä, muuttuu täysin tuntemattomaksi tai laskostuu nykyhetkeen. Eli ihmiset alkavat löytää Jumalan käytännössä vain toisistaan, yhteiskunnasta ja nykyhetkestä. Tämä on oikeastaan immanentismin yksi merkitys. “Vain välittömästi läsnäolevat asiat ovat merkityksellisiä.” Materialismi on versio siitä. “Vain materiaaliset tosiasiat ovat ollenkaan merkityksellisiä. (Ja kaikki muu, mikä on merkityksellistä, on sitä vain materian kautta ja ehdoilla.)” Mutta tuo sosiaalinen on tunnetumpi niin yhteiskunnassa kuin kirkossa, eli “vain välittömästi läsnäolevat sosiaaliset realiteetit ovat ollenkaan merkityksellisiä. (Ja kaikki muu on merkityksellistä ainoastaan sosiaalisten realiteettien kautta ja ehdoilla.)” Jos taas on pelkkä beyond, niin silloin elämällä ja nykyhetkellä ei ole mitään arvoa ja olemisen ainoa merkitys on olemisesta pakeneminen.
Toisessa ihminen hylkää beyondin ja elää vain välittömästi läsnäolevassa. Toisessa ihminen hylkää beginningin ja elää vain kaipuussaan pois todellisuudesta.
Näistä kahdesta patologiasta voi tehdä synteesin, joka ei niinkään ratkaise niiden ongelmaa, vaan mahdollistaa molempien ongelmien kokemisen samaan aikaan. Siinä, missä vanha gnostilaisuus oli pakoa ainoasta luodusta todellisuudesta, perustuu uusi gnostilaisuus eräänlaisen second realityn luomiseen. Oikeasti Jumalan luoma kaikkeus ja koko todellisuus eli first reality on se, missä beginning ja beyond kohtaavat, eli näkyvä edustaa näkymätöntä, joka ei kuitenkaan ole identtinen näkyvän kanssa. Filosofia ja metafysiikka ovat vastaus juuri siihen, että miten ihminen voi ymmärtää näkymätöntä näkyvän kautta. Eli tasapainottaa beyond ja beginning.
Second reality on sosiaalisesti ja ideologisesti luotu korvike first realitylle, missä immanentisoidaan eschaton eli laskostetaan beginning ja beyond toisiinsa eli tehdään nykyhetkestä kaikkeuden tarkoitus. Ilman filosofiaa ihminen ei pelkästään saata luulla, että kaikkeus on läsnä nykyhetkessä väistämättä. Vaan jos nykyhetki halutaan nostaa olemisen tarkoitukseksi, niin filosofian aiheuttama vaara tai häiriö sille projektille pitää erikseen torjua. Sitä ei torjuta hyökkäämällä suoraan filosofiaa vastaan, vaan luomalla siitä neutraloitu versio.
Tämän vuoksi yleinen kertomus Vatikaani II:ta edeltävistä tapahtumista on, että tomismin uusi nousu 1800-luvulla oli jotain kaavamaista, ahdistavaa ja kuollutta. Puhutaan rigorismista ja manualismista. Mutta sitten tuli kourallinen ukkeleita kyseenalaisine ideoineen. He käytännössä loivat siitä eräänlaisen höpöversion, jonka nyt kerrotaan ratkaisseen kaikki sen vanhan, kuluneen ja ahtaan tomismin ongelmat.
Yhdestä näkökulmasta tätä second realityn luomista kutsutaan nimellä historiogeneesi eli “historian luominen”. Historia ei ole objekti todellisuudessa vaan ihmisen tietoisuudessa. Vastatessaan todellisuutta se ei itse ilmiönä ilmennä mitään tarkoitusta, mutta historiogeneettisen spekulaation motiivi on aina antaa tarkoitus historialle sinänsä. Aikaisemmat tapahtumat selitetään siinä valossa, että niiden väistämätön lopputulos ja päämäärä oli se, mitä on tai tapahtuu nykyhetkessä.
Eli tästä spekulaatiosta tai mielen sisällöstä esitetään väite, että se oikeastaan määrittelee tai selittää koko todellisuuden. Tämä taas on koko tempun ydin, että tietoisuudelle välittömästi läsnäoleva asia määritellään todellisemmaksi kuin se todellisuus, jota sen on tarkoitus selittää.
Karkea esimerkki vaikka siinä, jos maailma on syntynyt siksi, että vapaus voisi vallita Amerikan Yhdysvalloissa ja sen kautta koko maailmassa. Että ihmiskunnan olemassaolon tarkoitus on tullut todeksi yhdessä perustuslaissa. Eli tuonpuoleinen on tullut välittömästi läsnäolevaksi historiassa. Tai pikemminkin niin, että historia on muuttunut tuonpuoleisen välittömäksi läsnäoloksi.
Historian päätepiste on metafysiikan loppu. Tätä on koko mannermainen filosofia yrittänyt. Ajatuksen tasolla muut, mutta ihan avoimesti ainakin Nietzsche ja Hegel.
Tämän verran ainakin tiedän asian taustalla vaikuttavista tekijöistä. Historiogeneesin käsitteestä on enemmän Order and History IV:ssä. Siinä täytyy pitää pää kylmänä ja kieli keskellä suuta, jotta ei ala vahingossa luulemaan, että kristinuskon voi sulauttaa osaksi jotain historiogeneettistä spekulaatiota myöhäisen antiikin tapahtumien perusteella.
Tässä asiassa on varmaan kenellä tahansa valtavan suuri houkutus olla diplomaattinen. Mutta jos asiaa katsoo sukupolven verran ennen Novus Ordoa, niin millä kaikella tämä hyvyys tai tarpeellisuus on mahdollista perustella? Nyt jälkikäteen sen tietenkin käsittää, koska muuten koko hiippakunnassa olisi yksi messu kuukaudessa ja sekin vain talvikaudella. Tiedän kyllä poikkeukset tähän, mutta kärjistäen noin.
1 tykkäys
En nyt tarkoittanut pelkästään sinua, vaan keskustelua yleensä. Varsinkin amerikkalaista sellaista.
Minua eivät kiinnosta Lähetyshiippakunnan messut, tai helluntalaisten tapaamiset. En tiedä niistä juuri mitään, joten en ryhdy analysoimaankaan. Tarkoitin katolisen traditioa. On selvää, että muitakin traditioita on.
Muoto ja sisältö ovat ehkä vääriä sanavalintoja. Olisi kuitenkin hyvä analysoida asiaa muutenkin kuin vain kertomalla, että tridentiininen messu on oikeampi, koska on vaikutelma, että se on sitä. Forma ja materia voisivat olla oikeat käsitteet tähän. Messu ilman muuta tapahtuu taivaassa ja voidaan ajatella, että puhtaassa muodossaan, mutta täällä on sitten materia, jossa tuo muoto ilmenee. Siitä muodostuu messun olemus. Eli voisi analysoida sitä miten näiden messujen materiat eroavat toisistaan.
Mistä tämän tietää? Pidetäänkö seurakunnassanne kirkkokahveilla kyselytutkimuksia asiasta? Tai tarkkaillaanko ( ja rangaistaanko ) 
käytöstä jo messun aikana?
Itselläni on se käsitys, että papit opiskelevat edelleenkin filosofiaa. Väite, että Novus Ordo välittäisi vain uskon positivisesti käsitettyä informaatiosisältöä vaatisi sen filosofisen käsittelyn.
Kaikki messut eivät koskaan ole olleet gregoriaanisia. En ole tästä varma, mutta minulla on se käsitys, että tridentiinistä messuakaan ei ole vietetty gregoriaanisesti laulaen läheskään aina, vaan musiikki on voinut olla muutakin. Eri säveltäjiä on pyydetty säveltämään messu, koska sävelmiä on messussa käytetty. Ja latinalaisessa riituksessa on tridentiinisen messun aikana vietetty myös muita, vanhempia messuja.
Tässä on perää. Kuitenkin on niin, että Novus Ordossa seurakunta lausuu, tai laulaa, lähinnä vain niitä kohtia, jotka ennen lauloi kuoro, tai lausuivat messupalvelijat. Sekään ei ole kuin pienin osin papin ja seurakunnan vuoropuhelua, eikä sitä ( tai mitään ) vuoropuheluakaan voi oikein minkään filosofian perusteella typistää muotoon “sä puhut” - “mä puhun” ellei siitä ihan välttämättä halua sellaista tehdä, jolloin sen selittämiseen ei mitään filosofista otetta tarvitsekaan.
Trenton asiakirjassa esitetään, että seurakunnalle olisi kansankielellä selitettävä mitä messussa sanotaan ja mitä siinä tapahtuu. Näin on varmaan ennen tehtykin. Tridentiinisen messun materia on todennäköisesti hiotunut aikojen kuluessa sellaiseksi kuin se on nyt.
Teologia on kuitenkin filosofian “yläpuolella” käsitellessään metafyysista todellisuutta sellaisena, kuin se todella on. Sen murtautuminen todella näkyväksi maailmaan on tietenkin vielä kesken johtuen lähinnä meistä.
1 tykkäys
No ehkä sitten yksilöin ne ajatukset kuitenkin varmuuden vuoksi.
Ensimmäinen epäselvyys on siinä, että mitä tarkoitetaan kirkon opetusviralla. Paavin valassa (josta löytyy pohdintaa täältä) sanotaan, että “Disciplinam et ritum Ecclesiae, sicut inveni, et a sanctis praecessoribus meis traditum reperi, illibatum custodire.” Se menee jotenkin niin, että lait ja käytännöt, jotka olen pyhiltä edeltäjiltäni saanut, säilytän muuttumattomina.
Opetusvirka on alisteinen jollekin itseään suuremmalle. Joka on juuri traditio. Josta Raamattu on osa. Ja traditio ei tarkoita kirkon tekemiä käytännön ratkaisuja, vaan niitä asioita, mitkä koko todellisuudesta siihen mennessä tiedetään. Ja laajennetusti ajatellen kaikkia tapoja, joilla ihmisiä tehdään tutuksi niiden kanssa.
