Hieno juttu. Seurakuntalainen.fi oli uutisoinut asiasta asiallisesti. Kotimaan vastaavaa asiaa koskevassa uutisessa oli toimituksessa jostain syystä sekoitettu ihmisten määrä ja ehtoollisosallistumisten määrä. Aktiivikävijät osallistuvat kymmeniä kertoja vuoden aikana ehtoolliselle, eikä ehtoolliskäyntien määrä vuodessa ole samaa asia kuin ehtoollisella käyvien ihmisten määrä vuodessa.
Väestö kasvoi vuonna 2025 kai vähän yli 20 000 asukkaalla, eli väestönkasvu oli hitaampaa kuin jumalanpalveluksissa ja ehtoollisella käynnin kasvu.
On perin harmillista kun/jos ortsut ja katolliset sietävät ekumenian nimissä luterilaisia naispappeja ( ja piispoja) yhteisissä tapahtumissa, kuten piispa Luoma haastattelussaan kertoi. Se antaa täysin väärän signaalin yleisölle.
No se oli enemmän mutua ja paikallisen kävijätilanteen näkemiseen perustuvaa kuin tilastotietoa. Jäsenmäärähän on eri asia kuin kävijämäärä, kuten evlut kirkkoa koskeva uutinenkin osoittaa. Kuitenkin paikallisella vapaakirkolla kun on puolison kanssa tullut piipahdeltua jo toistakymmentä vuotta, niin huomaa kyllä miten kirkkosali on täyttynyt ja nyt on jo kokeilussa toinen jumalanpalvelus iltapäivään tilanahtauden takia. Uusia seurakunnanistutuksiakin on menossa. Myös helluntaiseurakunta lienee jonkinlaisessa kasvussa, koska toimintailmoituksiin on ilmestynyt “sivupiste” naapurikuntaan. Valtakunnallinen taso on sitten toinen kysymys, koska näissä voi näkyä myös muuttoliike ja kaupungistuminen.
Arvioni mukaan ulkokirkollisten yhteisöjen jäsenmäärä pysyy paikallaan sen tähden, että jäsenistö koostuu suurelta osin useamman polven uskovista eli uskovien kotien lapsista. Sen seurauksena hengellisyydestä muodostuu (marginaali)kulttuuria ja seurakuntien hengellinen elinvoimaisuus ja dynaamisuus heikkenee. Tekoäly antoi arvion, joka vastaa muistikuvaani helluntailaisten suhteen (Niilo Yli-Vainion vaikutus):
1960–1980-luvuilla: kasvu ja vakiintuminen, jäsenmäärä nousi noin 50 000:een.
1990-luvulta eteenpäin: lievää laskua ja rakennemuutosta.
Vastaan tähän, että ortodoksit ja katolilaiset eivät pidä luterilaisia piispoja ja pappeja oikeina pappeina, mutta ovat he tietysti omien yhteisöjensä johtajia ja sellaisina varteen otettavia. Tämä koskee sekä mies- että naispappeja. Minusta mitään ekumeenisia jumalanpalveluksia ei pidä toimittaa tai mennä niihin mukaan. Kirkot tehkööt yhteistyötä esim diakonian, kasvatuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen aloilla.
No, tästä voipi olla vähintään kahta mieltä. Minua ei häiritse. Toisaalta kun ekumeeninen kirkollinen valtuuskunta matkustaa vuosittain pyhiinvaellukselle Roomaan Pyhän Henrikin muistopäivää viettämään, siellä toimitetaan vuorovuosittain luterilainen tai katolinen messu - ei mitään ekumeenista palvelusta. Olen joskus muuten ihmetellyt, miksei koskaan ortodoksista liturgiaa, vaikka matkassa yleensä on myös ortodoksinen piispa…
Helsingin luterilaisessa tuomiokirkossa oli ekumeeninen rukous-ja muistotilaus Ukrainan sodan syttymisen 4-vuotismerkeissä. Oli muuten koskettavaa nähdä kuva ortodoksisesta kirkkoherra isä Markku Salmisesta vierellään kaksi ukrainalaisia pappia - toinen ortodoksinen, toinen kreikkalais-katolinen…
Ekumeeniset jumalanpalvelukset ovat oikeastaan rukoushetkiä. Jokainen kristitty voi rukoilla toisen kristityn kanssa. Mutta ekumeeninen jumalanpalvelus on jo käsiteenä ristiriitainen. Itselleni kyse on rukoushetkistä. Niitä olen viettänyt katolisten ja ortodoksien ja eri protestanttisten ryhmien kanssa.
Muut papit (paitsi ne joiden kansa meillä on voimassa oleva alttariyhteys) eivät ole meidän pappejamme ja päin vastoin. Siksi jätin esim kerran menemättä messuun, jossa puheen, Oikeasti normaalisti puhutaan saarnasta, mutta sillä kertaa puheesta) piti ort nunna.
