Pelastuksen hylkääminen on luterilaisittain nähdäkseni katumattomuus, mutta niin se on käsittääkseni idän ja lännen suurissa kirkoissakin. Niin kauan kuin on syntejä, on tarvetta katua ja saada synninpäästö tai syntien anteeksianto. Vain antinomistit voivat käsittääkseni ajatella, että uskoon tullut voi tehdä syntiä ilman pelkoa tai olla katumatta niitä ja silti olla varma pelastuksestaan.
No miten sen nyt muotoileekin. Kaikkien syntien katuminenhan on mahdotonta, koska jokainen ihminen varmasti tekee 1) syntiä jonka unohtaa saman tien, 2) asioita jotka muistaa jälkeenpäin, mutta ei tajua synniksi, 3) asioita joiden tietää olevan joidenkin kristittyjen mielestä syntiä, mutta ei itse allekirjoita sellaista tulkintaa - vaan onkin väärässä. Jos tällaiset estävät pelastumisen olemalla syntiä jota ei kadu, silloin kukaan ei voi pelastua.
Mitä tulee synnin tekemiseen ilman pelkoa, niin tietenkään kenenkään ei pidä suhtautua syntiin kevyesti tai lähteä testaamaan Jumalan kärsivällisyyttä. Käytännössä kuitenkin, jos jokaisesta arkipäiväisestä pikkusynnistä kehittää ison ahdistuksen, on elämä ihan älytöntä tunteiden vuoristorataa synninhädän ja pelastusriemun välillä, ja oman pelastuksen vatvominen saa suhteettoman suuren roolin elämässä. Käytännössä arkipäiväisiin pikkusynteihin siis oikeastaan joutuu kehittämään eräänlaisen hälläväliä-asenteen, jolla pystyy sivuuttamaan asian nopeasti. Joo, oli synti, joo, on armo, muistinko lisätä jugurtin ostoslistaan.
Luther antoi muistini mukaan jollekin yksityiselle ihmiselle pastorillisen neuvon suurin piirtein seuraavin sanoin: tee rohkeasti syntiä, mutta vielä rohkeammin luota Jumalan armoon Kristuksessa Jeesuksessa. Luther ei tästä syystä ollut antinomisti, eikä yksittäisistä lausahduksistaan voi tehdä kaikkia sitovaa luterilaista oppia. Luther opetti jokapäiväistä parannuksen tekoa. Perinpohjaista syntien luettelemista hän ei kannattanut esim. siitä syystä, koska piti sitä mahdottomana tehtävänä raamatullisestikin ajatellen, sillä “kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe.” (Ps. 19:13)
Koska vanhurskauttaminen on sisäinen tapahtuma eli uusisyntymä Hengestä sitä voi horjuttaa ainoastaan meissä oleva liha. Henki sen sijaan ei epäile. Niinpä nämä kaksi taistevat uskovassa , mutta hengen työn jatkuessa ihmisessä, mikäli hän ei saata sitä murheelliseksi pitää ihmisen epäilyn ulkopuolella.
Jaak 3:17: “Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele.”
Muistuttaisin tässä kohtaa, että kysymys on teologinen, ei lainkaan kokemuksiin perustuvaa pähkäilyä.
Room 8:14-16: “Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia. Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: “Abba! Isä!” Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.”
1 tykkäys
Hyväksytkö ajatuksen siitä, että sellainen ihminen, jolla ei ole luterilaista uskoa eikä vanhurskautusoppia ja jonka kirkko ei opeta sitä, voi olla uudestisyntynyt (esim. lapsikasteessa)? Jos voi, en näkisi olevan mahdollista, että hän kirkkonsa tai seurakuntansa toisenlaisen opetuksen tähden tietoisesti ja siis tahallaan saattaisi Hengen itsessään murheelliseksi. Hänhän luonnostaan luottaa kotikirkkonsa kristilliseen auktoriteettiasemaan ja siksi nuorena ja aikuisena luottaa saamaansa opetukseen. Miksi Henki katsoisi tässä tapauksessa uudestisyntyneen “torjuntaa” ratkaisevana radikaalina syntinä ja siksi vetäytyisi pois ihmisestä kokonaan? Ihminenhän uskoo vilpittömästi olevansa kirkossaan Hengen johdatuksessa. Jos lapsi kastetaan luterilaisessa kirkossa ja myöhemmin vastoin saamaansa tosikristillistä opetusta saattaa tietoisesti ja siis tahallaan Hengen murheelliseksi, asia on selvä.