Kirkon opetusvirka ei tarkoita pelkkää ajassa sijaitsevaa instituutiota, joka voi sanoa, että ennen tehtiin jotain, mutta nyt tehdäänkin toisin. Jos näin tehdään, niin silloin esitetään väite, että ne aikaisemmat päätökset eivät olleet osa traditiota, eli ne eivät kuvanneet todellisuutta, vaan ne olivat a) oikeastaan peräisin keksijöidensä korvien välistä eli mielivaltaisia tai b) heidän väärä käsityksensä hengellisestä, sosiaalisesta, psykologisesta tai materiaalisesta todellisuudesta. Tai sitten c) aikaisempi oli totta ja uutuudessa on kyse esittäjiensä korvien välistä ja mielivallasta.
Tämä on siksi hämmentävää, että kun Vatikaani II:ssa tai sen jälkeisissä ensyklikaaleissa joku ottaa kantaa johonkin filosofiseen, joskus jopa moraaliseen kysymykseen, niin niissä 1) lainataan edeltäjiä hyvin valikoiden, mutta 2) enimmäkseen ollaan eri mieltä jostain asiasta perustelematta ja 3) aivan kuin edeltäjä ei olisi sanonut asiasta mitään tai 4) siitä ei tarvitsisi ollenkaan välittää.
Eli kyse on kahdenlaisesta käsityksestä koskien sitä, että mihin kaikkeen kirkon auktoriteetti perustuu. Toinen käsitys on varsin protestanttinen siinä, että se ottaa auktoriteetiksi lähinnä Raamatun. Mutta laajentaa sitä sitten sillä, mitä moderni ihminen on positivistisesti päätellyt tai empiirisesti havainnut. Positivismi ja empirismi eivät tarjoa mitään metafyysistä ymmärrystä, vaikka ne ovatkin kannanottoja metafysiikkaan. Tai oikeastaan metafysiikkaa vastaan.
Positivistisesti voi ajatella esimerkiksi niin, että 1) Jumala on rakkaus, 2) ihmisen onnellisuus on rakkauden kanssa yhteensopivaa, 3) ihmisen onnellisuuteen liittyy toiveiden toteutumista, 4) synnissä elävien kommuunio tai homoseksuaalisten tunteiden ja halujen—vaikka ei vielä tekojen—hyväksyminen on osa tätä toiveiden, onnellisuuden, rakkauden ja siten Jumalan tunnustamista. Eli rakkaudesta tulee silta tai vipu, jonka avulla ihminen nostetaan asioiden keskiöön Jumalan tilalle. Tai onnellisuudesta.
Empiirisesti voi sitten tutkia, että minkälaiset elämäntavat tuottavat milläkin tavalla mitattavaa tai raportoitavaa onnellisuutta. Tällä tavalla voidaan empirismi ottaa mukaan fenomenalismin muodossa, kuten paavi Johannes Paavali II:n ruumiin teologiassa. Eli näennäisesti ei kiistetä luotuisuutta, mutta vaihdetaan painoarvoltaan päittäin ihmisen pään sisäinen ja pään ulkopuolinen todellisuus.
Kukaan ei ole ottanut kantaa magisteriumiin pelkän messun perusteella. Mutta jos uusi messu on itsessään irtiotto traditiosta, niin silloin sen mukaisesti ajatteleminen on irtautuminen traditiosta. Ja opetusvirasta. Joten siinä tapauksessa varautuneisuus sitä kohtaan on traditiossa pysymistä. Ja opetusviran alaisena pysymistä.
Välillä mietin, että onko minun ajatteluni aivan käsittämätöntä. Siis en vain nyt, vaan muulloinkin. Mutta kuitenkin myös nyt. Vai onko niin, että sinulla on kyllä aavistus, mutta toivot, että se ei pidä paikkaansa. Joten suljet sen pois mahdollisuuksien joukosta. En ehtinyt tuota kappaletta edes lukea loppuun kun käsitin, että tämä erimielisyys—näistä messuista erikseen ja konservatiivien ja traditionalistien välillä yleensä—koskee sitä, miten format eroavat toisistaan.
Minkä tietää? Jos luet koko kappaleen, niin huomaat, että puhun periaatteesta, jonka pohjalta messu laaditaan. En mistään tietystä joukosta osallistujia missään konkreettisesti toteutuneessa messussa.
Olisi pitänyt sanoa tarkemmin. He käyttävät kyllä aikaa edelleen jonkin sellaisen opiskelemiseen, mitä filosofiaksi kutsutaan. Mutta jostain kumman syystä se ei enää tee heistä filosofeja samalla tavalla. Selitin edellisessä viestissäni sen eron. Kutsuu sitä vaikka immanentismiksi. Eli he uskovat enemmän käytännössä, että kirkon toiminnassa on kyse Jumalan antamien sääntöjen ja ihmisillä olevien toiveiden välillä tasapainoilusta. Tai näiden yhdistämisestä. Tai Jumalan tahdon perustelemisesta ihmisen koetulla onnellisuudella. Jos lapsen ja aikuisen välillä ei ole oikeaa luottamusta, joka on rakkauden yksi keskeinen edellytys, niin lapsen saa tottelemaan vain karkilla. Tai vetoamalla aina uudelleen lapsen (omaan) ymmärrykseen omasta edustaan. Joskus se toimii, joskus ei. Etenkin jos fyysinen pakottaminen ei ole mahdollisuuksien rajoissa.
En keksinyt sopivaa yleiskäsitettä tai ajatellut mainita useampia esimerkkejä. Joka tapauksessa ajatukseni oli se, että mainituissa asioissa Novus Ordo, Vatikaani II ja aggiornamento ovat ihan oma kategoriansa kaikkeen muuhun verrattuna.
Tietenkin päinvastainen ajatus olisi se, että ainoastaan gregoriaanisesti laulettu Pius V:n messu olisi oikea. Vähän tyyliin King James only Raamattujen kanssa. Mutta en ole sillä tavalla missään vaiheessa ajatellut.
Tästä on nyt vaikea sanoa, että hahmotetaanko asiaa ollenkaan samalla tavalla.
Minulle tulee ajatus, että tuo on varsin protestanttinen näkökulma asiaan. Tai vaihtoehtoisesti modernistinen. Teologia filosofian eli metafysiikan yläpuolella on merkityksetöntä. Koska jos ajatellaan, että teologiaan voi päästä käsiksi menemällä metafysiikan ohi, niin silloin teologia on lähtökohtaisesti abstraktio tai sanapeli. Se tulee kuulijalle sanoina eli informaationa.
Tätä voi hahmottaa siten, että Raamattu ei oikeasti ole kirja. Se ei ole oikeasti edes kokoelma kirjoja. Se on dataa. Joukko informaation yksiköitä. Jotka ovat historiallisesti vain esiintyneet musteen ja paperin muodossa. Evankeliumi ei ole mustetta eikä paperia. Evankeliumi on aineetonta informaatiota. Koko Raamatun voi välittää ihmisille suullisesti tai digitaalisesti. Evankeliumi on tietyn muotoista energiaa. Se voi olla sähköä tai ilman värähtelyä, jopa visuaalisia signaaleita, mutta sen ei tarvitse olla mitään näistä.
Tai voi ajatella niin, että minun puhelimeni on kristitty puhelin. Miksi? Siksi, koska sillä on hallussaan evankeliumi. Siinä on useampikin sovellus, jolla voi lukea Raamattua. Mutta kun kysytään, että uskooko minun puhelimeni evankeliumin, niin sitä ei voi ratkaista pelkän datan avulla. Siihen tarvitaan metafysiikkaa.
Raamattu ei kategorisesti sulje pois puhelimia tai eläimiä pelastuksesta. Mutta Raamattu puhuu uskomisesta. Mitä tarkoittaa uskominen? Sitä, että pitää hallussaan tietoa evankeliumista? Sitä, että a) ei vastusta sitä? Olen varma, että puhelimeni ei vastusta evankeliumia. Vai sitä, että b) positiivisessa merkityksessä tekee, ajattelee, tuntee tai tahtoo jotain? En usko, että puhelimellani on tunteita tai tahtoa. Sitä ei voi myöskään retorisesti houkutella tai taivutella mihinkään. Muulla tavalla taivuttelusta se varmaankin hajoaa. Tai ei ainakaan tule uskoon. Suuttuu vielä. Mutta siinä on prosessori, jolla se voi käsitellä tietoa. Sen voinee jotenkin katsoa vastaavan ajattelua. Tästä voi jokainen miettiä, onko usko tiedon, tahdon vai tunteen asia? Vai ei mitään näistä?
Jos evankeliumi on vain informaatiota, niin silloin aineellinen todellisuus on sen välittämisen kannalta epäolennainen, toissijainen tai merkityksetön. Tai jos on teologia ilman metafysiikkaa, niin se tarkoittaa, että aineellinen todellisuus on uskomisen kannalta epäolennainen, toissijainen tai merkityksetön. Tai että usko ei ole ollenkaan asia tai tapahtuma psyykkisessä, materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa. Vaikka sillä olisi sitten toissijaisia heijastumia mainituissa.
Kun joku syyttää fundiksia bibliolatriasta, niin heitä ei silloin käsittääkseni syytetä Raamatun palvomisesta fyysisenä kirjana. “Ihanaa mustetta ihmeellisellä paperilla!” Vaan Raamatun sisältämän informaation palvomisesta. Siinä on kaksi puolta. Toinen, minua nyt vähemmän kiinnostava, on moralismi. Molempien puolien ajatus on, että informaatio kulkee vain yhteen suuntaan: Ensin Jumalalta fundikselle ja sitten fundikselta tapaan, jolla hän toimii maailmassa. Moralismi keskittyy henkilön ja maailman suhteeseen: miten hän ei tapa, ei nauti, ei varasta.
Toinen, se minua enemmän kiinnostava, on ihmisen ymmärryksen suhde Jumalaan. Ilmiössä on kyse siitä, että on olemassa joku suora linkki ihmisen tietoisuuden ja hengellisen todellisuuden välillä. Joten usko tapahtuu ensisijaisesti tässä linkissä. Ja lähinnä vapaaehtoisesti sen jälkeen ihmisen ja fyysisen tai sosiaalisen todellisuuden välillä.
