Uskontojen uhrien tuki ry:n harjoittama hengellinen väkivalta

Pari kommenttia.

  1. En tarkoita, että ilman Jumalaa ei olisi totuuksia. Tarkoitan, että ilman Jumalaa (tai jotain vastaavaa) totuuksilla ei ole mitään “perimmäistä” merkitystä. Sillä, mitä uskot, on väliä vain sen kannalta, miten se parantaa elämänlaatuasi. Tai jos piittaat muiden elämänlaadusta (eli viihdyt paremmin, kun muutkin viihtyvät), niin sillä, mitä uskot, on väliä vain sen kannalta, miten se parantaa yleistä elämänlaatua.

Ymmärrän kyllä, että tunteet puhuvat tällaista vastaan. Eikö muka totuudella itsessään ole väliä? Mutta minä puhun nyt johdonmukaisuudesta, en tunteista.

  1. Jos oikeasti koet, että Jumalan olemassaolo on yhtä mahdotonta kuin se, että 2 + 2 = 5, niin sen sanovat sinulle tunteesi. Pelkällä järjellä et pääse siihen tulokseen. Kyseessä on silloin jo jonkinasteinen itsepetos, ihan riippumatta siitä, onko Jumalaa vai eikö ole. (Oikeaankin vastaukseen voi päätyä kelvottimilla keinoilla.)

Hyvin harva pitää totuutta arvona sinänsä. Useimmat toki esittävät, että niin on koska se on kivaa ja siitä hyötyy.

Terapeutin tehtävä on saada aikaan se, että potilas kykenee käsittelemään kokemuksensa. Yksi tämän edellytys on, että terapeutilla on potilasta laajempi näkemys aiheeseen. Tarkoittaa nimenomaan aiheen sisältöä. Modernin ajattelun virhe on siinä, että sen puitteissa luullaan, että terapian voi toteuttaa jonain metodina, johon kaiken substanssin tuo pelkästään potilas.

Neutraalia terapiaa ei ole olemassa. Jos sellaista yritetään, niin siinä otetaan silloin aina lähtökohdaksi jonkinlainen ateismi. Siinäkin tapauksessa, että terapeutti olisi pappi ja tulisi tapaamiseen papiksi pukeutuneena.

Pohjimmiltaan ne ovat vastakkain. Minulle vaan on epäselvää, että miten hyvin Uskonsoturi osaa asiaa edustaa. Edellisen kohdan perustelu on siinä, että modernismi on pohjimmiltaan ateismia. Neutraaliutta ei sinänsä ole olemassa, vaan kun väitetään jonkin olevan neutraalia, niin silloin otetaan aina joku lähtökohta. Se voidaan valita avoimesti tai se voidaan pitää piilossa tietoisesti. Tai sitten voidaan olla ymmärtämättä, että on valittu lähtökohta, joka kuitenkin todellisuudessa on valittu.

Olen alkanut havaita, että ihmisiä syö Naalin kirjoittelussa toisaalta sen jatkuva väittäminen, että “uskosta ja Jumalasta ei voida tietää mitään varmaa”. Se on yleensä offtopic. Ja tuossa edellä siitä hänen itsensä kanssa käymä keskustelu, että “olikohan kahden mainitun uskoontulon syy pelkässä ahdistuksen vähentämisessä” ja “ei se voinut olla (vaikka ei se missään muussakaan voinut olla)” mutta “enhän silti voi sanoa, että se olisi siinä” ja “siispä en sanonut että se olisi siinä”.

Merkitystä ei olekaan sillä, että mitä henkilö lopulta sanoo tai ei sano. Merkitys on sillä, että kyseinen pyörittely tuodaan johonkin, jolloin asia saadaan sanottua ilman, että sitä tulee oikeasti sanotuksi. Silloin on hyvä mahdollisuus, että koko keskustelu kääntyy debaatiksi sen kysymyksen ympärille, jota “ei oikeasti edes sanottu”. Kuten tässäkin taas kävi.

image

Ymmärsin oikeasti vasta nyt, että miksi tuo meemi on muotoiltu noin. Hegelin ajattelun pointti ei ole siinä, että jonkin yhden asian sanotaan olevan jotain. Vaan siinä, että konflikti määritellään tietyn vastaparin kautta. Rehellinen tapa päästä eteenpäin olisi keskustella valituista vastaparien osista, siis kritisoida niiden valintaa. Kun taas Naalin tapauksessa aina siitä, että vastakkain on “Jumalasta ei voida tietää mitään varmaa” ja “Jumalasta voidaan tietää jotain varmaa (eli tässä tapauksessa empiristin tai positivistin tarkoittamalla tavalla varmaa)”. Joka on älytön väite ja aina epätosi.

