Ei ihminen uskon kautta vahurskautettuna ole mikään Jekyl ja Hyde, kaksi eri persoonaa. Ihmisellä on yhdessä persoonassa kaksi luontoa vanha ja uusi tappelemassa toisiaan vastaan. Tämän voi havaita kokemuksestakin. Näin ymmärrän!
Missä olen niin väittänyt?
En ole sanonut edellisessä viestissäni, että olisi kaksi eri persoonaa. Kun kirjoitin, että kristityssä on samanaikaisesti uusi ja vanha luonto, niin tarkoitan sitä, että jos kristitty esim. yhden päivän aikana tekee hyviä tekoja mutta myös pahoja, niin synnin tekeminen ei tee tyhjäksi sitä, että hän on samana päivänä tehnyt vanhurskaita tekoja, eikä sitä, että hän on tehnyt vanhurskautta, tee tyhjäksi synnin tekeminen. (Lutherin mukaan kristitty tekee kaikissa hyvissä teoissaankin syntiä, joten Lutherin mukaan pitää myös paikkansa, että sarksin olemassaolo ja vaikutus ei tee tyhjäksi uuden luomuksen samanaikaista olemassaoloa ja vaikutusta.) Kristitty ei pyydä anteeksi vanhurskaita tekojaan siksi, että silloinkin hänen sarksinsa on ollut olemassa olevaa todellisuutta (epäaktiivisena). Väitän siis vastoin sinua, että kristitty on vanhurskas MYÖS muutoin kuin uskon kautta anteeksiantamukseen, vaikka kristittyyn tehtyä vanhurskautta ei olisi, jos ei olisi uskoa/uudestisyntymistä.
Eikö ihminen, jonka synnit on pyyhitty pois ole vanhurskas uskon kautta siis kokonaisena persoonana? En ymmärrä miten tästä voidaan repiä erilleen uusi luonto ja puhua sen vanhurskaudesta? Vasta kuolemassa vanha luonto katoaa ja niin ihminen on reaalisesti vanhurskas ja niin kuin näytät painottavan tehty vanhurskaaksi, jolloin usko ei enää tarvita.
Ja tuosta tekemisestä kirjoittaa Jukka Thuren seuraavasti:
Tästä uskovaisesta on jo sanottu, että hän ei ole kerännyt ansioita tekemällä lain vaatimia tekoja. Mutta nyt hänestä sanotaan enemmän. Koska kyse on juuri hänen vanhurskaaksi tulemi-sestaan, täytynee Jumalaa tarkoittavan ilmauksen ton dikaiounta ton asebe “hän joka vanhurskauttaa epähurskaan/jumalattoman” sisältää myös se ajatus, että tuo nyttemmin Jumalaan uskova ihminen on siihen asti ollut asebes ‘jumalaton’. Hänet vanhurskauttaessaan Jumala on todella myös tehnyt hänet erilaiseksi kuin hän oli aikaisemmin: lupauksellaan Jumala on jumalattomassa synnyttänyt uskon. Sen jumalattomaan ihmiseen itse luomansa uskon Jumala sitten lukee jumalattomasta uskovaksi tulleelle vanhurskaudeksi.
Jukka Thuren
Sen, että kristitty pyytää anteeksi pahoja tekojaan kristittynä (siis repimättä siinä tunnustusaktissa uutta luomustaan pois) voin allekirjoittaa raamatullisena näkemyksenä.
Sitä en voi allekirjoittaa raamatullisena näkemyksenä, jos annat Lutherin tavoin ymmärtää, että kristitty tekee joka hetki syntiä koko maanpäällisen elämän ajan, koska Lutherin mukaan kristitty tekee syntiä kaikissa hyvissä teoissaankin. Miten Luther muuten määrittelisi teon siinä yhteydessä? Se on varmaan jokin väärä asenne tai syntinen osamotiivi ? Miten voisi UT:n mukaan rakastaa puhtaasta sydämestä ja samanaikaisesti tehdä syntiä? Mielestäni se on käsittämätöntä. “Puhdistakaa sielunne totuuden kuuliaisuudessa vilpittömään veljenrakkauteen ja rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä.” (1 Piet. 1:22) Luther ei vaikuta uskottavalta UT:n valossa.
