Poliisi taisi kuitenkin myöntää vasta eilen, että manifesti on aito. Media ei kirjoittanut sen sisällöstä siinä vaiheessa, kun poliisi virallisesti sanoi, että ei tiedetä onko se aito. Ihan ymmärrettävä linja. Kysymys ei ollut epäillyn tekijän ateismin piilottelusta tai merkityksettömänä pitämisestä.
1 tykkäys
Lämminhenkinen, veljellinen tapaaminen.
Suomen katolilaiset ovat edelleen hiljaa Opus Dein säännön tilanteesta. Helsingin hiippakunnalla on Opus Dei piispa joten tietämystä pitäisi olla.
Paavin vaihdos ei vaikuta prosessiin. Vatikaani on hylännyt Opus Dein kaksi sääntö-ehdotusta. Opus Dei on osoittanut kapinamieltä Fransiskuksen Motu Proprioihin nimittämällä Ocarizia prelaatiksi.
Argentiinan oikeusjuttu 43 naisen ihmiskaupasta ja orjuuttamisesta Opus Dein toimesta etenee.
Teologian maisterin koulutus ei enää riitä papin työssä.
Yhä useampi keskusteluaikaa pyytävä ihminen haluaa puhua ihan muusta kuin hengellisistä asioista tai tavallisista elämän iloista ja suruista.
Asian on huomannut myös seurakuntapastori Tiia Karvinen. Karvisen mukaan syyt hakea keskusteluapua papilta ovat muuttuneet ”hyvin mielenterveyspainotteisiksi”.
Seurakuntapastori Tiia Karvinen on pohtinut, kuinka paljon opinnoista on hyötyä tosielämässä.
– Me papit olemme lukeneet sellaisia oppiaineita kuin eksegetiikka eli Raamatun tutkimus ja dogmatiikka eli uskonoppi. Olemme lukeneet hepreaa, kreikkaa ja latinaa. Se kaikki resonoi aika vähän papin työn nykytodellisuuden kanssa.
Ihan mielenkiintoista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kyllä papin tulee olla nimenomaisesti teologian asiantuntija. Pappi ei ole psykologi tai psykiatri. Ja sillä vähällä, mitä tällaisia asioita pakollisissa opinnoissa on, ei kyllä pidä alkaa ketään terapoimaan.
Näkisin ihmisten hengellisen auttamisen, opettamisen ja ohjaamisen kuitenkin papin ensisijaisena tehtävänä. Keskeistä on tunnistaa oman osaamisen rajat.
6 tykkäystä
Asia muotoiltiin esim. Ylen kirjoituksessa 20.5. niin, että "poliisilla ei ole syytä epäillä, etteikö manifesti voisi olla epäillyn tekemä. Mutta koska poliisi ei ole kuullut epäiltyä, poliisi ei voi vahvistaa tietoa."Kun ajoitus ja sisältö ja oletettavasti tietoliikenteenkin yksityiskohdat epäillyn puhelimen kanssa täsmäsivät (jotka ovat nopeasti poliisin selvitettävissä), niin vaikka puukotuksesta epäilty olisi jättänyt myöntämättä kuulusteluissa asiasta mitään, olisi poliisi päätellyt hänet kyllä sen kirjoittajaksi.
Siitä, että tekijä on kertonut olleensa eksistentialistinen ateisti on tähän mennessä kertonut ensin Alibi-lehti ja sen jälkeen Yle on maininnut asian yhdessä monista puukotustapauksesta julkaisemistaan jutuistaan. Kumpikin näistä jutuista on ajalta ennen kuin poliisi on vahvistanut virallisesti manifestin aitouden. Jos on manifesti mediaan kokonaan kopioitu, sitten asia käy lukijalle sen lukemalla ilmi, mutta journalistisissa teksteissä on asiaan liittyen silmiinpistävä hiljaisuus. Aiheesta on julkaistu yhteensä satoja tai tuhansia juttuja jo kotimaan medioissa tai kansainvälisissä medioissa. Lähes kauttaaltaan journalistiset toimittajat medioissa ovat edelleenkin tekijän itse ilmoittamasta maailmankatsomuksesta vaiti (ainakin hakukoneella medioiden julkaisemiin tietoihin tehtyjen hakujen tulosten perusteella).
