Tuo on muuten hyvä pointti, vaikka se ei tähän kolehtiasiaan enää paljon liity.
On suositeltu tosiaan että tietoliikennehäiriöiden varalta pidettäisiin rahaa sukanvarressa. Jemmattu on.
Tosin tulee mieleen että onko kriisin tullessa kauppa kykenevä ottamaan käteistäkään. Kyllä se varmaan jossain kuitenkin kelpaa, vaikka pankkeihin iskettäisiin, ja dataan.
Olen todennut mukavimmaksi, kun ei tarvitse edes korttia käyttää. Toki varalta Curven kortti on samassa pienessä kotelossa ajokortin kanssa aina mukana, mutta Curve on myös Applepayssä, joten fyysistä korttia harvoin tarvitsen.
Curven alla minulla on luottokortti ja käteiskortti, lisäksi kellossa on yksi. Pari kertaa on käynyt, että Applepay on ehkä Curven takia pettänyt, jolloin olen turvautunut kelloon.
Polttoaineet maksan yleensä ST1 -sovelluksella, joka toimii myös Shellillä. Siitä saa myös pienen alennuksen. MobilePaytä käytän rahansiirroissa muille ihmisille ja kolehtiin, sekä S-ryhmän kaupoissa ostoissa bonusten takia. Yleensä kuitenkin asioin Lidlissä Applepayllä.
Samuli Suonpää näkyi olevan taas kirjoittajana. Juttu oli ristiriitainen. Yhtä aikaa kirjoittaja koitti vakuuttaa lukijoita siitä, kuinka “monen järjestön talous on riippuvainen kolehtituloista” ja yhtä aikaa hän koitti vakuuttaa lukijoita siitä, että koko kolehtijärjestelmän tuotot ovat viime vuosina romahtaneet - mikä taas implikoisi sitä, että kolehtituottojen suhteellinen merkitys ei ole järjestöille todennäköisesti mykyisillä kolehtien kertymillä enää yhtä iso kuin aiempina vuosina. Asiassa tuskin molemmat tilanteet pitävät paikkaansa. Kirkollisten järjestöjen rahoituksessa kolehtituottojen merkitys on kutistunut reilusti viime vuosina, ja vastaavasti yksityisten suoraan tilille lahjoituksia tekevien lahjoitusten osuudet ovat nousseet järjestöjen kokonaisrahoituksessa. Ihminen, joka digitalisaation mahdollistamana tekee säännölliset kuukausilahjoitukset valitsemiinsa kohteisiin, ei välttämättä enää juurikaan jaa kolehtihaaviin mitään. Varsinkaan, jos seuraa messua striiminä, jossa lahjoittaminen on hankalaa. Luterilaisten seurakuntien digilahjoitusmahdollisuudet taas ovat yleensä teknisesti alkeellisia verrattuna vapaisiin suuntiin, joissa kirkollisverotuottoja ei ole, ja joissa seurakuntien rahoitus pyörii vapaaehtoisten lahjoitusten varassa.
Suonpää kirjoitti myös, että “Valtakunnallinen kolehtipäivä voi tuottaa kirkolliselle järjestölle juhlapyhästä riippuen jopa yli 100 000 euroa”. Jos kolehdin tuotto riippuu kolehtipäivästä, niin olisi ollut havainnollisempaa kertoa lukijalle nimenomaan kolehtien vaihteluväli, eli mitä se on vaikkapa Tapaninpäivänä kun väkeä on vähän tai vastaavasti jouluaattona kun väkeä on paljon.