Samalla tapahtuu se, että uskosta ja suhteesta hengellisiin asioihin tulee ensisijaisesti psykologinen. Eli tapahtumien ketju menee hengellisestä todellisuudesta ihmisen sisäiseen todellisuuteen, ja vasta sen kautta sosiaaliseen ja materiaaliseen todellisuuteen. Kaksi viimeistä ovat silloin alisteisia kahdelle ensimmäiselle.
Käytännön sovelluksia edellisestä on ainakin siinä, että ei tarvita sakramentteja, koska riittää se, kun on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Eikä tarvita kirkon opetusvirkaa, koska onhan jokaiselle meistä annettu Pyhä Henki ja kaikki me luemme samaa Raamattua. Eli miksi uskon tarvitsisi kiertää materiaalisen tai sosiaalisen todellisuuden kautta? Tässä siis sosiaalinen todellisuus tarkoittaa kaikkia ihmisten yhteisöjä lakeineen ja rakenteineen, ei vain kokemusta sosiaalisesta kohtaamisesta. Ja Raamattu, kuten todettu, ei ole välttämättä ollenkaan materiaalisen todellisuuden ilmiö.
Minulle uusi havainto, että gnostismi ja agnostismi tarkoittavat suunnilleen samaa asiaa. Gnostismi sitä, että pelastus perustuu pään sisäiselle tiedolle. Agnostismi sitä, että materiaalinen tai sosiaalinen todellisuus ei voi välittää tietoa pelastuksesta. Vasta myöhemmin agnostismi on alkanut tarkoittaa sitä, että tieto pelastuksesta ei voi löytyä edes pään sisäisestä todellisuudesta suoraan. Tai nämä merkitykset voi yhdistää siten, että agnostismissa tieto pelastuksesta on joka tapauksessa pään sisäinen asia, oli sitä tietoa jossain tietyssä tapauksessa tai ei.
Gnostismin versioita on sitten se, että onko pelastus pään sisäistä tietoa, pään sisäinen moraali vai pään sisäinen tunne. Ja immanentismi on yleiskäsite näille.
Kirkko ja sakramentit ovat aivan erinomainen erityinen esimerkki metafyysisestä todellisuudesta sellaisena, kuin se todella on. Kaikki ihmisen kokemukset kokonaisuutena ovat metafyysinen ilmiö yleisellä tasolla. Jos tahdoit tarkoittaa hengellistä todellisuutta, niin sitä ei ole mitään mieltä käsitellä “sellaisena, kuin se todella on”.
Tällä murtautumisella voi helposti tarkoittaa ainakin kahta melko vastakkaista asiaa.
Helpommin ja nopeammin sillä tarkoittaa tuota edellisessä viestissäni esiintyvää second realityä. Eli kun uskosta tulee täysin horisontaalista ja me näemme Jumalan täysin laskeutuneena lähimmäisiin, kansakuntiin ja ekosysteemiin, niin silloin kaikesta on tullut immanenttia ja kaikki on murtautunut täysin esiin.
Historiallisesti kirkko on opettanut, että hengellinen todellisuus on murtautunut esiin ensin inkarnaatiossa ja sen jälkeen jatkanut elämäänsä Kristuksen perustamassa näkyvässä kirkossa ja sen sakramenteissa. Sen enempää se ei tule murtautumaan ennen kuin tämä aika päättyy. Se vaikuttaa kirkon kautta kansoihin, kulttuureihin ja yksilöihin.
Nämä ovat kaksi eri asiaa. Mutta kuten sanottu: Joidenkin selitys on, että historiallisen kirkon tarkoitus oli kehittyä, uudistua tai elävöityä täksi horisontaaliseksi kirkoksi tai maallikoiden kirkoksi tai arjen apostolaatiksi tai synodaaliseksi kirkoksi. Tällä hirviöllä on päitä kuin Medusalla. Noin puolet päistä löytyy protestanttien puolelta. Ja sitten on päitä yleisesti käsitetyn kristinuskon ulkopuolella. Mutta keskeinen väite on, että se on sama kirkko mutta kuitenkin niin paljon erilainen ja parempi.
Toisten selitys taas on, että historiallista kirkkoa on kohdannut jonkinlainen kaappaus, luopumus tai harhan valtaan joutuminen. Että kaikki se, mistä pitkään varoitettiin, niin Fátimassa kuin Pascendissa, toteutui viimein runsain mitoin ja jatkaa toteutumistaan edelleen. Molemmat puolet kuitenkin sijoittavat taitekohdan Vatikaani II:een.
1 tykkäys
Ymmärtämättömyys lienee molemminpuolista. Esimerkiksi Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen tekstejä ei ole käsitelty yhtään muuten kuin, että niiden on väitetty olevan protestanttisia, immanentteja ja keskittyvät siihen, että ihmisellä olisi kivaa Jumalan seurassa. Nämä, koskien myös sen jälkeen kirjoitettuja ensyklioita, ovat vain ilmaan heitettyjä väitteitä minun näkökulmastani. Ne voivat olla totta tai eivät, mutta niitä ei ole mitenkään erityisesti perusteltu.
Hyvin voidaan ajatella, että Vatikaani II toimi laukaisualustana sellasille voimille, jotka pyrkivät muuttamaan kirkkoa maalliseksi kansalaisjärjestöksi. Toisaalta nämä voimat toimivat aivan selvästi kirkolliskokouksen konstituutioiden ja dekreettien vastaisesti ja ne voimat olisivat jatkaneet olemassaoloaan ilman kirkoilliskokoustakin. Oleellista on, että nuo kirkolliskokousten konstituutiot jäävät eikä niitä voi pyyhkiä millään pois, joten virheet niissä olisi hyvä käydä läpi itse teksteistä. Itse olen jonkun verran seurannut kirkon ja SSPX:n välistä skismaa, eikä ainakaan siinä nähdä asiaa noin laajana ja sumeana, että koko kirkolliskokouksen tuottama tekstimassa olisi jotenkin olemuksellisesti väärää.
Laajemmin ottaen skismat tiivistyvät lähinnä siihen voiko kirkon ulkopuolella olla pelastusta.
Raamattu taas on aina ollut kirkon kirja ja opetus on karkeasti sanottuna perustunut vain Raamattuun ja traditioon. Jos lukee Raamattua käsitteleviä paavien kirjoituksia pitää mennä ainakin Leo XIII:sta kauemmaksi löytääkseen jotain, jonka kanssa viimeisin Benedictus XVI:n Verbum Domini olisi ristiriidassa.
Teologia on metafysiikkaa enemmän kuin filosofia ja se on sitä oikeammin, koska on ilmoitettua tietoa siitä mitä metafyysisessä todellisuudessa on ja mitä siellä tapahtuu. Tradition perusta on Jumalan ilmoitus, siinä kuin Raamatun tekstienkin.
Messun forma on tietenkin taivaassa vietettävä messu. Ei siinä voi olla mitään väärää. Yhtymä- tai murtumakohta maan päälliseen messuun on eukaristia. Messun materiaa ovat tekstit, laulut, puheet ja osallistujat.
Pappien filosofian opetukseen seminaareissa en ota kantaa, kun en siitä tiedä. Positivismi ei nyt kuitenkaan ole katolista filosofiaa. Myös kantilainen immanenssi - en tiedä oliko tuo oikein ilmaistu - on tuomittu jo ajat sitten.
Jeesuksen toinen tuleminen on tietenkin taivaan valtakunnan lopullinen murtautuminen ihmisten keskuuteen.
Kun SSPX tuli mainittua niin linkitän seuraavan keskustelun vaikka se sivuaa keskustelua vain etäisesti, eikä messua ollenkaan.
Yksi ajatus tästä. Minulla on kesken edelleen isä Rippergerin Introduction to the Science of Mental Health. Sen keskeisin anti tähän mennessä on ollut, että teoksen ensimmäinen kirja (yhteensä kolmesta) esittelee sen, miten tomistisessa ajattelussa ihmisen mieli toimii, sekä itsessään että suhteessa ruumiiseen ja aisteihin.
Olen kohdannut muutaman henkilön, joka on valittanut ongelmia esimerkiksi ihmissuhteissa. Ja olen kokeeksi selittänyt heille reality testingin merkityksen kirjan esittämällä tavalla. Yksi tapa käsittää todellisuutta on sellainen, että ihminen elää suoraan aistiärsykkeiden mukaan. Jos joku toinen saa läsnäolollaan aikaan kivan tunteen, näyttää kivalta tai kuulostaa kivalta, niin silloin kyseessä täytyy olla kaikin puolin hyvä ihminen; siis älykäs ja moraalinen ja lähes aina hyviä tunteita kokeva.
Sitä asennetta voisi ajatella niin, että antaa havaintojen tehdä päätelmät tai “koska koen asian sillä tavalla, niin miksi ei asia olisi sillä tavalla?” Toki sille on populaari kulttuuri täynnä sellaista pseudoviisasta vastakohtaa, että itsevarmat ja kauniit ihmiset ovat itsekkäitä ja moraalittomia, kun taas lihavat, synkät ja ei niin kauniit ovat sisältä puhdasta kultaa. Avain tästä pois on se, että muodostaa reality testejä (keksin tuon nimen asialle itse sekunti sitten). Tarkoittaa sitä, että tarkasteleva henkilö kuvittelee, miten toimisi viisas, älykäs, moraalinen, kestävä, hyveellinen tai rehellinen ihminen. Sitten hän vertaa aistimustaan tähän muodostamaansa testiin. Sitten hän kalibroi testiään aina uuden tiedon valossa, josko todellisuudesta paljastuisi uusia piirteitä.
Olennaista tässä on tuo uuden tiedon rooli. Eli jos ei mistään lue, mitä on viisaus, hyveellisyys tai rehellisyys, niin on vaarassa ekstrapoloida ne aistimuksesta. Tai jos aistimus on miellyttävä, niin miksi kehitellä hypoteeseja siitä, että entäpä jos kyseessä onkin epämiellyttävä asia tai henkilö? Tai sama päinvastoin. Se on työlästä. Siksi voin hyvin tunnustaa, että en itse ole mikään esimerkki tämän noudattamisessa. Mutta nuo muutama henkilö, joille reality testingin selitin, torjuivat sen jyrkästi. Ehkä siksi, että heidän mielestään on turhaa kyseenalaistaa itseä, kun vikahan on selvästi toisessa. Tai päinvastoin: Toinen on niin ihana, vaikka kaikki onkin koko ajan yhtä kärsimystä.