Väitän, että jos tekijä olisi manifestissa ilmoittanut olevansa uskonnollinen taustaltaan, silloin maailmankatsomustaustasta olisi herkemmin monissa uutisjutuissa kerrottu.
1 tykkäys
Papit olivat 1900-luvun alkupuolelle asti ainoita sielunhoitajia, suoraan kreikaksi käännettyinä psykoterapeutteja. Sitä ennen apu haettiin papeilta. Parikymmentä vuotta sielunhoitoa tehneenä, Raamattua lukeneena ja ihmisiä kuuntelemalla olen oppinut, että ei ole olemassa Jumalasta vapaata ihmisen sielun hoitamisen tapaa. Taustalta löytyy aina jotakin joka on tiedetty ja koettu sielunhoidossa. Tämä vaatisi pitkän kirjan oikeastaan, mutta useamman pitkän sielunhoidon koulutuksen käyneenä, olen monesti harmitellut sitä, että miksi tukeudumme niissä ei kristillisiin teorioihin, kun aiheesta olisi ollut ihan relevanttia teologista materiaalia.
Ihmisen riittävä hyvinvointi edellyttää
-Omien tunteiden hyväksymistä/sietämistä itsessään ja muiden tunteiden hyväksymistä
-Sen muistamista, että ihminen ei ole tekojensa summa
-Vastuun ottamista omista sanomisista, teoista, ajatuksista ja tekemättä jättämisistä
-Sen hyväksymistä, että tunteeni eivät kerro mitään objektiivista todellisuudesta
-Olemuksellisen häpeän ymmärtämistä harhaksi
-Rakastavan auktoriteetin ääntä
-Ylipäätänsä rakkautta. Ei tunne, vaan yhteinen tulevaisuus -merkityksessä
Kaikesta tästä voidaan puhua sekulaaristi, mutta kaikki pyörivät teologian keskiössä. Ei ole mitään mikä ei palautuisi ihmisen ja Jumalan ja ihmisen ja toisen ihmisen ja ihmisen ja itsensä välisen kommunikoinnin häröihin. Taustalla on ihmisen halu tehdä vastoin sitä mitä Jumala ei tahdo. Ja siihen ei löydy vastausta muusta kuin synnistä (mahdollisuudesta tehdä väärin) ja se ei kelpaa sekulaarille terapialle.
Kirkolla on 2000 vuoden kokemus sielunhoidosta. Se että pappi ei koe olevansa kelvollinen siihen, kertoo enemmän siitä, että ei uskota kirkon aarteisiin eikä uskalleta kohdata kipeitä asioita itsessään. Ne on helpompi ulkoistaa toiselle ammattilaiselle. Välittämien ja empatia eivät koskaan vahingoita ketään. Siihen kykenevät kaikki.
D
8 tykkäystä
Minä olen oppinut saman yrittämällä saada apua maallisista psykoterapioista.
1 tykkäys
Kyllä nekin toimivat ja se mikä niissä toimii, toimii siksi että se resonoi Jumalan tahdon kanssa, ja kuvastaa sitä mikä ihminen Jumalan luomana on ja miten hän toimii.
D
2 tykkäystä
Minä vastasin tähän uutiseen Facebookissa näin:
Tästä pappien mielenterveyskysymyksiin liitttyvästä koulutuksesta ei näyttänyt vielä olevan keskustelua. Ihmetytti tällainen julistava sävy, että opinnot eivät vastaa sitä, millaista työ nykypäivänä on. Ei “enää” riitä papin työssä?