Koko tuo empiristin tai positivistin käsitys varmuudesta sisältää jo sinänsä ateismin. Eli Naali haluaa koko ajan joka paikassa keskustella, että onko ateismi vai ateismi totta. Ja kun joku huutaa, että “tuo ei ole reilua”, niin Naali vastaa, että “ai sulle ei tämä ateismi kelpaa—no onhan tuossa vaihtoehtona tuo toinen ateismi” ja “ai ei sekään kelpaa, no jo on kumma, kyllä minua sorsitaan, taidan olla täällä joku syntipukki, anteeksi ei ollut tarkoitus keskustella”. Tai sitten Naali laittaa uutta ateismia peliin—mikä lienee koko harjoituksen tarkoitus—ja kysyy, että “entäs tämä?” “Kelpaako se, että usko on tällä tavalla säälittävää, epätotta, kuvitelmaa, kainalosauva tai itsepetosta?” Ja aina vaan pahenee.

Ideana ei siis ole se, että joku henkilö tuo mielipiteen, josta muut voivat olla samaa tai eri mieltä. Ideana on se, että joku tuo yksinään kokonaisen debaatin ja toimii aivan kuin jokainen kysyjä ja vastaaja olisi sen sisällä. Eli joka keskustelua riivaa tällainen varjokeskustelu, että “voidaanko Jumalasta empiristin tai positivistin keinoin tietää mitään?”

Mutta se modernismi ei ole (yksinään) tuossa empirismissä tai positivismissa. Se modernismi on tuossa Hegelin tempussa. Että debaatti yllättäen pomppaa siihen, että usko on epätosi tai sille ei ole tiedollisia perusteita. Mutta mitään ei ole sanottu, koska jokainen on vapaa sen jälkeen keskustelemaan siitä, että millä tavalla se on epätosi, vaikka siihen on silti sallittua uskoa. Tällaista keskustelun pompauttajaa kutsutaan virallisesti fasilitaattoriksi.

Oikea tapa, tuon purkamiseksi, olisi tietenkin se, että ovatko empirismi ja positivismi ainoita mahdollisia tietoteorioita? Tai ovatko ne edes mahdollisia tietoteorioita? Paitsi että se ei tietenkään kuuluisi tämän aiheen alle (se olisi offtopic). Yhtään sen enempää kuin mihinkään keskusteluun, mikä on kaapattu tai fasilitoitu tuon aiheen käsittelemiseen, että usko on tiedollisesti perusteetonta empirismin ja positivismin kannalta (eli Naali on käytännössä aina offtopic).

Tuossa tuo satavarmasti on osa fasilitointia. Eli pystytetään sellaiset vastapoolit, minkä ei tarvitse perustua mihinkään todellisuuteen tai vastapuolen näkemykseen, mutta millä saadaan aikaan kognitiivinen dissonanssi. Eli kun hetki sitten ei vaan ollut mitään varmaa tietoa Jumalasta, niin nyt on yllättäen tullut mahdolliseksi tai pohdinnan aiheeksi varma tieto siitä, että Jumalaa ei ole. Naali ei siis koskaan keskustele vastapuolen kanssa, vaan koko ajan aggressiivisesti määrittelee vastapuolelle, että missä debaatin rajat kulkevat, tai mitkä asiat nyt seuraavaksi ovat vastakkain.

Ja jos yrität keskustella asiasta omasta lähtökohdastasi tai jostain yhdessä sovitusta tai keskustelun aiheeseen kuuluvasta lähtökohdasta, niin se ei haittaa menoa yhtään. Fasilitointi perustuu sitkeyteen. Se perustuu etenkin siihen, että fasilitoija itse ei vastaa kysymyksiin tai edusta mitään mielipidettä, vaan koko ajan asettaa uusia termejä, mihin vastapuolen tai muiden osallistujien on tarkoitus ottaa kantaa. Ja jos ei ota kantaa, niin fasilitoija sitten vain toistaa termit vähän monisanaisemmin.