Edellinen on hieman pitkä tapa sanoa se, että teksteihin ja niiden tulkintaan pätee aivan sama asia. Olen sillä kannalla, että Pascendi on erittäin selvää tekstiä. Sitä pitää pysähtyä ajattelemaan. Mutta tämä johtuu siitä, että siinä on syllogistista logiikkaa, jota pitää seurata. Eli pitää todeta, että mistä se sanoo seuraavan mitäkin tai minkä se asettaa mitäkin vastaan. Kun taas Gaudium tai Veritatis sisältävät paljon täysin turhaa tekstiä. Ja kun ne jotain sanovat, niin pitää koko ajan ihmetellä, että “hetkinen, miksi se noin sanoo?” Tai “hetkinen, miten niin?” Tai “hetkinen, mitä se tuolla edes tarkoittaa?” Tai “hetkinen, mitä se nyt ajattelee tuon käsitteen sisällöksi?” “Miksi se pitää tuota yhtä ratkaisuna tuohon toiseen?” “Miksi se esittää tuon yhden niin kuin se olisi perustelu tuolle toiselle?”
Yksi mahdollinen teoria on, että minä olen niin auttamattoman tyhmä ja vähän lukenut, kun taas Escrivá ja kumppanit (Gaudiumin tapauksessa) tai Wojtyła (Veritatiksen tapauksessa) ovat niin teräviä ja kokeneita teologeja. Eli jollain kokemuksen tasolla aukeaa sellainen claritatis splendor, mikä saakin näissä teksteissä kaiken liittymään kaikkeen.
Gaudiumin kohdasta 3: “For the human person deserves to be preserved; human society deserves to be renewed.” Tämä on outoa. Yritän selvittää, että mitä sama on latinaksi: Hominis enim persona salvanda est humanaque societas instauranda. Jotenkin näin: Ihmisen persoona todella pelastettava on; ihminen ja yhteisö uudistettava. Siinä ei kuitenkaan ole mitään ansaitsemisesta. Toinen vihje on italia: Si tratta di salvare l’uomo, si tratta di edificare l’umana società. Eli suomeksi noin: Mistä on kyse ihmisen pelastamisessa, siitä on kyse yhteisön rakentamisessa.
Näyttää siltä, että kun kiinnittää huomiota yhteen hämminkiin yhdessä kielessä, niin viereisestä kielestä löytyy eri hämminki. Eli englannista kysyisin, että miten niin ihminen ja yhteisö ansaitsevat säilyä tai uudistua? Kun taas italiasta (ja saksasta) kysyisin, että miten niin yksilön pelastus ja yhteisön rakentaminen ovat sama asia (tai miten niin niihin pätevät samat asiat)? Varmaan myös latinastakin, mutta amatöörille tuo que-pääte on liian jännä pala.
Molempiin on helppo vastaus, että koska Gaudium edustaa sitä harhaoppia, että Jumalan sijaan kaiken keskiössä on ihminen. Tämän se jopa vahvistaa itse kohdan 12 alussa: According to the almost unanimous opinion of believers and unbelievers alike, all things on earth should be related to man as their center and crown. Teksti ei jatka tuosta, että tämä on hirmuinen ongelma, joka meidän pitää nyt korjata. Sen itseään hivelevään sävyynkään sellainen ei sopisi. Vaan sen sijaan kirkko esitetään tavaksi auttaa ja toteuttaa tätä ihmisen olemista kaiken keskiössä. “Te palvotte ihmistä heikosti. Antakaa kun me näytämme, miten ihmistä oikeasti palvotaan.”
Se taas tietenkin, jos ollaan tosi anteliaita—ja ajatellaan, että teksti on opiltaan oikea, sanoi se mitä tahansa—on mahdollista lukea tai tulkita sillä tavalla, että kirkko haluaa auttaa ja tukea ihmistä. Ja sehän on rakkautta; sehän on evankeliumia. Kaikki ihmisen palvominen ja suitsuttaminen on vain tapa evankelioida häntä. Mutta tässä ei palvota ja suitsuteta minua eikä sinua, vaan jotain yleistä ihmisen ideaa. Joka taas minulle tuo lähinnä mieleen sen, miten kommunismissa kaikki tapahtui abstraktin neuvostokansalaisen eduksi. Teitä varten ja teidän nimessänne me teemme mitä tahdomme. Mutta ehkä tässä hyppäsin vähän kauemmaksi aiheesta.
Niin siis toinen ajatus tuosta lainaamastani kohdasta:
Tässä ei ole yhtään mitään ilmaan heitettyä. Olen esittänyt ihan kokonaisia näkökulmia ja perustellut niitä anteliaasti, etkä ole vastannut mitään, mikä olisi kohdistunut varsinaisiin yksityiskohtiin. En minä tietenkään voi yhtään vaatia ketään näkemään vaivaa. Mutta ollaan jo siinä kohdassa, missä on täysin järjetöntä esittää, että minun pitäisi vielä jotenkin tuottaa enemmän tekstiä tai muuten perustella paremmin.
Jos on niin, että Vatikaani II:ssa on paljonkin häikkää—kuten uskon siinä olevan—ja joku henkilö tulee koskaan tulemaan siitä tietoiseksi, niin tässä on nyt 95 % tehtynä siitä, mitä kukaan voi Internetissä tehdä asiaa auttaakseen. Jos eivät nuo esittämäni mahdolliset ongelmat jotakuta tarpeeksi häiritse, haittaa tai kiinnosta, niin se on sitten vaan elämää.
Minulle tuo reality testing toimii hyvin yksinkertaisesti. Muodostan käsityksen siitä, että mitä Vatikaani II:n ja Johannes Paavali II:n teksteissä pitäisi näkyä jos niissä olisi tradition mukaista, syllogistisesti ehjää tai filosofisesti tervettä sisältöä (ja käytän tässä filosofiaa metafysiikan synonyyminä). Kun ei näy, niin muodostan käsityksen uudestaan ja uudestaan. Ei silti näy. Mutta aina, kun lähden hakemaan niistä jotain noista tunnetuista modernismin muodoista, niin tärppää koko ajan.
Esimerkiksi Pascendin lukeminen vaatii aikaa ja vaivaa. Mutta se palkitsee koko ajan. Siitä saa selvän, että mitä se tarkoittaa.
No mutta. Minä en ole mitenkään yksin sillä kannalla, että ne voimat toimivat hyvinkin konstituutioiden mukaisesti. Niiden idea on nimenomaan moralistinen, terapeuttinen deismi. Siksi tuo maininta maallisesta oli hämäys, koska sitä ne eivät tee, eikä niiden tarvitse, eikä sellaista kukaan väittänyt.
Ideana on nimenomaan hegeliläinen askel, jossa maallinen ja hengellinen, jotka ennen ovat olleet erillisiä, mutta yhteydessä, syntetisoidaan yhdeksi. Sen jälkeen se, mikä on maallista, on hengellistä. Ja se, mikä on hengellistä, on myös maallista. Ne voimat eivät ikinä olisi saaneet tehtyä tästä jutusta kirkon virallista linjaa ilman Vatikaani II:ta.
Yhtenä askeleena tässä dialektiikassa on se, että hengellistä edustamaan laitetaan jonkinlainen rigoristinen karikatyyri nimeltä klerikalismi, jolle retorisesti työnnetään syliin vielä pederastiaskandaali. Joten sen on, prosessin sääntöjen mukaan, siksi annettava periksi vastapuolelleen tai alistuttava vähän kerrallaan sen ehtoihin. Ja dialektiikan toinen puoli on se sekulaari maailma, joka ei osaa palvoa ja palvella ihmistä oikealla tavalla. Joten se tarvitsee kirkon terapeuttista moralismia ollakseen “aidosti onnellinen”.
Oikeasti asetelma menee vielä niin, että sillä moralismilla perustellaan, että kyse ei ole maallisesta asiasta. Ajatus on, että jos jokin olisi maallista, niin se olisi yksinomaan terapeuttista. Mutta koska se on moralistista, niin se on hengellistä. Joten kirkko ei tässä edusta enää “itseään”—joka oli sen entinen identiteetti, se rigoristinen klerikalismi—vaan se edustaa tarjoamaansa synteesiä. Siinä kova klerikalismi on muuttunut ihmisläheiseksi moralismiksi, joka on jo kohdannut ja sisällyttänyt itseensä ajan ja yhteiskunnan kaipaaman terapeuttisuuden.
Dialektiikan toimivuus ei edellytä sitä, että jokainen osallinen on kaiken aikaa tietoinen siitä, että miten sen puolikkaat kamppailevat toisiaan vastaan. Päinvastoin on niin, että vaikka kirkon konservatiivit eivät loogisella tasolla hyväksyisi, että pederastiaskandaalit olisivat kirkon oppien syytä, niin se ei silti vähennä mielleyhtymän tehoa yhtään. Puhe skandaaleista alleviivaa, miten kirkko on saattanut olla kova, julma, etäinen ja ihmistä vähän ymmärtävä, joten sillä pitäisi olla mieluummin sellainen ihmistä lähentymisen tarve.
Ei ollut ikinä tarkoitus, että konservatiivit olisivat ottaneet skandaalin syykseen, vaan alusta asti juuri tuo, että “vaikka me ei oltaisikaan syyllisiä, niin me halutaan silti hyvittää se; miten me voidaan olla ihmisläheisempiä?” Vähän sellainen “mitä haluatte sanoa uhreille?” Ja jätetään kysymättä, että “jos nyt heitän tuhkaa, niin kenen päälle tämä oikein lentää?”
Eli otetaan tai ennemmin jopa luodaan kaksi pahista: rigoristinen klerikalismi ja terapeuttinen sekularismi. Niistä syntetisoidaan hyvis, eli moralistinen, terapeuttinen deismi.
Sen jälkeen voi sanoa, että mikään kohta niissä ei välttämättä tarkoita mitään tiettyä, vaan on jätettävissä avoimeksi tai tulkittavissa parhain päin. Selkeä esimerkki tuo Gaudiumin kohdan 12 aloittava lause. Se, miten kuka tahansa vastaa siihen, kertoo hyvin pitkälle, että miten hän vastaa koko episkopaaliseen superchattiin kaikkine konstituutioineen.