Olen ymmärtänyt, että opintojen sisältö on tältä osin heikentynyt, sillä entinen yleisiin opintoihin kuulunut Y20 - Psykiatrian kurssi on tutkintouudistuksissa poistettu. Ystäväni suorittivat myös psykiatrian sivuaineopintoja, joihin teologeilla oli kiintiö. En tiedä, onko enää. Ja pastoraalipsykologia aineena löytyy tiedekunnasta. Samoin kirkolla on laajaa sielunhoidon lisäkoulutusta. Jos asiat eivät ole radikaalisti muuttuneet, paljon on kiinnni siitä, mitä opintoja itse valitsee.
Ja teologista ihmiskäsitystä tutkineena ja siitä syvyyspsykologisesti suuntatuneiden kollegoiden kanssa keskustelleena ei ole mitään syytä halveksia luterilaista dogmatiikkaa. Vasta muutama viikko sitten kuuntelin professori Herman Westerinkin luentoa reformaation antropolgian ja psykoanalyyttisen ihmiskäsityksen suhteesta. Jacques Lacan tunsi Lutherin teoksia ja arvosti niitä suuresti. Ihmisen ristiriitaisuus ja dynamiikka, jossa halut eivät itsestäänselvästi suuntaudu hyvään, sekä viha rajojen asettajaa vastaan on sisänrakennettu luterilaiseen syntikäsitykseen. Teologien pitäisi arvostaa omaa tieteenalaansa ja osata suhteuttaa sen löydöksiä muihin ihmismieltä tutkiviin lähestymistapoihin, eikä halveksia oman alansa ammattitaitoa.
Tällainen teologisten opintojen julkinen arvostelu heikentää teologiprofession arvostusta. Kun tarpeeksi toitotetaan, että emme ole mielenterveyden ammattilaisia, onpi seurauksena, ettei kokemus kirkon terapiatyöstä enää kelpaakaan esim. psykoterapeuttikoulutukseen haettaessa. Minä nimittäin tunnen pappeja, jotka ovat mielenterveyden ammattilaisia.
Jonkin verran psyklogian kursseja itsekin suorittaneena sanoisin pikemminkin, että on äärettömän tärkeä pitää teologiprofession asiantuntijuutta esilä julkisuudessa. Helsingin yliopiston psykologia on lääketieteelliseen tiedekuntaan yhdistämisen jälkeen vahvasti liukunut ihmistä ymmärtämään pyrkivästä tieteestä, hermenettisesta ja emansipatoriesta tiedonintressistä, ihmisiä psykometrisesti mittaamaan pyrkiväksi luonnontieteeksi, jota hallitee tekninen tiedonintressi. Siksi mielenterveysongelmiin tyrkytetään mielummin pilleriä kuin terapiaa.
Samaan aikaan mahdottomuus ankkuroida syvimpiä todellisuuskäsitykseen liittyviä rakenteita kuten maailman syvimmän merkityksellisyyden ja ihmispersoonan ainutlaatuisuutta sekulaariin empirismiin johtavat terapeuttisiin lähtökohtiin, jossa ihminen jää ikään kuin vellomaan tyhjän päälle, ja terapeutti pelkäksi peiliksi. Kirkolla on näihin asiohin paljon annettavaa eikä sen pidä vähätellä itseään. Kirkon ei pidä antaa kehystää asiaa niin, ettei pappi osaisi puhua kuin “hengellisistä asioista tai tavallisista elämän iloista ja suruista.”.
Lisäksi augustinolaisesta lähtökohdasta, johon kirkon terapia liittyy, ihminen ei ole sielussaan yksin, vaan sisäänpäin kääntyminen mahdollistuu ja mahdollistaa jumalallisen valon tunnistamisen kautta, joka on Jumalan kuva ihmisessä ja jota mm. Bonaventuran Sielun matkan Jumalaan ja Augustinuksen Tunnustusten kaltaiset teokset kuvaavat. Mielessä on portaat; se osoittaa itsensä ulkopuolelle; ja sielunhoitaja voi auttaa niiden etsimisessä ja tunnistamisessa.
