Uskoontulo oli minulle tajunnan räjäyttävä kohtaaminen elävän, todellisen Jumalan kanssa joka toi merkityksen ihan kaikkeen. Niin suuren merkityksen että minua ei yksinkertaisesti sen suuruuden rinnalla vaivaa oma kohtaloni.
Se, että sain jo kokea sen että Jumala on niin kunnioitettava, ihailtava ja rakastettava, ja että kaikki olemassa oleva on tuon ihailtavan olennon käsissä, on jo niin paljon että olen siinä saanut enemmän kuin koskaan olisin osannut toivoa.
Uskon, koska ei noin upeaan asiaa voi olla uskomatta ja pyrin tekemään tekoja jotka vähäisellä älylläni ajattelen olevan Jumalan opetusten kanssa linjassa. En voisi muuta tuon kohtaamisen jälkeen, sillä millään muulla ei ole sellaista merkitystä joka ajaisi uskomaan ja tekemään.
Jos olen rakkaussuhteessa ihmiseen, en voi levätä henkisesti, jos olen epävarma siitä, vihaako vai rakastaako hän minua. Miten voisi hengellisesti levätä suhteessa Jumalaan, jos on epävarma siitä, onko hänen vihan vai armon alla? Jos on armon alla, ei ole pelkoa siitä, että tänään kuollessaan joutuisi vihan alle. Olisi mielestäni ristiriitaista uskoa olevansa armon alla mutta siitä huolimatta epävarma siitä, katsooko Herra vanhurskaaksi. Tämä siis kantani synergismistä omasta näkökulmastani.
Uskoisin, että synergistitkin käyttävät paavalilaista ilmausta “armon alla”. Jos käyttävät, en ymmärrä, kuinka se ei olisi ristiriidassa sen synergistisen opin kanssa, ettei voi olla varma siitä, pelastuisiko, jos tänään kuolisi. Armon alla ei nähdäkseni voi olla, jos on mahdollista, että samanaikaisesti on kuitenkin kadotukseen menossa.
Tällainen puhe kristinuskosta on mulle henkilökohtaisesti käsittämätöntä. Kyllä toki on tutun kuuloista jargonia mutta henkilökohtaisella tasolla käsittämätöntä. Olen pahoillani, mutta minusta tuntui alunperinkin että ollaan jotenkin tosi eri tulokulmissa.
Armon alla = ei vihan eikä kadotuksen alainen. Jos synergistit uskovat siihen, että kristitty on armon alla, niin se on minun mielestäni ristiriidassa sen kanssa, että on kuitenkin mahdollista, että armon alla elävä joutuu kuollessaan kadotukseen.
Mä olen aina ollut aika oman tien kulkija näissä jutuissa. En ole nähnyt tarvetta ryhmäytyä synergistiksi (vaikka sitä luultavasti olenkin verrattuna moniin muihin) tms.
Luen Raamattua, rukoilen ja elän, olen aktiivinen seurakunnassa. Ja tykkään tutustua erilaisiin kristittyihin.
Tuo aiemminkin foorumille linkkaamani Pyhän Fransiskus Xavierin rukous on omia tuntojani lähimpänä oleva toisen kirjoittama teksti johon olen koskaan törmännyt.
Jos käyttäisi Roseniuksen käsitteitä armo Jumalan sydämellä ja armo ihmisen sydämellä, niin oletko samaa mieltä, että kaikkein keskeisintä on se, mitä Jumala sinusta ajattelee, mitä hänen “sydämellään” on suhteessa sinuun? Omalla sydämellä koettu armo voi olla hataran tuntuista tai tunne hyvän Jumalan läsnäolosta voi puuttua, mutta onko sillä väliä, jos yksin sillä, mitä Jumala sinusta ajattelee, on ratkaiseva merkitys?
Tämä ei liity henkilöön, jonka viestiin tässä vastaan: Ongelmaksi tietenkin tulee, löytääkö ihminen Raamatusta Jumalan, joka selkeästi viestittää, mitä Hän ajattelee uskovasta ihmisestä. Jos uskova on armon alla uskoessaan Jeesukseen, en näe, kuinka siihen voisi lisätä varauksen: vaikka voit tietää eläväsi armon alla, on mahdollista, että joudut kadotukseen, jos tänään kuolet. Miten sellaisessa jännitteessä eläessään voisi motivoitua rakkauden tekoihin?
