Onko usko vanhurskautukseen siis toivon vai kokemisen asia? Vai selitätkö asian niin, että tässä hetkessä voi olla varma vanhurskautuksesta uskon kautta, koska kyseessä on forenssinen vanhurskautus, mutta lopullinen vanhurskautus viimeisellä tuomiolla on toivon asia, koska ei UT eikä luterilaisuuskaan opeta, ettei uskoa ja niin muodoin myös vanhurskautusta voi tässä ajassa menettää.
Ilman uskoa ei ole toivoa, ei rakkautta. Uskossa meillä on toivo, mutta myös rakkaus. Usko on sen kaltaista, että meillä on iankaikkisen elämän toivo, Kristuksessa.
Kristuksessa meillä on usko, toivo, rakkaus.
Nähdäkseni vain sellaisesta vanhurskautuksesta, joka on forenssinen, voi tässä ajassa kristitty olla järkensä varassa varma ja siksi riemuita, koska sen mukaan ihminen on vanhurskas Jumalan silmissä, vaikka vielä havaitsee itsessään syntiä. Jos siitä, että on vanhurskas Jumalan silmissä, voisi olla varma vasta sitten, kun ei havaitse itsessään enää mitään moitittavaa eivätkä ulkopuolisetkaan arvioinneissaan havaitsisi mitään syntiä ihmisessä, silloin ei voisi riemuita pelastuksestaan kuin korkeintaan vasta kuolemansa jälkeen, kun on puhdistunut kiirastulessa tai jonkin vastaavan kautta kaikesta synnillisestä itsessään.
Onko mitään välimuotoa forenssisen vanhurskauden ja täydellisesti ihmisessä konkretisoituneen vanhurskauden välillä? Vanhurskautus, jota pidetään voimassa tekojen vaikutuksesta, vaikka ihminen on edelleen välillä lankeileva?
Forenssisen vanhurskautusopin mukaan ihminen uudistuu (uudestisyntymisessä), mutta hänessä on hamaan tappiinsa asti myös syntiä (esim. Gal. 5:17), josta johtuen vanhurskautus ei voi olla todellisuutta vasta sitten, kun ihminen on itsessäänkin täysin synnitön, koska forenssinen vanhurskautus on vanhurskautusta tässä ajassa.
Jos minulta kysyttäisiin, suosittelisin kaikille kristityille forenssista mallia. Se on nähdäkseni sielunhoidollisin vaihtoehto.
1 tykkäys
Tästähän me olemmekin olleet jo yksimieliset aiemmin. Franz Pieper muotoilee sen lyhyesti ja ytimekkäästi näin:
Vanhurskautus ei ole fyysinen eikä lääkinnällinen tapahtuma (actus physicus sive medicinalis), jonka ansiosta ihminen muuttuisi sisäisesti itsessään epävanhurskaasta itsessään vanhurskaaksi, vaan oikeudellinen tapahtuma (actus forensis sive iudicialis) siinä merkityksessä, että itsessään epävanhurskas ihminen Jumalan edessä julistetaan vanhurskaaksi.
Franz Pieper, Kristiilinen Dogmatiikka, SLEY 1995, 369.
Kun nyt ihminen saa syntinsä anteeksi armonvälineissä esim. kasteessa niin eihän hän silloinkaan muutu epävanhurskaasta vanhurskaaksi, vaan hänelle ei lueta hänen syntejään. Muutoinhan, jos hän muuttuisi vanhurskaaksi hän ei enää tarvitsisi synnin anteeksiantamusta, koska hän olisi olemuksellisesti vanhurskas!!! Jokainen itselleen rehellinen uskova voi kuitenkin todeta, että synti toistuu hänen elämässään, vaikka se ei enää mahdakaan mitään meille kun Kristus on sen ottanut kantaakseen ja hävittääkseen.
Objektiivinen vanhurskautus edeltää uskoa, koska se on uskon kohde ja sen julistaminen armovälineiden välityksellä synnyttää uskon. Ja tämä objektiivinen vanhurskauttaminen, toisin sanoen syntiemme anteeksisaaminen on aina voimassa riippumatta uskosta tai epäuskosta. Epäusko ei voi sitä tuhota, sillä se on olemassa siitä riippumatta . Meidän uskomme ei myöskään saa sitä aikaan, koska sen on saanut aikaan Kristus ristinkuolemallaan ja lain täyttämisellään jo ennen uskoa. Usko vain tarttuu siihen.
2 tykkäystä
Siitä olen samaa mieltä, ettei voi olla olemuksellisesti vanhurskas, koska sen, ettei ole itsessään olemuksellisesti vanhurskas, voi kristitty itse havaita itsestään, kun tekee välillä mielellään syntiä kristittynä. Onhan hän joka hetki 24 tuntia vuorokaudessa kristitty, myös silloin, kun nauttii synnistä. Hän ei siis tee syntiä ei-kristittynä. Toisin sanoen hän ei ole olemuksellisesti vanhurskas. Asian vahvistavat esim. Gal. 5:17 ja Room. 8:7.