On absurdia, että Vatikaani II:sta sanotaan samaan aikaan, että se pitää tunnustaa, mutta siitä ei tarvitse välittää. Siellä ei sanottu mitään ihmeellistä. Mutta samalla siellä sanottiin aivan kaikki olennainen kirkon nykytilan kannalta. Sitä kaikki noudattavat, vaikka kenenkään ei tarvitsisi. Ne eivät kuulemma sano mitään pakollista uskottavaa, mutta silti on oikean katolilaisen litmustesti, että hyväksyy sen ei minkään. Koko tämä juttu, että Vatikaani II:n kohdalla kaikki käsitteet menettävät merkityksensä ja sisältönsä, pitäisi kertoa, että siinä on kyse jostain aivan muusta kuin kirkolliskokouksesta sanan oikeassa, tunnetussa, totutussa ja historiallisessa merkityksessä. Vatikaani II:n puitteissa on mahdotonta ajatella suoraan, selkeästi ja rehellisesti.
Siellä ei ole mitään yksittäisiä virheitä, joiden siivoamisen ja oikaisemisen jälkeen teksti olisi hienoa ja selkeää. Siellä on törkeitä harhaoppeja siellä täällä. Ja aikaisemman, hyvin perustellun opetuksen kääntämistä päälaelleen ilman uutta perustelua ja because we can! Mutta suurin osa tekstistä on pelkkää takkua, jonka avaamisen jälkeen selviäisi, että se joko ei sano eikä tarkoita mitään, tai on ilmeinen väärinkäsitys jostain perustelusta tai päättelystä. He eivät tiedä, mistä puhuvat. Mutta jos ne tekstit tosiaan lukee ilmoituksena, niin siinä on pihalla kuin lumiukko, eikä huomaa mitään. Vatikaani II:n suhde traditioon on vähän kuin koraanin suhde Raamattuun. Paitsi että Muhammed oli enemmän vakavissaan kuin riemuissaan.
Jos minä sanoisin autoani ralliautoksi, niin pitäisi muistaa, että 1) sillä ei ole koskaan ajettu rallia, 2) se ei ole siihen millään tavalla soveltuva, 3) enkä minä osaa ajaa rallia. Mutta silti kutsuisin sitä ralliautoksi jos minua huvittaisi. Vatikaani II on kirkolliskokous vähän samalla tavalla. Kuka tahansa, joka lähtee tutkimaan ja etsimään syitä, miksi se ei olisi, löytää ne samat ja huomaa, että ne syyt jäävät, eikä niitä voi pyyhkiä millään pois.
En tiedä kenenkään sitä näin ilmaisseen enkä tarkoittaneen. Onko tekstin olemus sen sanoissa ja niiden merkityksissä, vai joku ylisanallinen realiteetti? Ja voitko kertoa, että missä kohdassa olen esittänyt asian jotenkin sumeasti? Olen mielestäni ollut niin tässä kuin aikaisemminkin niin tarkka kuin vain mahdollista. Ja tarkennan aina jos joku kysyy. Se on paljon kivempaa kuin tarkentaa vastauksena tällaisiin haasteisiin tyyliä “ethän sä oo oikein sanonut mitään.”
En löydä päätä enkä häntää tästä kappaleesta. Johtuu siitä, että et välitä eritellä etkä perustella käyttämiäsi käsitteitä. Voisitko määritellä, että mitä tarkoitat teologialla, metafysiikalla ja filosofialla? Koska se, miten käytät sanoja, ei mene yksiin minkään oikean tai väärän tavan kanssa, mihin olen missään törmännyt.
Tai mitä tarkoitat ilmoittamisella? Missä merkityksessä ja millä tavalla traditio on ilmoitettu? Tai miten rajaat teologian? Jos kerran metafysiikkaakin mahtuu sen sisään.
Paitsi jos maallisella messulla on muu, vieras muoto eli tarkoitus siinä rinnalla.
Eipä tuolla näytä olevan mitään vaikutusta. Moniko nykyajan aktiivinenkaan rivikatolilainen 1) tietää, mitä se on? Tai 2) tunnistaa sitä kun se tulee vastaan? Ja moniko nykyajan pappi välittää koko asiasta? Se on päivän säätila ollut 60-luvulta lähtien, niin miten paljon siihen hyödyttää käyttää aikaa ja vaivaa?
Moniko edes hoksaa, että esimerkiksi Kansanlähetyksessä immanentismi on kohtalaisen vahva ilmiö? Ja että ihmiset lähtevät vaikka Lähetyshiippakuntaan rajoittaakseen altistumistaan sille. Kun taas ne, jotka haluavat sitä vieläkin lisää, lähtevät emergentin liikkeen piiriin (verkostot ja uudistukset) ja cityseurakuntiin.
Olen tuosta ensimmäisestä aika pitkälle täysin samaa mieltä. En ole Ripplingeriä lukenut, mutta kuuntelen usein youtubesta.
Luulen, että tässä on erona se, että en ota kovin vakavasti sitä miten asiat voidaan kokea ja miten kokemusta voidaan älyllisesti analysoida. Olen itsekin siis sitä mieltä, että Vatikaani II:sen tekstit ovat liian pitkiä siinä mielessä, että ne sisältävät turhaa maalailua. Olen kuitenkin toisaalta sitä mieltä myös, että tämä ei anna valtuuksia ohittaa niiden varsinaista substanssia. Eli se ei ole kirkolta mikään lupa olettaa osittain tyhjän maalailun paikalle omia näkemyksiään. Ja sen maalailun seasta ei mitään harhaoppista löydy.
Olen vertaillut Trenton ja Vatikaani II:sen jälkeen kirjoitettuja katekismuksia ja näissä tuota eroa maalailun ja ytimekkyyden välillä ei ole. Ne ovat hyvin linjassa keskenään. Itse yleensäkin ajattelen niin, että meidän aikamme ei ole mitenkään erityisen merkityksellinen, vaan kaikki se mikä on tapahtunut Kristuksen ihmiseksi tulemisen jälkeen on kirkossa yhtä elävää, ja pikemminkin on ehkä käynyt niin, että kokonaisuutena vanhemmat ajat ovat elävämpiä kuin nykyaika, jossa suola koko ajan muuttuu mauttomammaksi.
Ensyklikoihin en laajentaisi samaa kritiikkiä kuin Vatikaanin kakkosen konstituutioihin. Ne kuitenkin ovat aina nimenomaan kirjoittamisajankohdassaan kiinni, eikä niiden opetus ole samalla tavalla tavalla velvoittavaa. Se vaan on sellaista, että ymmärtääkseen esimerkiksi Veritatis Splendorin pitää ehkä ymmärtää miksi se on kirjoitettu. Ja toisaalta osa ensyklikoista on jatkumoa vanhempiin ensyklikoihin ja niitä kirjoitetaan aina, kun tietty aika on kulunut edellisen kirjoittamisesta.
Kommentoin muita kohtia, jos ja kun aika riittää.
1 tykkäys
Tämä on aika ihmeellistä, että meillä ei kommunikaatio nyt toimi ollenkaan. Tai että saat aivan käsittämättömiä versioita siitä, mitä olen sanonut. En usko tämän johtavan yhtään mihinkään, mutta mielenkiinnosta availen muutaman.
Esität tuossa, että “koska Vatikaani II:n tekstit ovat pitkiä (tai sisältävät turhaa maalailua)” niin “se antaa valtuuden ohittaa niiden varsinaisen substanssin”.
Siis esität ensin minun sanoneen tai tarkoittaneen näin ja sitten olet siitä esittämästäsi eri mieltä.
Mutta kun minä en missään vaiheessa 1) esittänyt niiden pituutta tai turhaa maalailua syyksi tai perusteeksi millekään. Se oli täysin itsenäinen kritiikki, jonka voi ottaa tai jättää. Enkä minä esittänyt, että 2) etsisin “valtuutta ohittaa niiden varsinainen substanssi”.
Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että pitäisi perehtyä niiden varsinaiseen substanssiin mahdollisimman hyvin ja monesta näkökulmasta. Eli täysin päinvastoin kuin väität minun tuossa sanoneen. Ja sitten, kun se substanssi on ymmärretty, niin tehdä johtopäätökset sen pohjalta.
Ensinnäkin, se tyhjä maalailu ei ollut se pointti. Eikä kukaan ole sen paikalle ollut tekemässä mitään. Sen voi heittää pois tarkastelusta kokonaan.
Tässä on mielenkiintoista se, että kaikesta päätellen olet kognitiivisest kykenemätön edes sanomaan, siis edes toistamaan perässä tai vahvistamaan käsittäneesi, että mitä minä väitän ajattelevani. Jotta sen jälkeen olisit siitä sitten ihan vapaasti eri mieltä. Tästä tulee sellainen vaikutelma, että koko ajan pidät parhaana vain törkeästi puhua yli ja ohi siitä, mitä olen sanonut.
Tuo lauseesi toinen puoli on tuo, että kyse olisi omista näkemyksistä. Olen esimerkiksi pyytänyt kommenttia Gaudiumin kohdan 12 alkuun, että miten se pitää tulkita tai käsittää. Siinä ei ole mitään minun omia näkemyksiä jos haluan tietää, että mikä siitä on a) sinun näkemyksesi, b) kenen tahansa keskustelua seuraavan näkemys tai c) kirkon virallinen näkemys. Eli jos saadaan selville, että sinun, muiden foorumilaisten ja kirkon nykyinen, virallinen näkemys on kuten se näyttää sanovan, niin sitten voidaan miettiä, että onko Raamattu tai onko kirkon opetus ennen vuotta 1958 sillä kannalla, vai mahdollisesti täysin vastakkaisella?
Sitten tuossa on vielä tuo retorinen kikka. Olet siis tähän asti esittänyt, että minun mielestäni, koska teksteissä on turhaa maalailua, pidän sopivaksi olettaa sen paikalle omia näkemyksiäni. Sama kuin edellä. Väität minun perustelevan jollain, millä en perustele ja tekevän johtopäätöksen, joka on lähinnä irvikuva siitä, mitä olen oikeasti siitä päätellyt.
