En nyt tiedä, onko tämä tahdittoman henkilökohtainen kysymys, mutta mikä tämä oli?
Henkilökohtaisesti olen kristinuskoa kolmisenkymmentä vuotta harjoitettuani sitä mieltä että en ymmärrä mitä muuta syytä on olla kristitty kuin siksi että voi osallistua rukoukseen kaikkien puolesta (mikä pitää sisällään mahdollisuuden siihen että kaiken täytyttyä enemmän kuin moni ja jopa määrään ‘kaikki’ asti on Kristuksessa tehty yhdeksi). Kolossalaiskirjettä mukaillen; olemme osallisia Kristuksesta joka on kaikki ja kaikessa, Kristuksesta joka antoi itsensä kaiken tähden ja kaiken edestä.
Se oli aikaa jolloin olin nuori aikuinen, minulla oli pohjanani lapsen usko (mulla oli muutamia mystisiksi kuvailemiani kokemuksia lapsena, minua ei oltu kastettu, mutta minulla oli varsin vahva kiinnostus kristinuskoa kohtaan), en harjoittanut kristinuskoa missään kirkkokunnassa ja aloin lueskelemaan näennäisen satunnaisesti käsiini saamia kristillisiä kirjoituksia. Tulkitsin lukemaani lähinnä intuitiivisesti lapsen uskolla. Minulla oli kyllä jo kosketus katoliseen kirkkoon vaikka minua ei oltu siihen liitetty
Huomaan että käyn jumalanpalveluksissa tosin viikottain. Oma viehätyksensä siinä on, mutta toisaalta olen tietoinen niistä moninaisista luterilaisista kiistoista, joita kirkossakäynti pitää sisällään. Mutta olen kuin en niistä tietäsinäkään. En ole mikään riidanhaastaja tai kiivailija. Jätän ne muille, joita semmoiset innosttavat ja josta he saavat kiksejä.
Sori Plautilla, en tarkoittanut viestiäni erityisesti sinulle.
Jos et halua osoitella, niin kannattaa käyttää ketjujen alla olevaa nappulaa eikä viestien alla olevaa nappulaa. Tällöin toinen kirjoittaja ei saa foorumisoftalta ilmoitusta, että vastaat juuri hänen viestiinsä.
Aika tärkeää erottaa toisistaa se, että on syytä ja jopa velvollisuus rukoilla ja toivoa kaikkien pelastumista ja se, tehdäänkö kaikkien pelastumisesta jonkinlainen opillinen totuus. Ensimmäinen kuuluu ihan kristittynä elämisen perusteisiin, jälkimmäinen taas määrittelisi koko kristinoppia ja kirkkoa, ja siten myös rukousta, uudella tavalla. Se tapa voisi olla aika arvaamaton ja jotain ihan muuta kuin mitä on odotettu.
@IDA n kirjoituksen mielipiteeseen kaikkien puolesta rukoilun suoranaisesta velvollisuudesta lisään vielä että kristitty tulee yhdeksi Kristuksen kanssa Kristuksen ruumiista eukaristian verettömän uhrin kautta. Sitä kannattaa ajatella. Olemme ensisijaisesti muiden ihmisten rinnalla uhri kaiken puolesta Kristuksen kanssa, uskonelämämme keskus on yhteinen uhri kaiken tähden ja kaiken puolesta. Tuomiota emme voi tehdä todeksi itse, se on yksin Jumalan.
Täysin mahdotonta olla yhtäaikaa vakaumuksellinen kristitty ja arvuutella kuka pelastuu ja kuka ei. Se olisi Jumalan pilkkaa.
Kentes näin, mutta mitäpä sanot Juliana Norwichilaisesta , joka sanoi, että “kaikki kääntyy hyväksi; kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.” Monet ihmiset saavat lohdun näistä sanoista - tosin minä en saa. Minua nämä Julianan sanat lähinnä masentavat.
Julianan näky on yksityinen ilmoitus, sitä tulee katsoa kirkon opetuksen valossa.
Itseäni motivoi syvästi kaiken hyväksi kääntyminen. Olen vastaavanlaista tuntemusta kokenut yhtenä rukouselämääni eniten syventäneenä kokemuksena.
Tuomion mahdollisuus sisältyy kristittyjen käytännön uskonelämässä jo siihen että rukoillaan ja uhria kannetaan; positiivisen kautta pidämme totena kadotuksen mahdollisuutta. Jos emme pitäisi sitä mahdollisena emme kantaisi uhriakaan.
On todella suuri lahja saada olla kristitty, kaiken puolesta uhrin kantaja. Itse henkilökohtaisesti uskon että kristittyjen lisäksi ikuisessa taivaan ilossa on niitäkin jotka eivät ole uhria kantaneet mutta jotka ovat uhrin kautta pelastuneet. Mitä enemmän sen suurempi onni. Kristityt eivät minusta ole ensisijaisesti pelastuneita vaan he ovat niitä etuoikeutettuja yhteisen työn tekijöitä jotka saavat uhrata pyhää uhria ja rukoilla yhtenä Kristuksen ruumiissa.
