Ei minulle, siksi vieras ajatus. Minulle Jumala on enemmänkin tuki ja turva. Toki hänen pyhyytensä on suuri, mutta silti. Saa jäädä Jeesuksen suojaan siltäkin osin.
Nimittäin jos Jumalan viha onkin suurta syntiä ja jumalattomuutta kohtaan, kohdistui se jo 2000 vuotta sitten Jeesukseen, jonka risti toimi ukkosenjohdattimen tavoin Jumalan vihan lyöntiä vastaan.
Jos jumalaton luetaan vanhurskaaksi uskon kautta (Room. 4:5), niin silloin hän ei voi kokea olevansa itsessään millään tavalla vanhurskas. Joten vanhurskautusta ei voi siinä mielessä sisäisesti kokea. Vanhurskautukseen voi vain uskoa, eikä se edellytä tunnekokemusta. Vanhurskautus ei voi nähdäkseni olla sisäinen tapahtuma, tai tarkemmin: ihminen ei uskovana koe olevansa vanhurskas (itsessään). Hän “vain” uskoo olevansa vanhurskas Jumalan silmissä Kristuksen tähden, uskon kautta.
Olet oikeassa dogmaattisesti. Etsiväthän kaikki synergistit kokemuksia, koska käsittävät tekojensa vanhurskauttavan. Uskohan on sen sijaan sen näkemistä mitä ei nähdä, ollen kuitenkin uudestisyntyminen niin kuin Luther sen muotoilee, eli uudestisyntyneen ihmisen henkilökohtainen tarttumistoiminto, joka vanhurskauttaa itsessään jumalattoman.
Mun kokemukseni uskovista on, että elämänsä uskosta huolimatta ovat hyvin erilaisia. Yhden tie näyttää olevan alituista nisunjyvänkuolemaa, täynnä ahdistusta, jolloin itsensä löytää esim. Psalmista 88 ja Valitusvirsien kolmannesta luvusta. (Tiedän myös uskovan, joka ahdistustensa tähden tappoi itsensä.) Sitten on niitä, joille usko on usein aika varmaa ja ahdistus ja jumalasuhde eivät kuulu yhteen lainkaan, ei ainakaan, jos verrataan niihin, jotka kulkevat ahdistuksen laaksosta ahdistuksen laaksoon. Tasan eivät mene nallekarkit uskovienkaan elämässä. Onnenpekan on helpompi hymyillä.
Varmaankin luonne ja kasvatus, suhde vanhempiin, esim isään vaikuttaa paljon, millainen jumalasuhde muodostuu. Turvallisessa kodissa kasvaneella Jumalastakin tulee lempeämpi ja armollisempi.
Jos synergisti on oppinsa mukaan epävarma siitä, onko hän vanhurskas Jumalan silmissä, siis taivaskelpoinen, jos tässä hetkessä kuolisi, tarkoittaako se sitä, että jos hän kokisi olevansa vanhurskas, hän voisi olla varma siitä, että on taivaskelpoinen? Jos hän ei olisi varma taivaaseen pääsemisestään siinäkään tapauksessa, kokemus vanhurskaudesta ei voi olla ratkaiseva tekijä, vaan ihminen jää loppuun asti epävarmuuteen, koki vanhurskautta tai oli kokematta. Jos näin, miksi tavoitella vanhurskauden kokemuksia, jos ne eivät ole takeita tai varmuussinettejä? Jos kokemukset eivät tässä mielessä ole ratkaisevia synergistille, eihän synergisti voi saada mistään varmuutta? Miten sen kanssa sopii yhteen ilo, rauha Jumalan kanssa ja teot, jotka johtuvat pelottomuudesta?
Sanoisin, että synergistinen varmuus vahurskaudesta Jumalan edessä on lihan varmuutta, joka ei kestä koetusta. Sen voisi murentaa risti, jos synergisti ei ole paatunut synergismiinsä.
Matt 10:38-39: “ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias. Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.”
Ja tämä oli sitten dogmaattinen kannanotto, jossa ei ollut tarkoitus henkilökohtaisesti kritikoida kenenkään uskonelämää täällä. Ei tarvitse hikeentyä. Itsekin olen sortunut synergistiseen ajatteluun (kukapa ei sortuisi, onhan meissä vielä liha), mutta Jumala on aina minut palauttanut siitä pois.
