En ole huomannut Okan koskaan painottavan tekoja uskon saamiseksi. Uskova tekee uskovan elämänvalintoja. Hänellä on jo usko, ei hän tee tekojaan uskoa saadakseen vaan uskoaan ilmentääkseen. Ei uskova elä kuin pakana.
Totta, mutta on uskovaisia, jotka kompuroivat näiden kysymysten kanssa, ja pahimmillaan julkeavat olla muiden kurkussa ankarine vaatimuksineen. Painottaessaan vääriä asioita he riistävät uskovilta pelastuksen ilon.
“Käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät.” (1.Tim 1:5-7)
Itse haluan olla ilosanoman asialla:
“Ei niin, että tahdomme vallita teidän uskoanne, vaan me yhdessä autamme teitä teidän iloonne.” (2.Kor 1:24)
Nämä ovat äärimmäisen tärkeitä prinsiippejä kaikessa opetuksessa:
“Me palvelemme Jumalaa Hengen uudessa tilassa emmekä kirjaimen vanhassa.” (Room 7:6)
“[Jumala] on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” (2.Kor 3:6)
2 tykkäystä
Ei kai missään nykyisessä seurakunnassa mene ihan täydellisesti tuo iloon auttaminen.
Kysymys kuuluukin eikö kristityn tule ymmärtää myös opettajiensa vajavaisuuksia ja silti pysyä lujana omassa rukouksessaan ja tehtävässään yhteisön jäsenenä.
Joskus rivijäsen on ‘valaistuneempi’ kuin opettaja ja jos todella on ilossa, osaa suhtautua niihin jotka eivät ihan ole.
Kuitenkin, hankala kysymys on, milloin ei enää tule vain rukoilla vajavaisuuksien pois kasvamisen puolesta vaan sanoa jotain tai jopa äänestää jaloillaan. Nykyisen kokemukseni valossa touhun on mahdollista seurakunnassakin mennä sellaiseksi että on lähdettävä jos peliä ei vihelletä poikki, oman henkisen terveytensä vuoksi. Se että itselle tekee hyvää lähteä ei tarkoita sitä etteikö jäävillä olisi vielä mahdollista kasvaa ja rakentua.
8 viestiä yhdistettiin ketjuun: Agoran Off-topic keskustelut
Ei se ole “totta-kai”, kun Jeesus pyytää uskovia, Pyhästä Hengestä syntyneitä, vt. Joh.20:22. Kaikki Pyhästä Hengestä syntyneet ovat ensin vedestä, veden kautta syntyneitä, eli ovat syntyneet tähän maailmaan, vt Joh. 3:5 ja 6.
Siis tuo “pyytää uskovia” tarkoittaa, että Jeesus pyytää, etteivät he lähtisi Jerusalemista ennenkuin saavat luvatun Pyhän Hengen kasteen.
Pyhän Hengen kaste, Voima korkeudesta, ei ole uskoontulo, vaan Voima jo uskoon tulleille, niille, jotka ovat syntyneet Pyhästä Hengestä.
Luterilainen näkemys: Kaikilla jotka uskovat, on Pyhä Henki. Ei voi uskoa omasta voimastaan vaan Henki sen uskon luo. Erillisen Hengen kasteen oppi saa tukea jostain Raamatun kohdasta mutta ei ole kokonaiskuvassa uskottava.
Miten katolinen ja ortodoksinen oppi sanovat? Kertokaa viisaammat.
Uskoontulo ole tapahtunut Pyhän Hengen vaikutuksesta, niille, jotka sen ovat halunneet. Tällöin ihmiseen on Jumala laittanut Pyhän Hengen sinetin.
Tämä 9x:n toisesta ketjusta otettu viesti joka käsittelee synnin tekemistä ja uskosta luopumista, onkin muuten hyvä teksti lähestyä uskon ja tekojen suhteen käsittämistä.
Vielä muistin virkistämiseksi tuo Heprealaiskirjeen kohta tähän.
Hepr 10:26-31: “Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä, vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat. Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman: kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä! Sillä me tunnemme hänet, joka on sanonut: “Minun on kosto, minä olen maksava”; ja vielä: “Herra on tuomitseva kansansa”. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.”
Tätähän nimenomaan tarkoitetaan kun jo uskossa olevaa, uskon lahjana saanutta, toiset kristityt ojentavat jos hän alkaa julkisesti tehdä syntiä.
Ei se tarkoita sitä että hänen pitäisi oikeilla teoilla ansaita uskossa pysyminen vaan että tietyt teot ovat merkki siitä että sisäisestä uskosta tehdään luopumusta.
