Myös Muromalla on monia vaiheita. Aluksi nuorempana ehkä lain saarnaa enemmän, myöhemmin armoa ja evankeliumia ja paljon pehmeämpää opetusta. Hänkin joutui myöhemmin riisutuksi omasta voimastaan monien raskaiden koettelemusten, läheisten kuolemien ja sairauden kautta. Alussa mainitsemani kirja on kooste juuri armollisia ja heikoille suunnattuja opetuksia. Siksi se kuulostaakin niin hyvältä ja oikealta.
2 tykkäystä
En ole Muroma -asiantuntija. Vuosia sitten luin aika paljon tekstejänsä. Olen lukenut aikoinaan myös Timo Junkkaalan Muroma -kirjan. Se, mitä olet Muromasta tässä ketjussa kirjoittanut, vastaa kyllä aika lailla omaa kuvaani Muromasta ja ajattelustaan.
Muroma ei pitänyt lainkaan Lutherin Sidotusta ratkaisuvallasta, jota Luther itse piti pääteoksenaan, joten näkisin melkoisen ristiriidan Muroman ja Lutherin välillä tässäkin suhteessa. Toki Muromalle luterilainen ajatus jumalattoman vanhurskauttamisesta oli keskeisellä paikalla. Muromalta löytyy tosin ristiriitaista opetusta tässäkin suhteessa, joten Muromaa on syytä lukea valikoiden. Kaikkea mitä hän on kirjoittanut on mahdoton yhdenkään ihmisen allekirjoittaa. Mainitsemaasi Muroman tekstejä sisältävään kirjaan on koottu tekstejä, joista puuttuu lakihenkisyys, jota muualta Muroman tekstien joukosta varmasti löytyy (varsinkin nuoremmalta Muromalta). Pidän Muromaa ennen kaikkea taiteilijasieluna.
Tiililä hehkutti Muroman kirjaa Lohdutuksen Jumala, joka sisältää sielunhoidollisia ja armollisia tekstejä sairaille ja ahdistetuille. Heikki Haataja on 80-luvun lopussa koonnut erinomaisen kokoelman Muroman sielunhoidollisia tekstejä. Kirja löytyy kirjastoista nimellä Jumalan hoidossa. Kolmas sielunhoidollisia tekstejä sisältävä Muroman kirja on Jumala on rakkaus, jota Soili Haverinen aikoinaan suositteli yhdessä puheessaan. (Itsekin olen sen aikoinaan lukenut.Voin yhtyä arvioonsa.) Muromalta löytyy siis ainakin neljä erinomaista kirjaa. Neljäs on siis mainitsemasi Pelastuksen perustus. Haataja ja Haverinen ovat sleyläisiä, niin kuin monet täällä tietävät. Muromaa on luettu helluntailaistenkin taholta. Muroma ei ollut oikeastaan hirveän ahdas ajattelussaan, vaikka osasi kirjoittaa ja saarnata paikoin jyrkästi ja tuomitsevasti. Mielestäni Muroman tuotannosta tarvitsisi ennen kaikkea säilyttää vain hänen sielunhoidolliset tekstinsä.
Seuraava Väinö Hotin lyhyt kirjoitus Muromasta on mielestäni yksi hyvä aloitusteksti, jos haluaa tietää Muromasta: http://missiosavo.net/Kotisivu/jutut/muroma.html
2 tykkäystä
Kiitos @Glacialis erittäin valaisevasta luonnehdinnastasi Muromasta! Tiedät hänestä kuitenkin paljon enemmän ja pitemmältä ajalta kuin minä.
Aika mainio sitaatti Muromalta tuon linkin takaa:
Eräs hänen periaatteistaan kuului: kirkon puolesta kirkkoa vastaan! Kun Tampereen piispa Eelis Gulin lähti myötäilemään kehitysoppia (darwinismia), Muromalta tuli jyrkkä tuomio: “Jos piispa Gulinin suosittelema evankeliumin väärennös alkaa kaikua kirkoissamme, silloin on Pyhä Henki jättävä rakkaan kansankirkkomme ja se joutuu saastaisten perkeleen henkien asumasijaksi…On kauheata, kun pitää tunnustaa esimieheksensä mies, jota kohtaan ei voi tuntea pienintäkään kunnioitusta.”