Ihminen voi traumatisoitua lapsuutensakin jälkeen. Posttraumaattisen stressihäiriön syntyminen ei katso ihmisen ikää. Tiedän esim. naisen, joka raiskattiin vähän yli 20-vuotiaana. Hän poikkeaa sen tähden kaikista muista sisaruksistaan. Jos traumatisoituneilta kristityiltä edellytettäisiin sellaista iloa ja positiivisuutta, jota ei-traumatisoituneet kokevat, kyse olisi hurmahenkisyydestä tai tietämättömyydestä.
Tosin traumojakin on joskus parantunut uskoontulon yhteydessä, kun Jumala on saanut hoitaa jopa yliluonnollisestikin niitä ja ihminen, joka olisi muuten tarvinnut vuosien terapian, onkin vapautunut lyhyessä ajassa.
Se on kuin voittaisi loton tai jonkin verran harvinaista vähintään. Minun tuntemani traumatisoituneet uskovat eivät ole parantuneet.
Eikö sitten voi hyväksyä sitä todellisuutta että jotkut saavat onnellisen ajallisen elämän ja jotkut eivät, uskosta riippumatta.
Oletko sitä mieltä että Jumala on puutteellinen kun kaikki eivät saa olla yhtä onnellisia ajassa?
Ne jotka tulevat uskoon, yleensä pitävät kaikkea muuta, elämäntilannettaan, tulevaisuuden suunnitelmiaan, terveydentilaansa, täysin toisarvoisena uskoontulon rinnalla.
Tämä ei poista masennusta eikä ahdistusta eikä sairautta tai kurjuutta, mutta on voimavara joka ylittää kaiken ymrräyksen.
Maailmassa ja ajassa olen itsekin melko surkeassa jamassa mutta saan iloni siitä että Jumalan suunnitelma koko luomakuntaansa varten on varma.
Hyväksyn ja en hyväksy. Hyväksyn siinä mielessä, että erilaiset elämänkohtalot johtuvat todellisuuden rakenteesta eikä sitä voi muuttaa, mutta en hyväksy siinä mielessä, että se olisi hyväksynnässäni (tai mielestäni) hyvä “järjestys”. Kyllä se on paha ja mittaamatonta kärsimystä lukemattomille aiheuttava “järjestys”. Hyväksyn siis välttämättömän pahan.
Onko täysin sinun näköalojesi ulkopuolella hyväksyä ‘Jumalan kunnia ja kirkkaus’ luomakunnan syyksi ja tarkoitukseksi. Vai onko olemassa jatkuva vastakkainasettelu “Hyväksyä luomakunta Jumalan olemuksen ja tahdon ilmentymäksi vs. hyväksyä luomakunta omien ja toisten tavoitteiden mahdollisina toteutumisina” .
Lainaan sulle pätkän kirjasta “Jumalan armon kirkkauden ylistykseksi -johdatus reformoituun pelastusoppiin”, sivulta 167.
Reformoidun teologian suurin hyvä on Jumalan kunnia ja kirkkaus. Jumala loi syntiinlankeemuksen päätyvän maailman kirkastaakseen oman armonsa ja oikeudenmukaisuutensa. Pelastettujen kohdalla Jumalan armo ja kadotukseen joutuvien kohdalla hänen oikeudenmukaisuutensa ja pyhyytensä tulevat kirkastetuiksi. Ilman syntiinlankeemusta maailma olisi vähemmän täydellinen. Se toimii suurennuslasina, jonka kautta Jumalan kunnia paistaa vieläkin voimakkaammin esille. Ihmisen luontainen reaktio tälle selitykselle on, että se on melko suuri uhraus niin pienestä palkinnosta. (Oma huomautus tähän: Huh! Ihminen todella voi pitää Jumalan kunniaa pienenä palkintona!)
Raamatullinen reaktio olisi kuitenkin sanoa näin:“Kirkasta Jumala nimesi, oli se minun pelastumisen, kärsimykseni tai tuomioni kautta. Minä olen astia sinun käsissäsi. Tee minulla mitä tahdot, kunhan nimesi tulee ylistetyksi!” Luotujen velvollisuutena on absoluuttinen antautuminen Jumalan suvereenin tahdon hallintavaltaan ja hänen kunniansa kirkastamiseen. Nyt olemme äärimmäisen lähellä Jumalan tuntemisen syvintä poltetta.
Että tällainen näkökulma tässä. Onhan siinä nieleskeltävää.
Maailma on Pahan vallassa UT:n mukaan (1 Joh. 5:19), joten ei se näkemykseni, että maailmassa vallitsee paha “järjestys”, ole ristiriidassa kristinuskon kanssa.