Mitä jääviyksiin tulee, ne ovat monimutkaisia asioita. Jos tehdään rahoituspäätöksiä sellaista listaa koskien, johon on listattu laajalti aktiivisemmin toimivat Suomen kristilliset järjestöt, on aika väistämätöntä, että kirkossa päättäjänä toimivilla on kytköksiä vähintään yhteen järjestöön, jotka on listattu kolehtipäivän saajiksi tai tarjolle seurakunnan valittavissa olevien kolehtipäivien listalle tai vähintään yhteen sellaiseen järjestöön, jota on harkittu rahoituksen saajaksi, mutta jolle kolehtin antamista ei päätösehdotuksessa lopulta ehdoteta. Jos jääviys tulkitaan laveasti, huomattava osa kirkollisista päättäjistä on herkästi johonkin rahoituspäätökseen liittyvään organisaatioon esteellisiä yhteyksiä omaava ja sitä kautta jäävi. Valtuustoissa sovelletaan periaatetta, että valtuutetulle esteellisyys syntyy lähinnä silloin, jos asia koskee henkilökohtaisesti häntä tai hänen läheistään. Muiden kohdalla sovelletaan hallintolain 28.1 §:n tiukempia esteellisyysperusteita.
Esimerkiksi Luoma on Suomen Ekumeenisen Neuvoston hallituksen puheenjohtaja, mitä luottamustehtävää hän hoitaa kaiketi ilman mitään palkkiota osana arkkipiispan viran työtään siinä, missä monet muutkin piispat ovat saman järjestön luottamustehtävissä niin luterilaisesta kirkosta kuin muista kirkkokunnistakin. Kun kolehtipäätöslistalla on myös Suomen Ekumeeninen neuvosto mainittuna, lienee tulkittu, että hän on jäävi kolehtipäätöksen käsittelyyn kaikelta osin.
Käytännön päätöksenteossa ainakin teoriassa periaatteessa kuka tahansa kolehtipäätöstä koskevaan kokoukseen osallistuja voi vielä kokouksen aikanakin esittää kolehtiin liittyvää asemaa sellaisellekin toimijalle, jota listalla ei asian käsittelyn alkaessa vielä edes ole vielä mainittu, jolloin jääviyskysymys saattaa muodostua vielä esityslistan mukaan tehdystä tilannearviosta poiketenkin kesken kokouksenkin harkittavaksi vielä jonkun kokouksessa jo olevan kohdallakin. Siinä pitäisi kirkkohallituksen kokoukseen osallistuvan onnistua tietämään pitkien organisaatioiden nimiä tulvivien listojen ollessa esillä muun muassa, että sattuuko joku omista lapsista, lapsen lapsista, omista vanhemmista, isovanhemmista, sisaruksista, tai puoliso, tai muu “erityisen läheinen henkilö” olemaan palvelussuhteessa johonkin mainitusta organisaatioista tai sellaisessa asemassa, että rahoitukseen liittyvä päätös voisi aiheuttaa erityistä hyötyä tai vahinkoa tälle… ja jos näin on yhdessäkin tapauksessa, pitää jäävätä itsensä. Toki pitää tietää myös, onko itse sellaisessa asemassa jossain listalla mainituista organisaatioista, että siitä voi muodostua jääviysperuste - mutta toisin kuin Hesarin jutun kirjoittanut antoi ymmärtää mm. sanomalla, että päätöksentekijät olisivat olleet “myöntämässä avustusta omalle järjestölleen”, jääviysperuste on voinut muodostua ja kaiketi myös osassa tapauksista muodostunut myös mm. läheisen ihmisen asemasta jossakin päätösesityksessä mainitussa organisaatiossa. Lisäksi jääviys on kaiketi voinut muodostua myös paitsi esityksestä antaa vaikkapa jollekin organisaatiolle valtakunnallinen kolehtipäivä, myös siitä, jos sitä ei ole annettu, mikäli organisaation nimi on virallisesti ollut päätösprosessissa mukana.
Seurakuntien valtuustoissa kolehtipäätösten tekeminen on jääviysnäkökulmasta helpompaa lähinnä siksi, että jääviyttä tulkitaan suppeammin. Yhteyksiä organisaatioihin löytynee silti monessa tapauksessa seurakuntapäätöksenteossakin joko päätöksentekijöitä tai näiden lähipiiriltä, kun kolehtipäätösesityksessä on listattuna riittävän pitkät listat erilaisten järjestöjen nimiä.