Tai:
Syksyllä 1952 Erkki Niinivaara kirjallaan Maallinen ja hengellinen oli synnyttämässä uudenlaista kansankirkko-ajattelua, jossa ei vedetty rajaa maailman ja uskovan seurakunnan välille, vaan ihanteena nähtiin kaikkia ihmisiä palveleva kirkko. Muroma tarttui lujin ottein asiaan: "Jos tällainen teologia - jumalattomien jumaluusoppi periaatteessa hyväksyttynä - pääsisi valtaan Kristuksen seurakunnassa, olisi se kaiken hengellisen herätystyön loppu…Periaatteessa tunnustettu jumalattomien jumaluusoppi on susi lammasten vaatteissa ja se susi on tapettava, niinkuin muutkin ilkeät sudet.
Kiitos lisävalosta. Ihan detaljina vaan että Heikki Haatajan nuoruus kului Pro Fiden sekä Sro n eli muromalaisuuden piirissä. Hän kertoi sittemmin löytäneensä kirkkaamman armon evankeliumin Lutherin kirjojen avulla. Pitkän päivän teki sitten Sleyn pappina.
Tätä liikettä lakihenkiseksi koetuista suunnista evankelisuuteen on jonkun verran ollut. Samoin toki körtteihin tms liberaalimpaan kirkon virtaan. Mutta uuspietismillä ja ev liikkeellä on se ollut yhteistä että on vedottu Raamattuun ja esim Lutheriin. Tulkinnat ovat olleet vain toiset ja paitsi henkilöistä niin kyse on nähdäkseni ollut juurikin kasteen sekä toisaalta myös ehtoollisen sekä koko kirkko-opin asemasta käytännön toiminnassa ja opetuksessa.
Vielä lisää sitaatteja Väinö Hotin linkin takaa:
[details=Yhteenveto]Muroma sanoi myös, ettei hän koskaan voi arvostaa valtiokirkkoa, jossa rajat Jumalan kansan ja maailman välillä ovat melko “sameat”. Muroman mielestä lundilaisuuden vaikutuksesta “tämä viheliäinen oppi rintalapsen uudestisyntymisestä kasteessa on nyt palautumassa takaisin kirkkomme kastejulistukseen”. Niinivaaran kirja oli Muroman mielestä hyvin vaarallinen: “jos tämä sanoma valtaa kirkon, silloin kirkosta tulee maailman hengen valtaama 'portto` ja ‘Baabel’.” Me 90-luvun Muroman perilliset tiedämme, että Niinivaaran esiintuoma ajatussuunta täyttää tänään kansankirkon niin kuin “vedet peittävät meren”. Niinivaaran edustama ns.lundilainen teologia sai kokonaisuudessaan tuomion: “Se johtaa suoraan suruttomuuteen ja iankaikkiseen helvettiin.”
Kasteessa ei ihminen uudestisynny
Kaste oli Muroman opetuksessa usein esillä. Hän ei hyväksynyt käsitystä, jonka mukaan “kapalovauva” uskoi. Muroman mukaan olisi suorastaan mahdotonta, että pienellä lapsella voisi olla sellainen Jumalan lupauksiin tarttuva usko, josta Luther puhui. Muroma hyökkäsi täysillä epäraamatullista ja katolista kastenäkemystä vastaan: "Kun kristinuskon tultua valtion uskonnoksi, suuret määrät maailman ihmisiä, kääntymättömiä, synnissä eläviä, siirtyi kirkon piiriin eikä kirkolla ollut voimaa julistaa evankeliumia niin, että he olisivat saaneet kokea uudestisyntymisen armon, niin kirkko selviytyi tästä vaikeudesta opettamalla, että kaste muodollisesti eli ulkonaisesti toimitettuna omasi voiman uudestisynnyttää ihmiset, joilla ei ollut mitään uskoa. Tällä tavalla on tuhansia ihmisiä petetty. Toiset kyllä kuolinvuoteellansa heräävät huomaamaan, missä hirvittävässä erehdyksessä he ovat eläneet. Toiset eivät tule huomaamaan sitä, ennenkuin tuomiopäivänä…Vesikaste, jos ei ihminen elävällä uskolla omista kaikkea sitä, mikä hänelle kasteessa annetaan, luo nimikristittyjen valtaisan lauman. Katsellessamme kirkkohistoriassa kristinuskon kulkua maailmassa ja katsellessamme tänä päivänä ympärillemme, emme tiedä mitään rikosta, jolla olisi niin vakavat seuraukset kuin se, että uskotellaan ihmisille heidän pelastuvan pelkän kasteen kautta, vaikka todellisuudessa sekä Raamattu että meidän Tunnustuskirjamme opettavat, että meidät vanhurskautetaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen pelkästä armosta."