Mielestäni UT:n valossa kristityn ei tarvitse pyytää hyviä tekojaan anteeksi. Kristitty on nähdäkseni UT:n valossa yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas itsessään (kun tarkastellaan lihallista luontoa, joka on piintyneenä kristittyyn = kristitty syntisen luonnon omaavana, ja kun tarkastellaan uutta luontoa, joka on myös kristityssä itsessään “asuvaa” todellisuutta = synnitön luonto, kainee ktisis), mutta ei joka hetki epävanhurskas teoissaan. Aika pessimistinen näkemys on ajatella, että kristitty tekee aina vain syntiä.
Kuka näin on sanonut? Lutherhan sanoi, että hurskas ihminen tekee kaikissa hyvissä teoissaanin syntiä, ei siis niin, että kaikki hänen hyvät tekonsakin ovat syntiä, vaan että niihin sisältyy syntiä. Ja koska niihin sisältyy lihan takia syntiä me tarvitsemme anteeksiantamusta, joka meillä on uskon kautta.
No siinähän hän sanoo, että kristitty tekee aina syntiä hyvissä teoissaan, siis aina syntiä (ei siis aina vain, kuten epähuomiossa kirjoitin edellisessä viestissäni), ja tekijä on kristitty. Silloin kun kristitty tekee vain syntiä, hän tekee syntiä, ja silloin kun kristitty tekee hyvien tekojen yhteydessä koko ajan syntiä, hän tekee syntiä. Ei ole siis käsittääkseni hetkeäkään, jolloin kristitty ei tekisi syntiä Lutherin mukaan. Se, että kristitty Lutherin mukaan tekee hyvää, nähdäkseni saastuu sillä Jumalan kasvojen edessä, että kristitty Lutherin mukaan samanaikaisesti tekee syntiä. Jos ei saastuisi, niin hyviin tekoihin liittyen ei tarvitsisi pyytää lainkaan anteeksi?
Jos vanhan luonnon sydän sinussa on “petollinen ylitse kaiken ja pahanilkinen” (Jer. 17:9) ja uuden luonnon sydän puolestaan “vilpitön” ja"puhdas" (1 Piet. 1:22), ja tästä johtuen rakkautesi veljiisi on yhtä aikaa vilpitöntä tai puhdasta ja petollista tai pahanilkistä, niin silloin tulee mieleen Jaakobin kirjeen kohta: “Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä?” (Jaak. 3:11) Kristitty on nähdäkseni teologiasi mukaan sekoittunut lähde. Olenko väärässä? Jos kyse on sekoittuneesta lähteestä, kuinka ne voisivat taistella toisiaan vastaan, kun ovat siis jo sekoittuneet toisiinsa? Jos kristitty hyvää tehdessään tekee syntiä eikä koe kuitenkaan kahden luonnon taistelua hyvää tehdessään (tai edes huomaa syntiään aina hyvää tehdessään), niin silloin on nähdäkseni ajatus sekoittuneesta lähteestä selkeyttävä. Tai sitten ei.
Kristitty on samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen simul iustus et peccator. Hänelle ei kuitenkaan lueta hänen syntiään, koska hän saa syntinsä anteeksi, eli on uskosta vanhurskas ja kerran kuolemansa jälkeen ei enää uskoakaan tarvita, kuten aiemmin kirjoitin, sillä silloin synnin ja kuoleman ruumis on jäänyt taa. Sinulla tuntuu koko ajan jäävän usko taka-alalle.