Pitäisin kuitenkin kolehtipyhän merkitystä symbolisesti ja tietoisuuden vuoksi aika suurena. Toisia ärsyttää mutta toisia ilahduttaa, kun kerrotaan mihin hyvään kohteeseen perinteiset lähetysjärjestöt tarvitsevat tukea.
Olisin myös yllättynyt jos tietyissä maalaisseurakunnissa ei edelleen annettaisi runsaampaa kolehtia kun esim Sleyn pyhä on. Kyllä käsittääkseni toimii vielä jossain se että järjestön oma pappi saa myös saarnavuoron ja messun jälkeen on raamattuluento tai lähetystuokio. Toki tämä voi tapahtua muulloinkin kuin valtakunnallisena kolehtipyhänä.
Eiköhän tuo tulojen romahdus tilastoissa johdu siitä että isommissa kaupungeissa eivät ihmiset kilistä kolikkoja - ja siellä ehkä on sitten sitä kuukausilahjoittamista verkon kautta?
Toki kolehtipyhillä on yhä monenkinlaista merkitystä, eikä vähiten tiedotuskanavana siitä, millaista työtä ylipäätään on menossa, ja on sillä merkitystä järjestöjen rahoituksen kannaltakin, mutta järjestöjen tulot eivät ole enää niin riippuvaisia kolehtituloista kuin menneinä vuosina. Pienituloisimpien järjestöjen kolehtipyhät ovat yleensä kävijämääriltään hiljaisia pyhiä, ja isoilla järjestöillä taas on kirkkohallituksen listalla kolehtipäivänä ne päivät, jolloin väkeä on kirkoissa enemmän, jolloin kummankaan tyyppisten järjestöjen kannalta kolehtipyhien merkitys ei muodostu yleensä kovin isoksi organisaation kokonaistalouden kannalta, vaan kolehdit edustavat nykyään yleensä enintään muutaa prosenttia järjestön kokonaisrahoituksesta.
Kolehtitulojen väheneminen johtuu (1) kirkossa käyvän väestön vähenemisestä, (2) teknisestä kehityksestä, jonka myötä yhä useampi ei enää kanna käteistä mukanaan ja jossa useat seurakunnat eivät ole hankkineet käyttöliittymiltään kelvollisia välineitä kolehdin antamiseen digitaalisessa muodossa, (3) lainsäädännöstä, joka vaikeuttaa digitaalisten kolehtien antamista etenkin verkon kautta, (4) siitä, että moni sellainen, joka lahjoituksia enemmän tekee, voi itse lahjoittaa nykyään helposti suoraankin kohteille, joita haluaa rahoittaa sekä (5) siitä että rahankeräyksiä järjestäviä järjestöjä ylipäätään on tullut reilusti lisää (vastaavasti tosin osa muista rahankeräysmuodoista on kadonnut, kun lakiin kirjatut byrokratiat ovat nykyään niin monimutkaisia, ettei sellaiseen osa halua lähteä). Aikoinaan rahojen lahjoittaminen suoraan oli rahan antajan kannalta selvästi vaikeampaa, kun tietoja lahjoituskohteista oli rajoitetusti saatavilla, ja varmuus rahojen perille menostakin saattoi olla heikompaa, mutta nykyisin tietoa erilaisista lahjoituskohdevaihtoehdoista löytyy netistä vaikka kuinka paljon ja lahjoittaminen onnistuu helposti muuallakin kuin tilaisuuksissa oltaessa.
Sama kehitys koskee muutakin yhteiskuntaa. Aikoinaan ovilta oville kiersi monenlaisten keräysten kerääjiä keräämässä ihan käteistä rahaa. Ei kierrä enää. Nyt rahankeräys on muussa yhteiskunnassa siirtynyt käteisen keräämisestä mm. feissaukseksi, jossa haetaan käteisellä tehtyjen yksittäislahjoitusten sijaan kuukausilahjoittajia siten, että lahjoitusten lähtö automatisoidaan verkkopankkiin., tai yhdistetty vaikkapa tuoteostoihin Samaan suuntaan ovat myös hengelliset järjestöt muuttaneet omaa toimintaansa, jotka pyrkivät saamaan toiminnalleen pitkäaikaisia rahoittajia.