Muroma lisää: “Tämä valhe kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä on vaarallisimpia valheita kaikkien hengellisten valheiden joukossa, sillä se on suurin omantunnon herätyksen este ja vahvin väärän rauhan tuki…Saatanallisempaa valhetta ei enää yksikään ihminen voi keksiä.” Muroma torjui Lutherin opetuksen lapsenuskosta ja piti oppia kasteesta luterilaisen uskon heikkona kohtana. Muroman mukaan Luther oli kastekäsityksessään ristiriitainen.[/details]
Esimerkkiteksti Haatajan kokoamasta Muroman tekstejä sisältämästä kirjoituskokoelmasta:
[details=Yhteenveto]Kristityn tie – kärsimystie
”Minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden” Apt 9:16.
On aivan luonnollista, että Jumalan tie ihmisen elämässä tuntuu käsittämättömältä, erityisesti kun joudumme istumaan jonkun suuren kärsijän vuoteen ääressä, jonka kärsimyksestä ei näy tulevan loppua. Raamattu itsekin tunnustaa, että kärsimyksen ongelma käy yli ihmisymmärryksen. Tästä on Vanhassa testamentissa selvänä todistuksena Jobin kirja. Se esittää meille miehen, josta Herra sanoi, että hän oli hurskain ihminen maan päällä, mutta joka sitten joutui kärsimään tavalla, joka menee kaiken ihmisjärjen yli. Job oli siis Vanhan testamentin hurskain mies. Ei kenestäkään muusta, ei patriarkoista eikä profeetoista anneta näin korkeaa mainesanaa.
Uuden testamentin puolella ei taas ole toista Herran palvelijaa, jota Herra kunnioittaisi sellaisilla mainesanoilla kuin Paavalia. Ananiaalle Herra sanoi hänestä: ”Tämä on minulle valittu ase, ja minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden.”
Nuorina ajattelemme helposti, että kun Herra saa elämämme kokonaan haltuunsa ja me vielä lupaamme hänelle niin täydellistä kuuliaisuutta, kuin syntinen voi osoittaa, niin tästä seuraa, että elämämme tulee valoisaksi ja suhteellisen vapaaksi kärsimyksistä.
Mutta ihminen on syntynyt kärsimyksiin. Meidät on kärsimyksiin pantu. (Muroma viittaa raamatunjakeeseen 1 Tess. 3:3, jossa passiivimuoto, joka viittaa siihen, että Jumala on laittanut meidät kärsimyksiin. Tämä Glacialiksen huomautus.) Tie Herran yhteydessä on enemmän tai vähemmän kärsimystietä. Emme tietenkään kaikki joudu samanlaisiin ahdistuksiin ja vaivoihin kuin Job tai Paavali. Ehkei meidän uskomme kestäisi sellaista. Mutta on hyvä muistaa, että ihminen syntyy kärsimyksiin. Tätähän Jobin kirjassa paljon teroitetaan. Siellä sanotaan (5:7): ”Ihminen syntyy vaivaan.”
Älä siis ihmettele, kun vaivat kohtaavat sinua, äläkä ala verrata omaa osaasi jonkun toisen osaan, joka mielestäsi pääsee paljon helpommalla läpi elämän.
Ystäväni! Sinä saat kannettavaksesi niin paljon kuin Herra näkee sinun voimillesi sopivaksi. Hän ei pane päällesi raskaampaa kuormaa kuin sinä jaksat kantaa, vaikka toisinaan tuntuu siltä, kuin päällemme pantu kuorma nujertaisi meidät ihan maan tasolle.