Voiko luterilaisesta näkökulmastasi kuitenkin sanoa, että ihmisessä, joka tulee uskoon, tapahtuu uudistuminen myös itsessään (Jumalan vaikutuksesta), vaikka se on tavallaan ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, ettei hän ole olemuksellisesti vanhurskas kristittynä? Hän ei ole siis vain ja ainoastaan luetusti Jumalalle mieluinen, vaan tekee uudeksi luotuna myös oikeita valintoja, jotka eivät ole syntiä ja joita ei tarvitse siksi pyytää anteeksi. Uskova tekee myös sellaisia tekoja, joita ei tarvitse pyytää anteeksi Jumalalta. Jos kaikkea pitäisi pyytää anteeksi, olisi nähdäkseni mahdotonta tehdä kristittynä yhtään Jumalan silmissä hyvää tekoa, tai muita hyödyttävät tai ilahduttavat teot olisivat vain luetun vanhurskauden tähden Jumalan silmissä vanhurskaita tekoja mutta eivät itsessään (kun otetaan huomioon tekoja tekevän motivaatio).
Elokuun 3 pävänä Joh. 10:3 mannaa Jumalan lapsille tälle päivälle.
Hän kutsuu omat lampaansa nimeltä. He kaikki kuulevat saman Kristuksen äänen eli evankeliumin saarnan samasta uskosta, kasteesta, toivosta ja autuudesta.
Tämä on heillä kaikilla samanlaisena. Kenelläkään ei ole enempää kuin toisellakaan. Mutta silloin syntyy erilaisuus, kun Herra alkaa samassa armossa olevia kutsua nimeltä, samoin kuin paimenkin antaa kullekkin lampaalle oman merkkinsä tai nimensä.
Tämä on se työ, jonka Kristus erikoisesti vaikuttaa jokaisen elämässä lohduttaen sanalla, neuvoen, auttaen härässä ja tehtävissä.
Samoin hän jakaa oman lahjan: toiselle vahvemman uskon kuin toiselle, terävämmän ymmärryksen, ennustamisen ja Raamatun selittämisen, saarnaamisen ja toisten hallitsemisen lahjan.
Samoin hän käyttää toista erikoisempaan, runsaampaan ja suurempaan tehtävään kuin toista tai panee toisen kärsimään paljon, toisen taas vähän.
Evankeliumia hän levitti laajemmalle pyhän Paavalin kuin muiden kautta.
Pyhän Pietarin hän johdatti ja kutsui toisenlaisiin kärsimyksiin kuin pyhän Johanneksen.
Kristuksen valtakunnsssa on monenlaisia lahjoja, töitä ja kärsimisiä, jaeltuna jokaiselle hänen kykynsä ja kutsumuksensa mukaan.
Kaikki ovat kuitenkin samoja Kristuksen karitsoja, kaikista hänen rikkauksistaan osallisia. Kaikki ovat hänelle yhtä rakkaita.
Kun ihminen sitten uskolla tarttuu objektiiviseen vanhurskauttamiseen, hän uudestisyntyy eli hänestä tulee uusi luomus mikä ei merkitse sitä kuten olen niin moneen kertaan aiemminkin täällä sanonut, että hänestä tulisi jakautunut Jekyll ja Hyde persoona. Ei, vaan hän on uusi persoona molemmissa luonnoissaan. Syntien anteeksiantamukseen uskolla tarttumisen tähden hänen vanhaa luontoaan, eikä sen tekoja lueta hänelle ja niin hän on kokonaan uusi luomus, vaikka synti vielä riippuukin hänessä kiinni.
Ja saatuaan näin ihmisen uudestiluotua Jumala jatkaa tätä työtään pyhityksessä toimien yhteistyössä ihmisen uuden luonnon kanssa. Tässä täytyy kuitenkin muistaa, että uskova on tässä prosessissa ainoastaan passiivinen ja Jumalan työn kohde ja siten vain Jumala saa aikaan pyhityksen. Eikä tätä pidä ensisijaisesti ajatella lainkaan ulkonaisten hyvin tekojen kasvamisena, niiden kautta, vaan uskovan jatkuvana uudistumisena Luojansa kuvan mukaan, kuten Raamattu sanoo. Ja kyllä tästä seuraa hyviä tekojakin, mutta niitä turmelee ja saastuttaa aina liha ja sikäli ne on katsottava ensisijaisesti yhteiskunnalliseksi vanhurskaudeksi. Näin ajattelen.
1 tykkäys
Se on hyvä vastaus. En näe siinä mitään epäkristillistä tai Raamatun valossa järjenvastaista.
Ei-kristitytkin tekevät spontaanisti hyvää lähimmäisilleen, jopa uhraavat omastaan ilman taka-ajatuksia. Kristitty voi myös tehdä spontaanisti hyvää lähimmäisilleen ja uhrata omastaan. Jälkimmäisetkin voi katsoa mielestäni teoiksi, joihin ei välttämättä tarvitse liittää ajatusta Jumalasta tai teosta, jonka saa aikaan Jumala uskovan kautta. Jos sen voi hyväksyä, siis sen, että kristitty voi tehdä spontaanisti hyvää lähimmäisilleen ilman Hengen vaikutusta, miksi siitäkään syystä kiinnittää kristittynä katseensa kalvinilaisittain tekoihinsa päätelläkseen niistä sen, onko pelastavassa uskossa?
