En tietenkään. Seurakunnilla on merkityksellinen rooli ja tehtävä. Vaan sitä, että seurakunnan pastori ei ole enää ainoa, joka kirkon jäsenille julistaa ja opettaa. Moni seurakuntalainen, joka kirjoittaa hengellisiä puheenvuoroja, toimii de facto myös hengellisenä julistajana ja opettajana kirkossa/seurakunnassa. Luterilaisessa kirkossa oppi kirkollisesta järjestyksestä ja papin tehtävistä on käytännössä muuttunut 1900-luvulla merkittävästi.
Augsburgin tunnustuksessa on linjattu esimerkiksi, että “Kirkollisesta järjestyksestä seurakuntamme opettavat, ettei kirkossa [tai seurakunnassa] kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista.”
Näistä ensin mainitusta vaatimuksesta on käytännössä ev. lut. kirkossa luovuttu jumalanpalvelussaarnoja lukuunottamatta. Varhaisessa luterilaisuudessa opetus oli papiston tehtävää. Ei ollut nuorisotyöntekijöitä tai pyhäkouluopettajia, saati sosiaalista mediaa, jossa kuka tahansa voi nykyään varsin vapaasti opettaa kirkon jäseniä.
De facto tapahtunut kehitys näkyy myös papiston työpaikkailmoituksissa. Kun opetustehtäviä ei monesti pidetä enää vain papiston tehtävänä, sen tehtävän rooli papiston työpaikkailmoituksissakin on vähentynyt. Evankeliumin julistamisen tehtävää ei papiston työpaikkailmoituksissa usein pidetä esillä ollenkaan, vaan siellä korostuvat muut asiat, kuten yhteisönrakentamistaidot, tiimityötaidot, kehittävä työote tai sielunhoidollinen osaaminen (vaikeita asioita muuten edes mitenkään objektiivisesti mitata ja verrata hakijoiden osalta, mutta mahdollistavat hakuilmoitukseen laitettuina kriteereinä sen, että seurakunta voi helpommin valita jonkun muunkin kuin pisimmän työuran omaavan hakijan). Kävin läpi Mol.fi:ssa olevat papistoa koskevat tämän hetkiset työpaikkailmoitukset. Eräässä työpaikkailmoitukselta papilta odotettiin “kykyä hoitaa jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia menestyksekkäästi” (en tiedä, miten sellaisen menestyksen osalta hakijoita voi käytännössä rekrytoinneissa vertailla, kun toimitusnäytteitä tuskin järjestetään, ja kun ihmisten käsitys siitä, millainen edes olisi menestyksekkäästi suoritettu toimitus, voinee aika tavallakin vaihdella). Vain yhdessä työpaikkailmoituksessa (Orivesi) mainittiin papin työtehtäväksi evankeliumin julistaminen.
No joo ev.lut.kirkossa voi olla luovuttu siitä ja tästä mitä Tunnustuskirjoissamme on sanottu. Tässä mielessä me tarkastelemme asiaa aikalailla eri perspektiivistä.
Minä olen kuitenkin eronnut ev.lut. kirkosta jo ajat sitten, enkä voi pitää tuollaista kuvailemaasi touhua ollenkaan Jumalan sanan, enkä luterilaisen tunnustuksemme mukaisena. Täytyyhän seurakunnassa olla kutsuttu pastori johon seurakuntalaiset voivat luottaa silloin kun heillä on tarve kysyä Jumalasuhteeseensa liittyvistä asioista. Se on sielunhoidollisesti erittäin tärkeää ja keskeistä. Seurakuntalaisethan ovat valttuuttaneet ja siten vastuuttaneet hänet tähän tehtävään, josta hän vastaa.
Ja tietenkin seurakunnassa on myös paljon erilaisia armolahjoja, kuten nyt vaikkapa pyhäkoulunopettajat, jotka vastaavat lasten kristillisestä kasvatuksesta. He ovat useimmiten naisia, koska meistä miehistä ei oikein ole siihen hommaan. He tekevät ehkä seurakunnan tärkeintä työtä opettaessaan lapsia. Lisäksi tarvitaan suntiot, kanttorit ja monet muut vapaaehtoiset.