On hyvin tärkeää oppia suhtautumaan oikealla tavalla elämän kärsimyksiin. On aina muistettava, että on sitten kysymys suurista tai pienistä kärsimyksistä ja ahdistuksista, ne kaikki tulevat Herran kädestä. Minkäänlainen tuska ei pääse kohtaamaan meitä, ennen kuin Herra on antanut luvan siihen. Ei mikään sairaus kohtaa meitä Herran sallimatta. Eivät pahat ihmiset pääse tuottamaan meille ahdistusta ja murhetta Herran antamatta heille siihen lupaa. Ei mikään tauti pääse meitä runtelemaan, ellei Herra sille anna lupaa.
Kärsiminen on suuri asia. Se on siinä mielessä kaksiteräinen miekka, että se voi olla meille siunaukseksi ja parannukseksi, mutta se voi myös olla paatumukseksi ja pahennukseksi.
Luulen, että jokainen Jumalan lapsi saa kulkea sellaistenkin kärsimysten kautta, että hän on vähällä loukkaantua Herraan. Tämä loukkaantuminen tulee sitä vaikeammaksi, mitä huonommin me ymmärrämme Jumalan tarkoituksia. On raskasta nähdä Jumalan lasta, joka elämän kovissa koettelemuksissa vain paatuu sen sijaan, että kärsimyksen pitäisi vaikuttaa pyhittävästi. Kyllä me joskus näemme niitäkin ihmisiä, jotka ovat kulkeneet ahdistuksesta toiseen ja jaksavat kiittää Herraa kaikista näistä vaikeuksista.
Emme saisi olla liian nopeita tuomitsemaan niitä lähimmäisiä, vieläpä uskovaisia, jotka eivät aina jaksa kestää Herran heidän päällensä laskemaa taakkaa napisematta, vaan ovat kärsimättömiä.
Nyt meidän on hyvin tärkeätä muistaa, että meidät on kärsimään pantu. Kärsimys ei ole mikään vieras aine elämämme kudoksessa, vaan se saattaa olla hyvinkin leveä musta juova, joka selvästi pistää silmään, kun ajattelemme elettyä elämäämme. Ken ei osaa ottaa tätä mustaa juovaa elämän kudoksessa siihen välttämättä liittyvänä osana, voi tuskastua Jumalan johdatukseen niin, että vaikkei hän Herraa kokonaan jättäisikään, elämään tulee kuitenkin jotain katkeraa.
Olet saanut monta kertaa kokea todeksi Jeesuksen Pietarille lausumat sanat: ”Kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit, mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo” (Joh. 21:18)
Olemmehan kokeneet monta kertaa, että meidän parhaatkin suunnitelmamme tehdään tyhjiksi. Juuri kun olimme parhaassa työvireessä, tuli sairaus ja kaikki, mitä olimme ajatelleet tehdä, aivan yksinkertaisesti pyyhittiin pois.
Jokainen joka on joutunut viettämään aikoja sairasvuoteella yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, on joutunut miettimään, mitä varten kaikki tällainen häntä kohtaa. Ehkä hänelle on silloin kirkastunut, että paljon tärkeämpää kuin työmme olemme Herralle me itse. Hän näkee meissä paljon sellaista epätäydellisyyttä, joka on suorastaan syntiä, ja se on ensin saatava pois. On perattava pois inhottava ylpeys, kaikki vilpillisyys, kaikki suuret ajatukset meistä itsestämme ja paljon, paljon muuta. Näitä ei perata pois jonkinlaisella lyhytaikaisella kärsimyksellä, vaan Herra panee meidät suorastaan kärsimyksen kouluun. Suurin vaara tässä koulussa on katkeroituminen. Voimme pahasti katkeroitua taivaalliseen Isäämme, kun hän kuljettaa teitä, joilla kaikki sisäisesti kuihtuu ja kuolee meissä.
Jumalan lapsen vaikeimpia kärsimyksiä on, kun Herra kätkee kasvonsa ja antaa meidän vaeltaa ja tehdä työtäkin niin, ettemme saa kokea mitään vaikutusta Hänestä. Kun joudumme näin vaeltamaan ehkä vuosikausia, meistä alkaa tuntua siltä, kuin Jumala ei olisikaan uskollinen lupauksissaan. Mutta Jumalahan on luvannut meille kärsimyksiä, ja erityisesti Psalmien kirjasta näemme, miten syvissä vesissä Jumala omiaan kuljettaa. Joku paljon kärsinyt Herran palvelija sanoi kerran, kun muutamat surkuttelivat sitä kärsimysten ketjua, josta ei tahtonut loppua tulla: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Golgatan ristillä ostanut minulle nämä kärsimyksetkin.”