Tottakai! Annan Franz Pieprille sanan sijan tässä asiassa:
Kaikki harhauskoiset yhteisöt ovat sellaisinaan varmasti olemassa vain Jumalan sallimasta ja vastoin hänen armollista tahtoaan. Yhtä varmasti on kuitenkin pidettävä kiinni siitä tosiasiasta, että harhauskoisissakin yhteisöissä on uskovia Jumalan lapsia. Kristittyjä on olemassa enemmän kuin joka kohdassa oikeauskoisia kristittyjä. Vaikka Kristus kieltääkin samarialaisilta olemassaolon oikeutuksen erillisenä seurakuntayhteisönä (Joh. 4:22), hän kuitenkin useamman kerran todistaa yksityisistä samarialaisista, että he ovat Jumalan lapsia (Luuk. 17:16; 10:33). Lutherillekin oli aivan vierasta ajatella, että una sancta rajoittuisi oikeauskoiseen luterilaiseen kirkkoon. Vaikka hän taistelikin niin kiivaasti paavikuntaa vastaan, ei hän kuitenkaan epäillyt sitä, että Jumala paavikunnankin vallitessa on varjellut itselleen kristikunnan (St. L. XVII, 1019 ss.; W.A. 54, 206 s.). Ja niin päättävästi kuin hän vastustikin Carlstadtia, Zwingliä ja näiden hengenheimolaisia sen tähden, että he poikkesivat Jumalan sanasta, hän kuitenkin myönsi, että Jumalan lapsia oli näiden valereformaattorien kanssa yhteistoimissa olematta selvillä siitä, että he olivat väärällä tiellä (St. L. IX, 44; W.A. 401 , 72 s.). Samoin torjuvat vanhat »puhdasoppisuuden puolesta kiivailevat» luterilaiset opettajat erittäin jyrkästi sen ajatuksen, että una sancta ja oikeauskoinen luterilainen Kirkko olisi samastettava. Lyhyesti sanottuna on jokainen, joka sydämessään pitäytyy kristillisen opin keskeiseen uskonkohtaan, toisin sanoen uskoo, että Jumala on hänelle Kristuksen satisfactio vicarian ansiosta armollinen, kristillisen kirkon jäsen riippumatta siitä, mihin kirkolliseen leiriin hän ulkonaisesti kuuluu. Vastakkainen oppi kumoaa kristinuskon pääuskonkohdan, opin vanhurskautuksesta. Tosin tätä tärkeää totuutta ei saa väärinkäyttää unionismin ja kristilliseen oppiin kohdistuvan välinpitämättömyyden hyväksi, kuten seuraavassa kappaleessa tahdomme osoittaa.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 535.
Edelleen, tässä on oikea tapa kuvattuna siitä miten ainaostaan tullaan kristityksi:
Kristillisen kirkon jäseneksi ihminen tulee vain siten, että hän omantunnon kauhujen alaisena (terrores conscientiae) lakkaa luottamasta mihinkään omaan hyvyyteensä ja Pyhän Hengen vaikutuksesta uskoo, että hänen syntinsä annetaan anteeksi Kristuksen tähden, toisin sanoen siten, että hän omakohtaisesti uskoo vanhurskautuksen uskonkohdan.
Franz Pieper, Kristiillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s.366.