Tähän toisten ojentamiseenhan apostoli kehottaa ja nimenomaan muistuttaa että siinä pelastetaan veli Kristuksessa kuolemalta. (Gal. 6 ja Jaak. 5)
Oikeastaan kai on kysymys siitä, että joku alkaa elää synnissä, ei pelkästään jonkin yksittäisen synnin tekemisestä ja siksi luopuu seurakuntayhteydestä. Tuo sana “tahallaan” onkin käännetty joissain muissa käännöksissä mielestäni paremmin sanoilla "julkeasti, “uhmakkaasti.”
Onhan niin, että jopa me uskovat lankeamme ehkä useinkin erilaisiin synteihin, joita nyt on tahditonta tässä luetella, mutta me nousemme taas niistä takaisin Jumalan sanan avulla, sillä sana on puhdas, totuus itsessään. Tallaisissa tapauksissa oikea Jumalan sanaan pitäytyvä seurakunta on suureksi avuksi kun se johtaa langenneen etsimään armoa syntien anteeksiantamuksesta Kristuksen tähden eikä ohjaa etsimään apua taakoittamalla lailla. Siksi tällaisen seurakunnan yhteydessä pysyminen on tärkeää ja sen jättäminen helposti kohtalokasta kun yhteys apuun katkeaa. Olihan tuolloin noissa seurakunnissa vielä oikea opetus hengellisistä asioista aika kohdillaan, eikä niin kuin nykyisin kun on enemmän tai vähemmän kaikenlaista opetusta.
Itsekin koen tärkeänä käydä seurakuntani Messuissa säännöllisesti, koska saan sieltä uskolleni vahvistusta sanasta ja syntieni anteeksiantamuksen vakuutuksen ehtoollisen sakramentissa.
2 tykkäystä
Syntiturmeluksen syvyys ilmaistaan Raamatun kohdissa, joissa sanotaan;
Room 3:10-12: "niinkuin kirjoitettu on: “Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.”
Synnin kiehtovuus on siiinä, että se sokaisee ihmisen, niin ettei ihminen pidä syntiä vääränä, tai syntinä, vaan elää siinä levollisesti.
Vain yksi Vapahtaja voi vapahtaa synnistä.
1 tykkäys
Tai sitten tosi uskoa ei heidän mielestään ollut ihmisessä, jos pelastava usko ei ilmennyt tekoina. (Forenssista vanhurskautusoppia kannattavat lutherilaisetkin hyväksyvät ajatuksen siitä, että uskosta seuraavat hyvät teot, mutta ne eivät heille ole vanhurskautuksen edellytyksiä.)
“Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.” (Jaak. 2:18)
“Jokainen puu tunnetaan hedelmästään. Eihän viikunoita koota orjantappuroista, eikä viinirypäleitä korjata orjanruusupensaasta.” (Luuk. 6:44)
Jne.
Minun kokemusmaailmassani monet yksin armosta -oppiin uskovat ovat valittaneet hedelmättömyyttään (vähintään itse eivät ole nähneet hedelmiään). Mielestäni hedelmiä omassa elämässään havaitsemattomat voivat turvautua vain jumalattoman vanhurskauttamiseen (Room. 4:5), myös silloin, kun ovat vaeltaneet uskossa jo vuosikymmeniä. Jos he näkisivät hedelmänsä, heidän saattaisi olla vaikeampi pitää itseään jumalattomina.
Vaikka kristitty näkisi hedelmänsä, voisiko hän olla sataprosenttisen varma tekojensa lähteen puhtaudesta tai kristillisestä alkuperästä/aiheuttajasta? Ihmisen analyysi itsestään on monesti väärä muissakin tapauksissa, tai introspektioon ei voi täysin ja aina luottaa.
1 tykkäys
Olin kerran tilaisuudessa, jossa evankelioimiseen kehottava suuntasi ajatukset viimeiselle tuomiolle, jolloin evankelijoineet saavat palkkioita sen mukaan, montako sielua ovat voittaneet. “Ja taidolliset loistavat, niinkuin taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet, aina ja iankaikkisesti.” (Dan. 12:3) Sain tilaisuudesta omavanhurskaudenylistysvaikutelman.
Kuitenkin asiaa pohtineena en pitäisi hyvien tekojen luettelointia sinänsä epäkristillisenä, jos niistä annetaan totuudenmukaisesti kunnia niiden ainoalle aiheuttajalle (eli jos vapaan ratkaisuvallan oppi radikaalisti kielletään ja se vastaa todellisuutta). Kymmeniä sieluja olen voittanut sinulle, Herra! Vähästäni olen uhrannut sinun valtakuntasi työhön läpi elämäni! En ole ryypännyt! Katseeni olen suunnannut muualle, kun nättejä tyttöjä on tullut tielleni aikana, jolloin himoni eivät vielä olleet kuolleet! Useiden sieluja olen hoitanut hinnatta! Paljon olen rukoillut! Ja paljon muuta hyvää tehnyt! Kaiken tämän aikaansaaja olet yksin sinä, Herra. Olen ollut vain kuin sätkynukkesi. Kiitos siitä, että olet tehnyt hyvää kauttani. En näkisi, miksi tämä olisi omavanhurskautta vapaata ratkaisuvaltaa tuntemattomassa todellisuudessa.