Tämän vuoksi täällä ei kukaan, ei edes Verity, sadan viestin mittaisissa maratoneissaan, ole keskustellut Naalin kanssa, vaan Naalin asettamista asioista. Tai ennemmin niin, että Naali viisikymmentä kertaa asettaa termit jotenkin, ja Verity viisikymmentä kertaa kysyy, että “miksi asetat ne noin?”

Homman lystikkyys on siinä, että ateismin pohjalta ei lopulta mikään ole totta. Kaikki tieto katoaa olemattomiin. Descartes ja perkele suostuvat molemmat alistumaan ainoastaan siihen, että ajattelevat, siis ovat. Ihmisen ei teoriassa tarvitse tässä elämässä alistua pitämään totena yhtään mitään muuta. Jokaisen muun asian, sen todenmukaisuuden, ihminen ottaa vastaan itsensä ulkopuolelta, sen tietämisen aktiivisena osapuolena. Pieni lapsi haluaa tietää, paljonko kaksi plus kaksi on, ja vastaus ei tule lapsen sisältä, vaan se ensin saadaan, lapsen halun täyttymyksenä, ulkopuolelta. Joten koko fasilitoinnin idea ei ole muuta kuin saada sen kohde kuvittelemaan, eli kokeellisesti toimimaan siten, että ei ota vastaan totena jotain, minkä on siihen asti ottanut. Lapselle ehdotetaan, että entä jos hän haluaisi kaksi plus kahden olevan viisi.

Pään sisässä joku voi aivan hyvin päättää, että kaksi plus kaksi on viisi, ja rakentaa kokonaisen pikku maailman sen ympärille. Tai sitten yhdenmukaistaa ajattelunsa ympäröivän todellisuuden mukaan. Silmänkääntö on siinä, että todellisuudessa tämä yhdenmukaistaminen on tahdon akti. Mutta modernismissa ja ateismissa on mahdollista kuvitella, että se on tahdosta riippumatonta, tai että ainoastaan tahdosta riippumattomat tietämisen aktit ovat aitoja tai perusteltuja. Ja jos joku on tarpeeksi hölmö uskoakseen tuon, niin sitten se, mitä hän tahtoo tietää, voidaan taluttaa (eli fasilitoida) ihan minne vain.

Naalin osallistuminen keskusteluihin täällä on suunnillee aina tuollaista ateismiin taluttamista.

Ei pidä tehdä jos ei osaa. Ja jos ei osaa, niin noilla ei ole mitään eroa. Näytin tuossa edellä, että miten se pitää tehdä. Ehkä sen voi sanoa niinkin, että Naali ei ole keskustellut vaikkapa Verityn kanssa. Vaan sen viisikymmentä kertaa putkeen puhtaasti pohtinut asiaa, vaikka toinen on miten yrittänyt keskustella.

Piti keskustella siitä, miten ihminen voi tieteen nimissä uskoa asioita, jotka esitetään totuutena, koska haluaa uskoa, vaikkei osaa asiaa itse mitenkään perustella. Tämä on validi pointti siksi, että ei tarvitse mennä kuin ravitsemusta koskeviin juttuihin, niin tiede on sekavuudeltaan Amerikan uskonnollisen kentän tasolla. Jopa se virallisesti hyväksytty, kanoninen ja elintarviketeollisuuden rahoittama. Toinen validi pointti on juuri tuo, että sellaista tieteellistä tietoa ei ole olemassakaan, mikä yksiselitteisesti “vain on”, vaan ihmisen halu on se, mikä siirtää sen kirjoista, puheista tai videolta ihmisen, myös ateistin pään sisään.

Pointti tässä on, että ateisti kiistää tietämisen aktin olevan tahdon akti. Ynnä ateisti nojaa inhimillisen, myös poliittisen ja taloudellisen instituution väitettyyn rajattomuuteen ja luulee sitä omaksi, todelliseksi rajattomuudekseen. Sillä tavalla ateisti voi kuvitella, että se kaikki tieto siellä koko ajan vain eksistoi ja että se riittää, koska se “tiedetään” ateismin puitteissa jotenkin kollektiivisesti.

Toinen pointti tässä on se, että haasteeseen vastaaminen aivan samalla tavalla muotoillulla vastahaasteella on aika lapsellista, eikä varsinkaan mitään hyvää keskustelukulttuuria, saati sitten merkki tiedollisesta osaamisesta. Jos joku kunnioittaa itseään, niin ei tee sitä enää. Sitten saa heittää vastahaasteen kun on ensin tyydyttävästi vastannut itse saamaansa haasteeseen. Tässä tapauksessa se oli lisäksi aiheellinen huomautus ateisteille, mutta se ei ollut aiheellinen huomautus muille.