3 tykkäystä
Tässä on myös ylemmällä tasolla tarkastellen keinotekoinen jako. Tein aikoinaan väitöskirjani Martti Lutherin usko- ja todellisuuskäsityksestä Filosofisen psykologian, moraalin ja politiikan tutkimuksen huippuyksikössä. Kun puhutaan uskosta, hengellisestä ihmisestä jne. se kaikki on psykologiaa, oppia sielusta ja mielestä, vain eri disipliineissä, ja filosofisen psykologian, miksei teologisenkin tehtävä on sovittaa näitä lähestymistapoja yhteen. @Diakoni :in verrattuna minulla on mitättömät tiedot alalta mitä tulee sielunhoitoon ja vaikka psykoterapeuttisiin teorioihin, mutta taas mielenfilosofian, filosofisen psykologian ja teologisen psykologian osalta varsin laajat.
1 tykkäys
Pitkissäkin sielunhoidon koulutuksessa korostetaan sitä, että pitää osata ohjata ammattiauttajan pakeille. Uskonto ja sen ekstremistiset tai latentit muodot nähdään ongelmina joihin ratkaisua ei etsitä teologiasta vaan ihmisestä ja hänen psykodynamiikastaan. Juttelen jatkuvasti psykologin kanssa ja havaitsemme jatkuvasti että puhumme samoista asioista eri nimillä. Kun sanon että tämähän on jo Raamatusta tuttu asia, niin hän ihmeissään.
Raamatussa on ihmisviisautta ja kokemusta ihmisistä tuhansien vuosien ajalta. Ei psykologia/psykiatria/psykoterapia pääse samaan vielä pitkään aikaan.
Esimerkiksi se simppeli asia että on osattava olla hiljaa tarvittaessa. Joskus läsnäolo riittää. Jobin kärsimyksen nähdessään hänen ystävänsä olivat hiljaa 7 päivää Jobin rinnalla. Eivät hylänneet, eivätkä yrittäneet ensimmäisenä ratkaista Jobin ongelmia.
Jne…
Yksi iso ongelma on, että teologit eivät lue tarpeeksi Raamattua. Se on The ongelma. Kyse ei ole vain jonkin oppimisesta, vaan pääsemisestä siihen mielentilaan, että en ole yksin kohtaamassa tätäkään asiaa.
D
7 tykkäystä
Arkkipiispa Elian kirjoitus koulujen kevätjuhlien aikaan:
1 tykkäys
Evankeliumi, sanoma syntien anteeksisantamuksesta on kuitenkin ainut apu, jota ei mikään psykololgian perustalta tapahtuva sielunhoito voi tarjota. Jumala ei ole tullut tänne preppaamaan ajallista tämän maailman elämää joka katoaa. Mitä se hyödyttäsi ihmistä vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon? Itse olen saanut aina suurimman avun kaikissa ahdistuksissani syntien anteeksiantamuksesta, enkä malta tässä yhteydessä olla mainitsematta norjalaisen pastorin Olav Valen-Sendstadin mainoita teosta “Sovinto Jumalan kanssa”, jossa hän tuo upeasti esille syntien anteeksiantamuksen uskossa omaksumisen ainoana lääkkeenä sielunhaavoihin, siis syntiin ja sen seurauksiin sanoen, ettei sitä voi mikään psykologia antaa. Neropatteilu hienoilla ja korkealentoisilla termeillä on turhaa ja eksyttävää.
1 tykkäys
On hyvä huomata, että kyseinen Ylen juttu oli Petra Kerosen laajemmasta kokonaisuudesta kuin yhdestä jutusta. Asiaan liittyen peräkkäisinä päivinä julkaistiin kaksi uutista. Toinen uutinen kertoi “sosiaalikeskuksesta”, jossa kirkon työntekijät nimenomaisesti tarjoavat Walk in -terapiaa. Sitä terapiaa on mainostettu uskontoneutraalina. Asian toinen puoli on se, että seurakunta viestii tarjoavansa ilmaisia Walk In -terapiapalveluita maailmankatsomuksesta riippumatta uskontoneutraalisti ja toinen puoli on se, että kirkon työntekijöistä muillekin voi kohdistua odotuksia sellaisten palvelujen tarjoamisesta, jos ensin jossakin on esitetty, että kirkon tehtävä on tarjota sellaista. Itse vierastan sitä, että kirkossa koitetaan tarjota sellaista terapiaa, jossa irrottaudutaan kristillisestä perinnöstä, pyrkien tarjoamaan sitä sekulaaristi. Sama haaste koskee monin paikoin perheneuvontaakin.