Mutta siis, seurakunnan opetus ei voi olla hajallaan siellä ja täällä eri lähteissä, vaan on oltava joku henkilö joka vastaa siitä, johon seurakuntalaiset voivat luottaa ja jonka johdossa kaikki muut seurakunnan toiminnot ovat.
Kyllähän seurakunnissa pastorit on. Joskus seurakuntalaiset ovat valtuuttaneet ja vastuuttaneet pastorin tehtävään, joskus eivät.
Pointtini on, että monikanavaisessa yhteiskunnassamme seurakuntalaisten kohtaama hengellinen opetus ei enää tule seurakunnassa keskitetysti pastorin kautta saarnapöntöstä, kuten 1500-luvulla, vaan monen seurakunnan jäsenen tapauksessa enemmän opetusta saattaa tulla omaksuttua ihan muilta.
Lisäksi seurakunnan työntekijöiden osaltakin opetusvirka on de facto jakautunut 1900-luvulla useisiin tehtäviin. Esimerkiksi nuorisotyönohjaajan tehtävä seurakunnassa on käytännössä hengellisen opettamisen virka ilman oikeutta jakaa ehtoollista. Kun hengellisen opettamisen tehtävästä merkittävä osa on siirretty pois papistolta, papiston rooli on painottunut enemmän kirkollisiin toimituksiin: muuhunkin kuin jumalanpalveluksiin.
No joo, nyt minä pääsen jyvälle tarkoituksestasi. Onhan minulla itsellänikin jakuvana sielunhoidollisena tukena ja auttajana hyvä luterilainen hartauskirjallisuus, että dogmaattinen vastaava, joita luen joka päivä. En olisi kuitenkaan osannut joskus uskonelämäni alkuhämärissä hakeutua niiden pariin jos en olisi saanut ohjausta niiden pariin.
Sivukysymys asian selvittämiseksi!
Voiko kansankirkosta eronnut kuulua Sley:in? En olekaan tajunnut tuollaista voivan olla. Kuulutko mihinkään varsinaiseen kirkkokuntaan? Vaikea minun on suomalaisena ymmärtää tätä. (Ilmankos monet asiat ovat olleet viime aikoina outoja, mitä en aikaisemmin ollut ollenkaan huomioinut.
Ei kirkko pelasta, mutta ei pelkkä oppikaan, oikeanakaan, vaan suhde Kolmiyhteiseen Jumalaamme. Jeesus yksin on Pelastaja jne.)
Vuorovaikutus kristittyjen kesken on aika lailla tarpeellinen ja siinä myös toinen toistansa opettaa, mutta opetuksesta vastuun kantaa johtaja / pappi, raamatullista on. Sooloilijoita tulee varoa ja arvioida usein jos ei voi, niin hylättävä.
(Yksinäinen minäkin nykyään olen, vaikka en kirkosta todennäköisesti eroa, jos ei parempaa löydy.) Täydellisiä ei ole, muuta ydinasian tulee olla kohdallaan.
Pääasia on, että pääasia saa olla pääasia.
Voi vallan mainiosti! Sley on tehnyt jo 15 vuotta sitten päätöksen, ettei siihen kuuluminen edellytä kansankirkon jäsenyyttä. Meidän kappelillamme on jo aika paljon ev.lut.kirkosta eronneita. Ja kuulun Kristuksen kirkkoon johon liitytään uskon kautta Kristukseen.
Koskahan tämä tuli lut. herätysliikkeissä käytäntöön, en ole pysynyt mukana. Ev.lut. kirkossakin saa ehtoolliselle mennä kuka tahansa omantuntonsa mukaan. Minulla on tässä nieleskeltävää ja paljon. Eikö tämä ole jo anarkiaa ja epäraamatullista?
Lähtökohtaisesti järjestöillä ei käsittääkseni ole lupaa kysyä ihmisen uskontokuntaan kuulumista. Tai saa sitä kysyä, mutta järjestöt eivät sitä pysty varmistamaan mistään.