:
Jukka Thuren muotoilee hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi tämän asian:
Jos ei Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus olisi vanhurskauttanut kaikkia ihmisiä, ei evankeliumin sana olisi totta eikä sillä olisi voimaa luoda kehenkään vanhurskauttavaa uskoa. Jos meidän uskomme siihen, että Jumala on herättänyt kaikkien meidän syntimme taakakseen ottaneen Jeesuksen kuolleista, olisi meidän ihmisten kuvitelma, ei sen uskon synnyttänyt evankeliumikaan voisi olla Jumalan uutta luovaa ja aitoa uskoa herättävää sanaa. Se Jumala, joka herätti Jeesuksen kuolleista, ja se Jumala, joka loi uskon sydämiimme, on yksi ja sama. Hän on juuri yhtä kykenevä luomaan uutta elämää meissä kuin Jeesuksessa. Yleinen vanhurskauttaminen Jeesuksen kertakaikkisessa ylösnousemuksessa on itse kullekin henkilökohtaisesti luettavan uskonvanhurskauden edellytys ja syy. Oikeastaan kyse on samasta asiasta, vaikkei apostoli sitä tässä sano: syntisen vanhurskauttamisessa luetaan uskovalle kuuluvaksi se vanhurskaus, joka kuolleista herättämällä julistettiin Jeesukselle ja hänen edustamalleen ihmiskunnalle kuuluvaksi.
Jukka Thuren, Room. kirje 4:25 selitystä.
Olen yrittänyt koettaa kirjoittaa niin kauan kuin jaksan sinun kanssasi ja katsoa tuleeko tähän milloinkaan päätepistettä, mutta nyt loppuu puhti. Olet perinyt voiton tässä kirjoittelumaratonissa! 
Kun Pyhä Henki tulee asumaan sydämeen, niin silloin sydämessä kumpuaa elämänlähde iankaikkiseen elämään. Se kumpuava lähde on ristiinnaulittu Kristus.
Hän antaa uuden sydämen. Uusisyntyminen tapahtuu sydämessä. Se ei ole lihan saastan poistamista, riisumista, vaan ihmisen sydämessä tapahtuva muutos, uskon kautta Kristukseen.
1 tykkäys
Oletan Lutherin ajatuksen, jonka mukaan kristitty tekee hyvissä teoissaankin syntiä, olevan kristillisen ajatuksen. Otan mietintään seuraavan VT:n kohdan: “Kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe.” (Ps. 19:13) Jos kristitty ei hyviä tekojaan tehdessään ainakaan kaikkia syntejään varmuudella havaitse ja jos on oletettava vanhan ja uuden luonnon välinen sota kristityssä (Gal. 5:17), niin mielestäni ajatus sekoittuneesta lähteestä on uskottava tai havainnollinen. Jos vanha ja uusi luonto eivät olisi sekoittuneet jossain määrin keskenään, vaan olisivat selvästi erillään, niin kristitty aina varmuudella nähdäkseni tietoisuudessaan havaitsisi kaikki syntinsä, eikä voisi siksi ajatella vilpittömästi tekevänsä vain hyvää, vaikka tiedostamattaan todellisuudessa tekee myös samalla syntiä.
P.S. Sen sodan havaitseminen selvine rajalinjoineen tietoisuudessa on siis tässä näkemyksessäni ajoittain hyvin hankalaa, kun voi vilpittömästi ajatella tekevänsä vain hyvää, vaikka samalla todellisuudessa tekee myös pahaa. Ihminen on siis tiedostamattaan vihollisensa puolella, vaikka kuvittelee olevansa vain hyvän puolella.
Ihmisen vajavuus johtuu yksinomaan synnin saastasta, ettei ihmisellä minkäänlaista tahtoa, kaipuuta Jumalan puoleen. Tämän Raamattu tuo julki syntiinlankeemuksessa, kun käärme petti ensin Eevan ja Eeva petti Aadamin. Ei ihminen ole vapaa lankeemuksista,
eikä ihminen tunne täysin syntiturmellustansa synnin tähden, koska ei tunne täysin Jumalan tahtoa. Kaikki on vajavaista synnin tähden.
Hyvissä teoissakin ihminen on synnin tähden vajavainen ja juuri sen tähden kristitty tekee syntiä hyvissä teoissakin.
Vanhurskas on Jumalan armo lapsi uskon kautta.
