Vaikka tämä tapaus oli minullekin valtava yllätys, en näe samoin kuin sinä tässä. Pitää tietenkin yrittää lukea nuo fb-artikkelit, jotta olisin varma, mutta tämänhetkisen tiedon pohjalta minusta vaikuttaa että Thinkcat on vain pohdinnoillaan tarjonnut yhden osan Mikniuksen muutokseen eikä voi sanoa että hän olisi ottanut ketään “kelkkaansa”.
Ei-teologin eli oma ajatus muuten tuohon Sola S:aan on että kyllä sekin on valinta joka tehdään. Tähän mennessä minua ei ole vakuutettu sillä että luterilainen valinta olisi väärä, mutta niinkään ei voi väittää, että Raamattu jotenkin sanelisi kristitylle hänen uskonsa kokonaisuudessaan, ja sitten hän sanoisi vain sen vuoksi noudattavansa Sola S periaatetta.
Tarkoitan, että Raamattuunhan vetoavat hirveän monet ryhmät, esim. helluntailaiset jotka kuitenkin sinustakin ovat varmaan erittäin monessa kohdin vääriä opettajia.
On siis oltava avoin sille, että luterilainen tunnustus ja oppi kaikessa hienoudessaan on kuitenkin valinta, joka on syntynyt tietyistä aineksista ja ajattelusta. Sen tajuaminen puolestaan ei merkitse automaattista solahtamista ortodoksiseen tai katoliseen kirkkoon, joten mieluummin lähtisin syventymään siihen, mitä parempaa heillä sitten on näille muuttajille tarjota, sekä siihen onko luterilaisuus nykyisin tai alunperin missä määrin alkuperäistä kristinuskoa.
Toistan jälleen vanhaa vertaustani. Musiikin esittämisessä puhutaan joskus “autenttisuudesta”. Esim. barokki onkin nykykäsityksen mukaan ymmärretty pitkään “väärin”. Toisin sanoen sitä musiikkia on käsitelty kulloisenkin ajan ihanteiden mukaan, tajuamatta syntyajan tekijöiden ja kuulijoiden maailmaa. Mutta tässä on ojan lisäksi allikko. Nimittäin ei kukaan kuitenkaan voi pyyhkiä itsestään ja ympäristöstään pois nykyisyyttä eikä kaikkea mikä tässä välissä on vaikuttanut ihmisiin ja myös meidän kokemukseemme. Siksi täyttä autenttisuutta ei voi olla. Musiikki esitetään sittenkin vain likiarvoisena, ja sen kuollut esittäminen tieteellisenä löytönä on järjetöntä. Musiikki elää silloin kuin nykyajan ihminen kaikkine tietoineen ja tunteineen esittää ja kuulee siitä. Esittäjä voi pyrkiä niin lähelle alkuperäistä ajatusta kuin mahdollista, jos hän haluaa. Hän löytääkin tutkimuksen ansiosta ja perehtymällä ikkunoita siihen menneeseen maailmaan. Silti itsestä ja nykyajasta hän ei pääse irti.
Tämän omakohtaisesti koetun voi muutettavat muuttaen soveltaa kristinuskoon.
Me emme hyppää 2000 vuotta emmekä 500 vuotta aikakoneella taaksepäin.
Uskon vertaaminen musiikkiin ei ole hyvä rinnastus. Uskossa on kysymys totuudesta, ja niinpä vain yksi opinsuunta voi olla oikeassa (tai ehkä mikään ei ole täysin oikeassa?). Musiikissa taas erilaiset tyylit ja esitystavat eivät mitenkään sulje toisiaan pois.
Vertauksen ideana on esittää ja selventää tietty tai tiettyjä pointteja. Vertaus on hyvä silloin, kun se onnistuu tässä. Sen sijaan vertaukselta ei saa edellyttää sitä, että verrattavien asioiden ominaisuudet yleisemmin vastaisivat toisiaan. Moinen ei ole vertauksessa edes tavoitteena.
MUOKS: Alleviivaan vielä.
Jeesus: “Vielä taivasten valtakunta on kuin kauppias, joka etsi kalliita helmiä, ja löydettyään yhden kallisarvoisen helmen hän meni ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen.”
Yleisö: “Tuo ei toimi, vai onko taivasten valtakunta muka pyöreä, simpukassa kasvanut ja myynnissä!?”
Rinnastaminen on riski koska helposti tulee väärin ymmärrys kuten sinulla nyt.
Tietenkään asiat eivät ole elämässäni saman arvoisia vaan kyse on vain siitä että olen huomannut saman kaltaisuutta siinä miten ihminen kummassakin ilmiössä suhtautuu menneisyyteen. Haluan siis korostaa siitä että olemme nykyihmisiä jotka välillä ehkä unohdamme sen ettei aikahyppy ole mahdollinen.
Totuus on olemassa ja kristinuskon mukaan se on Kristuksessa. Sitä uskoa ei em oivallus kumoa mitenkään.
Musiikki ei ole kokonaan makuasioita vaikka siitä on turha lähteä sotaa käymään.