Jumala on ihmiselle ahdistuksen ahdistus, jos Hän on olemassa, eikä ahdistuksesta vapaudu, ennen kuin saa varmuuden siitä, mitä Hän ajattelee ihmisestä.
Se mitä Kristus on meidän edestä tehnyt on suurta Jumalan hyvyyttä, armoa.
Juuri tämä on Jumalan hyvätahto meitä syntisiä
kohtaan.
Ratkaisevaa on minusta juuri Kristus, joka on evankeliumin sanassa ilmoitettu iankaikkinen Jumalan rakkaus meitä kohtaan.
Jumala haluaa, että ihminen kääntyy parannukseen.
Jumala tuntee ihmisen ihan varmasti jo idulla ja tietää kaiken syntymästä kuolemaan.
Hyvin kristillisesti sanottu. Pelastus tulee ihmisen ulkopuolelta lahjana. Se synnyttää kiitollisuutta ja tekoja lähimmäisille.
Kristus-keskeisyys estää ylpistymästä. Ihminen on aina “periferiassa”, vaikka onkin pelastettu ja rakastettu. Jeesus on kaiken Napa. Silmät luotuina Kristukseen.¨
Paavo Lievosen kirjasta löysin aikoinaan evankeliumin Kristus-keskeisyyttä kuvaavan ilmaisun: “Jumala on subjekti ja ihminen on objekti.”
“Kaikissa uskonnoissa ja niin muodoin uskonnollisuudessa on yksi yhteinen nimittäjä. Ihminen on niissä se, joka toimii, hän on siis subjekti. Voidaan siis todeta, että uskonnossa ihminen toimii ’’Jumalan hyväksi”, evankeliumi sitä vastoin on sanoma siitä, mitä Jumala on tehnyt ihmisen hyväksi. Evankeliumissa Jumala on subjekti ja ihminen on objekti, eli kohde. Jos pelastus on kiinni siitä, millainen minä olen, niin minulla ei ole mitään pelastumisen mahdollisuutta. Tämä on hyvin tärkeä havainto. Jos minun rukoilemiseni, minun Jumalan tahdon tekemiseni ratkaisee, niin minun käy todella huonosti. Enhän koskaan voisi tehdä tarpeeksi, koska Jumala vaatii täydellisyyttä. Todellinen evankeliumi teki uskonnosta lopun. Jumala tuli Kristuksessa ja teki sen, mihinkä mikään uskonto ei pystynyt eikä pysty. Ihminen ei omilla ponnistuksillaan voi tähän lisätä yhtään mitään. Kristuksen teko oli niin täydellinen.”
Yllä näkyvä lainaus Lievosen kirjasta Uskonto vai evankeliumi (Juurikasvu 2002).
Ehkä monien vaikeus saada hengellinen lepo on siinä, ettei suostuta vastaanottajiksi, (näennäisesti) passiivisiksi? Pelätään, että se johtaisi kaikenkaikkiseen laiskuuteen.
Ongelmana sinulle on, että koetat järjen ja filosofisen pohdiskelun kautta löytää täydellisen uskon, mutta tämä tie on Paavalillekin hullutus ja yleensäkin mahdottomuus kenelle tahansa.
Kysyt, löytääkö ihminen Raamatusta selkeän viestin siitä, mitä Jumala ajattelee uskovasta ihmisestä. Löytää ilman muuta, tämä on päivänselvää. Koko evankeliumi perustuu siihen.
Ketkä täällä ovat mielestäsi synergistejä? Plautilla? Katoliset, ortodoksit, helluntailaiset? Eivät kai protestantit ole ainakaan synergistejä ja Plautilla on helluntailainen. Minä en myöskään tunnista itsestäni minkäänlaista synergististä taipumusta, olen sitten mitä tahansa.
En tiedä kiinnostaako tämä sinua enää yhtään kun olet nyt keskittynyt synergismin arvioimiseen useassa viestissäsi ja arvioinut sitä hyvin.
Mutta kirjoitin tuohon kasteeseen liittyen toisessa ketjussa näin.
“Ei kaste ole pelkkä symboli, vaan paikka jossa meidän vanha luontomme haudataan Kristuksen kanssa kuolemaan sillä senhän hän otti sen synnin tähden taakakseen kun meni kuolemaan ja helvettiin. Ja se tekee kipeää kun olemme hänen kanssaan haudatut, sillä vanha luontomme ei niin vain suostu kuolemaan, vaan se pyristelee synteineeen vastaan meissä niin kauan kuin elämme. (Room.7).