En usko, että kukaan kuolemansa jälkeen tekojaan maan päällä Herran tekoina tulee luettelemaan kaikkien kuullen, mutta en pitäisi sitä periaatteessa lainkaan (siinä tapauksessa objektiivisesti olemattoman) omavanhurskauden esiintuomisena, myös sikäli kun luetteloinnin kaikki kuulijat olisivat vakuuttuneita siitä, että kaikki teot olivat todella yksin Herran aikaansaamia. Jos taas täällä vielä maan päällä elävä luettelisi Herran välityksellään tekemiä hyviä tekoja muille ihmisille, niin itsensä korottamisen vaikutelmalta ei voisi välttyä, koska ainakin osa olisi sitä mieltä, että luettelija kuitenkin epäsuorasti antaa ymmärtää, että hän itsekin eli osittain Jumalan vaikutuksesta riippumattomasti on ansioitunut ja siksi pitää itseään monia kuulijoita statukseltaan korkeammalla olevana. Jos hurskain ihminen on itsessään tai omasta syystään yhtä vähän hurskas kuin vähiten hurskautta harjoittanut, niin silloin itsensä korottamisella ei ole muuta kuin hallusinaatiopohjaa.
Jos taas hurskaus on myös ihmisen omaa Jumalan vaikutuksesta osittain riippumatonta toimintaa, silloin hurskaudellaan voi periaatteessa itsensä muiden yli korottaa, mutta kun se kielletään tai sitä pidetään epäkristillisenä, siihen ei ole syytä ryhtyä. Ja mistä kristitty tietäisi varmuudella olevansa poikkeuksellisen pitkällä pyhityksessään osittain omasta synergistisestä vaikutuksestaan?
Ne jotka tekevät oikein eivät tiedä niin tehneensä. Ne jotka tekevät väärin, eivät tiedä niin tehneensä. Matt. 25:31–46.
Me emme päätä mikä on oikea teko ja mikä ei. Ne jotka kuulevat sanaa ja osallistuvat sakramentteihin tehnevät enemmän sitä minkä Jumala katsoo oikeaksi.
Emme katso tekojamme. Huolehdimme vain siitä että kuulemme Jumalan sanaa, antaudumme sen kuultavaksi ja se vaikuttaa meissä. Teemme oikein sitä miettimättä.
D
1 tykkäys
“Jumalan armosta minä olen se, mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole ollut turha, vaan enemmän kuin he kaikki minä olen työtä tehnyt, en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka on minun kanssani.” (1 Kor. 15:10)
Paavali havaitsi kristilliset hyvät tekonsa mutta ei lukenut niitä omaksi ansiokseen eikä siksi myöskään itsensä korottamisen aiheeksi. Taviskristitty voi olla näkemättä hedelmiään, mutta Paavali omat hedelmänsä ilmeisesti näki.
Tämä on aika jännä juttu. Joskus kun olen laittanut rahaa lähetystyölle tai järjestänyt jotain mukavaa yllätystä kaverille, niin mietin asiaa tuon raamatunkohdan valossa, että “tiedänkö” nyt tehneeni oikein. Samoin, jos olen tahallani kertonut eteenpäin jotain ikävää asiaa toiselle kolmannesta henkilöstä ja omatunto soimaa, niin enkö “tiedä” tätäkään.
Ehkä tämä raamatunpaikka ei kuitenkaan välttämättä tarkoita tätä. Ei tästä joka tapauksessa mitään uskonkriisiä ole tullut, kunhan vain pähkäilen.
Ei minullekaan. Minua tuo kohta helpottaa. Minun ei tarvitse stressata oliko tekoni ok vai ei.
D
1 tykkäys
Mä olen aina ymmärtänyt tuon kohdan niin että ei tule laskelmoida tekojaan. Ei siis tule tehdä hyviä tekoja oman imagon kiillottamiseksi eikä heti tilaisuuden tullen kun kukaan ei huomaa, ja onnistumisen mahdollisuuden ollessa ilmeinen, tehdä pahaa.
Mutta minä en olekaan skrupulöösi persoonallisuus ja mietin hyviä elämäntapojani ja valintojani melko isolla pensselillä.