Mutta se retorinen kikka on siis se, että olen 1) pyytänyt lupaa ja 2) luullut saaneeni luvan. Joten sinä voit helposti ajatella olevasi oikeassa ja oikaisevasi minua sanomalla, että en ole saanut sellaista lupaa. Vaikka en ole pyytänyt, enkä siten ole ollut sellaisen saamisesta tai saamatta jäämisestä yhtään kiinnostunut.
Eli kun kaikki turha retoriikka ja syystä tai toisesta johtuva väärin käsittäminen siivotaan pois, niin jäljelle jää väite, että on kirkon näkemys, joka on tasan se, mitä Vatikaani II:n teksteissä on. Ja sitten minun oma näkemys, joka on kotoisin jostain tuntemattomasta lähteestä. Joku sanoo, että ei mistään; joku sanoo, että SSPX:ltä. Ja minä itse en tiedä sille mitään yhtä lähdettä. Vaikka oikeastaan kaikki, mitä kirkko on opettanut ennen vuotta 1958 kelpaa lähes yhtä hyvin.
Tästä ollaan sitten vain yksinkertaisesti eri mieltä.
Jos se, mitä kirkko on historiallisesti opettanut, on totta ja oikein ymmärretty ja jos Vatikaani II menee sitä vastaan substanssinsa osalta, niin minulla ei silloin ole lupaa uskoa sitä, mitä Vatikaani II opettaa. Eikä mielestäni ole kenelläkään muullakaan, koska kirkko itse on opettanut, että ei ole. En usko, että kirkon syy olla olemassa on kirkko itse tai ihmiskunta kollektiivisesti tai näiden yhdistelmä.
Toinen on se, että ei ole mitään järkeä väittää uskovansa jotain, mistä ei saa selkoa tai mitä ei ole ymmärtänyt. Eli koska en juurikaan näe pointtia Vatikaani II:n tai Johannes Paavali II:n teksteissä, niin minun on mahdotonta väittää, että jokin tietty niissä sanottu asia olisi totta. Joten sen selvittäminen, että mitä ne tarkoittavat, on melko epäkiitollinen pulmatehtävä. Puolet ajasta niistä ei silti saa selvää. Ja niiltä osin kuin saa, siihen on turhaa tai mahdotonta yhtyä.
Tässä aika paljon pata kattilaa soimaa. Voisitko itse määritellä mitä tarkoita aristoteelisella filosofialla?
Omasta mielestäni tälläinen yksinkertaistus, että forma on todellinen ja ikuinen, materia taas muuttuvaa ja olioiden substanssi tässä elämässä on formasta materiasta koostuva, on kohtuullisen osuva, hyvä, ja ytimekäs, kuvaus aristoteelisesta filosofiasta. Materia siis pyrkii koostumaan todelliseen formaansa. Jos metafysiikkaa voi filosofisesti ja ilman Jumalaa lähestyä muulta pohjalta olen pelkkänä korvana.
Gaudium et spes ei ole konstituutio kirkosta, vaan kirkon tehtävästä ja asemasta yhteiskunnassa. Aika moni on varmaan huomannut sen, että yhteiskunta ei enää ole kristillinen. Kohdassa 12 todetaan, että myös ateistit pitävät yhteiskunnan keskuksena ihmistä. Sitten esitetään, että ihminen on Jumalan kuva, luotu mieheksi ja naiseksi. Tämä on perusta katoliselle yhteiskuntaopetukselle, jossa kansa nähdään perheen laajentumana ja jolle kuuluvat samat oikeudet kuin ihmiselle. Eli kokonaisuutena konstituutiossa on keskeistä ihan kaikki muu kuin keskittyminen ihmiseen yksilönä.
Teolllisen ajan katolinen yhteiskuntaopetus alkaa Leo XII:n ensyklikasta Rerum Novarum ja sille on kirjoitettu sitä täydentäviä tai sitä muistavia ensyklioita säännöllisin väliajoin. Näihin kannattaa tutustua. Gaudium et spes, joka ei ole dogmaattinen konstituutio liittyy tähän traditioon. Siinä ei puhuta niinkään uskon harjoittamisesta, vaan yhteiskunnasta ja politiikasta.
Pius X:n jälkeen on tapahtunut muun muassa seuraavaa: Valokuvasta ja elokuvasta on tullut taidemuotoja, Teollinen tuotanto on vallannut koko maailman, jokaisessa kodissa on televisio ja puhelin, kaikki ihmiset kuuntelevat typerää popmusiikkia, joka kieltämättä on hauskaa, kirjallisuus on rappeutunut, samoin maalaustaide ja musiikki. Jokaisessa kodissa on nykyään internet Yliopistofilosofiassa Suomi on oikeastaan hieno esimerkki siitä miten kaikki voi mennä pieleen. Looginen positivismi Niiniluodon ja kumppaneiden johdolla muuttunut täydellisessä umpikujassa olevaksi postmodernistiksi feminismiksi. Ehkä aiheesta koska positivismi on jo alun perin väärässä. Suomessa sille ei ole pystytty esittämään teologista vaihtoehtoa, vaan ainoastaan fenomenologia, joka ei menestynyt. Helsingistä uutta Ateenaa tehneet saivat palkkansa kyllä. BBC, CNN ja Yleisradio suoltavat karmeaa roskaa, joka ei vielä 70-luvulla olisi ollut mahdollista. Siitä huolimatta voi istua kotona ikkunan ääressä ja katsoa ulos ihan samalla tavalla kuin 1200-luvulla. Maailma on muuttunut ja ei ole. Gaudium et Spes keskittyy siis tähän, koska - ainakin toivoakseni - se on konstituutio, jolle ei seuraavaan pariin sataan vuoteen tule päivitystä.
Jos näitä kirkolliskokouksen tekstejä väittää harhaoppisiksi, niin minusta se vaatisi tarkemman tekstien analysoinnin kuin mitä tässä on tehty. Vaikka yritän lukea mahdollisimman tarkkaan en silti saa kiinni siitä mikä varsinaisesti on kritiikkisi kohde. Jos palataan messuun, niin sekä Novus Ordo, että tridentiininen messu vietetään kirkon antaman messukirjan mukaan. Perään sitä mikä näiden messukirjojen teksteissä on sellaista mikä tekisi Novus Ordosta messuna huonomman. Käsitän niin, että sinusta koko asenne sen taustalla on väärä ja ainakin osittain ymmärrän mitä tavoittelet, mutta minusta et mene itse noihin teksteihin, etkä kerro mikä niissä mättää. Yleisesti on tiedostettu, että kirkolliskouksen tekstien pastoraalinen kieli on ongelma ja siksi odottaisi, että arvostelu pyrkisi ohittamaan sen silloin, kun puhutaan itse messun teksteistä.
En heti keksi, että mitä tämä tarkoittaa, tai mitä vaikutusta tällä on asiaan. Voidaanko kirkon olemus ja kirkon tehtävä jotenkin erottaa toisistaan tai nähdä toisistaan erillisinä?
En muista missään seuraamassani poliittisessa tai muussakaan keskustelussa törmännyt tällaiseen näkökulmaan. En erityisesti ateistien taholta, enkä muutenkaan.
Paitsi että. Yhteiskunnan kohdalla tuo on tautologia. Huonekasvit tai metsän eläimet eivät osallistu yhteiskuntaan, joten tietenkin se koostuu ihmisistä. Paitsi että joku voi pitää sen keskuksena valtiota tai taloutta siinä, missä toinen pelkkää yksilöä.
Mutta teksti puhuu luomakunnasta. En tiedä 60-luvusta, mutta nykyään ihmiskeskeisyys on sekulaarien ideologioiden ja ateismin piirissä “harhaoppia”. Ainoa poikkeus ehkä transhumanistit. Heidän mielestään ihminen on ainoa olento, joka voi saavuttaa kyvyt oman olemisensa ylittämiseen. Silloin kaikki muu suunnilleen menettää merkityksensä tai muuttuu vapaavalintaiseksi.
Luin sitä vaihteeksi pari sivua kohdasta 12 eteenpäin. Vaikka teksti edelleen vaikuttaa siltä, että se vain runoilee kaikenlaisia osapuilleen ja näennäisesti tosia lausahduksia ja fraaseja, niin kaikissa niissä näytetään kuitenkin keskittyvän koko ajan ihmiseen yksilönä. Siihen, miten hän on jonkinlaisessa kaaoksen ja ristiriitojen keskipisteessä, missä erilaiset vaikutteet vetävät häntä eri suuntiin ja erilaiset sieltä täältä annetut ja lausutut merkitykset ja tarkoitukset verhoavat häntä.
Eli teksti on täynnä lauseita, jotka eivät sinänsä sano eivätkä tarkoita mitään. Ne ovat vain epämääräisesti todelta kuulostavia. Ja ne voi avata tai selittää joksikin irralliseksi ja todeksi toteamukseksi, joka on edelleen täysin yksinään jossain tekstimassan avaruudessa. Joissain mielen sairauksissa esiintyy sitä, että potilaan, kun pitää kertoa jostain asiasta tai vastata kysymykseen, niin tuloksena on jonkinlaista ajatusten puuroa asian ympäriltä. Kuten että ihminenhän on sitä ja ihminenhän on myös tätä ja totta on tämä mutta totta on myös tämä. Olen kuullut, mutta olen myös kuullut.
Yksi keskeinen juttu näissä kritisoimissani teksteissä on se, että ne hyppivät vaikutelmien, kokemusten, aavistusten, luulojen, tosiasioiden ja dogmien välillä. Ne eivät tee eroa subjektiivisen ja objektiivisen, potentiaalisen ja aktuaalisen tai muodollisen ja materiaalisen välillä. Viimeinen tarkoittaa eron tekemistä sen välillä, mitä tarkoitetaan tehdä ja sen, mitä todellisuudessa tapahtuu.
Muita tällaisia distinktioita ovat syy ja seuraus. Kun taas vaikutelma ja tosiasia menee subjektiivisen ja objektiivisen alle. Samaten olisi hyvä erottaa toisistaan ongelma ja ratkaisu. On aika mahdotonta lukea tekstiä, joka vastaa ei oikeastaan mihinkään ja josta on mahdotonta nähdä, milloin se kuvailee sitä, mihin se vastaa ja milloin se itse asiassa esittää vastauksensa.