Meillä oli täällä Helsingissä ekumeenisen rukousviikon avajaistilaisuutena Helsingin ekumeenisen toimikunnan ja Tuomasmessun järjestämä yhteinen ekumeeninen jumalanpalvelus, jossa nautittiin myös ehtoollinen. Ortodoksit ja katoliset sekä muut, jotka kokivat, että eivät voi osallistua ehtoolliselle, huomioitiin niin, että eri kirkkojen edustajat siunasivat heidät ehtoollisenjakoparien yhteydessä.
Kun jumalanpalvelusta suunniteltiin ja puhuttiin siitä, että avajaistilaisuus pidettäisiin Tuomasmessun yhteydessä, johon jo nimenkin tasolla ehtoollinen kuuluu, niin meidän katolinen edustaja oli melkeinpä ensimmäisenä toteamassa, että sopii oikein hyvin eikä ole lainkaan ongelma katolisille. Jumalanpalveluksen liturgina toimi muuten vielä luterilainen naispappi.
Mutta toisaalta täällä Suomessa katoliset ja ortodoksit ovat huomattavasti ekumeenisempia kuin muualla päin maailmaa.
Tarkoitin ekumeenisilla jumalanpalveluksilla esim itsenäiyyspäivänä toimitettavaa valtiollista jumalanpalvelusta, jossa muiden kuin luterilaisen kirkon piispat ja muut johtajat osllistuvat lukemalla esim Raamatun tekstit ja vuororukouksia. Luterilaiset papit ovat niissä liturgeina ja luterilaiset piispat saarnaavat kukin vuorollaan.
Tuohon voisi jatkaa asettamalla kyseenalaiseksi koko pappeuden - paitsi ylimmäisen pappeuden (Jeesus) ja yleisen pappeuden (uskovat). Eikö tällainen pelkkä ajattelukin toisten kristillisten joukkueiden pappeuden kelvottomuudesta ole kuitenkin aika loukkaavaa?
Mutta itsekin katson, että sovitus ei tarvitse erityistä pappeutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Jeesushan on jo välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ja ilosanomaa Jeesuksesta voivat kaikki aivan vapaasti välittää muille ihmisille, naiset ja lapsetkin ja jopa ne, joilla on vääriä motiiveja (Fil 1:18).
”Yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus.” (2.Tim 2:5)
Toki tämmöinen pappeuden mitätöinti monia harmittaa, enkä tietenkään sitä halua tällaisella forumilla julistaa vaan ainoastaan ymmärryksen tasolla ja opillisessa mielessä kriittisesti käsitellen. Koska siis minullakin on tällainen näkemys, minun on vaikea ymmärtää, että esimerkiksi ehtoollisen jakamista ei voisi suorittaa kuka tahansa kristitty jne. On silti täysin selvää, että vanhat kirkot ja varsinkin vanhimmat kirkot pitävät kiinni perinteistään, eikä niitä pidä siitä moittia.
Jokainen voi toki yleisen pappeuden nojalla julistaa ilosanomaa. Seurakunnassa julkisesti sitä ei kuitenkaan voi missään tapauksessa tehdä jokainen, vaan siihen tehtävään seurakunta kutsuu ja vihkii erityisen viranhaltijan sekä saarnaamaan, että toimittamaan sakramentit. Siteeratakseni Lutheria mikä kurnutus siitä syntyisikään jos kaikki voisivat saarnata?
Jos kuka tahansa voisi ottaa nämä hoitaakseen sortuisi seurakunta sekasortoon ja pönttöön syntyisi siitä johtumana tungos, joka muodostaisi vakavan vaaran evankeliumin sisällölle. Tästä asiasta meillä on riittävää näyttöä vapaissa suunnissa.
Seurakuntien julistustyöstä merkittävä osa on nykyään kirjallista. Kun jumalanpalveluksiin säännöllisesti osallistuu vain 1-2 % väestöstä, merkittävä osa seurakuntien julkisesta opetuksesta tapahtuu muualla. Sanan julistaminen tapahtuu seurakunnissa de facto nykyään pääasiassa muulla tavoin kuin saarnapöntöstä käsin. Netin puolella liikkuu monenlaista sanomaa. Lutherin aikaan saarnatuoli oli paikka, josta tavoitti yleisön. Siihen aikaan ei ollut esimerkiksi sanomalehtiä joukkotiedotusvälineenä, saati sosiaalista mediaa.
Joukko pohjoissuomalaisia pappeja on huolissaan Limingan papinvaalista.
Juttu on maksumuurin takana, mutta selvennän, että kyseessä on Limingan seurakunnan kappalaisen vaali. Yhden äänen enemmistöllä virkaan valittiin miespuolinen pappi, jolla oli noin 15 vuotta vähemmän seurakuntatyökokemusta kuin toisella hakijalla, joka oli nainen. Luottamushenkilöt valitsivat kappalaisen. Limingan kirkkoherra on nainen. Molemmat kappalaisen virkaa hakeneet olivat Limingan seurakunnan seurakuntapastoreita.
Kävi minulla semmoinenkin mielessä, että jos kerran virkavuodet ratkaisevat, niin miksi tässä piti ylipäätään järjestää vaalit.
