Käytin viestissäni monikkomuotoa te, eli en suunnannut viestiä “vastausvaatimuksin” sinulle yksin (tai laisinkaan), joten sinun ei olisi tarvinnut vastata. Kiitos kun kuitenkin vastasit yhteen kohtaan viestiäni. Se on sopusoinnussa sen kanssa mitä siinä yhdessä kohtaa viestiäni sanoin. Tuo Lutherin ajatus on tuttu.
1 tykkäys
Ok! Kiitos vastauksestasi! Nyt minä menen saunomaan yleiseen saunaan ja puhumaan muutamaa pykälää kevyemmistä asioista. Sieltä ei löydy ketään jonka kanssa voisi edes pinnallisesti keskustella hengellisistä asioista.
2 tykkäystä
Alla näkyvässä laatikossa lainaukset Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta ja Schmalkaldenin uskonkohdista.
“Jaakob täydellä syyllä kieltää sen, että meidät vanhurskautettaisiin sellaisella uskolla, jolta puuttuvat teot.”
“Usko on väärä, ei oikea, ellei sen seurauksena ole hyviä tekoja.”
Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. 1948, 101, 267
Kuinka yksikään kristitty, joka tähän opetukseen uskoo, ei voisi olla joutumatta epäilykseen oman uskon oikeanlaisuudesta? Mitä jos näkee hedelmiä, mutta ajattelee, että on tuottanut ne pelkomotiivista tai siitä tiedostamattomasta motiivista käsin, ettei tarvitsisi ajatella olevansa väärässä (hedelmiä tuottamattomassa) uskossa? Voiko varmistua siitä, etteivät omat teot ole kummunneet ei-uskosta? Miten siis kristittynä varmistua siitä, että omat hyvät teot ovat oikean uskon hedelmiä eivätkä väärästä lähteestä kummunneita? Minkä verran on nähtävä hyviä tekoja elämässään, että tietää uskonsa olevan aitoa kristillistä uskoa?
Vanhurskauttava usko ei tiedä mitään teoista, kun usko pitäytyy lupauksiin, mutta heti kun on kysymys hyvistä teoista, seuraa uskosta teot. Yksin usko Kristukseen ei ole kuollutta uskoa, vaikka usko ei tiedä teoista, vaan hyvien tekojen kohde on lähimmäinen. Eikä saata autuaaksi tehdä teot.
Mutta, jos sekoitetaan tekoja armo lupauksiin eli evankeliumiin, lakkaa usko ja sen seurauksena hyvät teot.
1 tykkäys
Onko pahojen tekojen tekemättä jättäminen mielestänne hyvän tekemistä?
Se ei ole parannusta, vaan synnin karttamista.
Minua oikeasta uskosta vakuuttaa ainakin se seikka, että olen kiinnostunut, jopa sairaalloisen kiinnostunut dogmatiikasta ja olen kyllä sisäisesti tietoinen, että minua viedään oikeaan suuntaan, ei humauksena hetkessä, mutta kuitenkin koko ajan. Enkä usko, että teidän muidenkaan pyöriminen jatkuvasti näiden kysymysten ympärillä on lähtöisin inhimillisestä psyykestä. Ja toki tietenkin joku hyvä tekokin siitä vakuuttaa silloin kun tiedän, etten epäuskoisena olisi siihen kyennyt. Puhun siis Pyhän Hengen vaikutuksesta.
Kun havaitset omat hyvät tekosi, niin erotatko ne selvästi ei-kristityn samankaltaisista (ei uskonnollisista motiiveista kummunneista) teoista ja olet varma, että motiivi teillä on eri?