Tärkeää on ymmärtää, että minä en tässä puhu fenomenaalisesti. Minä en valita sitä, miltä teksti minusta tuntuu tai vaikuttaa. Kyse on todellisuuden ilmiöstä, joka oli historiallinen niin kirkon kuin Johannes Paavali II:n elämässä. Jälkimmäinen käsittääkseni epäonnistui tomistina, josta syystä hän opiskeli toisen tutkinnon fenomenalistina. Hän ei kyennyt ymmärtämään tai ei tarkoituksella uskonut totuutta totuutena, joten hän opiskeli itsensä “asiantuntijaksi” ajattelussa, jossa totuuden sijaan kaikki on vain ilmiöitä ja vaikutelmia.
Se tarkoittaa sitä, että myös totuus tulee silloin ihmiselle ilmiönä tai vaikutelmana, mutta pysyy sinänsä tuntemattomana. Tämä on se käsitys, minkä Vatikaani II:n ja Johannes Paavali II:n teksteistä saa.
Protestantit toimivat joskus Raamatun kanssa niin, että on mikä tahansa tosi, viisas tai hyödyllinen asia, niin Raamatusta voidaan löytää viittaus tai summaus tai tiivistelmä siitä. Et voi sellaista hyvää, totta tai oikeaa asiaa tehdä, ettei Raamatussa olisi joku blankopykälä, johon tai jonka alle saat sen sijoitettua.
Minulle eräs luterilainen henkilö, kun puheltiin vähän rukouksesta, totesi heti, että miten tärkeää on löytää ja varmistaa Raamatusta aivan kaikki rukouksen aikana saadut ajatukset ja vastaukset. Tämä on edellinen ajatus päinvastoin, että Raamattu on eräänlainen koodikirja, jonka kautta kaikki ihmisen ja Jumalan (tai meillä myös ihmisen ja enkelien tai ihmisen ja pyhien) välinen kommunikaatio pitää toteutua.
Et saa oikaista asennettasi tai rauhoittaa mieltäsi jostain asiasta jos ei sitä saamaasi ajatusta ole koodattu Raamattuun. Ilman sitä ei mikään asia voi olla totta. Ymmärryksen kasvamisen tilalla on tällainen pykälien nikkaroimisen pakko. Muuten voi olla lähdössä väärälle matkalle tai väärän naisen, väärän ammatin tai väärän lottovoiton perään. Siksi vain, että kuvittelee saaneensa rukouksessa vihreää valoa. Tässä on toki ajatuksena, että kaikki rukous lähtee passioista—eli haluista saada tai välttää jotain—eikä ihminen voi rukoilla mitään moraaliin tai tietoon, saati sitten itse uskoon liittyvää asiaa.
Tätä samaa voi harrastaa Vatikaani II:n tekstien kanssa. Eli tuskin kukaan kiistää, että pelkästään tekstin kohdista 12–14 löytyy naulakko mille tahansa konservatiivien allekirjoittamalle opinkohdalle. Koko teksti on yhtä naulakkoa sillä tavalla, että et voi tehdä oikeastaan mitään kirkossa tai kristinuskossa ilman, että jonkin kohdan tuossa voi sanoa viittaavan siihen. Koko maailman konservatiivinen ajattelu ja humanismi on yhtä Vatikaani II:ta. Gaudium et Spes tulee ja halaa kaiken. Vaikka väkisin.
Mutta tähän pätee myös päinvastainen juttu. Gaudium et Spes toimii naulakkona myös ajatuksille, jotka eivät millään tavalla ole historiallista kristinuskoa. Jos sattuu olemaan jonkin kolmannen tien poliittisen ilmiön edustaja, niin Gaudium on täynnä silmää ja korvia hiveleviä juttuja. Täytyy vain alistua uskomaan, että se on nimenomaan Jumala, joka haluaa ihmiskunnalle tätä kolmannen tien politiikkaa, joka on täynnä toimivia ratkaisuja ja ihmisen arvokkuutta ja onnellisuutta. Etenkin kaikenlaista hyvältä kuulostavaa, mitä kukaan ei voi suoralta kädeltä vastustaa.
In pastoral care, sufficient use must be made not only of theological principles, but also of the findings of the secular sciences, especially of psychology and sociology, so that the faithful may be brought to a more adequate and mature life of faith.
Voi lukea koko kohdan 62 (josta edellinen on poiminta). Se on täyttä modernismia.
Siinä puhutaan juuri uskon harjoittamisesta. Siinä on mainittuna ja suositeltuna joitain tuhoisimpia Vatikaani II:n ja Novus Ordon juttuja, täysin avoimesti.
Lisäksi tuollainen erottelu on pelkkää hämäystä. Kirkon suhde yhteiskuntaan ja politiikkaan nousi aina ennen kirkon uskosta ja metafysiikasta. Tuossa tekstissä näkee, että asia menee päinvastoin niin, että yhteiskunta ja politiikka otetaan lähtökohdaksi, joka sanelee sen, mikä on metafyysisesti relevanttia ja mikä on uskon tarkoitus. Myös The Beauty of the Infinitessä on kohtia, jotka kritisoivat nimenomaan tätä lähestymistapaa. Tarkoitan sitä, että se menee ihan olemisen ja olemattoman ytimeen.
The Church acknowledges also new forms of art which are adapted to our age and are in keeping with the characteristics of various nations and regions. They may be brought into the sanctuary since they raise the mind to God, once the manner of expression is adapted and they are conformed to liturgical requirements.
Aika harva tuntuu ymmärtävän, että koko tuore Amazonin debaakkeli jokeen lentäneine puupalikoineen on vain Vatikaani II:n hedelmää vietynä tarpeeksi pitkälle. Ynnä tuon kohdan jälkeen ymmärtää, että henkilöt, jotka ovat erotelleet Vatikaani II:n kirjaimen (väitetysti hyvä asia) sen hengestä (väitetysti paha asia) ovat joko petettyjä itse tai sitten tarkoituksella pettävät muita. Kirkon liturginen katastrofi, josta se ei ole toipunut vieläkään, oli täysin avoimesti suunniteltu ja toteutettu juttu. Ihmiset eivät vaan tahdo uskoa, että sellainen olisi mahdollista.
Lopulta kaiken keskiössä on fenomenalismi.
Yhdellä tavalla siten, että Vatikaani II:n tekstit ovat fenomenalistisia. Siksi ne näyttävät sekoittavan tosiasiat, havainnot ja moraaliohjeet, yleensä jopa rinnastamalla ne samassa lauseessa, koska teksti ei oikeasti erottele mainittuja asioita toisistaan. Ne ovat kaikki sille vain ilmiöitä. Se, mitä tavoitellaan (formaali), mikä toteutuu (materiaalinen), miten asia on (aktuaalinen), miten se voi olla (potentiaalinen), miten yksilö sen ajattelee (subjektiivinen) ja mitä sen voidaan pidempään tarkastelemalla käsittää olevan (objektiivinen) ovat tekstissä niin sikin sokin, että sen lukeminen on hyvä tapa tehdä mielensä sairaaksi.
Eli tekstit ovat siksi vaikeaselkoisia. Mutta siitä syystä myös monitulkintaisia. Ilmiön tasolla platoninen humanismi näyttää samalta kuin konservatiivinen moralismi. Eli maailma on kaaos, johon kristinusko, Raamattu tai seurakunta on luomassa järjestystä. Vaikka sitä järjestystä on siihen luomassa moni muukin.
Teksti ei vain eksytä lukijaansa tai mahdollista harhaoppisia tulkintoja. Sen lisäksi se luo älyllisen kulttuurin, jossa ihmisen, oli sitten kyseessä maallikko, teologi tai pappi, on pakko joko a) omaksua fenomenalismi tai b) hylätä teksti. Tässä tapauksessa fenomenalismin omaksuminen tarkoittaa sitä, että henkilö menettää kykynsä ymmärtää asioita ylempänä mainitsemieni erittelyiden kautta, koska ne laskostuvat toisiinsa. Kaikesta tulee vain ilmiöitä ja havaintoja.
Jos ajattelee, että tradition voi ilmaista ja käsittää ilmiöinä, niin se on vähän sama kuin ajattelisi, että kaiken rakkauden voi ilmaista ja käsittää seksuaalisena haluna. Eli kyseessä on tällainen tietoisuuden romahtaminen ja todellisuuden laskostuminen. Meneminen syvemmälle Platonin luolaan.
Olen kertonut jo. Moneen kertaan. Koko ajan uudelleen ja uudelleen, tarkemmin ja tarkemmin. Sanonut kaikki ne avainsanat, mitä eron tekemiseen on tarpeellista tietää. Lähtenyt jopa ilmiöiden tasolta etenemään kohti asian tarkempaa erittelyä.
Olen sanonut teksteistä niin paljon kuin niistä voi ja tarvitsee sanoa. Olen tehnyt aivan selväksi, että tekstin vika ei ole siinä, että yksittäiset lauseet siinä olisivat epätosia.
Miten sinä esimerkiksi todistaisit, että jonkin retorisesti taitavan diktaattorin tai ovelan kulttijohtajan tai tehokkaan lomaosakkeiden myyjän puheet ovat valetta? Tai että niillä on paha tarkoitus? Tai että niiden tarkoitus ei ole informoida kuulijaa, vaan saada kuulija omaksumaan vapaaehtoisesti tietty väärä käsitys, joka vie hänet sinne, missä diktaattori, johtaja tai myyjä hänen haluaa olevan?
Noiden kaikkien esimerkkien kohdalla kyse on siitä, että kuulija saadaan uskomaan, että todellisuudessa tai hänessä itsessään ei ole tiettyjä asioita, jotka ovat relevantteja asian ymmärtämisen kannalta. Usein siten, että ne puuttuvat itse esitettävästä sanomasta. Koska siitäkin, että jotain jätetään sanomatta, kuulija helposti olettaa, että se oli tietoinen valinta.
Tässä on myös yksi modernismin ilmiö. Moderniin ihmiskuvaan kuuluu ajatus, että totuus ja valhe ovat kuin vesi ja rasva tai sinappi ja ketsuppi. Kun näet mitä tahansa missä tahansa, niin voit heti neutraalisti, yksiselitteisesti, riippumattomasti ja empiirisesti tunnistaa, että “ahaa, tuo on totta” ja “hmm, tuo on valetta” tai “tuo on subjektiivista, eli se ei ole totta eikä valetta”. Ja pyydät minua nyt sanomaan, että mikä tuossa tekstissä on empiirisesti valetta?