Ken näin voi katsella kärsimyksiään, hänelle ne ovat todistuksia Jumalan rakkaudesta ja huolenpidosta. Kun sinä ja minä osaamme suhtautua kärsimyksiin tällä tavalla, olemme kärsimysten voittajia.
Kyllähän Paavali oli kärsimyksien tuttu. Mutta hän oli päässyt näkemään elämänsä iäisyyden valossa niin, että hän sanoi: ”Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen kirkkauden, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä.”
On hyvä oppia Paavalin lailla ajattelemaan, että tämä kärsimyksen aika on vain hetkinen, niin kuin se todellisuudessa on, vaikka se meistä tuntuu hirvittävän pitkältä maatessamme kärsimysvuoteella ja sielunahdistuksessa. Ajatelkaamme vain omaisia ja ystäviä, jotka siirtyvät täältä iäisyyteen. Meistä tuntuu nyt, että se aika, jonka he täällä kärsivät, oli suhteellisen lyhyt, iäisyyteen verraten vain hetkinen. Vaikka oman elämämme kärsimykset ovat toisinaan olleet niin suuret, että ne ovat käyneet kuin hyökylaineet päämme yli, ne ovat kaikesta huolimatta olleet kevyet.
Kärsivä ystävä! Kohta tämä elonretkemme on päättynyt, ja me käymme sisälle paratiisin yrttitarhaan. Varjelkaamme vain sydämemme nuhteettomina syntien anteeksiantamuksen ja veren puhdistuksen voimassa ja Pyhän Hengen armossa. Muistakaamme aina, että kaikki tulee Herralta. Silloin jaksamme kestää tämän maallisen vaelluksen vaikeat vaivat ja kohta olemme Herran luona.
Urho Muroma: Jumalan hoidossa. 2. painos, 1999, 104-107.[/details]
1 tykkäys
Tämä oli tuolta lainaamasi Haatajan tekstistä kohta, joka on hyvä myös muistaa. Pelkkä kärsimys ei jalosta ketään, sellainen voi myös uuvuttaa, tehdä kyyniseksi ja katkeroittaa. Muroma kävi vaikeita asioita läpi ja kärsimykset varmasti pehmensivät kärkevää saarnamiestä. Samaa havaitsen Olavi Peltolasta, jonka teologia luiskahtaa kuitenkin välillä suorastaan kärsimyksen ihannointiin, kuten Muromallakin, jollaista se ei mielestäni koskaan saisi olla. Ikäänkuin kristityn tien tulisi olla mahdollisimman raskasta ja uuvuttavaa, jotta sitten voisi nähdä lohdutuksen Kristuksessa.
Onhan se näinkin, mutta niinkuin jatkuva menestys, niin myös jatkuvat kärsimykset voivat olla pahasta. Jumala kyllä onneksi kurittaa omiaan, mutta haluaisi varmaan myös lastensa iloitsevan. Kovin ajallisiin painottuva ilo tietysti vääristää näkemyksiä, kohtuullinen tasapaino näiden välillä olisi parasta. Kristityilläkin on taipumus ajautua helposti jompaan kumpaan laitaan. Jos menestysoppi näkee kaiken aina pakollisina onnistumisina, siunauksina ja voittoina, toinen laita suorastaan rypee kärsimyksen ja itsesäälin suossa ja näkee siinä jopa jotain hienoa. Totta kuitenkin on, ettei meille ole luvattu mitään menestysputkea ja voittojen tietä ilman vaikeuksia. Apostolit, marttyyrit ja itse Jeesus ovat tästä todisteina.
1 tykkäys
Jatketaan Urho Muromasta ja Heikki Haatajan tuoreesta väitöskirjasta tänne.
Ohessa väitöskirjan tiivistelmä:
Lueskelin vähän alkua ja sivulta 17 löytyy tuttua ja kiinnostavaa Muromaa, joka on helppo allekirjoittaa itsekin, joskin olen henkikasteesta yhtälailla helluntailaisten kuin Muromankin kannoilla. Muroma pitää henkikasteena uskoontuloa kirjassaan Kristuskaste, helluntailaisilla henkikaste edustaa Pyhän Hengen voiman ja armolahjojen kastetta, joka saadaan erikseen uskoontulon jälkeen. Molemmat kuitenkin painottavat ratkaisukeskeistä käsitystä uskoontulosta.