No minä ainakin olen tällainen kuukausilahjoittaja. Onko siinä jotain vikaa?
Ehdottomasti ei. Lahjoituskulttuuri on ihan aiheesta muuttunut siihen suuntaan ja erilaisten tapahtumissa tapahtuvien käteiskeräysten rooli on kutistunut ja yhä kutistumassa. Tämä on usein myös halvempi ratkaisu sivukulujen kannalta, sillä käteisen rahan keräys, säilyttäminen, kuljetus pankkiin laskettavaksi ja laskenta pankissa syövät sekä työntekijöiden resursseja että myös maksavat. Digilahjoitusrahassa on pienemmät sivukulut.
Valtakunnallisen rippikoulukyselyn (2022) tulokset, johon on vastannut 18 000 rippikoululaista ja 3700 isosta:
Rippikoululaisista 40 % ilmoitti uskovansa Jumalaan ja 38 % uskoi Jeesuksen nousseen kuolleista, isosilla luvut olivat hieman isommat
Yli 90 % nuorista koki, että rippikoulussa oli turvallista, hauskaa ja hyvä olla omana itsenään
Uusi Tie 7.10.2022 Tuuli Korpela
Toivottavasti mahdollisimman moni heistä (kaikista rippikoululaisista) löytäisi Jeesuksen vapahtajanaan.
No jos nuo luvut pitäisivät paikkansa, niin silloinhan monet olisivat jo löytäneet? Epäilen kumminkin ja “eppäillä aina soppii” sanottiin eräässä klassikoksi muodostuneessa kotimaisessa elokuvassa.
Voisitko tarkentaa, mitä tarkoitat. En nyt saanut kiinni tuosta.
Älä epäile, usko ainoastaan! ! 
No sitä vain, että jos 38% todella uskoo Jeesuksen nousseen kuolleista, niin eivätkö he silloin jo ole löytäneet?
Pitäisi lukea miten kysely tehtiin. Meiltä työntekijöiltä kyseltiin myös ja selviteltiin mikä meille on rippikoulun sisällössä tärkeää.
Nuoret voivat ymmärtää eri tavoin jo senkin mitä tarkoittaa Jumalaan uskominen. Yksittäinen kysymys ei avaa rippikoulun koko todellisuutta ja vaikutusta. Tavallaan pidän prosentteja kuitenkin kivan korkeina.
Tämäkin tavallaan kertoo samasta asiasta kuin mistä me olemme toisaalla keskustelleet. Vielä rippikouluikäisenäkin nuori on aika herkkä uskonasioille ja prosentit korkeita, vaikka ehkä hiukan liian korkeita…ehkä? Kakskymppisenäkin vielä, mutta sitten siitä alkaa nopsempi luisu alamäkeen jos ei vielä ole uskossa.
Jaa, että tuo on iso prosentti. Minusta järkyttävän pieni. Jos rippikoulussa 62 % ei usko Jeesuksen nousseen kuolleista, niin on kai se pöyristyttävää.
Niin no tämä kait on asia jossa hyvä prosenttiluku on itse kunkin mielipide?
Tuossa huomiota herättävää tulevaisuuden kannalta on isosten osuus. Jos enemmsitö isosista ei monella leirillä usko Jeesuksen nousseen kuolleista, niin millaista opetusta ja etenkin esikuvaa rippikoululaiset saavat ija eivät saa sosilta hengellisen elämänsä rakennusaineiksi.