Tai käsittämään, että jos se on täysin subjektiivista, kuten se oikeasti on ja kuten se on oikeasti kirjoitettu, niin silloin se ei voi olla valetta. Jos minusta tuntuu, että olen sukua porkkanalle, niin sitä on aivan turha lähteä kenenkään kiistämään. Siis vika on enemmän siinä, että Vatikaani II:n tekstit tekevät koko totuuden ja valheen kysymyksen epärelevantiksi. Sillä tavalla ne ovat luoneet ja perustaneet kirkon kirkon sisään tai uuden uskonnon, jossa totuus ja valhe ovat epärelevantteja ja kaikki on ilmiöitä.
Se tarkoittaa sitä, että kirkko, Kristus ja Raamattu ovat eräänlaisia hyviä ilmiöitä, jotka edustavat hyvänlaista yhdessäoloa ja hyvää ajattelua ihmisistä. Se tarkoittaa sitä, että usko, sovitus ja pelastus tarkoittavat hyvien ilmiöiden sävyttämää ja täyttämää ihmisenä olemista. Totuus on silloin yhtä kuin hyvä ilmiö.
Diktaattorista, kulttijohtajasta ja lomaosakkeiden myyjästä on mahdollista tietää, että mikä hänen etunsa tilanteessa on. Ja se, miten sen maksimointi syö vastapuolen etua. Heistä on myös mahdollista käsittää, tapahtuneen perusteella, että he eivät tahdo eivätkä kunnioita kohteensa tai yleisönsä etua. Ja heidän toimistaan on mahdollista eritellä, että missä kohdissa he sanovat sinänsä täysin tosia asioita, jotka kuitenkin tilanteen kokonaisuuden kannalta ovat valikoituja osatotuuksia. Ja jotka sillä tavalla saavat kuulijan tarkoituksella uskomaan epätosia asioita tai tekemään itselleen epäedullisia valintoja tai luopumaan itselleen avoimista mahdollisuuksista.
“Olemme kaapanneet sinut. Sinä et voi juosta pakoon.”
“Mitä, mitä, miten niin? Miksi en voi?”
Kyllä voisit. Mutta niin kauan kuin uskot itse, että sinun pitää kumota kyseinen väite niin, että sen esittäjä sen myös tunnustaa, et pääse yhtään mihinkään. Hänelle riittää, että jättää vastaamatta. Maailman helpoin ja samalla maailman vaikein asia olisi vain juosta.
Sen ymmärtäminen vain vaatii sitä, että ensin hyväksyy sen mahdollisuuden, että koko totuus ei löydy heidän sanomistaan asioista. Puolitotuudet voivat olla näennäisesti täysin ehjiä juuri siksi, että ne perustuvat ajatukselle, että mitään niiden ulkopuolista kriteeriä ei ole olemassa. Jos todellisuus on vain ilmiöitä, niin silloin joko a) kaikki kriteerit ilmiöille ovat vain toisia ilmiöitä. Jumala vaikuttaa yhtä, maailma vaikuttaa toista, sielunvihollinen vaikuttaa kolmatta, ahdasmieliset tomistit vaikuttavat neljättä, Vatikaani II vaikuttaa viidettä ja ihmisen syvin kaipuu vaikuttaa kuudetta. Tai sitten b) pitää nostaa joku muu kriteeri ilmiöiden yläpuolelle ja huomata, miten rajoittunutta ja hämäävää on ollut nähdä kaikki pelkkinä ilmiöinä.
Protestanttinen ajatus Raamatusta oikeastaan on tuollainen samanlainen injunktio, että ei ole mahdollista rakentaa eheää tiedollista ymmärrystä maailmasta. Sen sijaan on Raamattu teksinä, ihmisen kokemukset ilmiönä ja tieteen empiiriset havainnot. Näillä on joitain leikkauskohtia. Mutta näistä ei pääse muodostumaan minkäänlaista koherenttia tai toimivaa synteesiä. Koska se olisi ilmiselvä filosofia tai traditio tai metafysiikka, ja sen protestanttinen ajattelu on eksplisiittisesti kieltänyt oman olemassaolonsa ehtona.
Jos menemisellä teksteihin tarkoitat fenomenalismin omaksumista, niin se on sama kuin lomaosakkeiden myyjän sanoman tarkasteleminen hänen lähtökohdistaan. Se nimenomaan ei johda mihinkään.
Toinen vastaus samaan on, että noihin teksteihin on mahdotonta mennä. Tai siis niiden tasolle on mahdotonta pysähtyä. On pakko mennä syvemmälle saadakseen mitään tolkkua tai selkeyttä niihin.
Yksi vielä on sellainen, että Vatikaani II:n tekstit ovat platonisia. Ne kertovat todellisuudesta, joka on dualistinen järjestyksen ja kaaoksen vuoropuhelu. Kun taas oikeassa katolisessa teologiassa ei ole primaalia kaaosta, vaan todellisuus on pohjimmiltaan hyvä, järjellinen ja tarkoitusta vastaava. Kaaos näkyy silloin väliaikaisena poikkeamana siinä. Pahuutena, joka on mahdollistettu rajoitetuksi ajaksi. Kiistämällä tämän puolen asiasta on Vatikaani II itsessään syntiä.
Sinun ehkä pitäisi lukea ensin vanhempien kirkolliskokousten tekstejä, koska Vatikaani II kuitenkin tulkitaan niiden valossa ja ne ovat sen taustalla. Voisit myös lukea sen ensin läpi ennen kuin mainostat alusta lukemisen tukevan omia ennakkoluulojasi. Silloin kritiikistä voisi tulla uskottavampaa.
Olet jo tulkinnut yhden Johannes Paavali II:sen tekstin täysin väärin lukien sen päinvastaisena kuin mitä siinä selvästi kirjoitetaan. Kun kerkeän luen tämän Gaudium et Spesin läpi. En tältä istumalta voi vastata noin yleiseen maalailuun millään tavoin. Kuitenkin jo se, että Gaudium et Spes ei ole dogmaattinen konstituutio selittää osaltaan sitä miksi se ei tee eroa subjektiivisen ja objektiivisen, potentiaalisen ja aktuaalisen tai muodollisen ja materiaalisen välillä. Gaudium et Spes olettaa, että katolinen dogmatiikka käsitetään sen taustaksi. Voidaan sanoa, että se on turha, eikä se juurikaan kiinnosta, mutta ei voida sanoa ilman selkeitä perusteluja, että se olisi jotenkin katolisen tradition vastainen.
Lisäys 1:
No kun olen koko ajan sanonut, että ne tekstit ovat vahingollisia, ja siksi ne ovat negatiivisella tavalla kiinnostavia. Ne ovat katolisen tradition vastaisia, koska on katolisen tradition vastaista jättää opettamatta katolista traditiota ja kirjoitella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä niin kuin tradition sisältöä ei olisi olemassa tai sitä ei tarvitsisi ottaa huomioon missään muualla kuin erikseen sille varatuissa hetkissä, tilanteissa, teksteissä, lausunnoissa ja tapahtumissa. Siksi nykyäänkin on “normaali katolisuus”, jota on 99 % asioista ja tapahtumista. Sitten on “traditionaalinen katolisuus”, jolle jää se noin yksi prosentti.
Tradition osuus pelastetaan sitten sillä, että se mainitaan. Tai siihen viitataan. Tai sitä ohimennen hehkutetaan jossain kaikkea ihastelevassa ja onnittelevassa introssa.
Ne ovat käytännössä syrjäyttäneet tradition. Ne ovat olemassa siksi, että ne ovat alusta alkaen tarjonneet vaihtoehdon traditiolle. Ranskan vallankumous ja lokakuun vallankumous olivat samassa merkityksessä aggiornamento. Jopa sanakirja osaa kertoa, että sillä tarkoitetaan modernisointia. Ja joku sitten selittää, että “hajaantukaa, hajaantukaa, ei ole mitään modernismia täällä” ja “modernismin aika on ohi jo” ja “modernismi on hajonnut moneen pieneen osaan”. No niin on kovasti kyllä kirkkokin.
Ennen Vatikaani II:ta oli selvää, että ketkä teologit ja mitkä heidän ajatuksensa olivat harhaoppisia ja uskon ja tradition vastaisia. Sitten Vatikaani II:n aikana he kehittelivät, että mitä dokumentteihin tulee ja mikä on kirkon uusi linja. Et oikeasti tiedä tai et selvästi halua tietää mitään lähihistoriasta. Tai sitten vain tekeydyt tietämättömäksi ja katsot, että meneekö se läpi tai onko se tarpeeksi mahdoton kivi minulle käännettäväksi.
Tai sitten on tämä iänikuinen ruletti, mitä papitkin tarvittaessa pyörittelevät sinulle jos menet pyytämään, että Vatikaani II ei muuttanut mitään, mutta se muutti kaiken, se on oikeastaan ihan sama kuin ennen mutta täysin eri kuin ennen ja vaikka mitään ei tapahtunut, niin oli tosi hyvä asia, että se ei mitään kuitenkin tapahtui.
Se on kuin taistelisi hirveää dementiaa vastaan. Siis asiassa on kaksi puolta, eivätkä niiden edustamat näkökulmat ole niin outoja tai tuntemattomia. Eikä siitä ole mitään suurta epäselvyyttä, että kyse ei ole erehdyksestä tai tulkinnasta, vaan aivan oikeasti kahdesta täysin yhteensopimattomasta tavasta katsoa asioita.
Koko keskustelu oikeastaan alkaa ja päättyy siitä hetkestä, kun toinenkin osapuoli tunnustaa tuon. Mutta niin kauan kuin ei tunnusta, niin voidaan pitää yllä tällaista kuurupiiloa tai savua ja peilejä ja esittää, että kyseessä on paljon porua tyhjästä.
Minulle riittää yhdeksi keskeiseksi vihjeeksi se, että savua ja peilejä yritetään aina pitää yllä sieltä Vatikaani II:n puolelta, mutta ei koskaan vuotta 1958 edeltävän tradition puolelta.