Kristus sydäntemme voittaja, kuoleman voittaja kristitylle. Ajattelisin, ettei totuus ja valhe voi olla toisiinsa sekoittuneena, pelastuksen asioissa. Eihän lähde, Kristus ole muuta kuin armoa, totuutta täynnä. Me ihmiset olemme vajaiset, mutta Kristuksessa uskon kautta olemme tulleet osalliseksi hänen täyteydestä.
Rovasti Peltolan näkemys on linjassa Thurenin, sinun ja luterilaisuuden kanssa. Peltolan selitystä Galatalaiskirjeen jakeeseen 2:17 (“Mutta jos meidätkin, jotka tahdomme tulla vanhurskaiksi Kristuksessa, havaitaan syntisiksi, onko Kristus siis synnin palveluksessa? Ei toki!”) liittyen:
“Vaikka kuinka olemme Kristukseen uskoen tahtoneet tulla Jumalan edessä vanhurskaiksi, nuhteettomiksi, niin todellisuudessa sekä itse että toiset ihmiset havaitsevat meidät vielä syntisiksi (hamartoloi). Synti asuu ja vaikuttaa edelleenkin Kristukseen uskovissa. Vanhurskauttamisessa syntiä ei olekaan juurineen kitketty meistä pois. Emme ole muuttuneet havaittavalla tavalla vanhurskaaksi. Vaikka olenkin vanhurskautettu, ”en minä silti ole vanhurskautettu” (1 Kor 4:4, KR38). Olemme vanhurskautettuja toivossa (in spe), meidät on vasta luettu vanhurskaaksi, mutta emme ole vanhurskautettuja todellisuudessa (in re), mutta meitä ei ole vielä tehty eikä muutettu vanhurskaaksi.”
Minun järkeni pitää kyllä ajatusta, jonka mukaan kristitty on vanhurskas ja syntinen läpi elämänsä, uusitestamentillisena. On varmaan sielunhoidollista, jos kristitty jumputtaa kalloonsa sen kristillisen totuuden, että hän on hamaan tappiinsa syntinen, koska silloin rohkeutta ei menetetä, vaikka synti havaitaan ja se uudelleen kietoo.
2 tykkäystä
No tämä oli jo minunkin mielestäni oikein. Sen tähdenhän minä eilenkin tunnustin messussa syntini ja vielä nukkumaan mennessäni pyysin niitä anteeksi Isä Meidän rukouksessa. En mitenkään voisi mennä Jumalani eteen omien tekojeni varassa, vaikka ne kuinka ulkonaisesti kiiltelisivät.
1 tykkäys
Kristityssä vaikuttaa perisynti luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan, niin kuin varmasti tiedät. Lainaus Schmalkaldenin uskonkohdista:
“Perisynti on niin äärettömän syvä ja vaikea luonnossamme oleva turmelus, ettei mikään järki pysty sitä tuntemaan; se täytyy uskoa Raamatun ilmoituksen perusteella: Ps. 51:7; Rooom. 5:12ss; 2. Moos. 33:20; 1. Moos. 3:6ss.”
Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. 1948, 255
Jos mikään järki ei pysty sitä tuntemaan, niin ei myöskään kristityn järki. Perisynti ei ole näkyvää syntiä toisin kuin tekosynnit. Perisynti on kuitenkin vaikuttavana tekijänä ihmisen havaitsemissa tai tiedostamissa synneissä. Jos tai kun syntiä on myös motiivitasolla Jumalan arvostelussa (ei siis vain ihmisen tiedostamalla ajatus- ja tekosynnin alueella), ja synnillinen käyttäytymiseen vaikuttava (osa)motiivi on tiedostamattomalla perisynnin hallitsemalla alueella (perisynti on juuri, josta tekosynnit kumpuavat), niin ei ihme, jos kristitty ei esim. hyvää tehdessäänkään aina tiedosta syntiään (Ps. 19:13).
1 tykkäys
Sitä samaa yritin sanoa kirjoituksessani mitä tunnustuskirjat, kuinka syvä syntiturmelus, ettei ihminen ymmärrä.