Tässä yritetään saada aikaan sellaista kaiken uskomisen kritiikkiä. Mutta olen varmaan enemmän sanonut jo tuossa edellä.

Jatkuvan pakkofasilitoinnin kohteeksi joutuminen nostaa tietenkin kielteisiä tunteita. Hyvä, että tämä on nyt havaittu. Kukaan ei varmasti pidä siitä, että hänen ajattelunsa jatkuvasti kuitataan kuvitteluksi. Tai pelkäksi mielipiteeksi. Kukaan ei jaksa olla varuillaan koko ajan sen varalta, että joku taas tulee kaappaamaan keskustelun voidakseen väittää muiden uskomista kuvittelemiseksi ja sitten keksimään alentavia selittelyjä sille.

Ihmiset loukkaantuvat siitä, että koko ajan mitätöit suhtautumisellasi sen, mitä he tuovat keskusteluun, alkamalla väkisin puhua jostain muusta. Kieltäytymällä ottamasta vakavasti tai pitämästä vakavasti ilmaistuna sitä, mitä he tuovat keskusteluun. Kääntämällä kaiken omaksi “pohdiskeluksesi” ateismista ja agnostismista.

Et sinä tiedä mitään siitä, miksi kukaan mitään uskoo. Etkä ole näiden vuosien aikana edes viitsinyt nähdä vaivaa muodostaaksesi siitä mitään teoriaa. Mikään noista asioiden pyörittelyistä ei ole mennyt sinne päinkään, missä mikään minkään historiallisen filosofian tai teologian edustama vastaus sijaitsisi.

On halpamaista esittää, että sinusta ei pidetä siksi, että muut haluaisivat sinun “mielipiteidesi” olevan “oman mielen mukaisia”. Vielä kun varmasti on sanottu monta kertaa, että mistä ihmiset eivät pidä. Miksi ei se tieto kelpaa?

Mutta jos koko ajan työntää sitä näkemystä ja puhuu kaiken päälle, eikä mitään muuta edes sano eikä tee, että uskolla tai uskonnolla ei ole mitään totuuspohjaa tai tiedollista pohjaa, niin missä on se iso ero? Sitä ei ole. Sinä käytännössä olet koko ajan ja joka viestissäsi sanonut uskontoa valheeksi (ja ateismia siten implikaation kautta totuudeksi). Ei ole mitään merkitystä sillä, ettei käytä juuri niitä sanoja tai ole niin röyhkeä, että koko ajan sanoisi sen suoraan.

Jokainen keskiverto uskova kokee halventavaksi ja pilkkaavaksi sen, miten sinä haluat keskenäsi “debatoida uskon olemusta” pitämällä ateismia lähtökohtana. Koko ajan on sanottu, että sinun käsitykselläsi siitä, mitä usko tai uskominen on, ei ole tekemistä todellisuuden kanssa. Korkeintaan Marxin tai Hegelin teorioiden kanssa. Miksi siis olet jatkanut, kun ei asia ole mihinkään muuttunut?

Tätä kautta ymmärtää, että koko agnostismi on vain osa tuota fasilitointia. Se ei ole mikään todellinen vakaumus tai henkilökohtainen positio. Jos se olisi, niin se pysyisi sellaisena, kommunikaatiossa muiden näkemysten kanssa. Se olisi väite, että sinä et voi tietää asiasta mitään. Mutta oudosti se lipsahtaa väitteeksi, että kukaan ei voi tietää asiasta mitään. Se on eräänlainen mala fide eli vilpillinen positio. Vilpitön positio ei väittäisi tietävänsä muiden tiedon luonteesta tai mahdollisuudesta mitään.

Kannattaisiko vetää heroiinia koko ajan, jos siitä kerran tulee kiva olo. Vaikka onnen tunne onkin valheellinen. Mitäpä totuudesta, kun vaan on kiva…

En suinkaan ajattele, että terapiassa koko substanssi tulee asiakkaalta.
Kommenttini liittyi siihen, että Uskonsoturi näytti väittävän terapeuttia ateistiseksi valmentajaksi.