Tahot, joita kohtaan Muroma harjoittaa toistuvasti teologista polemiikkia, ovat luterilainen kirkko ja erityisesti sen evankelinen liike sekä katolinen kirkko, joiden opetusta kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä hän ei voinut hyväksyä.
Muroman mielestä oppi kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä antaa katteettomat ”pelastustakeet” kääntymättömille ihmisille. Evankelisten suuntaan Muroman polemiikki liittyy myös sovitusopin tulkintaan, oppiin ns. ”koko maailman autuudesta”, jonka hän arveli johtavan universalistiseen pelastuskäsitykseen.
Helluntailaisuuden kastekäsitystä ja heidän opetustaan ns. ”henkikasteesta” Muroma arvostelee voimakkaasti ja pyrkii osoittamaan ne epäraamatullisiksi.
Poikkeuksellisen rajusti hän hyökkää kirjoituksissaan myös ns. lundilaisuutta vastaan. Muroma, jolle ainoastaan herätyskristillisyys oli oikeaa kristillisyyttä, lundilaisuuden kritiikki pietististä herätyskristillisyyttä kohtaan näyttäytyi ”jumalattomien jumaluusoppina
Oma erityiskysymyksensä Muroman harjoittamassa kritiikissä on hänen käsityksensä ns. liberaaliteologiasta, josta hän toistuvasti varoittaa luterilaista kansankirkkoa. Kirkon jatkuvana kiusauksena on hänen mielestänsä luopua Raamatun ilmoituksesta ja taipua edustamaan uudestisyntymättömien teologiaa. Muroman kuvaus liberaaliteologiasta koskee täten keskeisesti hänen näkemystään uudestisyntymisestä.
Urho Muroma kertoo uskoontulokokemuksestaan seuraavaa, lainaukset Haatajan väitöskirjasta, joka tässä taas pohjaa Timo Junkkaalan kirjaan Muromasta:
Käänteentekeväksi muodostui herätyskokous Johanneksen kirkossa 18.10.1912. Lunde oli painottanut puheessaan ehdottoman ratkaisun vält- tämättömyyttä Jumalan ja maailman välillä. Muroman kertoman mukaan hän oli puheensa lopulla sanonut:
”Ehkä täällä kirkossa on joku nuori mies, joka on tienhaarassa. Ystävä, minä tahtoisin sanoa sinulle: Jos tänään olet valinnan paikalla, valitse tänään niin, että kun kerran makaat kuolinvuoteellasi, sinä voisit sanoa: paljon olen elämässäni erehtynyt, mutta tuona iltana minä valitsin oikein.”32
Puhetta seuranneen laulun myötä Muroma oman kertomansa mukaan joutui voimakkaan ekstaattisen kokemuksen valtaamaksi. Tätä kokemustaan hän on myöhemmin puheissaan ja kirjoituksissaan toistuvasti kuvannut ja tulkinnut, esimerkiksi seuraavasti:
Silloin Herra oli minua niin lähellä, että kuvaannollisesti sanoen olisin voinut käsin koskettaa Häntä. Vaivuin rukoukseen.
Vihin elämäni Hänen palvelukseensa ja otin vastaan syntien anteeksisaamisen. Mitä sitten seurasi, sitä en osaa selittää. Menin siinä määrin hurmoksiin, että päivätajuntani katosi kokonaan ja olin jossain korkealla Herran luona. Johanneksen kirkko siellä alhaalla oli kuin tulitikkulaatikko ja surisi täynnä ihmisiä. En tiedä, miten poistuin väkijoukon kanssa kirkosta, mutta vasta kadulla kulkiessani kotiin päin heräsin palokunnantalon kohdalla aivan kuin unesta. Ihmettelin myös sitä merkillistä syvää rauhaa, joka oli vallannut sydämeni. En ollut koskaan kuullut puhuttavan Pyhästä Hengestä
ja sen tähden en ymmärtänyt, että olin tullut täytetyksi Pyhällä Hengellä.