Hyvä kysymys. Taitaa olla niin, että monessa paikassa isostoiminnan ajatellaan olevan tapa pitää nuoret kontaktissa seurakuntaan. Oma teini-iän paikallisseurakuntani ei edes tarjonnut muuta nuortentoimintaa kuin isos- ja apuohjaajakoulutuksen. Isonen on kuitenkin eräänlaisessa johtotehtävässä, ja käytännössä seurakuntanuoren esikuvana “pikkuisille”, vaikka vaatimus esimerkkinä olemisesta voikin olla vähän liian isot saappaat teinille. Mutta mikä sitten olisi sopiva tapa pitää edes jonkinlaista seurakuntakontaktia yllä niille, joilla mitään selkeää kristillistä vakaumusta ei ole, mutta riparilla oli kivaa ja haluaisi sitä lisää?
Isoset.ovat useimmiten edellisen vuoden rippikoululaisia, joten he eivät
ole ehtineet paljonkaan vahvistua kristityn identiteetissä. Yleensä leireille pyritään valitsemaan ainakin yksi tai pari jatkoisosta. He ovat oman isostiiminsä “pomoja” ja ohjaajien luottohenkilöitä. Monesti vanhemmat isoset myös tunnustavat rohkeammin uskoa esim omakohtaisella iltahartaudella. Toisinaan heidän ikänsä näkyy enemmän siinä että heillä on kanttia hillitä levottomimpia nuoria jotta leirin fokus pysyisi mielessä. Sekin on varsin tärkeää.
Mutta ihan totta että isoskoulutus monin paikoin on liikaa ryhmänjohtamisen ja sinänsä merkittävän oheisohjelman tuottamisen opettelua. Ehkä nuorisotyössä on hengellistä arastelua, ehkä taustalla on menneiden vuosikymmenten käännytyskokemuksia… Tuttu ilmiö: kun jollakin on lyönyt yli, saattaa reaktio olla pitkäaikainen ja mennään toiseen äärimmäisyyteen, tässä tapauksessa omakohtaisesta uskosta puhumisen välttelyyn. Tästä seuraa se että vaikka usko ja Raamattu on koko ajan rippikoulun ytimessä, se koetaan tiedollisesti ja yleisenä seurakuntaan ja kristinuskoon tutustumisena. Ehkä uskovaisuus on kuin hörhön rooli, ja tuntuu kuin pitäisi ylittää korkealla oleva rima. Jos henkilökohtaisesta uskosta puhuttaisiin luonnollisella ja arkipäiväisellä tavalla, voisi hennompikin usko näkyä tilastoissa.
Pidettäköön kyselyn tuloksia sitten huonoina tai hyvinä, en lannistu siinä rippikoulun kehumisessa, jota olen harrastanut täällä ja myös julkisesti.
Rippikoulu on kylvötyötä. Satoa voi tulla myöhemmin. Itse asiassa on tässä sekulaarissa maassa ja myös kovien paineiden alla elävien nuorten maailmassa aika ihmeellinen asia että uskoa vielä tunnustetaan. Olemme kaukana siitä mitä Sleyn Viron-lähetti Liisa Rossi kertoi: Virossa nuoret huolestuvat kun kaveri alkaa käydä kirkon toiminnassa! Kysytään että mitä, onko tapahtunut jotain kamalaa, mitä suuria murheita sulla nyt on. Niin välinpitämätön on siellä suuri enemmistö. Kirkko on auktoriteetti jota neuvostoajan auktoriteetin alla elänyt kansa kammoaa. Jos uskontoa on, se on jotain omatekoista keräilyä, new agea yms.
Tämä tutkimus on hyvä muistutus. Pitää vielä rohkaistua ja rohkaista. Nuorisotyötä ja nuorten aikuisten tavoittamista pitää koko ajan kehittää. Rippikoulun isoskoulutukselle tarvitaan vaihtoehtoja, todellakin.
Satun tuntemaan Liisa Rossin ja pitää sen verran kommentoida, että tuo Viron ja Suomen rippikoululaisten vertailu ei ihan suoraan toimi siinä suhteessa että Virossa rippikoulu käydään yleensä aikuisena. Liisa kertoi tuossa tapauksessa nimenomaan aikuisista.