Näin ollen vanhurskauttaminen ei ole riippuvainen mistään teoista, vaan uskosta Kristuksen sijaissovitukseen, tämän tähden en anna missään mielessä puoltolausetta teoille jos niitä sekoitetaan vanhurskautukseen. Synergismi on aina vaarallista koska se ohjaa ihmisen luottamaan tekoihin.
Eli Pieper luultavasti vastaisi edelliseen kysymykseeni, että kasteessa uudestisyntynyt luterilaista vanhurskauttamisoppia opettamattomaan kirkkoon kuuluva voi murehduttaa Hengen vakavasti (niin että menettää pelastuksensa), vaikka vilpittömästi uskoo, että kirkkonsa opetuksessaan on Hengen johdatuksessa eikä siksi tietoisesti eli tahallaan loukkaa tai murehduta Henkeä?
Kyllä näin! Tekojen oppi on vaarallinen. Eihän sellainen kirkko joka opettaa pelastustietä vastoin Raamattua voi olla Hengen johdatuksessa.
Uudestisyntynyt ihminen voi siis tietämättään ja tahattomasti eli ilman omaa syytä menettää pelastuksensa Pieperin mukaan.
Minä en Pieperin puolesta nyt vastaa vaan omasta puolestani ja olen sitä mieltä, että synergistisen opin vaikutuksen alaisena pelastus voidaan menettää helpommin kuin oikean Raamatun mukaisen vanhurskauttamisopin vaikutuksen alaisuudessa.Teot ovat aina turmiollisia kun ne sekoitetaan vanhurskauttamisoppiin tehden niistä sovittavia uhreja.
Vastavuoroisesti voisi kysyä, voiko wanhojen kirkkojen uskovien mukaan luterilainen, joka on kastettu (siis uudestisyntynyt) ja lapsesta asti saanut luterilaista opetusta, pelastua ja olla murehduttammatta radikaalisti Henkeä, kun vilpittömästi ei voi ajatella kristinuskosta kuin luterilaisella tavalla ja uskoa siihen luterilaisella tavalla? Tuntuisi pelottavalta ja ahdistavalta ajatukselta, jos ajattelisi sellaisen teistisen Jumalan olevan olemassa, joka uudestisynyttäisi kasteella oikeaoppisissa ja harhaantuneissa kirkoissa, mutta silti pitäisi sitä kadottavana, kun ihminen uskoo kirkkonsa tai puljunsa opetuksiin vilpittömästi, ajatellen olevansa Hengen johdossa, eikä siis tietoisesti ja tahallaan torju tosikristillistä oppia.
Miten muuten Luther tai joku muu fanittamasi luterilainen selittää seuraavan keskeisen Paavalin kirjeen kohdan (myös tummentamani kohdan siitä)?
Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: “Vanhurskas on elävä uskosta”. (Room. 1:17)
Jos vanhurskas elää uskosta eikä teoista, teot ovat tärkeitä mutta toissijaisia.
Kommentaareissa tuo tulkitaan useassa tarkoittavan “juutalaisten uskosta pakanoiden uskoon”.
Kun Jumala julistaa iankaikkisuudessa ihmisen vanhurskaaksi, niin tuo julistus realisoituu inhimillisellä aikajanalla hyvinä tekoina. Matemaattisesti V(ti) → (t1, t2, …, tn)-
D
1 tykkäys
Niin kuin varmaan tiedät, se “uskosta uskoon” on tulkittu monin eri tavoin. Varmuudella ei voi nähdäkseni tietää, mitä Paavali ilmaisulla tarkoittaa.
Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: “Vanhurskas on elävä uskosta”. (Room. 1:16-17)
Jos olet saarnannut kohdasta Room. 1:16-17, miten olet selittänyt kohdan, jossa Paavali sanoo, ettei hän häpeä evankeliumia, antaen mielestäni ymmärtää, että siinä monien mielestä on hävettävää (ristiinnaulitseminen, siihen liittyvä hullutus-oppi…).
