Itsellä on sama kokemus.
Kun puhun teoista, se johtuu siitä että Jumala on antanut minulle mahdollisuuden tehdä kääntymystä. Jumalaa antaa minulle mahdollisuuden valita mitä teen. En luota tekoihini vaan Jumalan antamaan mahdollisuuteen.
Mielestäni olisi tämän Jumalan lahjan halveksumista jos en yhtään itse kuuntelisi omaatuntoani enkä pyrkisi erottamaan kristillistä elämäntapaa ei-kristillisestä.
Ehkäpä sitten kaikki eivät saa tätä lahjaa uskoontullessaan.
On mielenkiintoista miten tekojen oikeutusta pohtivat ovat joillekin vain omavanhurskaita eivät Jumalalle kiitollisia sekä Jumalaa pelkääviä.
Hän antaa senkaltaisen murheen, että se tuottaa Jumalalle kiitoksen, kunnian ja ylistyksen. Me otamme sen vastaan sillä mielellä, että se on meidän parhaaksi.
Emme pakene murhetta, vaan sitä lujemmin turvaamme Jumalaan.
Onko teillä elämässänne hetki, jolloin olisitte uskonnollisina ihmisinä tai kristittyinä lakanneet luottamasta itseenne kokonaisvaltaisesti siinä mielessä, ettei sen jälkeen olisi tullut ajankohtaa, jonka jälkeen olisitte ajatelleet ja uskoneet tosissanne, että Kristus yksin ei pelasta teitä ja siksi olisitte alkaneet rakentaa pelastustanne armon lisäksi esim. riittävän paastoamisen, rukoilemisen, rahan uhraamisen, evankelioimisen tai muun vastaavan perustalle? Ehkä tämä kysymykseni on tarkoitettu lähinnä tai ainoastaan uskonpuhdistuksen uskoville.
Jos uskonnollisen ihmisen “liha” on luonnostaan lakihenkinen tai lakiin uskova ja siitä vakuuttuva ja lisäksi farisealaisuuteen pyrkivä, uskoisin, ettei pelkkä käsitteellinen ymmärrys kristillisestä opista, jonka mukaan pelastus on armosta, riitä lakihenkisyyden kuoleutumiseen tai radikaaliin syrjäytymiseen tietoisuudesta tai pois hallintavallasta siinä. Ehkä monen on täytynyt huomata uudestaan ja uudestaan, ettei lakia täytä, ennen kuin se lakkaa “lumoamasta”. Jos jokin synnyttää pahaa oloa, sen kanssa ei halua enää olla tekemisissä. Jos lain tie alkaa tuntua raskaalta ja mahdottomalta, mikä enää motivoisi vaeltamaan sillä? Farisealainen omahyväisyys ja itsensä korottaminen ei ole mielestäni aivan sama asia kuin pyrkimys lain noudattamiseen. Farisealaiseen omahyväisyyteen saattaa periaatteessa (hetkittäin) langeta sellainenkin ihminen, joka vilpittömästi uskoo pelastuvansa yksin armosta eikä turvaa lakiin. Esim. jos ajattelee olevansa valittu ja ylpistyy siitä ajatuksesta. Farisealaisuus on ymmärrettävää, koska ihmiset tykkäävät statuskilpailuista ja muiden voittamisesta.
On tullut, koska meissä asuu liha niin kaun kuin elämme joka taistelee henkeä vastaan ja pyrkii viettelemään minut tekojen oppin, ansaitsemaan sitä kautta vanhurskautta Jumalan edessä. Tällainen koettelemus on aina ahdistava mutta Jumala sanansa mukaisesti valmistaa aina siitä pääsyn ja kun siitä on päässyt on oppi armosta taas pykälän kirkkaampi. Paras huomio tekojen vanhurskaudesta irtipääsemikseksi on kun tajuaa uskosta seuraavien tekojen olevan sisäisiä, eli luovan Hengen hedelmiä, ei ulkonaista yhteiskunnallista vanhurskautta, sitä, että muistaa niistä nenänsä ja kammata hiuksena, eikä elä julkisissa paheissa. Nämähän ovat itsessään hyviä asioita ja Jumala tahtoo niitä, mutta ne eivät vanhurskauta hänen edessään. Tämän aamun hartaustekstissäni olikin tästä asiasta aika naseva Lutherin teksti, josta lyhennelmä alla:
Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Matt. 7:16.