Niin, ei hyvä kuitenkaan ja kuuluu lopun ajan luopumukseen ja sekavuuteen. Hmm. minulle tuli lisää vaikeuksia tästä tiedosta. Paheksun sekaoppeja ja anarkiaa syvästi, samoin olen edelleen hyvin varauksellinen yhteiskristillisyyteen, jos ei Pääasia ole kohdallaan. Yksin siis jään uskonvanhurskauden ja kaste- + ehtoolliskäsitykseni kanssa, jos kuitenkin hyväksyn lämpimästi naiset kaikissa viroissa ja tehtävissä kutsumuksensa ja lahjojensa mukaan. SRO jää mahdollisuudeksi, jos opin olemaan hiljaa kehällisistä asioista. Huoh!
Kirkon päätösten mukaan ev. lut. kirkossa ei saa mennä ehtoolliselle kuka tahansa, mutta käytäntö on mennyt monissa seurakunnissa sellaiseksi, eivätkä piispat ole halunneet puuttua käytäntöön sen käytännön osalta. Monissa kirkon virallisissa asiakirjoissa käytäntö on sanoitettu ihan toisenlaiseksi kuin mikä tosiasiallinen tilanne yleisesti on.
Onkohan jossain löydettävissä Sleyn päätös muuttaa sääntöä niin että kirkkoon ei tarvitse kuulua? Vanhojen sääntöjen mukaan Sleyhyn liittyvän piti olla ev.lut. kirkon jäsen.
En tiedä onko sitä löydettävissä “paperilla”, mutta kyseinen päätös tehtiin vuonna 2011. Oletan sen kuitenkin olevan löydettävissä.
Sinänsä sillä ei enää ole kovin paljon merkitystä kun nykyisellään ev.lut.kirkko on jo kieltänyt meiltä messujen pitämisen kokonaan. Eikö se ole jo ev.lut.kirkon taholtakin irtiotto meistä?
Nyt Ylekin tarttuu Limingan kappalaisvalintaan. Monisyinen juttu, koska kuten joku taisi jo edellä miettiäkin, niin missään muissa rekryprosessin vaiheissa ja vaatimuksissa ei olisi mitään järkeä, jos aina pitäisi valita se jolla on eniten kokemusvuosia. Silloinhan hakemukseen ei tarvitsisi laittaa mitään muuta kuin kokemusvuodet ja yhteystiedot, ja haastattelulla korkeintaan varmistettaisiin, että hakija vaikuttaa suurin piirtein täysjärkiseltä! Mutta kyllähän tässä silti vaikuttaa äkkiseltään aika selvältä, että lestadiolaiset ovat halunneet lestadiolaisen papin. Toki jutussa on vain toisen osapuolen kertomus asiasta, mutta vaikea keksiä, mikä muukaan selitys tuossa voisi olla.
Toinen kysymys on sitten se, haittaako se, jos lestadiolaispaikkakunnalla halutaan lestadiolainen pappi. Väittäisin, että se saattaa haitatakin. Näillä paikkakunnilla nimittäin ihmiset eivät välttämättä saa kokemusta mistään muusta kristinuskon muodosta kuin lestadiolaisuudesta, jos paikallisseurakuntakin on heikäläisillä miehitetty. Tällöin voi käydä niin, että lestadiolaisuus leimaa kuvaa koko kristinuskosta, ja jos se ei nappaa, niin hylätään koko kristinusko kokonaan. Tämän takia olisi hyvä, jos tietyn herätysliikkeen vahvoilla paikkakunnillakin olisi mahdollista kuulla myös sen liikkeen ulkopuolista julistusta (ilman että joutuu sitä erikseen etsimään esim netistä).
Virkaan valittu pappi on jo valmiiksi Limingan seurakunnan palveluksessa seurakuntapastorina kuten myös nainen, jota ei valittu. Seurakunnan kirkkoherra on nainen, joten kyllä siellä vaihtoehtoja löytyy. Heidän lisäkseen tällä hetkellä on osa-aikainen kappalainen, mies joka ei ole lestadiolainen. Lestadiolaiset haluavat oman papin, jonka palveluksia he voivat käyttää tarvitessaan.
Valinnan tehneet luottamushenkilöt ovat Rauhan Tervehdyksen jutun mukaan sanoneet, että he ovat käyttäneet heille vaaleissa annettua päätösvaltaa. Minusta asia on juuri niin.
Olen ihmetellyt tätä samaa ennenkin. Mitä merkitystä on koko äänestämisellä, jos tuloksen pitää olla perusteltavissa ansiovertailulla ja muilla mitattavilla kriteereillä? Jos virantäyttöä koskevat tarkoin määritellyt ehdot, silloin ei pitäisi asiaa ratkaista äänestyksellä.