Mitä terapioihin tulee, ainakin itseäni jossain määrin häiritsee se, että monesti asiaa käsitellään ikään kuin kaikki terapia olisi hyödyllistä. Terapioiden osalta Suomessa ei ole juuri minkäänlaista laadunvalvontaa. Tiedossa on, että terapioista voi olla paitsi hyötyä, myös haittaa, mutta jälkimmäisistä asioista ei ole juurikaan seurantaa. Kuten Duodecimissa julkaistussa artikkelissa on todettu,
“Tällä hetkellä psykoterapioiden tuloksia ei systemaattisesti eikä potilaskohtaisesti seurata juuri missään… psykoterapioiden potilaskohtaista onnistumista Kela, kuten pääosin muutkin Suomessa psykoterapiaa kustantavat tahot, on seurannut psykoterapeuttien kirjoittamien laadullisten ja narratiivisten lausuntojen muodossa.”
Tämä ei ole ongelmatonta, ottaen huomioon sen, että terapeuteista juuri kukaan ei tunnista, jos aiheuttaakin haittaa, vaan terapeuttina toimivat pitävät pääsääntöisesti itseään keskimääräistä parempana terapeuttina:
“kun terapeutit vertasivat itseään muihin terapeutteihin, noin 90 % arvioi kuuluvansa tuloksiltaan parhaimpaan neljännekseen eikä kukaan pitänyt itseään keskiarvoa heikompana.”
Asia johtuu osin ehkä mm. siitä, että terapioihin ei liity anonyymejä palautekanavia, joissa terapiassa käyneet antaisivat palautetta asioita pidempään harkittuaan. Kun terapiassa olleet naamatusten kiittelevät antaakseen terapeutille positiivisen mielen, mutta jättävät kriittiset huomiot omaksi tiedokseen, jotta eivät pahoita terapeutin mieltä, terapeutit harvoin pääsevät kohtaamaan aitoa sensuroimatonta asiakaspalautetta. Se on mahdollisesti yksi syy, miksi terapeuteista lähes kaikki ovat kyselytutkimuksessa voineet kuvitella olevansa keskimääräistä parempia terapeuttina.
Lähde sitaateissa: Psykoterapian haitat - ei vain ruusutarhaa
5 tykkäystä
Tämä on tarpeellinen näkökulma ja aivan varmasti aito ja vahva omakohtainen kokemus evankeliumin voimasta on sen taustalla.
Mutta samaan aikaan on totta se, että kristittyinä meidän tehtävämme on auttaa toisia ihmisiä. Emme me jätä syöpää, astmaa tai sydänvikaa hoitamatta sillä perusteella ettei se hyödytä sairastavaa hänen pelastuksensa asiassa. “Voittaa omakseen koko maailma” tarkoittanee sitä että ihminen saisi asettaa kaiken mahdollisen maallisen onnen ja korkean aseman ihmisten joukossa etusijalle. Tämän ohessa ikäänkuin kaupan päälle vielä Jumalalta voisi ottaa pelastuksen lahjat.
Lähetystyö on hyvä esimerkki siitä että oikea suhtautumisemme ihmisen hätään ja kärsimykseen kokonaisvaltainen.
