Olen paljon mainittua Gregorios Nyssalaista koittanut ymmärtää. Suomennoksen Sielusta ja ylösnousemuksesta takakansi täräyttää:
Jokainen sielu on jumalankaltainen ja palaa viimein Jumalan luo nauttimaan siitä hyvästä, jonka vastaanottajaksi Jumala ihmisen loi. Kadotusta ei ole.
Kumminkin suomentaja Marke Ahonen näkee enemmän moniselitteisyyttä:
Kirjoituksen loppu on [Gregorioksen siskon] Makrinan puhe, jossa hän selostaa oman käsityksensä ylösnousemuksesta. Puhe ei anna selvää vastausta Gregorioksen esiin nostamiin ongelmiin, sillä ylösnousemus on jotakin, jota emme voi tarkasti kuvitella etukäteen. Makrinan opin ytimenä on hänen määritelmänsä ylösnousemukselle: “Ylösnousemus on meidän luontomme palauttaminen (apokatastasis) alkuperäiseen tilaansa” (148A ja 156C). Kun Jumala loi ihmisen, ihminen oli täydellinen olento, vailla ikäkausia, sairauksia ja kuolemaa. Voidaan huomata, ettei tämä näyttäisi vastaavan aiemmin esitettyä käsitystä, jonka mukaan ihminen luotiin lisäämällä eläimiin järki (57C-61A). Ruumiin heikkous ja katoavaisuus sekä eläimelliset sielunliikkeet ovat ne nahkaiset vaatteet, jotka ihminen puki ylleen joutuessaan syntiinlankeemuksen jälkeen karkotetuksi paratiisista (1. Moos. 3:21; 148C). Ylösnousemuksessa ihminen palaa tilaan ennen nahkapaitaa. Ensin Makrina sanoo, että yleinen ylösnousemus tapahtuu vasta sitten, kun kaikki ihmiset ovat valmiita liittymään Jumalaan kärsittyään syntiensä mukaisen puhdistautumisen (152A). Hieman myöhemmin hän kuitenkin esittää, että syntiset joutuvat tuomiolle vielä siinä vaiheessa, kun ovat jo saaneet ylösnousemusruumiinsa (157B-C). Joka tapauksessa koko ihmiskunta palaa lopulta alkutilan armoon, kun kaikki paha on saatu puhdistettua pois.
Kirjan lopussa Makrina (eli oletettavasti Gregorios) tulkitsee 1. Kor. 15:35-38:
Minun nähdäkseni apostolin sanat sopivat kaikin puolin yhteen meidän ylösnousemuskäsityksemme kanssa. Niissä näkyy se sama, mitä meidän määritelmämme tarkoittaa sanoessaan: ‘Ylösnousemus on yksinkertaisesti meidän luontomme palauttaminen alkuperäiseen tilaansa.’ Kirjoituksista olemme oppineet, että maailmanluomisen alussa maasta versosi ensimmäisenä ruohokasveja, kuten kertomuksessa sanotaan, ja sitten kasveista tuli siementä. Kun siemen valui maahan, maasta nousi jälleen samaa lajia kuin alkuperäinen kasvi. Jumalallinen apostoli sanoo, että näin tapahtuu myös ylösnousemuksessa. Häneltä saamme oppia, että ihmiskunta kohoaa entistä suurenmoisemmaksi, mutta opimme myös, että toivomme kohde on yksinkertaisesti sitä mitä alussa oli. Alussa tähkä ei tullut siemenestä vaan siemen tuli tähkästä, minkä jälkeen tähkä versoi siemenestä. Näin vertauksen noudattama järjestys osoittaa selvästi, että kaikki ylösnousemuksessa meille versova autuus on paluuta alkutilan armoon.
En väitä ymmärtäväni näitä ja monia muita kirjan kohtia. Vahvasti allegorinen ajattelutapa on mielestäni aika mutkikas.