Jos ihminen ennen kristityksi tuloaan on lähimmäisiä palveleva ja uskoon tultuaan on samankaltaisella tavalla lähimmäisiään palveleva, niin huomaako hän tietoisuudessaan selkeästi eron entisten tekojensa, jotka eivät kummunneet kristillisestä uskosta, ja niiden aivan samankaltaisilta vaikuttavien tekojen välillä, jotka kumpuavat (oletetusti) rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta (Gal. 5:6)? Jos eroa ei havaitse tietoisuudessaan, niin hän on ehkä harhassa ajatellessaan motiivin kuitenkin olevan uskosta (riippumatta siis siitä, että hän ei itse havaitse eroa), ja silloin kristilliset hyvät teot ovat aivan toisenlaisia kuin ei-kristittyjen lähimmäisiä palvelevat teot. Pitäisikö kristityn huolestua, jos hänen hyvät tekonsa eivät tietoisuudessaan selkeästi eroa niistä teoista, joita hän teki ei-kristittynä?
1 tykkäys
Ensiksi täytyy katsoa, mitä oikeat hyvät teot ovat, jotka seuraavat uskoa. Oikeat hyvät teot ovat sellaisia tekoja, joita Jumala on sanassaan määrännyt ja käskenyt, eivät sellaisia, joita ihminen on itse keksinyt (esim. Matt. 15:1–10). Jumala itse kertoo meille, mikä on hänen silmissään hyvää (katso Mark. 14:3–9). Jumalan edessä vain ne teot ovat hyviä, jotka tehdään Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi (1. Kor. 10:31; 1. Piet. 4:10). Jumalan käsky ja tahto siis määräävät, mikä on hyvä teko ja mikä ei. Luther kirjoittaa: ”Kymmenen käskyn ulkopuolella ei mikään teko eikä asiantila voi olla hyvä eikä Jumalalle otollinen, oli se sitten maailman mielestä miten suuri ja erinomainen tahansa” (IK I, 311). Kaikki muu on itsevalittua jumalanpalvelusta ja tapahtuu lihan tyydyttämiseksi. Maailma ylistää tätä, mutta ei Jumala.
Luonnollinen ihminen ei voi edes tehdä hyviä tekoja, koska hänellä ei ole uskoa eikä Pyhää Henkeä. Kuinka huono puu voisi tehdä hyvää hedelmää (Matt. 7:18)? Tästä syystä oikeiden hyvien tekojen edellytys on usko, koska uskolla otetaan vastaan Pyhä Henki, joka uudistaa sydämen niin, että ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Ihmisen on siis ensin päästävä uskon kautta sovintoon Jumalan kanssa, jotta voisi tehdä hyviä tekoja. Tästä syystä on mahdotonta, että hyvät teot edeltäisivät uskoa.
Luonnollisesta ihmisestä Augsburgin tunnustuksessa opetetaan, että ilman Pyhää Henkeä ihmisen voimat ovat ensinnäkin ”täynnä jumalattomia mielenliikkeitä” (CA XX, 31). Toiseksi sanotaan, että luonnollisen ihmisen voimat ovat ”liian heikkoja saamaan aikaan Jumalan edessä kelpaavia tekoja” (CA XX, 31). Kolmanneksi sanotaan, että ilman Pyhää Henkeä ihminen on ”Perkeleen vallassa, joka kiihottaa ihmiset kaikenlaisiin synteihin, jumalattomiin mielipiteisiin ja selviin rikoksiin” (CA XX, 32). Luonnollinen ihminen on Lutherin sanoin ”täynnä vihaa, kiivautta, kateutta, siveettömyyttä, ahneutta, laiskuutta, ylpeyttä ja ennen kaikkea epäuskoa” (IK IV, 66). Hän ei tee eikä hänessä ole mitään hyvää. Tästä Augsburgin tunnustus sanoo: ”Niin heikko on ihminen, kun hän elää vailla uskoa ja Pyhää Henkeä ja ohjaa itseään pelkästään ihmisvoimin” (CA XX, 33).