Lukemattomat ihmiset saavat apua niiltä joilla on taitoa ja kokemusta auttaa mielen terveydessä, ja silti hyvin monille heistä Jumalan armo ja rakkaus on elämän perusta. Ihminen on hauras olento… Olisi julmaa sanoa esimerkiksi vakavaa masennusta sairastavalle kristitylle, ettei hän tarvitse muuta apua kuin Jumalan sanaa. Kun hän itse elää siinä uusiutuvassa tuskassaan, hän on hyvin suuressa vaarassa kysyä epätoivoisena, miksi Jumala ei auta, mikä on syynä että armon sanasta huolimatta masennus toistuu.
1 tykkäys
Tietenkään hänelle ei pidä töksäytellä, mutta ainut apu on kuitenkin johdattaa hänet armolähteelle, jollainen on vain syntienanteeksiantamus Kristuksessa. Jos masennus saataisiin keinotekoisesti poistettua esim. psykoterapialla tai lääkkeillä, mutta syntien anteeksiantamus jäisi hänelle vieraaksi olisi siitä hetkellinen ajallinen apu, mutta edessä iankaikkinen kadotus. Oletko koskaan funtsannut miksi kristityillä täytyy olla risti, miksi on niin, että heillä ei ajallisesti mene hyvin, kuten nyt vaikka Paavalilla jota kohtasivat kaikenlaiset vastukset, mm. vankila ja lopulta marttyyrikuolema. Miten hän saattoi nämä kestää kun hänellä ei ollut näkyvissäkään yhtään psykologia, psykiatria, eikä psykoterapeuttia, ei edes ketään ihmistä, joka olisi voinut häntä syvimmillän ymmärtää? Jeesus sanoi “taivaan linnuilla on pesänsä, mutta ihmisen Pojalla ei ole mihin hän päänsä kallistaisi.” Hänellä ei ollut maailmassa yhtään ihmistä joka olisi voinut häntä ymmärtää, jos kuka niin hän oli täysin ypöyksin, mutta hän kesti sen ja samoin käy niille, jotka Häntä seuraavat, heitä ei ymmärretä tässä maailmassa he joutuvat usein Mestarinsa kanssa äärimmäiseen yksinäisyyteen, mutta kestävät Hänessä kaikki vastukset ja vaivat jotka heidän osalleen tulevat, kuten Paavalikin. Usein luullaan kristittyjen ristin olevan vain ulkonaista vainoa, mutta se on paljon enemmän sisäistä oman lihan ja Perkeleen tuottamaa tuskaa ja ahdistusta ja runsain mitoin ajallisia vastoinkäymisiä. Miksi näin? Eikö siksi, että pelastus perustusi yksin uskoon, eikä näkemiseen. Ajattelepa jos uskovat saisivat kaikkea maallista hyvää, terveyttä, niin että sitä putoaisi toreille heidän kulkisessaan, rahaa kasapäin, luksusasunnot hienostoalueilla jne?
Eiköpä kaikki ihmiset silloin kiinnostuisi kristinuskosta ja sen jakopaikat, kirkot pullistelisivat väkimääristä, mutta silloin heidän perusteensa tulla kirkkoon olisi tämän maailman näkyvässä hyvässä, ei uskossa, onhan näitä yltiöpäisiä menestysteologialiikkeitä houkuttelemassa ihmisiä yhteyteensä tarjoamalla juuri maallista hyvää itsekeksimästään uskosta joka tarrautuu tähän petolliseen ajalliseen hyvään ja siten eksyttää heidät oikeasta kristillisestä uskosta, josta seuraa risti. Sellaisena eksytyksenä näenkin osittain myös tämän psykologisen avun tarjoamisen vouhotuksen kirkoissa silloin kun se ei tähtää Kristukseen ja syntien anteeksiantamukseen Hänessä, vaan ajalliseen hyvinvointiin. Kristus sanoi joka teistä ei kiellä itseänsä se ei voi olla minun opetuslapseni, mutta psykologia sanoo päinvastoin hyväksy itsesi, käsittämättä miten suuren siunauksen itsensä kieltäminen sisältää, sillä sehän tarkoittaa ettei minun tarvitsekaan vaatia itseltäni yhtään mitään, ei siis hyväksyä itseäni ja omia Raamatulle, Jumalan sanalle vieraita pyrkimyksiäni ja halujani.