33
Tälläkin hetkellä, jolloin siitä tapauksesta on kulunut jo 47 vuotta, voin Jumalan kasvojen edessä sanoa, että jos joku ihminen on joskus luovuttanut elämänsä 100-prosenttisesti Kristukselle, niin tein minä
32 Junkkaala 1990, 30–31.
33 Junkkaala 1990, 31; HSÄ 1925, 51; Honkanen 1967, 13. Ks. myös HV 9–10/1945, 201.
Aikamoinen sillisalaatti. Kaikkea löytyy, taitaa Urhon Raamattuopiston ystävät ajatella toisin.
Siis mikä on sillisalaatti, Haatajan väitöskirja vai? Kyseessä olevat Urho Muroman kokemukset ovat hänen omia kertomiaan, jotka Timo Junkkaala siteerasi kirjaansa ja Haataja väitöskirjaansa.
Luulen että Suomen Raamattuopisto on ottanut etäisyyttä Muroman moniin jyrkkiinkin mielipiteisiin, mielestäni suotta. Ollakseen herätysliike liikkeen tulisi toimia elävässä totuuden hengessä. Herätysten on tapana ajanmittaan loiventua ja laimentua, kunnes siitä on jäljellä vain muisto. Silti pidän arvossa SRO:takin, mutta juuriaan ei pitäisi hävetä, vaan niille palata aina uudelleen ja uudelleen.
Minä ainakin kadehdin Urho Muroman voimakasta herätyskokemusta ja näkisin samanlaista edelleenkin mielelläni. Itselläni ei ole tällaista näin voimakasta varsinaista kokemusta, vaikka jotain hiukan vastaavia on ollut matkan varrella. Enemmänkin kyse on ollut kohdallani vuosikymmenien kasvusta. Silti olen kade Muromalle. Maa tarvitsisi hänen kaltaisiaan herättäjiä, jollaisena hän toimi sodan jälkeisessä Suomessa. Hänen puheitansa on kiinnostavaa kuunnella.
Kyllä luterilaisen Ja katolisen kasteopin välillä on eroa:
Tärkeämpää on ymmärtää, millä tavoin sakramentteja on käytettävä. Tässä kohden me tuomitsemme skolastisten opettajien koko joukon, he kun selittävät, että sakramentit tuottavat armon sille, joka ei pane vastaan, pelkästään sen nojalla, että ne toimitetaan, ilman niiden hyväksikäyttäjän oikeaa mielentilaa. On kerta kaikkiaan juutalainen ajatus, että meidät vanhurskautetaan ulkonaisen jumalanpalvelustoimituksen voimasta ilman sydämen oikeaa mielentilaa, nimittäin uskoa. Silti tätä jumalatonta ja turmiollista käsitystä opetetaan kaikella arvovallalla koko paavikunnassa. Paavali torjuu tämän ja opettaa, ettei Aabrahamia vanhurskautettu ympärileikkauksella vaan että ympärileikkaus oli uskon harjoittamiseksi annettu merkki. Samoin mekin opetamme, että sakramenttien oikeaan käyttöön kuuluu lisäksi usko niihin liittyviin lupauksiin; usko ottaa vastaan sen, mitä on luvattu ja mitä juuri sakramentissa tarjotaan. Tämä ajatustapa on selkeä ja täysin varma. Lupauksesta ei ole mitään hyötyä, jollei sitä oteta vastaan uskolla. Sakramentit taas ovat lupausten merkkejä. Niitä hyväksi käytettäessä täytyy siis myös uskon olla mukana sillä tavoin, että jos joku nauttii Herran ehtoollista, hän nauttii sitä uskossa. Koska se on Kristuksen selkeiden sanojen mukaan uuden liiton sakramentti, tulee ehtoollisen nauttijan olla varma siitä, että hänelle annetaan lahjaksi se, mitä uudessa liitossa on luvattu, nimittäin syntien anteeksiantamus. Tämän hän ottakoon uskossa vastaan, rohkaiskoon arkaa omaatuntoaan ja olkoon selvillä siitä, etteivät nämä todisteet petä, vaan ovat yhtä varmoja kuin jos Jumala uuden ihmeen tehden taivaasta käsin lupaisi tahtovansa antaa anteeksi. Mutta mitä hyötyä olisi ihmeistä ja lupauksista sille, joka ei usko? Me puhumme tässä omakohtaisesta uskosta, joka uskoo ihmistä itseään koskevaan lupaukseen. Emme siis puhu siitä, että joku vain yleisesti uskoo Jumalan olemassaoloon, vaan siitä uskosta, joka uskoo, että syntien anteeksiantamus on hänelle tarjolla. Tästä sakramentin käytöstä saavat lohdutusta hurskaat ja arat sielut.