Tässä on ollut se ongelma, että käsitteet ovat selittämättä, varsinkin Uskonsoturilla. “Moderni ajattelu”, “modernismi”. Mikä sen vastakohta on - jos ajatellaan ammattimaista, koulutukseen ja kokemukseen perustuvaa hoitoa ja auttamista?
Negatiivinen moderni näyttäisi sinullekin merkitsevän ateismia ja ideologiaa.
Itse ajattelen että moderni on positiivista, jos se hyödyntää sitä tietotaitoa, mitä on saatavalla, ja kohtaa ihmisen tässä ja nyt.
Uskonnollinen auttaminen on negatiivinen ja jopa pelottava ilmiö, jos se väittää olevansa pätevää ja ylivertaista vain koska auttaja on kristitty ja terapian nimi kristillinen.
Papit ovat minusta muutenkin oikeissa hommissa saarnaajina, kastajina ja sielunhoitajina, opettajina.
Enkä ottaisi hammaslääkärikseni, autonkorjaajakseni enkä soitonopettajakseni pappia tai innokasta maallikkokristittyä, jos hänellä ei olisi noihin hommiin koulutusta ja kokemusta. :sunglasses:

Minun lähtökohtani siis on, että terapia on ongelmissa olevan auttamista. Metodeja ja ihmisiä sen toteuttamiseen on monenlaisia.

Palataan alkuun.
Uskontojen uhreja siis autetaan, ja tässä alan ihmisen ajatuksia:

Kasvoin uskonnollisen isoäidin vaikutuspiirissä. Hänellä oli mustavalkoiset ja jyrkät käsitykset. Myöhemmin vasta tajusi, että näissä käsityksissä oli myös paljon vahingollista, joka vieraannutti maailmasta ja muista ihmisistä.

Uskontoihin liittyy Puolakan mukaan paljon vaativuutta ja elämänkielteisyyttä, syyllisyyttä, häpeää ja sisäistä kontrollointia. Jatkuvan kilvoittelun ajatus johtaa siihen, että ihminen ei ole koskaan riittävän hyvä.

– Usein riittää, että yhteisössä on muutama johtavassa asemassa oleva ihminen, jotka pystyvät hoitamaan manipuloinnin. Joskus myös lahkon opissakin on manipulointia ja vääristymiä, mutta yksilö kokee nimenomaan ihmisiltä tulevan manipuloinnin ja painostuksen.

Erityisen tuhoisaa Puolakan mukaan hengellisessä väkivallassa on, että pahuutta perustellaan ylevällä motiivilla kuten jumalalla.

– Se tekee uhrin voimattomaksi varsinkin, jos manipuloinnin kohteena on lapsi.

Minusta tässä ei ole kysymys ensisijaisesti ateismista eikä uskonnon vastaisuudesta. Jumalan nimen kyllä voisi kirjoittaa isolla - virhe voi olla toimittajan (kuten sekin että isoäitiä sanotaan heränneeksi).

Puolakka puhuu ihan viisaasti, ja sama arvio olisi kristityllekin passeli.
On hyvin huomattu, että vika voi olla sekä manipuloivassa johtajassa että itse opissa.

On tervettä ja epätervettä uskonnollisuutta. Ja kaikessa inhimillisessä toiminnassa - jota myös hengellisen liikkeen tai seurakunnan elämä on - tehdään virheitä. Niistä pitäisi oppia ja kasvaa pois.

Tuota juttua vasten Uskonsoturin sota on mielestäni erehdys.
Ellei sitten kysymyksessä ole jokin sellainen tieto ja kokemus yhdistyksen toimminasta, jota ei ole selvästi tässä keskustelussa tuotu ilmi.

Ihmisen ahdistuksen vähätteleminen on suututtavaa, samoin auttajien moittiminen ja leimaaminen.

1 tykkäys

Jos harkinnan perusteella katsot, että heroiininkäyttö parantaa elämänlaatuasi, niin se kannattaa. Toki jos oikeasti ajattelet asiaa, saatat päätyä toisenlaiseen johtopäätökseen. Hetkellinen “kiva olo” ei luultavasti ole niin paljon elämänlaatua parantava, että sen vuoksi kannattaa ryhtyä narkomaaniksi. Ainakin minä, sen perusteella, mitä ns. kovien huumeiden käyttäjistä tiedän, varmaan päätyisin siihen tulokseen. Mitä mieltä itse olet?

2 tykkäystä

Niinpä se on. Hetken hurma valheessa ei pitemmän päälle ole järkevää. Totuus parempi vaihtoehto.

Tajusin kyllä että aikaisempi viestisi oli vain puhdasta irvailua eiuskovia kohtaan.