Pyhän Hengen uudistama ihminen sen sijaan tekee hyviä tekoja, koska usko tuottaa hyviä hedelmiä. Sellainen usko, joka ei tuota hyviä tekoja on kuollut (Jaak. 2:26).2 Vanhurskauttamisen ja hyvien tekojen oikea järjestys ilmaistaan Raamatussa selvästi. Efesolaiskirjeen toisessa luvussa jakeissa 8–9 on tiivistelmä vanhurskauttamisopista. Heti seuraavassa jakeessa todetaan, että meitä ei ole vanhurskautettu sitä varten, että voisimme jatkaa synnissä. Raamatun mukaan ”me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10). Hyvät teot ovat uutta kuuliaisuutta, joita tehdään uskon harjoittamiseksi, uskon tunnustamiseksi ja kiitollisuuden osoittamiseksi. Teot siis todistavat uskosta ja sen aitoudesta. Tekoja ei tehdä siksi, että niillä yritettäisiin saada jotakin ansiota Jumalan edessä, vaan siksi, koska se on Jumalan tahto ja koska teot luonnollisesti nousevat uskosta. Hyvät teot eivät ole omaa valintaamme, vaan Jumala on ne ”edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10).
Koska Pyhä Henki on uudistanut uskovan eli uskova on luotu uudestaan ”Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” (Ef. 2:10), hän tekee hyviä tekoja vapaaehtoisesti ja alttiisti, ei pakosta tai laskelmoiden. Hän toimii kuten Lyydia, Filippin vanginvartija, Sakkeus, Dorkas tai Paavali, joiden uskoa seurasivat hyvät teot. Uskova tekee hyviä tekoja halukkaasti Jumalan lapsen tavoin rakkaudesta vanhurskauteen, koska uudestisyntyneenä hänellä on uuden ihmisen puolesta koko Jumalan laki kirjoitettuna sydämessään (Jer. 31:33). Siksi uskova uuden ihmisen puolesta ilolla yhtyy Jumalan lakiin ja haluaa elää sen mukaan. Hyvät teot eivät silloin ole lain tekoja, vaan ne ovat Hengen tekoja eli Hengen hedelmiä. Ne tehdään rakkaudesta Jumalaan, ei käskyn takia, rangaistuksen pelossa tai palkan toivossa.
Voimaa hyviin tekoihin kristitty saa evankeliumista, ei laista. Vain evankeliumi synnyttää uuteen elämään. Raamattu sanoo: ”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19) ja: ”Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme” (1. Joh. 4:11). Evankeliumi synnyttää rakkauden Jumalaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Usko tuo halun tehdä hyviä tekoja. Juuri se rakkaus, jolla Kristus ensin rakasti meitä, on uskovan voimana, eikä se jää toimettomaksi. Laki kyllä ilmoittaa Jumalan tahdon ja vaatii, mutta se ei anna kuuliaisuutta. On erittäin karkeaa lain ja evankeliumin sekoittamista, jos uskovia yritetään lain avulla saada tekemään hyviä tekoja.3 Laki ei saa aikaan hyviä tekoja. Se saa aikaan sellaisia tekoja, jotka eivät ole uskosta. Näitä tekoja Raamattu sanoo synniksi (Room. 7:5; Room. 6:20–21).
Juha Huotarin kirjoituksesta kopioitu
1 tykkäys
Eli siis kristitty, joka ei näe eroa tietoisuudessaan entisten lähimmäisiä palvelleiden tekojen ja kristittynä samankaltaisten lähimmäisiä palvelleiden tekojen välillä ei ole mielestäsi ollenkaan kristitty, kuvittelee vain tulleensa uskoon?
1 tykkäys
Rikkaalla voi teot perustua rikkauteen, että rikas on sen tähden antelias. Hyvän tekijän mainetta maailma kuuluttaa, mutta eivät ole hyviä tekoja. Esim.
En oikein saa kiinni tuosta lainaamastani tekstistä siinä mielessä, että jos teot nousevat uskosta luonnollisesti, niin miksi uskoa pitää harjoittaa? Jos verbi harjoittaa tarkoittaa lainaamassani tekstissä suurin piirtein samaa kuin ihminen harjoittaa lihasta, jolloin se kasvaa, niin silloin on ongelma, koska silloin ihminen vahvistaisi uskoa, eli usko yksin ei olisi kaiken pyhityksen lähde. Jos taas verbi harjoittaa tarkoittaa tekstissä laittaa käytäntöön, niin miksi usko ei laita spontaanisti itseään käytäntöön? Onko niin, että hyviä tekoja ei tarvitse “puristaa”, mutta usko, joka tuottaa hyviä tekoja, ei aina toimi kristityssä spontaanisti eli itsestään, luonnostaan tai pakottamatta?