Minusta olisi järkyttävää jos joillain olemisen muodoilla/jonkinlaisilla ihmisillä ei olisi mahdollisuutta pelastua Kristuksen ja kristittyjen rukouksen kautta.
Pakanat uhraavat tietyille Jumalille vain joidenkin tiettyjen ihmisten ja asioiden puolesta. Kristuksen meille tuoma ilouutinen on kaikkia koskeva.
Tämä olisi tosi kaunista, jos se näin asetettaisiin eteeni. Mutta kyllä minä kakistelisin, jos Jumala sanoisi minulle: “Tuossa on Hitler, tuossa Stalin, tuossa Berija, tuossa Mao, tuossa Pol Pot. Anna heille anteeksi”. Puhumattakaan niistä lukemattomista koulukiusaajista lapsuudestani. Sydämeni suorastaa huuttaa, että en ikuna anna näille aikuis- ja lapsihirviöille anteeksi Ja silti Jumala minulta tätä edellyttää.
Siis mikä neuvoksi, kun sisintäni kalvaa viha, joka repii tunne-elämäni kappaleiksi? Ei auta rukoilu, ei tekopyhä hymisrely eikä anteeksiantamisen teesentely. Menen papille itkemään tuskaani, mutta pappi vain levittelee käsiään. Toki hän yritää parastaan ja koittaa empatiseraata, mutta kovin laihaksi se lohtu jää. Tai sitten olen vain niin tukossa, että mikään ei minua tavoita sielunhoitajan parhaasta yrityksestä huolimattaa.
Tai sitten olen narsistisesti omaan tuskaani kääriytynyt, onhan sekin mahdollista.
Saat sinä tuntea vihaa. Ei siinä ole mitään anteeksipyytämistä. Ei se tee sinusta huonompaa ihmistä. Eikäse määrittele sinua ihmisenä.
Anteeksiantaminen on hirmuista. Se voi viedä kaiken. Se voi tappaa ja viedä ristille. En kadehdi niitä, jotka voivat antaa anteeksi.
D
Helpompi noille historian henkilöille on antaa anteeksi kuin niille, joiden taholta on omakohtaisesti kokenut jotain vääryyttä tässä ajassa. Minä koen, että olen jo antanut anteeksi kaikille noille mainitsemillesi henkilöille. Tai oikeastaan ei siihen ole edes ollut tarvetta, kun eiväthän he ole millään tavalla rikkoneet minua vastaan. Kun ajattelen jotain diktaattoreita, niin minun käy heitä lähinnä sääliksi: sen sijaan että he olisivat keskittyneet yhdessä kanssani pyhään jumalalliseen liturgiaan ja hengellisten totuuksien tutkiskeluun he ovatkin harhautuneet käyttämään aikansa ja voimansa tyhjänpäiväisten maallisten utopioidensa tavoittelemiseen. Millaista turhuutta! Millaista inhimillisten voimavarojen tuhlausta! Miten sellaisille osaisi olla vihainen tai katkera? Kaikki nuo hupsut keekoilijat univormuissaan, kaikki heidän hupsut unelmansa suurista valtakunnista - miten voi ihminen ajautua niin kauaksi luonnon mukaisesta olemuksestaan ja Jumalasta? Voi ressukoita… ja toista tilaisuutta he eivät saa.
Olet ehkä saanut väärää opetusta anteeksi antamisesta. Ei se ole asia, joka vain tapahtuu naps ja kiitos näkemiin, ollaan parhaita ystäviä. Anteeksianto on pitkä prosessi, jossa menee oma aikansa. Tärkeintä on, että teet päätöksen joka päivä. Minä haluan antaa anteeksi. Ei se tarkoita samaa kuin että homma on sillä selvä ja kaikki pois pyyhitty. Mutta se on alku. Minulla kesti 2 vuotta antaa anteeksi eräälle ihmiselle. Rukoilin silloin paljon ruusukkoa apuna käyttäen Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.
Leonora kirjoittaa hyvin, anteeksiannon ymmärrys ja kyky anteeksiantoon kasvaa rukouselämää harjoittamalla.
Mielestäni on myös niin että niiden henkilöiden puolesta joille ei voi antaa anteeksi, kannattaa erityisesti rukoilla. Kyllä rukous kuullaan vaikka rukoilijalla ei ole sellaista tunnetta että on antanut anteeksi ja toivoo pelastusta.
Minulle on ainakin tapahtunut niin että mitä kauemmin rukoilen niiden puolesta jotka tuntuvat vihaavan minua tai niiden puolesta joita minä tunnun vuodesta toiseen vihaavani, ymmärrys, myötätunto ja anteeksianto kasvavat.
Kannattaa myös muistaa että anteeksiantamisen ei tarvitse johtaa mitenkään erityisen lämpimiin väleihin, vaikka annat sydämestäsi anteeksi sinun ei tarvitse tulla ihmisen kanssa toimeen kavereina tai ystävinä. Meitä pitävät vihan ja katkeruuden lisäksi erossa toisistamme eroavuudet elämäntavoissa, kiinnostuksenkohteissa, uni-valve -rytmissä ja monet muut ihan arkiset asiat.