Minusta ongelmana keskustelussa on se, että uskovalle Jumala on aksiooma, mutta ei-uskova näkee sen johtopäätöksen tuloksena. Näin kaikki uskovan ja ei-uskovan keskustelut Jumalasta on tuomittu johtamaan väärinkäsityksiin.

“epäsuora määritelmä, jota käytetään päättelyssä muiden tulosten todistamiseen.” Näinkö? Voisiko tätä vielä tarkentaa?

Minusta olisi hyvä olla varovainen selittäessään tai olettaessaan mitä toiset ihmiset ajattelevat, ja miksi he ajattelevat tai miksi uskovat.

1 tykkäys

Lainaamassasi jutussa on juurikin kristinuskon kannalta syviä ylitsepääsemättömiä ongelmia.

  1. Kristinuskon kannalta ajattelu ettei pahaa olisi, tai ettei siitä saisi puhua ovat molemmat väärin. Jos maailmassa ei pahaa ole ei ole tarvetta Jeesuksellekaan.

  2. Jos / kun uskova näkee tuon pahan ongelmallisena ratkaisu siihen on kilvoittelu siitä, että tulisi enemmän Jeesuksen kaltaiseksi. Ei valheeseen perustuvien mantrojen hokeminen siitä, että kyllä ihmiset ovat luonnostaan hyviä. Vaikka kaikki joilla on silmät näkee välittömästi sekä itsessään, että ympäristössään ettei noin ole. Ei taida maailmassa montaa ateistiakaan olla, joka ei omia heikkouksiaan huomaisi. Jos kristitty ei kilvoittelua syystä tai toisesta jaksa on vaihtoehtona oman riittämättömyyden hyväksyminen, ei se että oppisi näkemään kuinka hyvä sitä onkaan.

Auttajat ovat tuossa jonkinsortin ylisanojen käyttöä. Monessa tapauksessa on niin, että jos yhteiskunta antaisi sen kymppitonnin köyhälle käteen sanoen, että mene lomalle niin ahdistus vähenisi yhtä paljon kuin 50:llä tunnin terapia istunnolla, mitä sillä saa.

Ensinnäkin: Sinä aloitit aiheen käsittelyn, ja koetan palata aloitukseesi ja tänne tuomaasi juttuun. Kun olet otsikoinut varsin räväkästi tämän ketjun, on kohtuullista että esität jotain konkreettisempaa perustelua.
MODET huom. Onkohan ketjun otsikko asiallinen? Minusta olisi korrektimpaa sanoa jotenkin toisin tuo. Kyseinen yhdistys, joka toimii hengellisen väkivallan uhreiden auttamiseksi - toki oman ymmärryksensä mukaan - ei noin vain ole kuitattavissa väkivallan harjoittajaksi.

Puolakka ei sano, ettei pahaa ole ja ettei siitä saa puhua. Mistä sinä tämän nappasit? Paha on mainittu tuossa päinvastoin ihan totuudenmukaisesti myös kristittyä kiusaavana asiana.
“Pahuus perustellaan hengellisessä väkivallassa Jumalalla”. Tuon voi käsittää kahdella tavalla. Joko niin, että auktoriteetilla on oikeus kohdella vaikkapa lasta väkivaltaisesti, eli pahoin, koska motiivit ovat ylevät eli uskonnolliset - tai niin, että jos puhutaan mistä tahansa pahoista asioista, se liitetään aina Jumalaan ja hänen tuomioihinsa. Kumpikin tulkinta sopii ihan hyvin kristinuskon kanssa yksiin. Kasvatuksessa Jumalan rakkaus on kaiken ydin. Pahaa ei selitetä pois, ja sitä vastaan opetetaan kamppailemaan. Mutta Jumala - ja häntä lapselle edustava aikuinen - ei kuulu olla pelon ja ahdistuksen aiheuttaja vaan sen poistaja. Jumala On Rakkaus.