1 tykkäys
Nähdäkseni tuossa kohdassa viitataan lähinnä siihen, mitä suustamme päästämme. Ehkä sen voi silti tulkita laajemminkin eli tekojen tasolle. Mutta tämä kuitenkin tuli mieleeni:
“Ei saastuta ihmistä se, mikä menee suusta sisään; vaan mikä suusta käy ulos, se saastuttaa ihmisen.” (Matt 15:11)
“Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.” (Mark 7:23)
Eikä tässäkään kohdassa saa tehdä seurauksesta pääasiaa, eli Jesajan kirjan mukaan saha ei heiluttele käyttäjäänsä vaan käyttäjä sahaa. Eli usko vaikuttaa tekoja, ei teot uskoa.
1 tykkäys
Miten määrittelisitte tarkalleen ottaen sen uskon, joka tuottaa tekoja?
Tässä raamatunkohdassa usko linkitetään tekoihin ja siinä on mukana rakkaus: “Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko.” (Gal. 5:6)
En näkisi, että kaikki usko on toimivaa uskoa. Esim. usko syntien anteeksiantamukseen on vain yksilön ja Jumalan välinen asia, eikä se mielestäni ole sama asia kuin rakkauden kautta vaikuttava usko, joka liittyy lähimmäisten palvelemiseen rakkaudessa.
Onko usko esim. tässä teidän mielestänne rakkauden kautta vaikuttavaa uskoa? “Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1) Uskon ymmärrän lähinnä turvautumiseksi, en rakkaudessa toimivaksi uskoksi, paitsi kohdassa Gal. 5:6.
Seuraavassa raamatunkohdassa ei mielestäni anneta ainakaan täysin selkeästi ymmärtää, että vain ja ainoastaan uskolla tai uskon välityksellä osoitetaan tai aikaan saadaan avuja. Jos siis oletamme, että kaikkialla UT:ssa on käsitys, että kaikki hyvät teot virtaavat kristityn elämässä absoluuttisesti yksin uskosta, niin en ymmärrä, miksi asiaa ei ilmaista alla näkyvässä kohdassa selkeästi. Miksi käytetään verbiä “pyrkiä”, jos usko vaikuttaa spontaanisti eikä sitä tarvitse “repäistä” liikkeelle?
“Pyrkikää juuri sentähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne avuja, avuissa ymmärtäväisyyttä, ymmärtäväisyydessä itsenne hillitsemistä, itsenne hillitsemisessä kärsivällisyyttä, kärsivällisyydessä jumalisuutta, jumalisuudessa veljellistä rakkautta, veljellisessä rakkaudessa yhteistä rakkautta. Sillä jos teillä on nämä ja ne yhä enenevät, niin ne eivät salli teidän olla toimettomia eikä hedelmättömiä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa.” (2 Piet. 1:5-8)
No minä jo kuvittelin, että tässä päästiin loppuun? Ei olis enää pitänyt möläyttää tänään mitään, mutta möläytetty mikä möläytetty. No täytyy siis jatkaa ja turvautua taas Lutheriin.
Gal. 5:6. Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko. (5:6; KR-38: “… rakkauden kautta vaikuttava usko”
Paavali ei tässä kuvaa uskoa jonkinmoiseksi muodottomaksi raaka-aineeksi, kaaokseksi, jolle täytyy ensin antaa muoto, jotta se todella olisi jotakin ja jotta siitä olisi johonkin. Vaikuttaminen on hänen mukaansa uskon asia, ei rakkauden. Ei hänen mielessään ole epämääräinen, muodoton ominaisuus, vaan hänelle usko on tehokkaasti toimiva olio, ikään kuin substanssi (forma substantialis). Eihän hän sano: rakkaus on tehokas, vaan: usko on tehokas; ei: rakkaus vaikuttaa, vaan: usko vaikuttaa. Kuka ei tietäisi, että vasaran voima, liike ja toiminta ei ole lähtöisin siitä itsestään vaan sepästä, joka on varsinainen vaikuttaja? Kukapa sanoisi: kirves antaa puusepälle halkaisevan voiman ja liikkeen? tai: laiva antaa purjehdittaessa liikkeen ja voiman purjehtijalle?
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY 2003, s. 536.