Pastori Veli Saarikalle “sana ja ylistys” -kokoelmavideolla (kohdasta 20:28 eteenpäin): “Usko ainoastaan ja toimi sen mukaan…Nouse Jeesuksen nimessä sieltä vuoteesta, pane uskosi liikkeelle. Ei usko toimi ennen kuin sinä toimit.” Jos usko siis pyörähtää liikkeelle tai aktivoituu ihmisen toiminnan kautta, niin usko YKSIN ei saa aikaan pyhitystä, vaan ihmisen pitää laittaa ensin usko liikkeelle.
Minua ei Saarikalle vakuuta. Eipä ole luterilainen opiltansa.
Laitoin sen Saarikalle-sitaatin siksi, että se on sen sitaatin tummennetun osan kohdalta sopusoinnussa edellisen viestini kanssa siinä mielessä, että lainaamasi/lainaamani Huotari-tekstin perusteella vaikuttaa siltä, että ette voi pitää kiinni absoluuttisesti yksin uskosta -motiivista. Katso siis edellistä edeltävä viestini ja vastaa siihen.
Uusi kuuliaisuus hyvissä teoissa, uskon harjoittamiseksi. Yritän selkeyttää sanaa uskon harjoittamiseksi. Tulee mieleeni, hyvissä teoissa usko tulee todeksi, lähimmäisen parhaaksi. Eikö tämä ole uskon harjoittamista uudessa kuuliaisuudessa, kiitollisuutta, tunnustamista.
1 tykkäys
Tuo oma sanoituksesi ei nähdäkseni tee tyhjäksi väitettä siitä, että yksin uskosta aiheutuu pyhitys.
“Harjoita itseäsi jumalisuuteen.” (1 Tim. 4:7b, KR 1938)
“Harjoita itseäsi oikeaan uskoon.” (1 Tim. 4:7b, KR 1992)
“Harjoita” kreikaksi gymnadzō, josta tulee sana gymnastiikka = voimistelu.
“Jumalisuus” kreikaksi eusebeia = kunnioitus, hurskaus, jumalanpelko
Jos usko on absoluuttisesti ainoa, josta pyhitys kumpuaa, niin eikö 1 Tim. 4:7b pitäisi tulkita esim. seuraavalla tavalla? Anna uskon yksin sinussa vaikuttaa kaikki, mitä jumalisuuteen tulee. Mutta jos antaminen ei johdu yksin uskosta, niin silloinhan pyhitys ei ole absoluuttisesti yksin uskosta, koska ihmisen täytyy ensin antaa uskon vaikutukselle sijaa tai ikään kuin väistyä uskon vaikuttamisen tieltä. Jos yksin uskon kautta tapahtuva pyhitys on taas absoluuttisen spontaania tai pakottamatonta, niin eihän silloin ole järkeä kehottaa uskomaan tai harjoittamaan uskoa tai pyrkimään osoittamaan kaikella ahkeruudella uskossa avuja (2 Piet. 1:5), koska ne tapahtuisivat luonnostaan, pakottamatta.