Ex-arkkipiispalle ehdollista vankeutta 1v 1kk törkeästä avustuspetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta
Emerituspiispa ja seuran entinen sihteeri velvoitetaan korvaamaan opetus- ja kulttuuriministeriölle yhteisvastuullisesti korkoineen reilut 160 000 euroa rikoksella aiheutetusta vahingosta. Tämän lisäksi arkkipiispa itse joutuu maksamaan ministeriölle reilut 9 000 euroa vahingonkorvausta.
Myös ministeriön yli 30 000 euron oikeudenkäyntikulut tulevat heidän maksettavakseen.
– Makkonen pitää tuomiota kohtuuttomana, koska hän ei ole saanut toiminnasta itse mitään hyötyä vaan hyöty on tullut yhdistykselle.
Karjalan kielen seura sai vuosina 2017–2019 opetus- ja kulttuuriministeriöltä yhteensä puoli miljoonaa euroa erityisiä valtionavustuksia karjalan kielen elvyttämiseen.
Syyttäjän mielestä syytetyt ovat tehneet törkeän avustuspetoksen. Seura oli tehnyt apuyhdistysten kanssa yhteistyösopimukset ja yhdistys oli luvannut tehdä talkootyötä. Talkootyötä ei ollut todellisuudessa tehty, vaan apuyhdistysten kautta kierrätettiin varoja Karjalan kielen seuran velkojen maksatukseen. Avustuksia ei olisi saanut käyttää velkojen maksuun.
Inhottava juttu ja ulkopuolisen vaikea nähdä totuutta. Näyttää, että on kasvettu erilleen ja yhteyttä ei ole.
Sleyllä voi olla olla oikea usko ja - elämä (tärkeintä), mutta ei pysty ulkonaisissa asioissa taipumaan kirkon sääntöihin, vaikka juuri sen oikean uskon takia pitäisi, niin kauan kun saavat julistaa oikeaa uskoa ja armon evankeliumia. Se jos mikä olisi Jumalankin tahto mielestäni.
Jos naispappeudesta on tullut se kynnys, on se minusta tyhmää ja väärin.
Pääosin Sleyn jäsenet lienevät vielä kirkon jäseniä, mutta kirkollisen tilanteen vuoksi myös kirkosta eronneiden osallistuminen sallitaan, mikäli heidän eronsa johtuu oikeista syistä. Sitten on sellaisia tapauksia kuin vaikka vaimoni, joka on löytänyt luterilaisuuden Sleyn kautta ja joka on halunnut liittyä Sleyn jäseneksi, mutta ei ‘mädäksi’ kokemaansa Suomen ev.lut. kirkkoon. Tämä liittyminen hänelle sallittiin. Sleyhän on yhdistys. Itse olen vielä kirkon jäsen.
Mielipiteesi perinteisestä virkakäsityksestä on kuultu monta kertaa, eikä sitä tarvitsisi joka ketjuun tuoda. Sleyssä on monenlaista väkeä, mutta meitä on paljon, joiden mielestä Kristus on asettanut sanan ja sakramenttien viran, jonka yhtenä kriteerinä on muiden ohella pastorin sukupuoli. Siksi emme voi osallistua naispuolisen pastorin virassa toimivan toimittamaan jumalanpalvelukseen tai ottaa tältä vastaan ehtoollista, sillä silloin toimisimme uskomme vastaisesti ja kapinoisimme siis Jumalan käskyä vastaan. (Niiden, jotka vilpittömästi uskovat naispappeuden olevan oikein toivon saavan toimintansa anteeksi vilpittömyytensä tähden).
Kun uskomme mukaisia jumalanpalveluksia yritetään rajoittaa tai jopa kieltää ja kun emme saa oikein opettaville paimenkandidaateille vihkimyksiä on se juuri sellainen este evankeliumin julistamiselle ja sakramenttien toimittamiselle, että meillä ei ole ainoastaan lupa ja oikeus, vaan liki velvollisuus vastustaa piispojen ja kirkon päätöksiä. Tähän meille antavat oikeuden myös luterilaiset Tunnustuskirjat:
Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusi paimenia ja viran hoitajia.