1 tykkäys
Nämä ovat upeita kohtia, mutta pelkäänpä etteivät kovin monet lue niitä hyödykseen tai lukee ne vääristäen niiden sanomaa, etenkin tuota Room. kirjeen kohtaa vääristellään hurjasti.
2 tykkäystä
Se on totta, että vääristellään.
Vuosien aikana olen kuullut ja lukenut monia vapaiden suuntien tai vanhojen kirkkojen ulkopuolisten ihmisten todistuksia, joissa sanotaan, ettei (kirjoituksessa tai puheessa todistava) uskova ole ollut uskoontulonsa jälkeen hetkeäkään vanha ihminen, vaan kokonaan uusi luomus (2 Kor. 5:17). Jos kirjaimellisesti olisi näin, kyseessä olisi ihminen, jonka ei tarvitsisi tehdä enää parannusta mistään. Jos taivaassa ei voi tehdä syntiä, kuinka voisi tehdä syntiä täälläkään, jos olisi jo kokonaan uusi luomus tässä ajassa? Vai olisiko kokonaan uudella luomuksella täällä ajassa vapaa tahto, josta syystä voisi tehdä syntiä huolimatta siitä, että on kokonaan uusi luomus, mutta taivaassa ei vapaata tahtoa enää ole ja siksi siellä ei voi tehdä syntiä? En usko sellaisten uskovien todistuksiin lainkaan, jotka “kehuvat” olevansa kokonaan uusia luomuksia eivätkä missään määrin enää sellaisia “vanhoja” ihmisiä kuin ennen uskoontuloaan.
4 tykkäystä
Oppi, joka edellisistä todistuksista tuli mieleen, on joidenkuiden ajatus siitä, että vanha ihminen on jo totaalisesti kuollut Golgatalla. Se täytyy vain uskoa, ja kas, et ole enää lainkaan vanha ihminen. Siitähän täytyy seurata, että jos huomaat langenneesi, et ole silloin ollut uskomassa siihen, että olet kuollut jo 2000 vuotta sitten. Vähän samanlaista kuin opetus, jonka mukaan jokaiselle uskovalle kuuluu täysi terveys, koska “hän kantoi sairautemme” (Jes. 53:4). Jos et ole terve, et usko siihen (ainakaan kyllin vahvasti) tai et ole tehnyt parannusta.
2 tykkäystä
Oujee. Tässä ortodoksi ja luterilainen soittavat samassa bändissä. Ja jopa samaa biisiä.
Ehkä tiedostamaton on epätarkka sana.
Kysymys taitaa olla siitä mistä dogmaatikot käyttävät sanaa vieras usko. Ja ehkä vieras vanhurskaus.
Se tosiasia että pieni lapsi tai kehitysvammainen tai muistisairas voi “olla uskossa” tai “pysyä uskossa” haastaa sellaisen kristinuskon muodon jossa keskitytään hyvin paljon ihmisen kokemukseen ja tietoon omasta uskostaan.
Koska Jumala on suvereeni ja koska hän on ilmoittanut itsessään sanassaan, ei mikään ole mahdotonta.
Ei tämä uskonkohta ja opetus kumoa tarvetta julistaa tiedostaville ihmisille evankeliumia eikä kehottaa ihmisiä lukemaan Raamattua, käymään kirkossa ja uskomaan ja luottamaan kaikessa Jumalaan. Mutta lopulta usko on järjellemme mahdotonta. Se on ulottuvuus joka on eri kategoriassa kuin tunteet, kokemukset ja älyn lahjat. Silti kaikki nuo liittyvät myös uskonelämään.
Jos tästä voisi piirtää kuvan, se voisi auttaa.
“Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.”
Kasteessakaan ei aina anneta uskoa mutta annetaan aina Pyhä Henki joka vaikuttaa uskon.
D
4 tykkäystä
Uudestisyntyminen kasteessa on kuitenkin luterilainen oppi, eikö niin? Siinähän vedotaan Raamattuun, Tiit. Jne
Tiedän että ort ja lut eivät täysin samoin opeta sakramenteista mutta on mieltä lämmittävää lukea Krisin viesti.
Edit.
Uudesti voi syntyä luterilaisten mukaan myös uskoon tullessaan aikuisena. Siitä lienee hiukan eri käsityksiä millä termeillä näitä nimitetään. Joka tapauksessa ymmärtääkseni uudestisyntymistä ei rajata meillä pelkästään aikuisena kääntymiseen.
En väitä vastaan, mutta uudestisyntyminen on käsitteellisesti haastava termi. Jos sen ottaa vain kirjaimellisesti sen kummemmin miettimättä, niin ok. Mutta termin ontologinen sisältö on haastava.
D
3 tykkäystä
Ehdotan bändin nimeksi Uudestisyntyneet.
Kyselen katolisilta basistia.
1 tykkäys