On sanoin kuvaamatonta, kuinka paljon ja monenlaista väärinkäyttöä kirkossa on synnyttänyt tuo vimmattu käsitys sakramentin tehosta pelkästään ulkonaisen toimittamisen nojalla, ilman hyväksikäyttäjän oikeaa mielentilaa. Tästä on johtunut tuo ääretön messujen häpäiseminen. Siitä kuitenkin tuonnempana. Vanhoilta kirjoittajilta ei voida skolastikkojen tueksi tässä asiassa esittää yhtäkään kirjainta. Augustinus sanoo päinvastoin, että usko sakramenttiin vanhurskauttaa, ei sakramentti. Ja tuttu on Paavalin lause: (Room. 10:10) “Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi.”
Tunnustuskirjat, s. 187.
Tälläkin hetkellä, jolloin siitä tapauksesta on kulunut jo 47 vuotta, voin Jumalan kasvojen edessä sanoa, että jos joku ihminen on joskus luovuttanut elämänsä 100-prosenttisesti Kristukselle, niin tein minä
Tässä Muroma siirtää pelastuksensa oman elämänsä Kristukselle luovuttamisen varaan ts. omaan ratkaisuunsa. Luther kammoaa tällaista ajatusta Sidotussa Ratkaisuvallassaan, että hänen pelastuksensa olisi hänen vapaan tahtonsa varassa. Silloinhan pelastus ei olisikaan enää Kristuksen aikaansaama.
Jumala tarjoaa pelastuksen, johdattaakin ihmistä siihen, mutta ainoa joka jää ihmiselle on ottaa se vastaan. Tarttua siihen. Kaikki muu on valmiiksi tehty. Olkoon Luther tai joku muu mitä mieltä tahansa.
En halua kiistellä kanssasi, sillä ymmärrän kyllä, että monet ratkaisukristityt pelastuvat kun ovat kuitenkin laittaneet toivonsa yksin Kristuksen tekoon, huolimatta heidän seurakuntiensa harhautumisesta tässä kohden, lyhyesti sanoen onnellisen epäjohdonmukaisuuden seurauksena. Oletan kuitenkin, etteivät kovinkaan monet laita kuolinvuoteellaan toivoa itseensä, vaan kuten Kristus ristin “kuolinvuoteella” antoi elämänsä Isän käsiin sanoen “Isä sinun käsiisi minä annan henkeni.”
Eihän Muromakaan tuossa lainauksessa, joka oli tarkkaanottaen herätyssaarnaaja Lundelta, sanonut, että laittaisi toivonsa kuolinvuoteellaan itseensä, vaan siihen asiaan, että jos onkin elämässään tehnyt paljon huonoja valintoja, niin ainakin yksi on ollut oikea, jonka varassa kestää.
Jeesus kysyy Raamatunkin mukaa aina ensin ihmiseltä, tahdotko tulla terveeksi ?
Eikö tätä asiaa voisi mitenkään ajatella siinä valossa, Jumalahan ei tee meille väkivaltaa, edes rakastaessaan meitä.
Joh.3:16, “ettei yksikään, joka minuun uskoo” on oma valinta.
2 tykkäystä
Uskon hylkääminen on oma valinta, ei sen vastaanottaminen. Olenhan minäkin etsinyt monessa ahdistuksessa uskoa itsestäni kun olen halunnut kokemuksellisesti havaita uskon olemassaolon, mutta lopulta saanut lohdun vain siitä, että Jumala on lähestynyt minua Pyhän Henkensä kautta ja vakuuttanut sillä tavoin minulla olevan syntieni anteeksiantamuksen.
Mikä logiikka tässä piilee, anteeksi sarkasmi ?
1 tykkäys
Eikö ole paljon parempi kun saa turvautua kasteeseensa, siinä saamaansa uskoon, ettei tarvitse kaivaa uskoa itsestään esiin?
1 tykkäys