Ei kukaan muu kuin Hengestä syntynyt voi tuntea ihmistä hedelmistä. Se, jolla ei ole Henkeä, ei sitä voi; älköön kukaan luulkokaan voivansa tuntea hedelmistä, ellei ole hengellinen. Se hedelmä, josta väärät kristityt tunnetaan, on epäusko. Tosin heidät tunnetaan myös julkisista synneistä, mutta niiden perusteella arvosteleminen on petollista, sillä oikeatkin kristityt lankeavat. Varsinainen hedelmä, josta oikeat ja väärät kristityt tunnetaan, on sisäinen hedelmä, mutta sen tuntemiseen ja arvostelemiseen tarvitaan Jumalan Henki; ulkonainen silmä ja järki eivät sitä voi havaita. Tosin voit nähdä esimerkiksi kahden ihmisen antavan almuja; toinen on uskovainen, toinen ei. Ulkonainen teko on kuitenkin sama. Missä siis on ero? Sydämen uskossa ja epäuskossa: toinen pitää sen hyvänä tekona, toinen ei. Ulkonaisten tekojen perusteella et kerta kaikkiaan voi arvostella…
…Rakkauden teot eivät siis tee meitä hurskaiksi, vaan yksin usko, jossa me näitä tekoja teemme ja näitä hedelmiä kannamme. Meidän tulee siis alkaa uskosta. Väärät opettajat alkavat kuitenkin teoista ja käskevät tekemään niitä, että hurskaiksi tultaisiin. Se on aivan samaa, kuin jos tahtoisit sanoa puulle: jos tahdot tulla hyväksi puuksi, niin rupea kantamaan hyviä omenoita, ikään kuin se voisi kantaa omenoita ennen kuin se on puu. Ei niin, vaan näin on sanottava: jos tahdot kantaa omenoita, niin ala tulla puuksi. Puun täytyy näet olla olemassa ennen kuin se voi tuottaa hedelmää.
Tästä kaikesta seuraa nyt, ettei maan päällä ole muuta syntiä kuin epäusko, niin kuin Kristus sanookin: “Kun Pyhä Henki tulee, hän näyttää maailmalle todeksi synnin, koska he eivät usko minuun” (Joh. 16:9).
Martti Luther, Hengellinen virvottaja, s. 395-396.
Jos teot ovat käskettyjä ja ne tehdään vain siksi, että ne käsketään tekemään, ei siis siksi, että niiden tekemisellä saavutettaisiin jotain muuta (esim. oma pelastuminen taivaaseen), niin ei niissä ole välttämättä mitään itsekästä tai kristillisesti epäpuhdasta mukana. Vai mitä mieltä olet? Mutta jos joku täyttäisi hyvien tekojen käskyjä siksi, että saisi pelastuksen, niin täytyyhän motiivin olla oma hyvä.
Nähdäkseni ero (lutherilaisen) uskosta virtaavan hyvän teon ja käskyn tähden tehdyn hyvän teon välillä on siinä, että uskosta kumpuava (lutherilaisen ajatusmaailman kanssa sopusoinnussa oleva) teko on pakottamatonta ja se toteutuu, vaikka uskovalla ei ole mitään ulkoista käskyä käskemässä tai pakottamassa, kun taas vain ulkoisesti käsketysti tekevä luultavasti ei tekisi (ulkoisesti hyvää) tekoa, jos ei ulkoapäin käskettäisi, eikä hän välttämättä tee tekoja halukkaasti tai mielellään, silloin kun tekoja tekee.
Ei minulla ole mitään huomauttamista tähän, juuri näin minäkin asian näen. Teko, käsitettynä uhriksi on aina farisealainen suoritus, jossa motiivina on omahyvä, kuten asian ilmaisit, ja siten vahurskauden tavoittelu, joka ilmentää sitä, että emme olekaan syntisiä, vaan joko osittain tai kokonaan hyviä, kykeneneviä hyvään.
Miten kuvailisit omaa vakuuttuneisuuttasi vanhurskauttamisestasi? Voisiko sitä kenties kuvata esim. niin, että koet, ettet ole (enää) vihan alla vaan turvassa?
“Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.” (1 Moos. 15:6)
Jos pelkkä usko siihen lupaukseen riittää, että Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden, niin vakuuttuminen perustunee sanaan siitä, ei muuhun. Herran ihmisen “katsomista” vanhurskaaksi tai ihmisen vanhurskaaksi lukemista ei ihminen voi nähdä eikä kokea, koska se tapahtuu kokonaan ihmisen ulkopuolella (taivaan torilla). Siitä kokemuksesta, ettei ole vihan alla vaan turvassa, voi syntyä uskovalle melkoinen kiitollisuus ja kiitollisuudesta hyviä tekoja.