Puolakka mainitsee kilvoittelun. En usko, että terve uskonnollinen kilvoittelu on se, mitä hän tarkoittaa. Vaikea tietää lyhyen jutun perusteella, paljonko hänellä on tietämystä esim. eri kristillisten perinteiden kilvoituksesta, ja siitä mitä sanalla tarkoitetaan.
Kaikki viittaa jutussa kuitenkin siihen, että lapsuudessa koettu riittämättömyyden tunne (mikään ei ikinä riitä) on jättänyt syvän jäljen. En yhtään epäile, ettei tämä olisi aika yleistä. Kysymys on kristillisen kasvatuksen vinoutumasta. Lasta ei pidä jatkuvasti muistuttaa hänen huonoudestaan. Eikä aikuisen pidä jatkuvasti valittaa omaa huonouttaan osoittaakseen kristillisyytensä aitoutta. Se luo myös lapselle käsityksen Jumalan ankaruudesta ja koko elämän kielteisestä etumerkistä. Kyllä meillä on paljon syvällisempi ja laajempi mahdollisuus. Kristinusko käsittelee syntiä ja armoa rehellisesti. Mutta samalla Luojan rakkautta ja viisautta siinä, miten hyväksi hän on kaiken tehnyt. Ei se ole “mantra”, että Raamattukin todistaa jatkuvasti siitä miten me olemme “suuria ihmeitä” luomisen perusteella. Kasvatusopillisesti on valtava merkitys sillä lähtökohdalla, että lapsi hyväksytään omana itsenään. On typerä ajatus, että se johtaisi kurittomuuteen. Jos luet vaikka kristityn lastenpsykiatrin Jari Sinkkosen tiheästi julkisuudessa esiintyviä haastatteluja, niissä toistuu tervejärkinen kokemus: Lapsi ei saa pompottaa aikuisia, mutta lasta on rakastettava sellaisenaan, ei suoritustensa perusteella tms.

Miten hyvin sinä tunnet terapeuttien työtä, että voit näin sanoa? Onko tämä nyt juuri Uskontojen uhrien tuelle vai kaikelle suomalaiselle terapiatyölle suunnattua?

Mielestäni on vastuutonta väittää tuollaista.

Toistan: Jos kyseisen yhdistyksen toiminnasta sinulla on jotain tietoa mitä meillä ei täällä ole, kerro se. Mikäli se perustelee jotenkin asennettasi.
Jutun perusteella ja yleisen elämänkokemukseni perusteella puolustan terapian tekijöitä ja autettavien oikeutta myös.

Kritiikki on siltäosin suomalaiselle terapia työlle suunnattua, kun se esittää olevansa ja tekevänsä sellaista mihin se ei pysty.

En missään tapauksessa kiistä etteikö tapahtumia kohtaan pysty erikoistumaan ja antamaan apua. Eli vaikkapa nuori joutuu auto-onnettomuuteen itse vammautuu ja kaveri vierestä kuolee. Tuollaisessa tapauksessa on selkeää, että apua on mahdollista antaa.

Sitten taas kun oleellisesti otetaan loopin alle ihmisen koko elämä hänen subjektiivisten tuntemustensa lähtökohdalta haukataan sellainen pala kakkua, jossa terapeutti väistämättä toimii myös itse väkivallan harjoittajana. Mitä lähemmäksi mennään ihmisen sisintä sitä voimakkaammaksi väkivalta muodostuu.

Toki ihminen voi elää idealistisessa laa laa la diassa, jossa emme elä. Uskovana uskon että on olemassa Pyhän Hengen johdattama tila, jossa ihminen voi toimia täysin oikein tilanteessa. Omilla voimillaan ei mitään mahdollisuutta eikä edes lähelle, ja tuollainenkin tila on uskovalle hyvin harvinainen. Ei uskovat tietysti senkin olemassaolon kiistävät, joten se siitä.

Tästä tulee vaikutelma, että et oikein ymmärrä koko asiaa. Siis sitä, mistä on kysymys, kun ihmistä autetaan syvällisissä vaikeuksissa, joiden juuret ovat vähintään varhaislapsuudessa (usein edeltäviltä sukupolviltakin perittynä).

Jako siihen, että autetaan onnettomuuteen joutunutta tai kokemuksista kertovaa, on absurdi. Tottakai ihminen reagoi kaikkeen muuhunkin kuin äkilliseen katastrofiin.

Tuosta tulee vaikutelma ettet itse ymmärrä. Jos kyseessä on selkeä ongelma, kuten alkoholistiäiti on jotain konkretiaa mihin puuttua.

Tällöin ihmistä voi auttaa, kunnes jää jäljelle kasa subjektiivisia tarinoita.

Tuossa vaiheessa ainoa mitä enää terapeutti tekee on tunkea omaa maailmankuvaansa terapiassa käyvän harteille. Joka taas on määritelmällisesti henkistä väkivaltaa, jos molemmille ei ole selkeää mitä auktoriteetti tekee.