1 tykkäys
Olisi hassua jos Jumalan antamaa lahjaa pitäisi vielä treenata, sillä eihän Jumalan antama lahja voi olla epätäydellinen. Kun usko saadaan, ts. uudestisyntyminen tapahtuu niin saammehan toki sillä hetkellä kaikki syntimme anteeksi, niin menneet kuin vielä tulevatkin, olimmepa miten syntisiä tahansa. Sen tähden saan olla täysin huoleton tämän asian suhteen, koska hyvät tekoni koskevat vain yhteiskunnallista vanhurskautta, eivät vanhurskautta Jumalan edessä. Jos siis teen jonkin teon olipa se kuinka hyvä tai huono tahansa, tai hyvä teko johon sisältyy syntiä tai päivastoin, niin saanhan ne uskovana anteeksi, joten olen Jumalan edessä vanhurskas. Tuo Pietarin kirjehän juuri kehottaa meitä uskossa, siis ollessamme uskovina, osoittamaan avuja so. toteuttamaan yhteiskunnallista vanhurskautta, ei treenaaman uskoa, jota emme voi treenata.
Ja anteeksi, että taas kommentoin, mutta en voinut vaietakaan? 
Usko yksin on luterilaisen käsityksen mukaan ainoa pyhityksen aikaansaaja, ja pyhitykseen kuuluu myös yhteiskunnassa toteutuvat kristityn hyvät teot. Siitä teologiasta käsin kohdan 2 Piet. 1:5 voisi kääntää mielestäni selkokielelle seuraavasti:
Antakaa yksin uskon vaikuttaa teissä kaikki hyvät teot lähimmäisillenne. Ymmärtäkää, ettei niiden toteutuminen ole teidän omasta pyrkimyksestänne kiinni siinä mielessä, että se olisi osittain Jumalan teissä vaikuttamasta pyrkimyksestä riippumatonta toimintaa, koska Jumala vaikuttaa teissä aivan kaiken pyrkimisen. Ymmärtäkää myös se, että antaessanne yksin uskon vaikuttaa teissä kaikki hyvät teot, itse antaminenkin on Jumalan teko teissä, ei siis ainoastaan rakkauden kautta vaikuttava usko. (Jumala näet paradoksaalisesti kehottamalla antamaan saa aikaan antamista, vaikka voisi kuvitella, ettei Jumalan tarvitse kehottaa ihmistä sellaiseen, minkä Hän itse vaikuttaa ihmisessä.)
Näin siis mielestäni 2 Piet. 1:5 (“Pyrkikää juuri sentähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne avuja.”) luterilaisesti tulkittuna tai selitettynä.
Minusta tulkintasi luterilaisuudesta hiukan ontuu. Ei siinä puhuta suoraan uskon vaikuttavan hyviä tekoja vaan pyhityksessä toisin kuin vanhurskauttamisessa puhutaan ns. passiivisesta synergiasta.
Pyhityksen vaikuttava syy
Jumala aikaansaa pyhityksen äärettömällä voimallaan (1. Tess. 5:23 - 24; Ef. 2:10), mutta hän tekee sen siten, että kristitty uuden ihmisensä puolesta on siinä myötävaikuttamassa. Uskon syntyessä eli kääntymyksessä ihminen on vain Jumalan vaikutuksen kohteena olematta omalta osaltaan siinä mukana (pure passive se habet), mutta pyhityksessä hän toimii myötävaikuttavana (active se habet sive cooperatur).
Tämä myötävaikutus pyhityksessä on kuitenkin käsitettävä oikein. Se ei tapahdu siten, että Jumalan ja uuden ihmisen vaikutus olisivat toisiinsa rinnastetut (»niinkuin hevospari yhdessä vetää vaunuja», Yksim. Ohje, M. 604, 66; suom. 485), vaan siten, että uuden ihmisen vaikutus on täydellisesti ja aina Jumalan vaikutukselle alistettu ja siis tapahtuu aina dependenter a Deo (Jumalasta riippuvasti) (Yksim. Ohje, M. 604, 65; suom. 485).
Aloite ei yksityisissä henkisissä toiminnoissakaan eikä myöskään yksityisissä hyvissä teoissa ole lähtöisin uudesta ihmisestä, vaan Pyhästä Hengestä, kuten Raamattu selvästi meille ilmaisee sanoessaan kristityn jokaista hyvää ajatusta Jumalan alkuunpanemaksi (2. Kor. 3:5; Fil. 2:13).
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 384.