Jos monet kristityt eivät usko (ainakaan varmuudella) olevansa vanhurskautettuja tässä hetkessä tai tänä päivänä, mistä he saavat rauhansa ja ilonsa, kun käsittääkseni heidän pitäisi tiedostaa se, että voivat joutua kadotukseen, jos tänään kuolisivat? Kenties Isä katsoo minut tällä hetkellä vanhurskaaksi tai kenties ei; se ei haittaa, olen turvallisin mielin. Näinkö?
Itse saan rauhani ja iloni siitä että olen varmuudella kohdannut Jumalan joka on Kaikkeuden Herra ja Luoja, ja jolla on täydellinen suunnitelma Luomakuntaa kohtaan. On ihan mahtavaa tietää että olemassaololla on tarkoitus ja että se tarkoitus aivan varmasti tapahtuu loppuun asti täydellisesti.
Minun asemani siinä suunnitelmassa on myös siis täydellinen, oli se mikä tahansa.
Kyllä sen voi kokea. Jeesus itse sanoo Pyhän Hengen todistavan hänestä. Tämä todistus tapahtuu nimenomaan sanan kautta sydämessä jonka Jumala on Kristuksen kanssa herättänyt kuolleista antamalla uskon kuten mm. Kol. kirje asian sanoo. Siten se on ihmisen vanhan luonnon ulkopuolella kokonaan, mutta ei ihmisen luotuisuuden ulkopuolella, ettei syntyisi käsitystä ihmisestä Jekyll ja Hyde persoonana. Jumala siis saa luomissanallaan syntymään Kristuksen sovitustyön tähden ihmisessä uskon jolloin tapahtuu uudestisyntyminen.
Jos sinulla on mahdollisuus saada käsiisi viimeksi ilmestynyt Concordia lehti niin siinä on seikkaperäisiä kirjoituksia siitä kuinka uskosta vanhurskauttaminen tapahtuu lukuunottamatta ehkä C. F. W. Waltherin kirjoitusta joka on vähän liian yksipuolinen.
En tiedä mihin perustat tämän käsityksesi? Voin puhua tietysti vain omasta ja läheisten tilanteesta, mutta pidän vanhurskautusta varmana lupauksena, joka pitää. Sopimus on siis voimassa Jumalan puolelta jokaiselle, joka uskoo siihen ja haluaa ottaa sen vastaan. Rauha on Jumalan lupausten antama rauha, joka kuuluu jokaiselle uskovalle.
Jos ajatellaan vauvaa, joka kastetaan ja niin muodoin myös luetaan vanhurskaaksi, niin kokeeko hänkin sisäisesti sen, että on vanhurskas? Entä ahdistettu aikuinen uskova, joka luottaa siihen, että Jumala lukee hänet jumalattomana vanhurskaaksi, vaikka hän ei koe sisimmässään mitään tunnetta siitä, että olisi vanhurskas, onko hän ei-vanhurskas, kun ei “näe” taivaan foorumille, jossa vanhurskaus hänelle luetaan eikä koe mitään? Tai uskova “erämaa-aikana”, jolloin on kuin kuivakka vanha ukko haudan partaalla, mutta silti luottaa sanaan?
Jos olet (nykyäänkin) synergistisesti uskova, niin mistä saat hengellisen ilosi, jos et synergismistä johtuen ole varma taivaspaikasta? Minä ainakin olisin äärimmäisen ahdistunut, jos olisin älyllisesti vakuuttunut synergismistä ja siksi ajattelisin, että pelastukseni on epävarmalla pohjalla. Missä vaiheessa alkaisin silloin tehdä vapain sydämin hyviä tekoja, kun ajattelisin olevan mahdollista, että tekojen Lähde minut lopullisesti tuhoaa, kun en tiedä, katsooko hän minut tällä hetkellä ja tulevaisuudessa vanhurskaaksi vai ei. En voisi olla edes varma, että tekojen lähde on Jumala, koska kerran saattaisi olla niin, että Hän katsoo minut epävanhurskaaksi.
Evankeliumin sanassa on Jumalan vanhurskaus ilmoitettu, joka uskon kautta omistetaan lahjana.
Jos se Jumalan vanhurskaus ilmestyisi teoissamme, niin pelastus tulisi silloin meidän teoista ja ilmoitettu laista.
Evankeliumin sana on vanhurskauttava sana, josta usko syntyy ja jonka kautta vanhurskaus omistetaan.
En voi käsittää sitä, kuinka voi olla iloinen, jos oma osa uskovana voi olla kadotus, jos tänään uskovana kuolee. Synergismistähän johtuen on mahdollista, että Herra katsoo tänään ja lopultakin epävanhurskaaksi. Siksi haluaisin lisäselvitystä. Mutta ehkä sitä ei tule, koska et ymmärrä minua ja toisin päin.