Kristittynä vastustan syvästi ajatusta, että olisi loputon määrä teitä pelastukseen ja autuuteen. Ei ole kuin yksi, ja jokaiselle omansa.

Onko heroiinin vetäminen esimerkki

a) elämänlaatua parantavasta, valheellisesta uskomuksesta,

vai

b) elämänlaatua huonontavasta tosi uskomuksesta?

Et esitä mitään perusteluja sille, että terapeutti ilman muuta syöttää maailmankuvaansa tuossa tapauksessa.
Miten liikenneonnettomuus tai alkoholistikoti on niin eri asia kuin esim. ahdas uskonnollinen, syvää kelpaamattomuutta ja pelkoja aiheuttanut koti, että terapian onnistuneisuutta tai siihen kytkettävää maailmankuvaa pystyy noin suoraviivaisesti ilmoittamaan?

Niin kauan kuin sinulla ei ole mitään konkreettista tueksesi, tämä on turhaa jankkausta.

Enkä tiedä oikein, miten suhtaudut siihen, että ihminen on saanut henkisen vamman, jos hänelle on lapsena taottu päähän, että hän ei kelpaa. Millä perusteella se on vain subjektiivinen kokemus, ja nuoren ihmisen kuvittelua, liioittelua tms.?

Jos minä olisin kokenut tuollaisen lapsuuden, ja hakisin ongelmiini apua keski-ikäisenä, olisin kiitollinen avusta. Luultavasti terapian jälkeen ymmärtäisin itseäni ja ehkä vanhempiani paremmin. Pystyisin ehkä erottamaan oppimani reaktiot ja tuntemukset siitä mikä ja minkä arvoinen minä olen ihmisenä. Vapautuisin syyttelystä ja saisin iloa elämääni.

Jos sinä pitäisit saamaani apua joutavana, se olisi minusta erittäin loukkaavaa.

Onnettomuus on konkreettinen asia, jonka henkilö esimerkiksi sulkee liian pelottavana tajunnastaan. Tällöin terapialla on selkeä funktio.

Lapsuudenkotini oli ahdistava taasen on subjektiivinen kokonaistuntemus, jota voi vatkata halutessaan loputtomiin. Kun tuohon vatkaukseen otetaan mukaan ihmisyyden syvempiä tasoja ja mukana on auktoriteetti ei muuta oikein kutsutakkaan, kuin syviä ongelmia.

Noissa esimerkiksi asiakastyytyväisyyden mittaus ei kerro mitään kiitos mm. Tukholma syndrooman.

Ei kannta pitäytyä wikiviisauksiin…

Aksiooma markitsee itsestäänselvää totuutta, jota ei tarvitse todistaa millään muulla totuuslauseella.
Aksiooma on lähtökohta kaikelle muulle päättelylle.

Enkä ole tuota itse keksinyt. Kirkkoherra Jouni Turtiainen sen aikoinaan minulle selitti.

Oletko eri mieltä ?

Miten sinä voit toisen ihmisen puolesta päättää mikä on riittävän konkreettinen syy saada apua?
Voin helposti uskoa että on äärimmäisen konkreettista ja surullista, että kantaa vuosikymmeniä mukanaan riittämättömyyttä ja pelkoa. Sehän vaikuttaa elämään mitä suurimmin. Ei kysymys ole jostain pikku jutusta ja ohimenevistä alavireistä, vaan koko elämästä. Ihminen jolla on vakava ongelma tällaisessa asiassa, kohtaa sen jatkuvasti tai ainakin usein.

Kun hyväksyt auttamisen onnettomuuden tai alkoholismin vuoksi, ei riitä että vähättelet muita syitä. Ei kai onnettomuudessa kuolemaa nähnyttä esim auteta sanoilla ” Mitä siitä välität, ihmiset kuolevat joka tapauksessa. Sen kun iloitset elämästä!”

1 tykkäys

Saada apua?

Minä kyseenalaistan voidaanko terapia muodossa auttaa niitä, jotka kokevat huonoa oloa ei minkään selkeän identifioitavan syyn vuoksi.

Perinteinen tapahan tuolloin on kääntyä Jeesuksen puoleen. Kun nykyään ei sovi noin tehdä, niin käännytään terapeutin puoleen. Pikkuisen isot saappaat on terapeutilla tällöin jaloissaan.

Sitä en kyseenalaista etteikö laastaria voisi tarjota. Siihenhän riittää jo vaikkapa hauska TV-ohjelma.