Mietin kyllä niitä lähes koko ajan, mm. tänään aamiaisella mietin ahneutta ja ylensyöntiä ja luonnollista nautintoa ja ruokavalintojani.
Minussa on omasta mielestä se hyvä ominaisuus että en ahdistu näistä, enkä pakkomielteisty, vaikka mietin näitä paljon.
En pysty tietämään oliko juuri tiettty teko hyvä, eikä minun tarvitsekaan, mutta omatunto sanoo että on kuitenkin oltava vahva pyrkimys Jeesuksen opetusten mukaiseen elämänasenteeseen ja niiden kanssa kussakin tilanteessa linjassa oleviin tekoihin.
En usko että on täysin yleispätevää hyvän teon määritelmää, henkilöt ja tilanteet ratkaisevat paljon. Jos on lusikalla annettu ei kauhalla voi ottaa.
1 tykkäys
Vanhurskauttaminen on aina sisäinen juttu jolla ei ole mitään tekemistä meidän elämämme kanssa. Mikään mitä me teemme ei vanhurskauta meitä, vaan vanhurskauttamisen Raamattu omistaa ainoastaan Kristuksen teolle. Tähän tekoon usko tarttuu, mutta ei tietenkään saa sitä aikaan, siis Kristuksen tekoa.
Hepr 10:8-10: “Kun hän ensin sanoo: “Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin, sanoo hän sitten: “Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.”
Eikö tämän valossa ole mieletöntä asettaa jotain omaamme uhriksi Kristuksen uhrin rinnalle?
1 tykkäys
En ottanut kantaa vanhurskautumiseen vaan jo vanhurskautetun kristityn elämään ja valintoihin arjessa.
Omastaa kokemuksestani sanon, että suurinta minulle on ollut Jumalan varjelus. En tarkoita tällä sitä, että hän on varjellut minut ajallisista vaaroista, sairauksista tai onnettomuuksista, vaan sitä, että hän on varjellut minun iankaikkista elämääni. Muistan kuinka jo lapsuudesta saakka minulla on mennyt ajallisessa mielessä huonosti, olen sairastellut paljon ja joskus on tuntunut siltä, että elämäni jatkuminen on ollut suoranainen ihme. Vasta myöhemmin olen sitten uskossa ollessani tajunnut tämän Jumalan johdatukseksi, sillä hän on lähettänyt minulle yllin kyllin vastuksia estämään sitä, että minulla olisi mennyt ajallisessa elämässä hyvin ja olisin ollut kaikin tavoin terve ja menestynyt elämässäni, sillä silloin minusta olisi tullut omavanhurskas joka olisin hellitämättä luottanut itseeni ja tekoihini.
Ps. 51: 18-19. Sillä ei sinulle kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.
Tässähän on kirjoitettu, että tällä tavoin särjetyt ja murtuneet sydämet ovat Jumalalle ylen mieluisa uhri, jota hän pitää kaikkia jumalanpalveluksia parempana. Tätä jumalanpalvelusta hän odottaa kaikilta, ja tämän jumalanpalveluksen suorittamiseksi hän lähettää kulkutauteja, nälänhädän, miekan ja kaikenlaisia vaaroja, jotta me ahdistettuina panisimme toivomme Jumalan apuun. Hän lyö näet siinä tarkoituksessa, että saisi meidät kääntymykseen, mutta me otamme lyömisen vastaan niin, että käännymme pois ja pakenemme häntä. Hän lyö, jotta me sanoisimme: "Uhri Jumalalle on särjetty henki. "Mutta me joko riennämme luostareihin, kuten paavin alaisina ollessamme, tai etsimme muita teitä, joilla voisimme parantaa itse itsemme. Tämä on sitä, mistä Jesaja sanoo: “Mutta kansa ei kääntynyt sen puoleen, joka sitä löi” (Jes. 9:12). Yleensäkin järki tahtoo paeta Jumalaa, kun se on vailla sanaa ja Henkeä - niin kuin Pietari veneessä. Hän käskee Kristuksen lähteä pois, koska hän ei itse voinut lähteä (Luuk. 5:8, 10). Jos hän olisi ollut lähellä rantaa, hän epäilemättä olisi hypännyt veteen. Mutta kuten Pyhä Henki tässä opettaa, että tällä tavoin särjetty sydän on uhri Jumalalle, niin opettaa Kristuskin evankeliumissa, ettei Pietarin tarvitse pelätä.
On siis aivan selvä asia, ettei meidän teologiamme koske häikäilemättömiä ja itsevarmoja. Sellaiset ovat kerrassaan paatuneita. [WA 461] He eivät näe eivätkä ymmärrä mitään näistä hengellisistä asioista.
Martti Luther, Armahda minua Jumala, s. 121, WA 460-461.
1 tykkäys