Esim se ei ole merkityksetöntä että joku sävelsi tietyn kappaleen 1700-luvulla tietylle soittimelle. Tai että hän kuvasi tiettyjä Raamatun kohtia tietyin sävelkuluin jotka aikalaiset ymmärsivät. Tällaisten tutkiminen avaa musiikkia meille ja on eräänlaista totuuden etsintää, mutta se ei vielä ole kuin lähtökohta sille mistä tänään on kysymys kun nuo teokset ns heräävät eloon. Siihen tarvitaan meitä emmekä me siis voi poistaa subjektiivista ja erehtymiselle altista itseämme ”herättämisen” tapahtumasta.
Nicolaus Harnoncourt on ehkä tärkein muusikko joka on kirjoittanut meidän suhteestamme musiikin historiaan ja näistä autenttisuuskysymyksistä.
Vertaus uskon asioihin on taas omaani mutta en ihmettele vaikka saman olisi huomannut moni muu.
Toisaalta on niinkin, että kristinuskon oleelliset väittämät ovat sittenkin ajattomia. Jos on olemassa Jumala, jos Jeesus oli neitseestä ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika jne., niin sittenhän nämä väittämät ovat tosia aina ja kaikkialla. Kyllä meidän pitää pystyä sellainen aikahyppy tekemään, että tajuamme, mitä evankeliumia apostolit julistivat parisentuhatta vuotta sitten, ja uskoa se itsekin.
Evankeliumi on ajaton mutta se ei tee meistä aikahyppääjiä. Me käytämme samoja sanoja mutta ne merkitsevät kullekin hiukan eri asioita. Silti evankeliumin sanoissa on elämä, Jumalan antama ravinto. Ja sanaa laajasti ajatellen ovat sakramentit ja kirkko.
Ihmisen osaan kuuluu se, ettei hänellä voi tässä ajassa olla täydellistä tietoa eikä siis myöskään täydellistä kristinoppia; niinhän apostoli sanoo: “- -näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin - - nyt tunnen vajavaisesti- -” (1.Kor.13:12). Samainen apostoli piti kuitenkin apostolinvirkaansa ihan todellisena: “- - hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme.” (2.Kor.5:20) Olisi surullista, jos apostoli olisi ollut väärässä ja jos meidän osamme olisi agnostismi.
Tästä on tosiaankin aivan asiallista keskustella. Jos on niin, että luterilaisuus poikkeaa vaikkapa roomalaiskatolisuudesta, luterilaisella on velvollisuus pystyä perustelemaan, miksi näin on.
Minusta tämä ei mene niin että jos on niin että kukaan ei ole ihan oikeassa, osamme on agnostismi.
Minun on todella vaikeaa selittää kantaani tähän, mutta olen tässä parin viime vuoden aikana tullut aika vahvasti kaapista sen suhteen että en koe oikein mitään kristillistä ryhmittymää The Oikeana.
Olen oikeastaan aina tuntenut niin. Ei minulla ole mitään kohdennettua kritiikkiä yksittäisiin asioihin jotka tekisivät ryhmittymät “vähän vääriksi”.
Oman kirkkokuntani olen valinnut aikuisena. Minua ei kastettu lapsena, mutta minulla ei ole koskaan ollut sen suhteen tunne että se on ainoa oikea kirkko, kuitenkin minulla on se tunne että minun tulee olla siellä missä olen, eli olen oikeassa paikassa.
En osaa sanoa tyhjentävästi miksi tunnen näin, olen oikeastaan tyytyväinenkin tilanteeseen. Uskon Jumalaan, Jumalan läsnäoloon ja tekoihin maailmassa, ja siihen todellisuuteen jota taivaaksi kutsutaan. Kirkkokunnat ovat mitä ovat, Jumala pysyy. Enkä pidä kirkkokuntaan kuulumistakaan yhdentekevänä, se on merkittävä , kaikista tärkein, mutta ei ainoa tapa saada rakennusta ja vahvistusta Jumalan armovoimista.
Silti yhden kirkon pitäminen ainoana oikeana kirkkona ei jotenkin tunnu tarpeelliselta eikä merkittävältä. Se ei tunnu edistävän Jumalaan uskomista eikä rukouselämää millään merkittävällä tavalla.
Jollain tapaa tämä uskon kontekstualisointi aikaan puhuttelee minua.
Kirkon käytännöt ovat kehittyneet vuosisatojen kuluessa paljon. Miksi ne eivät kehittyisi siis koko ajan.
Monet pitävät kehittymisen esteenä näkyvän ja todellisen yhteyden puuttumista, eli ei saada enää kirkolliskokouksia koolle.
Onko siis kirkon elämän kehittyminen tuomittu ikuiseen pysähtyneisyyden tilaan?
Vaikkei koko kirkkoa koskevia kirkolliskokouksia enää järjestetä, kirkon käytännöt muuttuvat kuitenkin hiljalleen, ovatko ne legitiimejä muutoksia, sitä ei tiedä kukaan.
Ehkä kristikunnalle kävi kuin Babylonin tornin rakentajille, sama kieli ja liian yhtenäinen yrittäminen olisi vain johtanut ihmislähtöiseen ja itseriittoiseen toimintaan, kun taas hajalle lyöty kirkko etsii Jumalaa eikä itseään.