Sellaisille ihmisille jotka ovat satuttaneet minua, heille anteeksiantaminen on minulle hyväksi. Sillä olen saanut kokemuksen että kun rukoilen sen henkilön puolesta, omatkin henkiset haavani saavat siinä samalla hoitoa. Pitkään rukous on toki ollut surun ja vihan sävyttämää, ja olen kysellyt rukouksessa miksi näin piti tapahtua. Mietin silloin sokeana syntyneen miehen tarinaa. Aina kun on mahdollisuus parantua on mahdollisuus juhlia ja iloita Jumalan kirkkaudesta ja kunniasta.
Mutta he ovat saaneet sen yhden tilaisuuden tulla tunnetuksi ihmisten joukossa ja tulla otetuksi monien meistä rukoukseen. Kaikkien ihmisten elämä on se tilaisuus että edes joku alkaa rukoilemaan hänen puolestaan, koska toiset ovat elämän vuoksi tulleet tietoiseksi hänen olemassaolostaan.
Kristityn ei tule jättää yhtäkään elämää ilman sitä tarkoitusta että elämä tarkoittaa sitä että jonkun on mahdollista alkaa rukoilla sen puolesta.
Mie ostin äänikirjana, kun Google näkyi kauppaavan melko kohtuullisella 15€llä. En oikein jaksa lukea nykyään mitään, mutta olen yrittänyt päästä kiinni äänikirjoihin ja podcasteihin, jotta edes vähän saisi sivistettyä itseään. Kokeillaan nyt sitten toimisiko teologia äänikirjaformaatissa.
Olen kuunnellut kirjasta 16% ja tämän perusteella jo voi todeta, että kirja on hyvä. Kanta ja argumentaatio on selkeää, mutta ei liian helppoa ja pinnallista, ja tekstiä on mukava kuunnella. Oletettavasti myös lukea. Hart rytmittää tekstiä keventävillä omakohtaisilla esimerkeillä ja hauskasti käyttää aikaa erityiseen tomisteille kuittailuun - joskin näiden ajatuksen kulun asiallisesti selostaen.
Tässä menee äkkiä sekaisin kaksi asiaa. Sellainen täysin mahdollinen ja oikea näkökulma, että pitää monenkin pelastumatta jäämistä mahdollisena. Silloin on aiheellista pyrkiä varmistamaan, että millä tavalla itse ja ne muut voisivat varmimmin pelastua. Silloin, jos joku ei niitä keinoja saa käyttöönsä tai jopa torjuu ne, niin on aivan aiheellinen huoli siitä, että hän ei ehkä pelastu.
Mutta jos sen sanoittaa niin, että silloin vain jotenkin ylimielisesti ja omahyväisesti arvuuttelee muiden hyvyyttä tai huonoutta, kelpaamista tai kelpaamattomuutta, niin tottakai se kuulostaa pahalta, kielteiseltä ja väärältä.
Täysin mahdollista olla yhtäaikaa vakaumuksellinen kristitty ja yrittää olla selvillä siitä, että miten pelastuminen on mahdollista. Jos pitäisi jättää kokonaan arvuuttelematta, niin siihen on kaksi syytä: Joko ei oikeasti pätkääkään välitä siitä, pelastuuko joku muu. Mun mopo vie taivaaseen. Mulle ihan sama onko sulla mopoa ollenkaan.
Tai sitten se, että vaikka miten välittäisi, niin yhdenkään ihmisen pelastustie ei ole sama yhdenkään toisen kanssa. Tämä ei tarkoita vain sitä, että olemme kaikki yksilöitä. Vaan tämä väite sisältää sen, että minä en voi kuulla keneltäkään ja kukaan ei voi kuulla minulta mitään, mikä edesauttaisi minun tai kenenkään toisen pelastumista. Sen sijaan jokaisen pitää keksiä pelastumisensa itse, yksin, spontaanisti ja sisäisesti, eikä sitä voi kukaan kenellekään opettaa, edes alkua siitä.
Lisää Hart-kritiikkiä.
D
Omituinen arvostelu. Kirja on minulla tietysti kesken, mutta en kyllä oikein tunnista tuosta kuuntelemaani kirjaa. Ei niinkään siksi, että Hart olisi edes välttämättä oikeassa tai että argumentit olisivat hyviä. Näihin en kehtaa ottaa kantaa, kun kirja on vielä kesken. Vaan koska arvostelija tuntuu kuvaavan kirjaa/kirjoittaja kiukkuiseksi ja ilottomaksi. Minusta teos on tyyliltään melko kepeä. Kielenkäyttö on ajoittain kärjekästä, mutta en osaa lukea sitä solvaavaksi - niinkuin arvostelija ilmeisesti kokee - vaan ns. pakinatyyliksi. Ehkä Hartin tyyli ilmaista ajatuksiaan on vain vähän provosoiva, mutta en lukisi sitä negatiiviseksi asiaksi.
Asiasisällön osalta kirjassa on itseäni vähän häirinnyt uskonnonfilosofisuus. Kaipaisin enemmän Raamattua ja kirkkoisiä. Mutta ehkä niitä tulee sitten myöhemmin, kunhan ehtii kuunnella pidemmälle.