Ajatteletko, että “Jumalan voima” kohdassa liittyy myös viestiketjumme aiheeseen? Monien hellareiden puhumattakaan hurmahenkien puheissa sanat “Jumalan voima” tulevat usein esiin, mutta niillä on eri merkitys kuin luterilaisten puheissa.
Olen huomannut joskus saman asian. Paavali tuskin tarkoitti voimalla ihmeitä ja voimatekoja, mutta niitäkin voi seurata evankeliumin julistuksesta etenkin lähetyskentillä. Ja puhuuhan evaliumitkin samaa; nämä merkit seuraavat teitä jne. Evankeliumin merkitys on kuitenkin lähinnä parannukseen ja pelastukseen tähtäävä. Se mitä sitten kenenkin elämässä voi tapahtua on Jumalan käsissä.
1 tykkäys
Kun siinä (Room. 1:16) käytetään sanaa voima (dunamis), niin ei ihme, että hurmahengetkin sitä kohtaa käyttävät, sillä voimasta (“dynamiitista”) tulee mieleen jokin helposti aistittava, tunnettava tai koettava, ja hurmahengille tunnettava ja koettava on äärimmäisen keskeistä. Kun Rodney Howard-Browne ärjäisi The power of God! tai jotain vastaavaa ja kohde alkoi tutista tai vapista ja äännähdellä, niin siinähän oli sitten monille paikalla olleille kristityille todistus Jumalan voimasta. Kun taas ajatus siitä, että esim. vauva tulee uskoon evankeliumin vaikutuksesta, vaikka mitään ei näytä tapahtuvan, ei helposti yhdisty ajatukseen Jumalan voimasta.
Oma tiivistelmäni kommentaareista, jonka esitin edellä, on minusta yksinkertaisin ja uskottavin.
Paavalista ja häpeästä on kirjoitettu kirjakin, Te Li Lau, Defending shame. Siinä puolustetaan häpeän kasvattavaa voimaa Paavalin teologiassa. Kun ihminen tekee väärin, niin hän häpeää ja tämä häpeä kertoo siitä, että on tehty väärin. Paavali ei häpeä evankeliumia koska siitä kertominen ei ole väärin, vaan se on juuri sitä mitä Jumala haluaa ihmisen tekevän.
D
1 tykkäys
Muistan selvästi hävenneeni evankeliumia tai sitä, että olin kristitty, tiettyjen ihmisten edessä 90-luvun loppupuolella. Miksi? Koska tiesin, että monet ihmiset, joille en halunnut puhua mitään kristinuskosta tai mainita tulleeni uskoon, pitivät kristinuskoon uskomista lapsellisena tai kivikauteen palaamisena. Kun Paavali käyttää ilmausta hullutus (mōria, 1 Kor. 1:23), sillä tarkoitetaan ilmeisesti myös typeryyttä tai hupsuutta. Paavalin aikanakin ilmeisesti menetti monissa yhteyksissä kasvonsa, jos julisti evankeliumia tai tunnusti olevansa kristitty.
Jos vauva ei ymmärrä puhetta, saati evankeliumia, niin tuskinpa hän uskoonkaan tulee vielä vauvana. Minusta se olisi suurempi ihme, kuin se, että Rodney Howard Browne puhuisi joskus asiaakin, julistaisi evankeliumia ja joku, ehkä monikin, voisi tulla uskoon.
Jos oikea oppi opettaa jotain, eikö siihen tule uskoa, vaikka se olisi hullutusta? Hyvin oppinut Simo Kivirantakin käsittääkseni piti vauvan kastamispäivää uskoontulopäivänä. (En itse usko yhdenkään vauvan uskoontuloon.) Jos sinulla on uskomassasi opissa kohtia, joita et voi järjellä käsittää, niin ethän silti lakkaa uskomasta? Miksi vauvan uskoontuloon olisi vaikeampi uskoa kuin esim. veden päällä kävelyyn tai Kolminaisuuteen? Tämä ei liityy aiheeseen, joten ehkä jätämme tähän.