1 tykkäys
Tietenkin. Eikä evankeliumi ole ristiriidassa onnistuneen terapian kanssa. Hyvä terapia tähtää samaan dynamiikaltaan. Anteeksiantamisessa on kyse juuri siitä, että minua ei määritellä aiempien tekojeni kautta. Että voin olla jotain muuta kuin mitä olin. Synti ei määrittele minua vaikka en pääse siitä ikinä irti. Tajuan että en ole pakotettu toistamaan virheitäni vaan minulla on lupa tehdä oikein.
Moni ymmärtää vielä että anteeksiantamisen logiikka on mahdollinen tässä maailmassa koska Kristus kuoli ja nousi kuolleista.
D
1 tykkäys
Sielunhoitajana kiroan jatkuvasti itseäni ja sanomisiani ja suosittelen kaikkia muita. Sielunhoitajana ja terapeuttina kehittyminen on selitysten katoamista, teorioiden tunnistamista ja välttelyä, akiken kausaliteetin välttelyä sanomisissa syntiä lukuun ottamatta, (joka on elävää, orjuuttavaa kausaliteetttia). Toki terapeutti ei puhu synnistä vaan väärin tekemisestä, joka on sinällään oikein.
Terapeutin ja sielunhoitajan suurin ero on siinä, että sielunhoitajalla on mandaatti ylhäältä “Jumala on itse luvannut antaa anteeksi”. Terapeutilla ei ole mandaattia lopulta muulta kuin itseltään. Se on vastuun kannalta tärkeä asia. Jumala kantaa kyllä vastuunsa lupauksiensa täyttymisestä. Ihminen on tässä aika huono.
Kaikki kunnia molemmille, terapeuteille ja sielunhoitajille. Se että tilanne on tänä päivänä mikä on, ei ole sielunhoitajien eikä terapeuttien vika, vaikka he ovat mukana tässä kehityksessä. Taustalla on laajempi uskonnon ja tieteen välinen kuilu joka on keinotekoinen ja suhteellisen uusi. Aiheesta on kirjoittanut hyvin Peter Harrison teoksissaan Some New World, The Territories of Science and Religion ja The Freedom of Things.
Myös ainakin @Justinos ksen lukema Joseph Henrichin teos The Weirdest People in the World kontribuoi hyvin tähän teemaan ainakin länsimailla.
D
1 tykkäys
Onpa ihanaa kun arkkipiispa ylistää luterilaisten virsien autuutta!
D
Tarkoitin tunnustavaa kristittyä joka elää syntien anteeksiantamuksesta. Tunnen ja olen tuntenut heitä, masennusta sairastavia. Kiellätkö heiltä hoidon, joka ei sinua ole auttanut?
Ihmisillä on vaikka millaisia henkisiä ongelmia. Eivät ne poistu välttämättä uskon ja anteeksiantamuksen voimalla. Toki niiden aiheuttama murhe voi asettua huomattavasti pienempään muotoon ja rooliin. Monia ne kiusaavat elämän loppuun asti, mutta pysyvät jotenkin hallinnassa paitsi uskon myös terapian ja lääkkeidenkin avulla. Jotkut asiat myos helpottuvat ammattiavulla, vaikka tuon Diakonin mainitseman kuuntelijan (vrt Jobin ystävät) mutta myös jonkun oivalluksen ja menneiden tapahtumien paremman ymmärtämisen avulla.
Ihminen pysyy ihmisenä tämän elämän ajan, vaikka hänellä on usko Jeesukseen. Ihmisyyteen kuuluu sairaus ja heikkous, hyvin usein. Ihmisen hoitamiseen paneutuneiden auttajien väheksyminen on asia, jota on minun mahdotonta hyväksyä - olen pahoillani! Varmaan tässä taustamme, kokemuksemme ja elämänpiirimme eroavuudet vaikuttavat vahvasti.
4 tykkäystä