Jos pitäisi pitää hyvänä järjestyksenä, niin varmaan pitäisi kansanmurhia (esim. Nankingin verilöylyä), eläinten toisten elävältä syömistä, tuskallisia parasiitteja jne. pitää myös hyvinä järjestyksinä.
Kyse ei mielestäni ole hyvästä ja pahasta silloin kun on kyse Jumalan kirkkaudesta.
Ihmisen hyvä ja paha ovat kuitenkin vain ihmisen näkökulma. Jumalan suunnitelma luomakunnan varalle on vähän toisen tason juttu.
Kun Jumala VT:ssä kehottaa Israelia valitsemaan elämän, hän ei kehota valitsemaan helppoa elämää.
Jos “maailma” lainauksessa myös yhtä kuin eläinkunta, niin ei voi sanoa millään järjen mittarilla, että ilman syntiinlankeemusta tämä nykyinen maailma olisi vähemmän täydellinen. Miljoonat eläimet elävät jatkuvasti stressissä, sairauksien ja parasiittien ahdistamina. Lukuisat syödään elävältä. Jne. Ei se mahdu teologiseenkaan järkeen, että nykymaailman tila olisi jollain tavalla täydellinen, koska Mooseksen ja Jesajan kirja antavat ymmärtää, ettei alun perin ollut niin kuin nykymaailmassa eikä myöhemmin niin kuin nykymaailmassa ole oleva, joten syntiinlankeemuksen seuraus eläinkunnassa on myös kirous, täydellisyyden vastakohta. "Silloin susi asuu karitsan kanssa, ja pantteri makaa vohlan vieressä; vasikka ja nuori leijona ja syöttöhärkä ovat yhdessä, ja pieni poikanen niitä paimentaa. Lehmä ja karhu käyvät laitumella, niiden vasikat ja pennut yhdessä makaavat, ja jalopeura syö rehua kuin raavas. Imeväinen leikittelee kyykäärmeen kololla, ja vieroitettu kurottaa kätensä myrkkyliskon luolaan. Ei missään minun pyhällä vuorellani tehdä pahaa eikä vahinkoa, sillä maa on täynnä Herran tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren." (Jes. 11:6-9)
Tämä ei kuulu aiheeseen, joten lopetan tähän.
Francis Pieper kirjoittaa hyvin synergismistä ja siihen liittyvästä epävarmuudesta ja myös varmuudesta, mistä se on peräisin?
Synergistit väittävät: “Olemme todellakin pelastetut armosta Kristuksen tähden.” Silti heille todellinen määräävä tekijä, kääntymyksen ja pelastuksen ratkaiseva tekijä, on yksittäisissä ihmisissä itsessään. Jumalan armo vie heidät vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun he saapuvat tähän pisteeseen ja tekevät oikean ratkaisun, he saavuttavat pelastuksen. Synergistien opin mukaan kääntymys ja pelastus ovat siis lopultakin ihmisen omissa käsissä. Tämä ei kuitenkaan ole oikea käsitys Kristuksesta. Sellaista Kristusta ei ole olemassa, joka on voittanut vain puolet tai kolme neljäsosaa pelastuksestamme. Ei, Kristus pelastaa meidät kokonaan, ei vain suurelta osin. Vain ne, jotka pitävät tästä lujasti kiinni, ymmärtävät Kristuksen oikein. Me olemme kääntyneet ja pelastuneet yksin Jumalan armosta Kristuksen tähden. Voimme kuitenkin estää kääntymyksemme ja hylätä pelastuksen; mutta emme voi itse päättää pelastua. Pelastukseen on vain kaksi syytä, nimittäin Jumalan armo ja Kristuksen ansiot. Näihin kahteen ei voi lisätä mitään kolmatta syytä, kuten hyvä käyttäytyminen tai hyvät teot.
Apologian mukaan vain oikean vanhurskauttamisopetuksen kautta omatuntomme voi saada kestävää ja varmaa lohtua. Kukaan ei ole varma syntien anteeksisaamisesta ilman uskoa, että hänen syntinsä annetaan armosta ilmaiseksi anteeksi Kristuksen tähden.
Voidaan tietysti vastata, että useimmat ihmiset eivät usko tähän opetukseen, mutta eivät osoita epätoivon merkkejä. Tähän me vastaamme: “Totisesti, mutta tämä johtuu siitä, että sellaiset ihmiset eivät ole vielä heränneet omassatunnossaan. He vaeltavat edelleen lihallisessa turvassa. He eivät ole vielä kuulleet ukkosenjylinää Siinain vuorelta.”