Seurakunnalla on varsin vapaa valintaoikeus tehdä valintansa pätevien hakijoiden joukosta. Valitus hallinto-oikeudesta menee tällaisissa asioissa läpi lähinnä vain silloin, jos pöytäkirja laaditaan puutteellisesti. Kirkkoherra laatii tällaisissa asioissa yleensä pöytäkirjan.
Silloin kun luottamushenkilöt päättävät jostain esittelijän esityksestä poiketen, valitusriski oikeudessa liittyy erityisesti siihen, että laatiiko kukaan asiakirjoja lain vaatimukset täyttäen. Esittelijä ei välttämättä niin tahdo tehdä, jos haluaa edistää sitä, että asiasta olisi mahdollista valittaa niin, että valitus voisi mennä läpi. Eivätkä ne maallikot, jotka viranhaltijan esityksestä ovat esittäneet poikkeamista eivätkä maallikkopöytäkirjantarkastajatkaan usein tiedä, miten asiakirjat pitää esittelijän kannasta poikkeavissa vaaleissa tehdä, jotta ne olisivat hallinto-oikeuden tarkastelun kestävät.
On täysin laillista valita ikävuosiltaan ja työkokemukseltaan kokemattomampi hakija. Muu olisi itse asiassa ikäsyrjintää, koska ei nuoremmalla hakijalla edes voi ikänsä johdosta olla yhtä pitkää työkokemusta. Mutta jos valitsee kokemattomamman hakijan, pitää kirjoittaa päätökseen, että valinta perustui esimerkiksi kokonaisarvioon hakijoista, jossa yhteydessä punnittiin sekä hakijoiden koulutus- ja työkokemustaustaa että myös haastatteluita ja aiempia kokemuksia hakijoista, jotka molemmat ovat seurakunnan nykyisiä työntekijöitä. Jos perusteluissa vedotaan kokonaisarvioon ja sen keskeisenä elementtinä myös haastattelujen tuloksiin ja kokemuksiin hakijoista saman seurakunnan työntekijöinä, kyse on sellaisista perusteluista, jotka ovat yleensä hallinto-oikeuteen tehtävät valituksetkin kestäviä. Haastattelun osalta tosin tilanne on monesti se, että valintapäätöksen tekevät lähinnä muut kuin haastatteluun osallistuneet. Valitusten etenemismahdollisuuksia tunnetusti vähentää merkittävästi se, jos ehdokkaat kutsutaan lopullisten päättäjien haastateltavaksi. Tuossa tapauksessa tosin oletettavasti kaikilla valitsijoilla on henkilökohtaisia kokemuksiakin hakijoista jo muutenkin. Jos taas kirkkoherra jättää perustelut kokonaan pois pöytäkirjasta, antaa se hyvät mahdollisuudet valituksen tekemiselle.
Sen, että asian käsittely hallinto-oikeudessa riippuu siitä, miten kirkkoherra on asiakohdassa toiminut ja miten kirkkoherran johdolla pöytäkirjakirjaukset asiasta tehdään, tietänee suurin osa tuon mielipidekirjoituksen allekirjoittajista, joista moni itsekin on toiminut kirkkoherrana. Mielipidekirjoituksessa viitataan Kokkolan suomalaisen seurakunnan päätökseen vuodelta 2021, joka kumottiin hallinto-oikeudessa. Se on hyvä esimerkki asiasta: päätöksestä, jossa kirkkoherra oli todennäköisesti linjannut, että pöytäkirjaan ei kirjoiteta seurakunnan päätöksen yhteyteen minkäänlaista seurakuntaneuvoston yhteistä perustelua valintaa koskien - tai siis jättänyt kokouksessa kertomatta luottamushenkilöille, että päätökselle pitäisi laatia yhteinen perustelu, sillä lain mukaan päätökset pitää perustella. Silloinen päätös on nähtävissä tässä.
Kaleva-lehden jutun mukaan toiseksi vaalissa jäänyt on ilmoittanut, että hän aikoo harkita valittamista, jos päätöksessä lukevat perustelut eivät täytä lain vaatimuksia. Kirkkoherra huolehtii siitä, että pöytäkirjaan kirjataan lailliset perustelut tai jättää huolehtimatta päätösasiakirjan laillisuudesta. Jos hän haluaa että päätös voidaan kumota, hän toimii jälkimmäisellä tavalla.
Jos tilanne menee äärimmäisen pahaksi eli jos seurakunta joutuu maan alle, on todellakin tärkeää, että meillä on virtuaalinen mahdollisuus yhteyteen. Toki voi olla niin, että sellaisessa tilanteessa sekin mahdollisuus poistuu, jos esimerkiksi kaikki sähköverkot menevät pimeiksi. Minusta on parasta siunata kristikuntaa koko skaalalla eikä moittia muita.
Jos se menee tuollaiseksi niin netti ei ole mikään salainen paikka välittää kristillistä opetusta. Netissä kaikki on tietyllä tavalla esillä, mikään ei pysy salassa.
Eli jos kristillisestä opettamisesta alkaa taas seurata kuolemanrangaistuksia, netti ei ole vaihtoehto.