Kristus kuitenkin nousi ylös kuolemasta ja helvetistä kuten me apostolisessa uskontunnustuksessa lausumme ja tämä ylösnousemus on meidän uskomme.”
Kaste ei ole joku hetkellinen momentaaninen teko, jollaiseksi se on latistettu monien käsityksissä, vaan kaste kattaa koko elämämme, kuten mm. Franz Pieper asian ilmaisee. Tuo lapsena meille suoritettu kaste on siten uskonelämämme alkupiste jonka jälkeen meidän on tultava uskolla kastetuiksi joka päivä kuten Luther sanoo. Näin me vaellamme kasteessa koko elämämme ajan kunnes se saavuttaa täydellisyyden siinä uudestisyntymisessä jolloin Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimelle, kuten niin ikään Franz Pieper asian muotoilee.
Miten sitten lapsi kokee tämän siihen en osaa vastata muutoin kuin että myöhemmin kristillistä opetusta saatuaan joka olleellisena osana liittyy kasteeseen kuten lähetyskäsky sanoo ihminen myös kokee Pyhän Hengen voimasta mitä hänellä on kasteessa, sen mitä hänelle on siinä lahjoitettu, syntien anteeksiantamuksen todellisuuden. Langennut ihminen ei millään muotoa voi tästä saada mitään aikaan, sillä lankeemus ei ole osittainen vaan totaalinen, jolloin ihminen on kuollut Jumalalle, eikä hänessä ole mitään kykyä synnyttää itseänsä uudelleen. Daavid kuvaa langenneen ihmisen tilan hyvin.
Ps 51:5: “Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.”
Näin ollen ihminen on jo sikiönä syntinen eikä siitä muuksi muutu, eikä voi muuttua ilman jumalallista väliintuloa, johon ihminen ei ota osaa, eikä voi ottaa osaa, vaan hän saa ottaa kasteessa saamansa syntien anteeksiantamuksen Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen seurauksena Jumalan lahjoittamalla uskolla vastaan.
Kaste on juuri tämän vuoksi niin kiistanalainen uskonkohta, koska se asettuu tuhoavasti vastakkain kaikkia ihmisen langenneen tilan antropologisia edellytyksiä. Se on ja tulee olemaan aina vaikea uskonkohta langenneelle ihmiselle, joka etsii kaikkia muita keinoja vanhurskautuakseen kuin Jumalan armosta kasteessa lahjoittamaa uskoa.
Foorumilla synergismi on myös kristillinen oppi, joten ei ole ihme, jos sitä saa käsitellä (ja tulla korjatuksi, jos on käsittänyt sen joiltain osin väärin).
Ei ihmisen tarvitse olla epäilijä ahdistuakseen Jumalasta:
"Ihmisen ahdistus on syvimmältään aina ahdistusta Jumalasta, Jumalan kaukaisuudesta, Jumalan vaikenemisesta, Jumalan käsittämättömyydestä. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa, lapseuteen ja työtoveruuteen. Olemme kuitenkin nousseet kapinaan. Olemme itse särkeneet tämän yhteyden ja siinä olemme ehdottomia ja kestäviä.
Siksi Jumalan pelkkä olemassaolokin on meille ahdistus…Hänen suuruutensa on tutkimaton (Ps 145:3). Hänen oikeutensa kuin syvyyksien syvyys (Ps 36:7). “Tavoitatko sinä Jumalan syvyydet? Ymmärrätkö ääriään myöten Kaikkivaltiaan suuruuden?” (Job 11:7).
Onko ihme, että Raamatun ihmiset kokivat Jumalan vaikenevan. “Herää, Herra! Miksi nukut? Nouse, älä iäksi hylkää!” (Ps 44:24). “Herra, miksi olet niin kaukana, miksi kätket kasvosi meiltä ahdingon aikana?” (Ps 10:1). “Kuinka kauan minun pitää, etkö kuule minua, Herra? Kuinka kauan minun täytyy valittaa,… etkö sinä auta?” (Hab 1:2). “Totisesti, sinä olet salannut itsesi, Jumala, sinä Israelin Jumala, Pelastaja!” (Jes 45:15)."