Jokaisen, jonka silmiin salama Siinailta on välähtänyt, on ymmärrettävä, kuinka hän tulee Jumalan eteen, nimittäin tuomittuna syntisenä, syntisenä, jonka Jumala tuomitsee. Hänellä ei ole koskaan omantunnon rauhaa ennen kuin hän ymmärtää vanhurskauttamisopin, opin, jonka mukaan syntinen, täysin ilman omia tekojaan, vanhurskautetaan ja pelastuu armosta Kristuksen tähden. Tämän Luther ymmärsi. Vaikka Luther oli maailman silmissä kunniakas mies, hän oli kuitenkin epätoivoinen. Jumalan lain lyötyä sydämeen hän olisi vaipunut epätoivoon, ellei Jumalan kaitselmuksesta joku vanhempi munkki olisi pitänyt sopivana muistuttaa häntä: “Syntien anteeksisaaminen on olemassa.” Toisin sanoen Jumala antaa armostaan synnit anteeksi Kristuksen tähden. Kun nämä sanat kaikuivat Lutherin korvissa ja kun Pyhän Hengen toiminta juurtui hänen sydämeensä, hän löysi rauhan, nimittäin tunnistamalla puhtaan vanhurskauttamisopin.
Franz Pieper, Kirkko ja Hänen Aarteensa, s. 8-9.
Koska vanhurskautuminen, niin kuin aikaisemmin sanoit, on myös sisäinen tapahtuma, josta johtuen varmuus vanhurskautumisesta on henkilökohtainen, niin mikä voisi sitä varmuutta horjuttaa kuin epäilys siitä, että on väärässä uskossa? Tiedän yhden luterilaisen uskovan, joka jossain määrin epäilee välillä, että uskonsa on kristillisesti epäaitoa tai että hän ehkä on harhassa. Siksi hän esim. keskustelee mielellään pitkään uskossa olleiden oppineiden uskovien kanssa, varmistaakseen, ettei ehkä ole väärällä tiellä. Koska hänellä nähdäkseni on usko luterilaiseen vanhurskautusoppiin, niin mielestäni jonkinasteinen henkilökohtainen epävarmuutensa uskonsa aitokristillisyydestä osoittaa, ettei luterilainen oppi ja usko siihen saa aikaan vuorenvarmaa subjektiivista uskoa (kaikissa). Heikkouskoisuudesta puhutaan Raamatussakin. Ei heikko tai horjuva usko tarkoita sitä, että uskon sisältö olisi kristillisesti väärä. Sisältö ratkaisee, ei uskomisen vahvuus, jos luterilaiselta kysytään.
Uskoisin, että synergistitkin ovat epävarmoja, oikeastaan vielä paljon epävarmempia, esim. siitä syystä, että käsittääkseni jotkut heistä ajattelevat, etteivät he omista kokemuksistaan ja järjestään voi päätellä, mitä heidän ulkopuolinen Jumalansa heistä lopulta ajattelee tai miten Hän heidät tuomitsee. Kun sekä synergisti että monergisti ovat sitä mieltä, että kristittykin on syntiin lankeileva ja että synti vääristää hengellisten asioiden arviointia, mistä he voisivat olla satavarmoja, että miten he itse itsensä arvioivat, on samanlainen arvio kuin miten Jumala heidät arvioi tai tuomitsee?
Synergistit ei ymmärrä, että sana ja Henki vaikuttaa kääntymyksen yksin ja yhdessä. He sekoittavat lupauksenkin syntien anteeksiantamuksesta ratkaisuun. Kääntyminen on ihmis lähtöistä, ei sanan vaikuttamaa. Ratkaisu kristillisyydessä kääntymys ei vastaa yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, vaan ihminen päättää lopuksi ratkaisun perusteella pelastua, eikä Jumalan sana yksin kulmakivenä pelastuksen perustana.
Idän ja lännen suurten kirkkojen uskovat tukeutuvat nähdäkseni myös suuressa määrin syntien anteeksiantoon. Eivät katolilaiset epäile papin julistamaa synninpäästöä. Katumattomat synnit kadottavat, joten joka päivä on valvottava, ja siksi ei ole sataprosenttista varmuutta (koska ei voi tietää, katuuko vielä tulevaisuudessa). Pastorit ovat työllistettyjä niin kauan kuin on tunnustettavia syntejä, jotka sitten julistetaan anteeksi annetuiksi.