Luoman kirjoitus facebookissa
Samaa sukupuolta olevien avioliitosta
Ajankohtaiseen kysymykseen, miten kysymys samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä ja siunaamisesta tulisi ratkaista, en nyt tiedä vastausta. Sen sijaan tiedän varmuudella, että ainut kestävä ratkaisu eteenpäin pääsemiseksi on sellainen, joka saavutetaan yhdessä.
Vain kärsivällinen keskustelu on tie eteenpäin. Sen tavoitteena ei ole niinkään yritys muuttaa toista mieltä olevan ajattelua vaan selkeyttää oman ajattelun sisältöä ja taustoja sekä itselle että muille. Kysymys on ennen kaikkea ymmärtämisestä ja siinä on kasvamisen haastetta aivan jokaisella. Ohipuhumisen vaara on suuri. Tiettyjen homoseksuaalisuutta käsittelevien raamatunlauseiden toistaminen tai syrjimättömyyteen ja tasa-arvoon vetoaminen eivät toista mieltä olevaa vakuuta.
Minulle avioliitto on naisen ja miehen välinen suhde. Tarkastelen siis asiaa lähtökohdasta, joka nousee kirkon perinteisestä opetuksesta ja johon olen kasvanut. Siksi myönnän, että kysymys on minulle vaikea. Samalla kuitenkin ounastelen, että ennen pitkää samaa sukupuolta olevien avioliiton vihkiminen tulee kirkossamme mahdolliseksi. Tällaisen ratkaisun pitää kuitenkin sisältää kaksi seikkaa: sillä tulee olla riittävät teologiset perusteet ja siihen tulee riittävän vahvasti kirjata, että toimitus ei ole papille pakollinen.
Myös siinä tapauksessa, että kirkkomme mahdollisesti jossakin vaiheessa hyväksyy samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen, kirkkomme kuuluisi edelleen Kristukselle. Se olisi edelleen kirkko, jonka tärkeimpänä tehtävänä on koota syntisiä Jumalan armon ja rakkauden yhteyteen. Avioliittonäkemys ei pelasta ketään – vain Jeesus Kristus pelastaa.
Tähän liittyy näkökulma, jonka piispainkokous on todennut kirjeessään, joka lähetettiin lokakuussa 2017 kirkolliskokoukselle saatteena ns. Helanderin selvitykseen: ”Asiaa koskevassa keskustelussa ja päätöksenteossa tulee pitää johtavana periaatteena sitä, että näkemyserot suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien avioliittoon eivät muodostu kirkkoa jakavaksi asiaksi.”
Samaa sukupuolta olevien pariskuntien kirkollisen vihkimisen mahdollistuminen voi nähdäkseni toteutua vain siinä tapauksessa, että kirkossa löytyy tavalla tai toisella tila kahdelle avioliittoa eri tavoin painottavalle näkemykselle, jotka eivät sulje pois toisiaan. Sitä ennen on kuitenkin löydettävä vastaus moniin kysymyksiin, joihin monet jo ajattelevat löytäneensä täyden selvyyden mutta jotka joillekin ovat käsittämättömiä. Emme ole lähestulkoonkaan riittävästi keskustelleet Raamatusta, omastatunnosta ja sen rajoista tai ihmisestä Jumalan kuvana, vain joitakin edelleen pohtimista vaativia seikkoja mainitakseni. Kärsivällisyys vaatii tietoista sitoutumista, ja juuri sen säilyttäminen on vaikeaa. ”Eikö vieläkään?”, kysyvät monet, kun taas toiset huokaavat: ”Ainako vain?”
Avioliittoa koskevaa kirkollista keskustelua käydään Jumalan lasten kesken, eikä pidä unohtaa, että kysymys myös koskee syvästi ja henkilökohtaisesti monia Jumalan lapsia. Tämän vuoksi keskustelussa minusta ei kyse ole sittenkään siitä, että varmat selkeydet ja hämmentävät käsittämättömyydet ottavat mittaa toisistaan. Kyse on kristityille kautta aikojen tunnusomaisesta ja välttämättömästä prosessista, jossa kysytään Jumalan tahtoa. Hengellisen johtajan ensisijainen tehtävä on tehdä kaikkensa, että tämä prosessi saa mahdollisuuden ja tilan. Koko kirkon näkökulmasta tämä on tärkeämpää kuin johtajan oma henkilökohtainen kanta.
Luotan vahvasti siihen, että me pääsemme yhdessä eteenpäin kirkossamme vaikeassa avioliittokysymyksessä. Miten ja millaisia reittejä pitkin, on kysymys, johon ei kukaan yksin löydä vastausta. Mutta kaikki vastauksen ainekset ovat jo olemassa kirkossa. Niitä ei löydetä väittelemällä saati riitelemällä vaan suostumalla yhteisen hengellisen matkan tekemiseen.
Tapio
Luoma antoi eilen tuon pidemmän vastauksen omassa kampanjasivussaan.
Kyllä se erikoista on, että aluksi “ounastellaan että tulee joskus toteutumaan” ja sitten kehotetaan kärsivällisesti etsimään teologiset perustelut ja vielä Jumalan lasten hengellinen matkakin tämä sitten kuulemma on…
Tulee vaikutelma että TL ikäänkuin pyytelee anteeksi omaa vanhanaikaista kantaansa (“tähän olen kasvanut”) ja sitten valmistelee sitä että ei putoaa kyydistä kun uusi päätös tehdään.
Reilumpaa olisi sanoa, että tällä kannalla olen, mutta jos valitsette minut virkaan, niin sitten toimin enemmistöpäätösten mukaan!
Tuohon ei todellisuudessa usko kukaan, että kirkossa voisi olla samaan aikaan kaksi hyväksyttyä oppia avioliitosta.